Katsottua: syyskuu 2025

William Markus: Neiti talonmies. Autuas eversti

Neiti talonmies (1955) on monella tapaa perinteinen Hilja Valtosen romaanin filmatisointi. Se on romanttinen komedia, jossa sanavalmis ja itselliseen päätöksentekoon kykenevä naishahmo osoittaa toimijuutensa. Orvoksi jäänyt nuori evakko Irja päätyy parin mutkan kautta koulun talonmieheksi. Koulun rehtori ei salli hänen suorittaa työn ohessa keskikoulua, joten Irja suorittaa ylioppilastutkinnon salaa toisessa koulussa. Osana opiskeluaan hän harjoittelee kirjoittamista anonyymin kirjeenvaihtoystävän kanssa. Lopulta tarina päätyy ilmiselvään romanttiseen ratkaisuun, jossa Irja ei kuitenkaan joudu tinkimään omista arvoistaan. Neiti talonmies on kepeä ja hyväntuulinen muttei tyhjänpäiväinen komedia, jonka parhaat puolet ovat velkaa Valtosen romaanille. Samalla se kompuroi runsaiden yksityiskohtiensa ja monien sivujuonteidensa kanssa. William Markuksen ohjaus ei voi tasata käsikirjoituksen kuoppia mutta parhaansa yrittää. Suurin ongelma on kuitenkin pääosan Nelly Lovén. Hän on kyllä pirtsakka ja ilmeikäs, mutta replikointi on auttamattoman kömpelöä. On ikävä ajatella, että tuottaja Särkällä nuori lupaus tarkoitti 19-vuotiasta, joka suostuu paljastamaan takapuolensa kameralle.

Niinikään Markuksen ohjaama ja osittain kirjoittama Autuas eversti (1958) on kummajainen kotimaisessa elokuvassa. Usein se mainitaan niin sanotun brittiläisen huumorin edustajaksi, ja totta onkin, että alkuidean hirtehinen huumori ja totisella naamalla tehty hölmöily saa ajatukset siihen suuntaan. Pikemminkin elokuva kuitenkin edustaa toista brittiläisen komedian suuntausta: slapstickistä periytynyttä hölmöilysekoilua. Tarinan lähtökohta on hyvä: vanha rakuuna tekaisee kuolemansa, jotta pääsee karkaamaan nuoruudenrakkautensa luo. Tästä aihelmasta kuitenkin sensuuri vei ison osan, joten lopputulosta on vaikea hahmottaa suhteessa aikeisiin. Niinpä Autuas eversti päätyy olemaan kummallisen groteski irvailu, absurdi kohellus, spedeä ennen Spedeä. Alle kolmekymppinen Pentti Siimes vanhana everstinä on kyllä vaikuttava, vaikkeivät hänenkään maneerinsa ihan loppuun asti kanna.

Edvin Laine: Kultamitalivaimo. Ruma Elsa

Edvin Laineen ohjaama Kultamitalivaimo on yhtäaikaa hirvittävän vanhentunut ja toisaalta orastavan moderni. Tarina kietoutuu orastavan naisurheilun ympärille. Kaksi työhönsä uponnutta ukkomiestä kokee miehuutensa uhatuksi, kun heille sattumalta selviää, että heidän kotirouvansa ovatkin yleisurheilijoita! Mokomaa "hormoonien härnäystä", vähissä vaatteissa keekoillua muiden nähden – eikä lapsentekoonkaan olla valmiita, kun on moisia omia pyrintöjä. Mainekin menee, kun muut pojat naureskelevat. Seuraa kaksoisasumusero, jonka aikana miehet yrittävät tulla toimeen keskenään ja oppia hyväksymään tosiasiat. Kiukutteleva Hannes Häyrinen on hieno vastavoima jäyhän puisevalle Tapio Rautavaaralle. Ritva Arvelo ja Hillevi Lagerstam sen sijaan jäävät suotta varjoon, toisin kuin Siiri Angerkoski taloudenhoitajana. Ei Kultamitalivaimo mikään kummoinen elokuva ole, mutta sujuvan viihdyttävä hassuttelu kuitenkin. Vaikka lopulta naisen paikka on sitten kuitenkin synnyttämässä...

Laine palasi sukupuoliroolien pariin Ensi Rislakin näytelmän filmatisoinnissa Ruma Elsa. Nimihenkilö on "hieman erikoinen" opiskelija, joka ei ole koskaan mahtunut perinteiseen tytönrooliin. Hänen kuivakka kemian professorinsa ryhtyy hänen uudeksi isäpuolekseen ja napit ovat välittömästi vastakkain. Tämä kutsuu Elsaa vanhan sadun mukaan rumaksi, ja samaa hän saa kuulla muiltakin. Läpeensä vihainen Elsa päättää näyttää kaikille – kaivamalla kaiken viehätysvoimansa esiin ja hurmaa miehet. Ja helpostihan nuo tuntuvat lakoavan. Elokuvan kritiikki helposti lumoutuvista miehistä on pääpiirteissään ihan pätevää tänäkin päivänä, ja Elsan kapinallinen hahmo on melko moderni. Näytelmä on selvästi innoittanut elokuvantekijöitä. Laineen ohjaus on eläväistä, ja näyttelijöistä varsinkin Arvo Lehesmaa irrottelee professorina oikein kunnolla.

