Michael Curtiz: Musiikkia veressä. Robert Wise & Jerome Robbins: West Side Story.
Musiikkia veressä (Young Man with a Horn, 1950) on kovin tavanomainen muusikkoelämäkerta. Lähtökohdat eivät ole kummoiset, mutta onneksi tielle sattuu hyvä ihminen, joka rohkaisee luonnonlahjakkuutta. Joltistakin menestystä tulee, vaikka omat taiteelliset ambitiot eivät täytykään. Vastuksia kohdataan, myrkyllinen ihmissuhde, menetys siellä täällä, romahdus pohjalle ja uusi nousu, joko itse koettu tai postuumi. Niin se menee nuorella jazz-trumpetistillakin, jonka kulkua idealismista alkoholismiin seurataan. Onneksi Michael Curtizin ohjaus on niin vaivattoman sulavaa ja tyylivarmaa, että se peittää käsikirjoituksen pahimmat latteudet, ja musiikki niin hyvää, niin kappaleiden välissä katselee vaikka vähän mitättömämpääkin draamaa. Elokuva pohjautuu Dorothy Bakerin romaaniin, joka puolestaan ottaa inspiraationsa Bix Beiderbecken elämästä. Autenttisuutta antaa Hoagy Carmichaelin läsnäolo ja etenkin Harry Jamesin trumpetismi, jonka tahtiin Kirk Douglas – yllättävän uskottavasti – on soittavinaan. Kokonaisuus on epätasainen (Lauren Bacallin kohtaukset ovat melkein kuin toisesta elokuvasta), mutta keskimääräistä paremmin toteutettu.
Robert Wisen ja Jerome Robbinsin filmaus jälkimmäisen näyttämömusikaalista West Side Story (1961) on kaikin puolin ja ansaitusti klassikko. Aikansa Oscar-kahmijan näytteillepano on uljas ja elokuva etenee varmasti kuin juna. Vaan sittenkään en pidä siitä ihan kauheasti. Ongelma lienee pohjatekstissä, sillä elokuvana West Side Story on hieno. Etenkin sen kuvamaailma harkittuine asetelmineen ja väreineen ja tanssikohtausten koreografian elokuvallistaminen ovat huippuja. Mutta tarina – laiska Romeo ja Julia -mukaelma New Yorkin kujilla, jossa kaksi kilpailevaa jengiä uhittelee toisillee – on tyhjä, vaikka siirtolaisuus- ja rasismiteemat sekä sukupolvikuilun kommentointi yrittää sitä syventää. Ja Leonard Bernsteinin musiikki, varsinkin laulut, ovat pliisuja viisuja. Onneksi iso osa musiikkikohtauksista on nimenomaan näyttäviä tanssijaksoja. Saatan olla väärässä mielipiteineni, mutta minusta West Side Story on korea elokuva, vaikuttavasti kerrottu tyhjä tarina.
Don Siegel: Kourallinen dynamiittia. Clint Eastwood: 15:17 Pariisiin.
Don Siegelin kevytpastissi Leone-länkkäristä, Kourallinen dynamiittia (Two Mules for Sister Sara, 1970) oli kova elokuva 11-vuotiaalle. On se oikeastaan yhä, paljon mainettaan parempi ainakin. Paljon tosiaan lainataan Leonelta: meksikolainen autiomaamiljöö, Clint Eastwood karskina cowboyna, Ennio Morriconen musiikki... Bud Boetticherin tarinakin voisi olla Leonea, jos se ei olisi ihan niin suoraviivainen: yksinäinen ratsastaja pelastaa vallankumousarmeijaa auttavan nunnan ja paljastuu, että heillä on yhtäläiset intressit. Tietysti kaikki ei ole miltä näyttää, mutta he ovat joka tapauksessa tehokas pari. (Spagetti)Länkkärin klišeitä hyödynnetään mutta lempeän ironisesti – huumori lieneekin Siegelin elokuvan pelastava elementti. Vakavista piirteistään huolimatta Kourallinen dynamiittia hengittää vapautuneesti suuren osan ajastaan. Eastwood joutuu replikoimaan liikaa näyttelijänlaadulleen, mutta onneksi Shirley McLaine on oiva vastinpari hänelle. Morriconen musiikki on yhtä hyvää kuin aina ja löytää sekin samanlaisen komiikan ulottuvuuden kuin elokuva muutenkin.
Melkein puoli vuosisataa myöhemmin Eastwood ohjasi elokuvan 15:17 Pariisiin (The 15:17 to Paris, 2015). Se on erikoinen ja monitahoinen teos. Eurooppalainen välttämättä miettii, että taasko näytetään, miten Ameriikan poijjaat tulevat pelastamaan Eurooppaa, kun eivät ne itse osaa puolustautua islamistien uhalta. Toisaalta tarina on humaani kertomus luusereiksi tuomituista kaveruksista, jotka eivät pärjää koulussa eivätkä armeijassa mutta jotka tosipaikan tullen tietävät täsmälleen mitä tehdä ja toteuttavat unelmansa kriisitilanteessa. Kolmanneksi elokuva on semidokumentti – amerikkalaisia reppureissaajia, jotka estävät terrori-iskun junassa, esittävät he itse. Näin se todella tapahtui, nämä kaverit sen tekivät. Ei liene sattumaa, että päähenkilön seinällä on Full Metal Jacketin juliste – tämä elokuva on sen antiteesi.
Armand Lohikoski: Kahden ladun poikki. Aarne Tarkas: Jokin ihmisessä.