Ken Loach: I, Daniel Blake

I, Daniel Blake (2016) on työläis-Englannin omatunnon, ohjaaja Ken Loachin, menestyksekkäin elokuva. Se on Loachin myöhäistuotannon huippu ja muutoinkin kuvaava esimerkki hänen sosiaalisesta realismistaan. Keski-ikäinen timpuri on saanut sydänkohtauksen ja lääkäriltä kiellon tehdä työtä. Työvoimavirasto on kuitenkin eri mieltä ja panee miehen byrokraattiseen oravanpyöräänsä, jonka ainoa tarkoitus tuntuu olevan väsyttää tukien hakijat.

Onneksi muiden vastaavassa jamassa olevien tuki on vahvaa. Loachin elokuvien syvä ymmärrys yhteiskunnan päähänpotkimia kohtaan on sukua kaurismäkeläisyydelle, eikä englantilainen miljöö juuri eroa meikäläisestä. Jäykäntarkka konttorikafkailu tuntuu valitettavasti olevan yleiseurooppalainen vaiva. Loachin (ja käsikirjoittaja Paul Lavertyn) hahmojen solidaarisuus on melkein katharttista; pienten ihmisten lämpö hyvää vastalääkettä nykypäivänkin toivottomuuteen.

Sen sijaan toimiston itseensä tyytyväiset pikkudiktaattorit herättävät ansaitun raivon aivan yhtä tehokkaasti. Työtäänhän hekin vain tekevät, mutta oma turvattu asema saa tuuppimaan heikommat rinnettä alas aina kun mahdollista. Ja sitten ovat ne, jotka ovat valmiita hyötymään muiden hädästä. Vanhan ajan selviytymistaistelusta on tullut pelisääntöjen hurskasta noudattamista tai itsekästä oman edun tavoittelua muita tallomalla. Loach on ankara, mutta hänen elokuviensa suuri sydän on paikoillaan.

Katsottua: tammikuu 2025

Michael Curtiz: Musiikkia veressä. Robert Wise & Jerome Robbins: West Side Story.

Musiikkia veressä (Young Man with a Horn, 1950) on kovin tavanomainen muusikkoelämäkerta. Lähtökohdat eivät ole kummoiset, mutta onneksi tielle sattuu hyvä ihminen, joka rohkaisee luonnonlahjakkuutta. Joltistakin menestystä tulee, vaikka omat taiteelliset ambitiot eivät täytykään. Vastuksia kohdataan, myrkyllinen ihmissuhde, menetys siellä täällä, romahdus pohjalle ja uusi nousu, joko itse koettu tai postuumi. Niin se menee nuorella jazz-trumpetistillakin, jonka kulkua idealismista alkoholismiin seurataan. Onneksi Michael Curtizin ohjaus on niin vaivattoman sulavaa ja tyylivarmaa, että se peittää käsikirjoituksen pahimmat latteudet, ja musiikki niin hyvää, niin kappaleiden välissä katselee vaikka vähän mitättömämpääkin draamaa. Elokuva pohjautuu Dorothy Bakerin romaaniin, joka puolestaan ottaa inspiraationsa Bix Beiderbecken elämästä. Autenttisuutta antaa Hoagy Carmichaelin läsnäolo ja etenkin Harry Jamesin trumpetismi, jonka tahtiin Kirk Douglas – yllättävän uskottavasti – on soittavinaan. Kokonaisuus on epätasainen (Lauren Bacallin kohtaukset ovat melkein kuin toisesta elokuvasta), mutta keskimääräistä paremmin toteutettu.

Robert Wisen ja Jerome Robbinsin filmaus jälkimmäisen näyttämömusikaalista West Side Story (1961) on kaikin puolin ja ansaitusti klassikko. Aikansa Oscar-kahmijan näytteillepano on uljas ja elokuva etenee varmasti kuin juna. Vaan sittenkään en pidä siitä ihan kauheasti. Ongelma lienee pohjatekstissä, sillä elokuvana West Side Story on hieno. Etenkin sen kuvamaailma harkittuine asetelmineen ja väreineen ja tanssikohtausten koreografian elokuvallistaminen ovat huippuja. Mutta tarina – laiska Romeo ja Julia -mukaelma New Yorkin kujilla, jossa kaksi kilpailevaa jengiä uhittelee toisillee – on tyhjä, vaikka siirtolaisuus- ja rasismiteemat sekä sukupolvikuilun kommentointi yrittää sitä syventää. Ja Leonard Bernsteinin musiikki, varsinkin laulut, ovat pliisuja viisuja. Onneksi iso osa musiikkikohtauksista on nimenomaan näyttäviä tanssijaksoja. Saatan olla väärässä mielipiteineni, mutta minusta West Side Story on korea elokuva, vaikuttavasti kerrottu tyhjä tarina.

Don Siegel: Kourallinen dynamiittia. Clint Eastwood: 15:17 Pariisiin.

Don Siegelin kevytpastissi Leone-länkkäristä, Kourallinen dynamiittia (Two Mules for Sister Sara, 1970) oli kova elokuva 11-vuotiaalle. On se oikeastaan yhä, paljon mainettaan parempi ainakin. Paljon tosiaan lainataan Leonelta: meksikolainen autiomaamiljöö, Clint Eastwood karskina cowboyna, Ennio Morriconen musiikki... Bud Boetticherin tarinakin voisi olla Leonea, jos se ei olisi ihan niin suoraviivainen: yksinäinen ratsastaja pelastaa vallankumousarmeijaa auttavan nunnan ja paljastuu, että heillä on yhtäläiset intressit. Tietysti kaikki ei ole miltä näyttää, mutta he ovat joka tapauksessa tehokas pari. (Spagetti)Länkkärin klišeitä hyödynnetään mutta lempeän ironisesti – huumori lieneekin Siegelin elokuvan pelastava elementti. Vakavista piirteistään huolimatta Kourallinen dynamiittia hengittää vapautuneesti suuren osan ajastaan. Eastwood joutuu replikoimaan liikaa näyttelijänlaadulleen, mutta onneksi Shirley McLaine on oiva vastinpari hänelle. Morriconen musiikki on yhtä hyvää kuin aina ja löytää sekin samanlaisen komiikan ulottuvuuden kuin elokuva muutenkin.

Melkein puoli vuosisataa myöhemmin Eastwood ohjasi elokuvan 15:17 Pariisiin (The 15:17 to Paris, 2015). Se on erikoinen ja monitahoinen teos. Eurooppalainen välttämättä miettii, että taasko näytetään, miten Ameriikan poijjaat tulevat pelastamaan Eurooppaa, kun eivät ne itse osaa puolustautua islamistien uhalta. Toisaalta tarina on humaani kertomus luusereiksi tuomituista kaveruksista, jotka eivät pärjää koulussa eivätkä armeijassa mutta jotka tosipaikan tullen tietävät täsmälleen mitä tehdä ja toteuttavat unelmansa kriisitilanteessa. Kolmanneksi elokuva on semidokumentti – amerikkalaisia reppureissaajia, jotka estävät terrori-iskun junassa, esittävät he itse. Näin se todella tapahtui, nämä kaverit sen tekivät. Ei liene sattumaa, että päähenkilön seinällä on Full Metal Jacketin juliste – tämä elokuva on sen antiteesi.

Armand Lohikoski: Kahden ladun poikki. Aarne Tarkas: Jokin ihmisessä.

Armand Lohikoski muistetaan ohjaajana, joka oikein Amerikasta otti oppia ja Suomessa sai tehtäväkseen lähinnä Puupää-elokuvia. Vaan tekipä hän hieman muutakin, niin kuin Einari Vuorelan romaaniin perustuvan Kahden ladun poikki (1958). Käsikirjoituksesta vastasi kirjailija itse vaimonsa Laura Sointeen kanssa. Varakkaan talon isäntä ottaa itselleen yli puolta nuoremman ja vastahakoisen morsiamen. Taloon saapuu talven tullen tukkilaisporukka, jonka naistenpyörittäjistä nuori emäntäkin löytää miestään miellyttävämpää seuraa. Tulos on pintapuolinen Juha-mukaelma, jota vaikutelmaa korostaa Juhaakin näytellyt Eino Kaipainen isäntänä. Kahden ladun poikki on silti ihan pätevä elokuva, vaikkei kritiikki sitä korkealle ole koskaan arvostanutkaan. Vaan eipä siitä pitänyt ohjaajakaan, jonka mielestä kai saman vuoden Pekka ja Pätkä Suez'illa oli paljon mielekkäämpi teos... Varsinkin Anneli Saulista ja elostelijana vakuuttavasta Tapio Rautavaarasta on saatu irti kelpo suoritukset. Muutenkin kaikkien energisiä esityksiä on mukava katsella, vaikka draama kaikkiaan on vähän mitäänsanomatonta ja loppu lähinnä tyhmä.

Pari vuotta aiemmin Sauli näytteli Aarne Tarkaksen Waltari-filmatisoinnissa Jokin ihmisessä (1956). Eihän se Tarkaksenkaan maine mikään filmineron ole, mutta parhaimmillaan hänellä oli kunnianhimoa ja aina vähintään tekijän otteet. Jokin ihmisessä on hieno yhdistelmä karua realistisuutta ja tyyliteltyä film noiria. Jussi Jurkan esittämä tyhjäntoimittaja nuorimies on kehittänyt itselleen pakkomielteen naapuruston erikoisesta tytöstä. Seurauksena on pienen eliniän mittainen vaino. Tihutyöt ja sodat vievät miehen niin Ruotsiin kuin vankilaan mutta eipä niissäkään saa rauhaa. Nainen ei silti anna vastakaikua, vihaa vain syistä jotka eivät miehelle aukea. Kuvio on tehokas, vaikka sen psykologia on falskia. Tarkaksen käsikirjoitus on tiukka. Ylimääräistä ei juuri ole, ja juttu kulkee tasapainoisesti eteenpäin. Ohjaajan ja kuvaaja Esko Nevalaisen yhteistyö on vaikuttavaa; mukana on muutamia erittäin komeita otoksia.

Edvin Laine: Laulava sydän. Yrjö Norta: Yövartija vain....

Edvin Laineen ohjaama Laulava sydän (1948) alkaa suorastaan rikosdraamana. Poliisi ryhtyy seuraamaan maahan palaavaa rikollista. Tämä yrittää värvätä rötöstelyyn entistä balttikumppaniaan, joka on mennyt sota-aikana naimisiin rintamalla haavoittuneen pankkivirkailijan kanssa. Tarinassa seuraa juonittelua ja varjostelua, ja pankki-invalidimme joutuu väärin syytetyksi. Sairaalassa häntä uhkaa myös kipulääkekoukku. Ainekset olisi hitchcockilaiseen takaa-ajojännäriin. Vaan mahdollisuuksia on muuhunkin, sillä Väärä Mies ja häntä avittava komisario ovat laulumiehiä; Ossi Elstelässä jälkimmäisenä, iskelmiä vapaa-aikanaan rustaavassa pollarissa, olisi mahdollisuudet ihan kestohahmoon. Oli miten oli, Toivo Kärjen laulut saavat aina vain enemmän tilaa elokuvassa, kun miehet alkavat pyrkimään levytähdiksi. Ei melodraamaa sittenkään unohdeta, mutta yhdistelmä on hieman hutera, ei kuitenkaan ollenkaan sietämätön. Sen sijaan lopun romanttinen juonne on täydellinen tyylirikko, samoin pitkä loppujakso joka on tarkoitettu traagiseksi mutta on ylipateettinen. Rikostarina on unohtunut tyystin jo ajat sitten. Tauno Palo pääosassa tasapainottelee taiten kepeän ja koskettavan välillä. Kiehtovasti hän rikkoo tyyppihahmoaan hienovaraisella narkomaaniuden vimmalla ja toisaalta rakastavan isän herkkyydellä (tai ehkä juuri se on vimmaista).

Melodraama se on myös Yövartija vain... (1940), kovin toisenlainen sentään. Yrjö Norran ohjaus on eräänlainen reaalisatu – yliluonnollisuuksia ei välttämättä ole mutta ihmeitä ehdottomasti. Tehtaanjohtajan poika on iskenyt silmänsä tällä kertaa saman laitoksen yövartijan abiturientti-ikäisen tyttäreen. Isät varoittelevat toisistaan. Luokkajako on selvä mutta ei pysymätön (näin sota-aikana). Seuraa enneunia, deliriumnäkyjä, vahinkoraskaus – ja suomalainen Viimeinen mies. Elokuva on teatraalinen, joskin osa siitä voitaneen panna tekniikan piikkiin; dialogi tallentuu välillä todella kömpelösti. Toisaalta jos jotkut osaavat kääntää teatteri-ilmaisun hyväkseen, ne ovat Aku Korhonen ja Regina Linnaheimo. Yövahdin rooli on Korhoselle kirjoitettu ja hän tekee komeaa jälkeä. On käsittämätöntä, miten banaaleinkin rooli kääntyy vakuuttavaksi hänellä.

Katsottua: kesäkuu 2022

Toivo Särkkä & Yrjö Norta: Tulitikkuja lainaamassa. Wilho Ilmari: Nummisuutarit. Seitsemän veljestä. Edvin Laine: Sven Tuuva

Toivo Särkän ja Yrjö Norran ohjaama Tulitikkuja lainaamassa (1938) Maiju Lassilan romaanin pohjalta on yksi kaikkien aikojen suomalaiskomediasuosikeistani. Liperiläisukkojen ryyppyreissu kaupunkiin saa kimurantteja seuraamuksia. Puskafarssia sivutaan, mutta näyttelijät ovat niin kovia melkein kaikki, että nautittavahan sitä on. Harmi vain että Joensuuta esittää Hämeenlinna.

Wilho Ilmari ohjasi 1930-luvun lopussa parikin Aleksis Kiven filmisovitusta. Vuoden 1938 Nummisuutarit on Toivo Särkän kirjoittama, seuraavan vuoden Seitsemän veljestä puolestaan Mika Waltarin (Kalle Kaarnan avustamana). Kumpikin elokuva on kovin kankea, teatraalinen ja pateettinen. Ei uskalleta kuin patsastella pyhäin kirjain ääressä. Edvin Laineen Juhanissa sentään on yritystä ja kyllä kummassakin elokuvassa välillä muutenkin. Kunhan näyttämölausuntaan tottuu, molemmista paljastuu elokuvallisiakin oivalluksia.

Edvin Laineen ohjaama ja Väinö Linnan kirjoittama Sven Tuuva (1958) on melkeinpä Tuntemattoman sotilaan sisarteos. Pohjana on tietysti Runebergin runo, jota tosin on laajennettu melkoisesti. Veikko Sinisalon esittämä nimihenkilö on niin karikatyyri, etteivät kaikki tykkää, mutta minusta elokuva on reilusti mainettaan parempi. Sovitus ei vastannut aikalaisten mielikuvia, mutta Linna on tuonut tarinaan monenlaista salaviisasta.

Erkki Karu: Meidän poikamme. Meidän poikamme merellä. Meidän poikamme ilmassa – me maassa

Suomalaisen elokuvan varhainen suurmies Erkki Karu teki osansa nuoren Suomen tasavallan armeijan hyväksi Meidän poikamme -trilogiallaan. Sen ensimmäinen osa, Meidän poikamme (1929), on vielä mykkä. Sen löyhässä tarinassa kaksi poikaa, toinen parempiparkainen ja toinen torpparin poika, kutsutaan palvelukseen. Seuraa sarja välähdyksiä lähinnä maavoimista, arkisia ja vähemmän arkisia, osa humoristisia osa dokumentaarisia. Varmasti elokuva ajoi asiansa; ei se armeijasta ainakaan kauheaa kuvaa anna. Kovin kepeä se kuitenkin on, romanttinen sivujuonnekin löytyy. Suurin ongelma on kyllä pääosassa nähtävä Axel Slangus, joka yli-ikäisenä kävisi mieluummin alokkaan isästä kuin monnista, jota hän esittää. Elokuva on epätasainen, mutta varsinkin dokumentaariset jaksot ovat mielenkiintoisia. Kotiseutuplussaa eri puolilla Kymenlaaksoa kuvatuista osista.

Vuoden 1933 Meidän poikamme merellä jatkaa puolidokumentaarisella linjalla mutta heittää mukaan musikaalia! Georg Malmsten pestautuu merivoimien. Tulos on dokumenttikuvaa, merimiesvalsseja ja puujalkavitsejä. Kokonaisuus on edeltäjäänsäkin hajanaisempi. Se on kuin television nenäpäivälähetys: vuorotellen musiikkia ja huonoja sketsejä ja aina silloin tällöin vähän propagandakuvaa. Plussaa Vili Vesterisestä.

Vuoden 1934 Meidän poikamme ilmassa – me maassa on elokuvista selvimmin dokudraama. Se melko totinen ja jotenkin pelottelevakin, varsinkin kun puheena on väestönsuojelutyö. Toinen pääjuonne on ilmavoimien esittely. Siihen liittyy suurin osa draamallisista osuuksista; ohkainen tarina pyörii lentokisan ympärillä ja toisaalta painajaisunessa, jossa sota syttyy. Onpa mukana parit laulutkin mutta ei mitään lupsakkaa malmstenia vaan paatosta ja nationalismia. Koko elokuva on hirveän raskas. Plussaa Haminan ilmakuvista.

Nicole Garcia: Valhe. Mike Leigh: Kaikki tai ei mitään

Nicole Garcian Valhe (L'Adversaire, 2002) on kylmäävä elokuva. Se on myös niitä elokuvia, joista on paras tietää ensimmäisellä katselukerralla mahdollisimman vähän. Valhe perustuu Emmanuelle Carrèren tosipohjaiseen romaaniin ja kertoo perheenisästä, joka ulospäin näyttää olevan menestyvä mies kaikin tavoin mutta jonka elämä on alati mutkikkaammaksi ja isommaksi kasvavaa valhetta. Katkelmallista ja epäkronologista kerrontaa hyödyntävä Valhe ei varsinaisesti lataa loppuun yllätystä, mutta ehkäpä juuri sen ennakoitavuuden vuoksi elokuva päättyy monumentaalisesti. Tai sitten se vain puhutteli minua erityisen vahvasti.

Mike Leigh on kotikentällään elokuvassa Kaikki tai ei mitään (All of Nothing, 2002). Se seuraa kolmen, samassa englantilaisessa pihapiirissä asuvan työläisperheen elämää. Kenelläkään ei mene erityisen hyvin. Arki on kylmää, harmaata ja merkityksetöntä. Jokaisella on ristinsä ja onnettomuudet tapaavat kasautua. Yhteiskunnallinen kritiikki ei osoittele vaikka alleviivaakin. Epäonni on periytyvää, eikä yhteiskunta siihen paljon auta. Yhteisöllisyydelle kuitenkin on tilaa, vaikka se tuntuukin vahvistuvan juuri kriisien aikaan. Leigh'n käsikirjoituksessa ja ohjauksessa on ymmärrystä, ja toivollekin on sijaa loppujen lopuksi.

Julie Delpy: Kreivitär. Michael D. Sellers: Vlad

Erzsébet Báthory oli unkarilainen kreivitär, jonka kerrotaan tappaneen tai tapattaneen satoja nuoria naisia voidakseen kylpeä näiden veressä. Tarinat ovat värittyneet kuten tarinoiden tapana on, mutta on niillä ilmiselvästi totuuspohjaa. Julie Delpy ohjasi aiheesta elokuvan Kreivitär (The Countess, 2009). Se ei lähde kauhuelokuvan poluille, niin kuin jokseenkin kaikki muut aiheesta ammentavat elokuvat. Pikemminkin se on kauhistuttava kertomus vanhenemisen pelosta, pakkomielteestä nuoruuteen ja kauneuteen. Delpy tuo tarinaan myös vahvan naisnäkökulman – rikaskaan nainen ei ole mitään ilman kauneuttaan maailmassa, jota miehet pyörittävät. Toisaalta se käsittelee myös kulttuurista muistia ja tarinoita asettaessaan kertojan suulla epäilyksen alaiseksi koko tarinansa. Kreivitär on komean näköinen ja kuuloinen, mutta sen käsikirjoitus jää ulkokohtaiseksi (kenties tarkoituksellisesti) ja kerronta katkelmalliseksi. En pidä näitä kovin raskauttavina ongelmina, vaikka elokuvalla tuntuukin olevan maine epäonnistumisena.

Toinen Draculaan 1970-luvulta asti liitetty historiallinen hahmo on Valakian ruhtinas Vlad Seivästäjä, toiselta lisänimeltää Drakula, vaikka ilmeisesti muuta yhteyttä heillä ei ole kuin nimi. Michael D. Sellersin ohjauksessa Vlad (2003) neljä vaihto-oppilasta saapuvat moderniin Romaniaan tekemään tutkimuksiaan, jotka liittyvät jollain tavalla Vladiin. Yksi heistä alkaa nähdä näkyjä keskiaikalarpista, jossa miehet liikkuvat hidastettuina savukonetuprujen seassa, mutta hänellä onkin Mystinen Amuletti. Sitä havittelee paikallinen Mystinen Veljeskunta. Sitten istuskellaan nuotiolla pössyttelemässä ja imitoimassa Bela Lugosia, ja yhtäkkiä larppi alkaa tihkua todellisuuteen. Elokuva näyttää samalta kuin sen tarina kuulostaa, halvalta ja tunkkaiselta, etenkin kun iso osa siitä on jostain syystä käytetty oudon oranssinpinkin ja nuhjuisensinisen filtterin läpi.

Hugh Hudson: Tulivaunut. Tony Ricardson: Kaikista kapinallisin

Tulivaunut (Chariots of Fire, 1981) on niitä elokuvia, joista muistetaan vain niiden meemiarvo. Kaikki tietävät hidastetut kuvat juoksijoista Vangelisin mahtipontisen musiikin tahtiin. Sen lisäksi elokuvassa on paljon muutakin. Tulivaunut on urheiluelokuva – fokuksessa kahden brittijuoksijan välinen kilpajuoksu vuoden 1924 olympialaisiin. Se on myös elokuva identiteetistä ennakkoluuloista - toinen juoksijoista on harras kristitty, toinen hieman kieroonkatsottu juutalainen; keskeiseksi nousee myös nationalistinen huipputason urheilumaailma. Tulivaunut on hieno ajankuva – britit osaavat epookin kuvaamisen. Lisäksi se on ihastuttavan hidas ja rauhassa kehittyvä elokuva – suurisuuntaisesta aiheesta huolimatta se on oikeastaan melko pienieleinen ja nöyrä.

Tulivaunujen lopussa soi Parryn Jerusalem, josta elokuvan nimikin on peräisin, ja Kaikista kapinallisin (The Loneliness of the Long Distance Runner, 1962) puolestaan on sitä täynnä. Elokuva kertoo koulukotiin joutuneesta kaverista, Smithistä, joka ei kurillakaan aio sopeutua talon tavoille. Taustalla on Englannin luokkayhteiskunta ja sen epäoikeudenmukaisuus. Koulukoti on järjestämässä urheilukisat sisäoppilaitosta vastaan, mikä tuntuu olevan paikan johtajalle kaikki kaikessa. Smith osoittaa taipumusta pitkänmatkanjuoksuun, mikä saa hänet johtajan silmissä arvokkaaksi. Vaikkei Kaikista kapinallisin olekaan erityisen hienovarainen, se on mielestäni englantilaisen elokuvan uuden aallon parhaita tuotoksia – yhtä aikaa koruton ja karu mutta myös tyylikäs ja vahva.

Origami Naoko: Ruokala Lokki. Paul Hunter: Bulletproof Monk

Origami Naokon Ruokala Lokki (Kamome shokudo, 2006) on jotenkin epätodellinen elokuva. Se on kuin jos Aki Kaurismäki olisi ohjannut jaksoon koulu-tv:n kieliohjelmaan. Ruokala Lokki on japanilaistuotanto, jonka tarina sijoittuu Helsinkiin ja jonka rahoituksesta osa on lähtöisin Suomen Matkailun edistämiskeskukselta. Tulos on kepeän vähäeleinen elokuva, joka melkein käy matkailumainoksen puolella. Suomalaisen silmiin osuvat kaikki suomiklišeet (tai ainakin semmoiset joita laskelmoiva matkailuala semmoisina pitää) ja toisaalta täkäläisille erikoisuuksille naureskelu. Muunmaalainen katsoja todennäköisesti näkisi lähinnä perinteisen kulttuurien yhteentörmäyksen. Täkäläiselle pistää ikävästi korvaan myös suomalaisnäyttelijöiden kömpelö replikointi; Markku Peltola poikkeuksena. Tarina japanilaisnaisten ruokalasta ja heidän totuttelustaan suomalaiseen kulttuuriin on melkein ilmaa kevyempi, joskin ajoittaiset absurdit ja surrealistisetkin käänteet antavat sille painokkuutta; niitä vain on liian vähän.

Hongkongilaisten toimintanäyttelijöiden ura Hollywoodissa on aina tiivistynyt siihen, että sikäläiset ohjaajat yrittävät toisintaa Hongkong-actionin keinovalikoimaa sisäistämättä sitä. Vähän sama vaivaa Paul Hunterin Bulletproof Monkia. Chow Yun-fat kyllä tekee näyttäviä temppuja vaijerien päässä, mutta ohjaajalla ei ole tajua rytmityksestä. Komeatkaan liikkeet eivät ole mitään, jos ne pilkotaan nopealla leikkauksella, ja uskottavuus katoaa. Sisältö ei riitä, kun ei ole tyyliä. Moni asia on kohdallaankin: Tarina puolijumalaisesta munkista, joka suojelee maailmanvaltiuden mahdollistavaa kääröä natseilta 2000-luvun alun Yhdysvalloissa, on juuri sopivan pöhkö. Chow'n ja Seann William Scottin kemiat toimivat aika kivasti (Jaime King sen sijaan näyttelee naispääosassa kuin suolakurkku). Perinteisemmin amerikkalaiset toimintajaksot (takaa-ajot ja ammuskelu) ovat päteviä. Bulletproof Monk on ainakin itselleni paljon viihdyttävämpi kuin vaikkapa Jackie Chanin Rush Hourit.

Roland Emmerich: Täydellinen sotilas. Michael J. Bassett: Deathwatch

Kaksi Vietnamissa toisensa tappanutta sotilasta palaavat neljännesvuosisata myöhemmin palvelukseen geneettisesti paranneltuina tappoikoneina. Pian kuitenkin tapahtuu Turhapuro ja muisti alkaa palailla pätkittäin. Vietnam-fläsärit saavat ihan uudet mittasuhteet. Roland Emmerichin Täydellinen sotilas (Universal Soldier, 1992) jatkaa Terminatorin ja Robocopin linjoilla. Elokuva on tietysti lähinnä hölmö, mutta siinä on hyvä meininki – Jean-Claude van Damme varsinkin irrottelee kummallakin ilmeellään. Räjähdykset ovat isoja, lihakset kiilteleviä ja huumoriakin on mukavasti – sekä puujalka- että mustaa sorttia.

Brittijoukkue eksyy ensimmäisessä maailmansodassa saksalaisten juoksuhautoihin, mutta siellä ei olekaan vastassa keisarin miehet vaan jotain huomattavasti yliluonnollisempaa. Michael J. Bassettin ohjaama Deathwatch (2002) alkaa harmaan- ja ruskeansävyisenä, lohduttomana sekä sateen ja mudan täyttämänä. Klaustrofobinen tunnelma on voimakas. Valitettavasti kokonaisuus on hyvin epätasainen. Elokuva ei tunnu tietävän, haluaako se olla kauhuelokuva vai allegoria sodan mielettömyydestä vai kuvaus rintamahulluudesta. Todennäköisesti kaikkea sitä, mutta lautaselle on otettu liian iso annos. Kauhutehosteet tuntuvat liian latteilta (ja halvoilta), ja sanomaa taotaan katsojan päähän lekalla. Parhaat puolet ovat kuitenkin niin vahvoja, että Deathwatchia on helppo pitää vähintään mielenkiintoisena epäonnistumisena.

Tim Burton: Beetlejuice. Jali ja suklaatehdas

Tim Burtonin Beetlejuice (1988) on varhaisimpia elokuvallisia avainkokemuksiani. Vanhempani vuokrasivat sen tuoreeltaan R-kioskin videohyllystä ja poikkeuksellisesti sain kuusivuotiaana katsella sen heidän seuranaan. Nautin elokuvasta, sain painajaisia. En nykyäänkään pysty suhtautumaan siihen täysin neutraalisti, mutta toistakymmentä vuotta on antanut vähän etäisyyttä. Beetlejuice toimii kyllä edelleen. Juoni on simppeli, mutta visiot ja anarkistinen huumori ovatkin pääasia. Pidän siitä miten tarinan taustoja ei selitellä – nykyään tarinaan ympättäisiin laaja taustamytologia ja sitä turvotettaisiin vähän joka suuntaan.

Merkkejä siitä onkin näkyvissä Burtonin Roald Dahl -filmatisoinnissa Jali ja suklaatehdas (Charlie and the Chocolate Factory, 2005). Ensimmäisellä katselukerralla ajatukseni oli, että kaikki hyvä elokuvassa oli lähtöisin alkuperäisromaanista ja että Burtonin näkemys on vain hengetöntä, kirjaimellisesti karkkivärjättyä pintaa. En vieläkään ole aivan eri mieltä, mutta osaan nauttia elokuvasta paljon enemmän. Suurin ongelma, kuten monelle muullekin, lienee Johnny Deppin näkemys Villi Vonkasta – jotenkin kouristeleva ja groteski. Pakko silti myöntää, että Depp kantaa versionsa komeasti.

Joe Schumacher: On aika tappaa. Brad Anderson: Koneenkäyttäjä

Joel Schumacherin ohjaama, John Grishamin esikoisromaaniin perustuva On aika tappaa (Time to Kill, 1996) alkaa parilla brutaalilla väkivallan rykäyksellä: ensin kaksi rasistista punaniskaa raiskaa kymmenvuotiaan mustan tytön, sitten tytön isä ampuu miehet ennen oikeudenkäyntiä. Sen jälkeen rakenne alkaa levitä. Kuvioihin tulee suuri määrä hahmoja ja monenlaista sivujuonnetta, joiden sekaan tarina uhkaa kadota. Perinteisen oikeussalidraaman lisäksi on Ku Klux Klania, rotukysymystä ja kansalliskaartia, on alkoholismia ja kuolemantuomion problematisointia, sekä kuvernöörikilpaa ja valamiehistön käytön pohdintaa. Aloitteleva kirjailija on laittanut tarinaan kaiken, mitä mieleen on tullut. Vanha ohje on, että pitää kirjoittaa siitä mistä tietää, ja Grisham onkin kuvannut oikeusprosessin vaiheet säntillisesti. Elokuvantekijöiden (etenkin käsikirjoittaja Akiva Goldsmanin) olisi pitänyt hieman karsia rönsyjä ja monia sivuhahmoja. Ei On aika tappaa silti mitenkään huono elokuva ole. Itse asiassa se on melkein hieno. Varsinkin mielenosoituskohtauksissa on voimaa, ja näyttelijäsuorituksissa on hienoja hetkiä (Patrick McGoohan tuomarina! Chris Cooper amputoituna poliisina!). Olen varma, että Joel Schumacher on niitä ohjaajia, jotka saavat arvostuksen sitten, kun tulevaisuuden Godardit ja Truffaut't alkavat raakkaamaan aikamme Hollywood-työhevosten joukosta auteurejä.

Brad Andersonin ohjaama Koneenkäyttäjä (The Machinist, 2004) muistetaan lähinnä siitä, että sen pääroolia varten Christian Bale laihdutti itseään 30 kiloa. Se onkin alusta asti elokuvan visuaalinen kiinnekohta. Machinist onkin etupäässä elokuva näyttelijän omistautumisesta. Balen fyysinen ulkoasu on hätkähdyttävä, vaikkei häntä tuntisikaan mistään muusta. Tarina unettomuudesta kärsivästä konepajan työläisestä, jonka unikuvat alkavat tihkua todellisuuteen, on vaikuttava. Harhainen tunnelma menee hukkaan, kun ohjauksessa ei ole puoliksikaan niin paljon sydäntä ja näkemystä kuin näyttelijöillä. The Machinist on niitä elokuvia, joista tietää jo ensikatselulla, että ne aukeavat vasta seuraavalla kerralla.

Stephen Frears: The Queen. Alexander Korda: Henrik VIII:n yksityiselämä

Stephen Frearsin The Queen (2006) on näennäisestä yksinkertaisuudestaan hyvin monitahoinen. Se seuraa historiallista tilannetta Britanniassa prinsessa Dianan kuoleman aikaan. Tony Blairista on juuri tullut vuosisadan nuorin pääministeri, jonka näennäisen rento hallitsemistapa on ristiriidassa monarkian tiukan protokollan kanssa. Juopa kahden tyylin välillä levenee entisestään, kun myös kansa kaipaisi kuninkaallisilta inhimillisyyttä perinteiden sijaan. Elokuva on yleisilmeeltään lähes kepeä – joissain hahmoissa on jopa karikatyyrimäisiä piirteitä – mutta sen tematiikan käsittely on tarkkasilmäistä ja luontevaa. Yleensä The Queenistä muistetaan mainita Helen Mirrenin ja Michael Sheenin roolisuoritukset kuningattarena ja pääministerinä, jotka ovatkin tyylikkäät ja kaikkien kiitosten arvoiset. Myös heidän kemiansa toimii hienosti yhteen, mikä heijastuu heidän hahmojensakin välien kehittymisessä. Varsinkin Blairin kunnioitus kuningatarta kohtaa on mielenkiintoinen juonne. Frears ohjaa varmasti, ja varsinkin dokumentaarisen kuvan yhdistämisessä lavastettuun elokuva onnistuu hienosti.

Alexander Kordan ohjaama Henrik VIII:n yksityiselämä (The Private Life of Henry VIII, 1933) keskittyy siihen, mistä päähenkilönsä parhaiten tunnetaan, vaimoihin. Kuudesti naimisissa olleen kuninkaan vaiheisiin liittyy sellaista dramatiikkaa, että se jättää varjoonsa hänen melkein neljäkymmentä vuotta kestäneen valtakautensa. Charles Laughton suurieleisenä elostelijana on syypää moneen myöhempään, virheelliseen Henrik-kliseeseen, mutta suoritus onkin huikean vaikuttava. Muutenkin elokuva on komea ja yllättävän moderni – se ei pidättäydy epookin kuvauksessa vaan ottaa hienovaraisesti kantaa myös tekoajankohtansa maailmaan. Nykykatsojan silmään pistää myös se, miten moni kohta olis jäänyt uskaliaana kuvaamatta, jos elokuva olisi tehty Yhdysvalloissa Britannian sijasta. Kiitosta ansaitsee myös ironinen lopetus, kun harmaantunut kuningas saa viimeiseksi vaimokseen nalkuttavan lastenhoitajan.

Norman Jewison: Viulunsoittaja katoll. Carol Reed: Oliver!

Harvoin on niin vähäisistä aineksista saatu niin hieno elokuva kuin on Norman Jewisonin ohjaama Viulunsoittaja katolla (Fiddler on the Roof, 1971). Sholem Aleichemin tarinoihin juutalaisesta maitomiehestä ja niihin perustuvaan Broadway-musikaaliin perustuva elokuva sisältää lähinnä typerän yksinkertaisen tarinan juutalaismiehestä, joka yrittää saada viisi tytärtään hyviin naimisiin ja joutuu vainon kohteeksi mutta myös joukon mainioita musiikkinumeroita ja loisteliasta kuvallisuutta. Lavamusikaalin ydin on tallella, mitä korostaa se että suurin osa näyttelijöistä on nimenomaan teatteriammattilaisia, mutta Jewison on antanut sille hyvin dynaamisen, elokuvallisen muodon. Hän tuntuu ymmärtävän materiaaliaan (juutalaista kulttuuria, ei vain tarinaa) tavalla jota soisi näkevänsä useamminkin. Viulunsoittaja katolla on kolmen tunnin mitassaan eeppinen kertomus traditiosta, perheestä, muutoksesta, yhteiskunnasta, juutalaisuudesta ja miksei sitten myös rakkaudesta. Ajankohtaisuutta sille antaa miljöö, ukrainalainen maaseutu - eipä seutu ole vieläkään yksiselitteinen monokulttuuri. (Lazar Wolf olisi täydellinen supersankarin nimi.)

Charles Dickensin romaaniin perustuvaan Lionel Bartin musikaalinäytelmään perustuva, Carol Reedin Oliver! (1968) on paljon leimallisemmin musikaalielokuva - kerronta on tiheää ja lauluille alisteista. Paljon on ihan puhdasta maijapoppasta, jossa yhteiskunnalliset ongelmat romantisoidaan tahdissa sätkiviksi hilpeiksi tansseiksi. Toisaalta nostalgian ruokkima viktoriaaninen englanti elää ja hengittää kuvissa kauniisti. Englantilainen Oliver! onkin läpikotaisin. Tanssi- ja muita koreografioituja kohtauksia on valtaisa määrä, mikä tekee ohjaaja Reedin saavutuksesta entistä huomattavamman.