Armand Lohikoski muistetaan ohjaajana, joka oikein Amerikasta otti oppia ja Suomessa sai tehtäväkseen lähinnä Puupää-elokuvia. Vaan tekipä hän hieman muutakin, niin kuin Einari Vuorelan romaaniin perustuvan Kahden ladun poikki (1958). Käsikirjoituksesta vastasi kirjailija itse vaimonsa Laura Sointeen kanssa. Varakkaan talon isäntä ottaa itselleen yli puolta nuoremman ja vastahakoisen morsiamen. Taloon saapuu talven tullen tukkilaisporukka, jonka naistenpyörittäjistä nuori emäntäkin löytää miestään miellyttävämpää seuraa. Tulos on pintapuolinen Juha-mukaelma, jota vaikutelmaa korostaa Juhaakin näytellyt Eino Kaipainen isäntänä. Kahden ladun poikki on silti ihan pätevä elokuva, vaikkei kritiikki sitä korkealle ole koskaan arvostanutkaan. Vaan eipä siitä pitänyt ohjaajakaan, jonka mielestä kai saman vuoden Pekka ja Pätkä Suez'illa oli paljon mielekkäämpi teos... Varsinkin Anneli Saulista ja elostelijana vakuuttavasta Tapio Rautavaarasta on saatu irti kelpo suoritukset. Muutenkin kaikkien energisiä esityksiä on mukava katsella, vaikka draama kaikkiaan on vähän mitäänsanomatonta ja loppu lähinnä tyhmä.
Pari vuotta aiemmin Sauli näytteli Aarne Tarkaksen Waltari-filmatisoinnissa Jokin ihmisessä (1956). Eihän se Tarkaksenkaan maine mikään filmineron ole, mutta parhaimmillaan hänellä oli kunnianhimoa ja aina vähintään tekijän otteet. Jokin ihmisessä on hieno yhdistelmä karua realistisuutta ja tyyliteltyä film noiria. Jussi Jurkan esittämä tyhjäntoimittaja nuorimies on kehittänyt itselleen pakkomielteen naapuruston erikoisesta tytöstä. Seurauksena on pienen eliniän mittainen vaino. Tihutyöt ja sodat vievät miehen niin Ruotsiin kuin vankilaan mutta eipä niissäkään saa rauhaa. Nainen ei silti anna vastakaikua, vihaa vain syistä jotka eivät miehelle aukea. Kuvio on tehokas, vaikka sen psykologia on falskia. Tarkaksen käsikirjoitus on tiukka. Ylimääräistä ei juuri ole, ja juttu kulkee tasapainoisesti eteenpäin. Ohjaajan ja kuvaaja Esko Nevalaisen yhteistyö on vaikuttavaa; mukana on muutamia erittäin komeita otoksia.
Edvin Laine: Laulava sydän. Yrjö Norta: Yövartija vain....
Edvin Laineen ohjaama Laulava sydän (1948) alkaa suorastaan rikosdraamana. Poliisi ryhtyy seuraamaan maahan palaavaa rikollista. Tämä yrittää värvätä rötöstelyyn entistä balttikumppaniaan, joka on mennyt sota-aikana naimisiin rintamalla haavoittuneen pankkivirkailijan kanssa. Tarinassa seuraa juonittelua ja varjostelua, ja pankki-invalidimme joutuu väärin syytetyksi. Sairaalassa häntä uhkaa myös kipulääkekoukku. Ainekset olisi hitchcockilaiseen takaa-ajojännäriin. Vaan mahdollisuuksia on muuhunkin, sillä Väärä Mies ja häntä avittava komisario ovat laulumiehiä; Ossi Elstelässä jälkimmäisenä, iskelmiä vapaa-aikanaan rustaavassa pollarissa, olisi mahdollisuudet ihan kestohahmoon. Oli miten oli, Toivo Kärjen laulut saavat aina vain enemmän tilaa elokuvassa, kun miehet alkavat pyrkimään levytähdiksi. Ei melodraamaa sittenkään unohdeta, mutta yhdistelmä on hieman hutera, ei kuitenkaan ollenkaan sietämätön. Sen sijaan lopun romanttinen juonne on täydellinen tyylirikko, samoin pitkä loppujakso joka on tarkoitettu traagiseksi mutta on ylipateettinen. Rikostarina on unohtunut tyystin jo ajat sitten. Tauno Palo pääosassa tasapainottelee taiten kepeän ja koskettavan välillä. Kiehtovasti hän rikkoo tyyppihahmoaan hienovaraisella narkomaaniuden vimmalla ja toisaalta rakastavan isän herkkyydellä (tai ehkä juuri se on vimmaista).
Melodraama se on myös Yövartija vain... (1940), kovin toisenlainen sentään. Yrjö Norran ohjaus on eräänlainen reaalisatu – yliluonnollisuuksia ei välttämättä ole mutta ihmeitä ehdottomasti. Tehtaanjohtajan poika on iskenyt silmänsä tällä kertaa saman laitoksen yövartijan abiturientti-ikäisen tyttäreen. Isät varoittelevat toisistaan. Luokkajako on selvä mutta ei pysymätön (näin sota-aikana). Seuraa enneunia, deliriumnäkyjä, vahinkoraskaus – ja suomalainen Viimeinen mies. Elokuva on teatraalinen, joskin osa siitä voitaneen panna tekniikan piikkiin; dialogi tallentuu välillä todella kömpelösti. Toisaalta jos jotkut osaavat kääntää teatteri-ilmaisun hyväkseen, ne ovat Aku Korhonen ja Regina Linnaheimo. Yövahdin rooli on Korhoselle kirjoitettu ja hän tekee komeaa jälkeä. On käsittämätöntä, miten banaaleinkin rooli kääntyy vakuuttavaksi hänellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti