Luettua: lokakuu 2023

Sakari Toiviainen (toim.): Tulio. Levottoman veren antologia. Helsinki 2002: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 391 s. Suomen elokuva-arkiston julkaisuja

Kun Teuvo Tulio kuoli vuonna 2000, alkoi hänen elokuviensa kunnian palautus. Elokuvat saatiin DVD:lle ja Suomen elokuva-arkiston julkaisusarjassa ilmestyi Sakari Toiviaisen toimittama Tulio. Levottoman veren antologia. Se on painava paketti, joka on enemmän kuin pelkkä johdanto Tulio-katselijuuteen ja -tutkimukseen. Toisaalta se on myös hiukan liian hajanainen.

Kirja rakentuu kahden laajan tekstin ympärille. Ensinnä on Tulion omat muistelmat henkilöstään ja urastaan. Se on ilmestynyt alun perin Jaana-lehdessä 1974 mutta muokattu uudelleenjulkaisua varten. Kirjan loppupuolta hallitsee sitten Martti-Tapio Kuuskosken massiivinen essee Tulion elokuvien johtomotiiveista, "tulioideista". Se on yhtä aikaa kiehtovaa pohdintaa, pikkunäppärää tulkintojen pyörittelyä (esim. Tulion ja Richard Wagnerin epämääräiset yhtäläisyydet) ja tieteellinen ja puolitieteellinen termivyöryttely.

Niiden väliin mahtuu sitten niin henkilökohtaisia muistelmia (Annikki Suni), cinefiliaa (Peter von Bagh) kuin popularisoitua tieteellistä tekstiäkin. Viimeksi mainittua edustaa esimerkiksi Juha Seitajärven artikkeli, hänen graduunsa perustuva katsaus Tulion musiikinkäyttöön. Kirja päättyy kahteen kansainväliseen näkökulmaan, jotka kumpikin tosin on julkaistu jo aiemmin Filmihullussa.

Tulio on tyylikäs kirja, kauniisti taitettu ja runsaasti kuvitettu. Sitä harmillisempaa on, että yksi oikolukukierros olisi tehnyt vielä hyvää. Mutta semmoisesta valittaminen kaksikymmentä vuotta myöhemmin olisi pikkumaista.

Dave Rees & Martin Webb: Jethro Tull. The A New Day Tapes. Volume Three. 2020: A New Day. 284 s.

Dave Rees oli vuonna 1985 tuskastunut siihen, ettei hänen suosikkiyhtyeestään Jethro Tullista puhuttu päivänmediassa. Siispä hän päätti ottaa homman omiin hyppysiinsä ja perusti A New Day -fanzinen. Kakkosnumerossa kyytiin hyppäsi Martin Webb. Kaksikko luotsaa printtilehteään yhä Internetin ajallakin.

Vähänpä Rees aikanaan tiesi, että lehden psrustamisen aikaan yhtye oli käytännössä telakalla ja ehkäpä olisi lopettanutkin ilman A New Dayn nostatusta. Yksi oleellisimmista lehden piirteistä oli alusta asti bändiläisten haastattelut – ja niitähän on riittänyt, koska Jethro Tullissa on yli 50 vuoden aikana kuulunut laskutavasta riippuen noin 30 muusikkoa. Samalla siitä on muodostunut yhtyeen historian kronikoitsija.

A New Dayn haastatteluista koottujen kirjojen viimeinen osa ilmestyi 2020. Se kokoaa materiaalia vuosilta 2008–2015. Siihen aikaväliin mahtuu esimerkiksi pitkäaikaisen kitaristin, Martin Barren potkut ja soolouran alku, Jethro Tull -nimen käytön lopettaminen (mikä osoittautui väliaikaiseksi) ja Ian Andersonin teatraaliset multimediakiertueet. Mielenkiintoisin kirjan osuuksista on "muut rumpalit" -osio, jossa käydään läpi lähes kaikki yhtyeen kanssa pienimuotoisemmin toimineet rumpalit – lähes, sillä Phil Collins, joka soitti kaksi biisiä Tullin kanssa 80-luvulla konsertissa, on liian suuri stara pikkulehdelle.

Onhan minulla kaikki nämä tekstit hyllyssä alkuperäisjulkaisuina, mutta uudelleenlukeminen paljastaa niistä paljon jälkiviisaita huomioita. Lisäksi kirjamuoto antaa tarinaan jatkuvuutta, juuri sitä kronikoinnin tuntua.

Alfred Hitchcock [= Robert Arthur]: 3 etsivää ja kuiskaava muumio. (Alfred Hitchcock and the Three Investigators in the Mystery of the Whispering Mummy, 1965). Jyväskylä 1973: Gummerus. 170 s. Suom. Laura Tetri. Alfred Hitchcock ja kolme etsivää 3.

En ollut nuortenkirjallisuuden ystävä edes nuorena. Enid Blyton -kauteni osui aikaan ennen koulun aloittamista – mutta lastenkirjoiksihan nekin nykyään kai luettaisiin. Ainoa niin sanottu poikakirjasarja, josta missään määrin innostuin, oli 3 etsivää. Niissä kolmen pojan etsivätoimisto ratkoo perinteiseen arvoitusdekkarihenkeen pulmia, jotka usein ensisilmäykseltä vaikuttavat yliluonnollisilta mutta joihin löytyy lopulta ratkaisu ihan inhimillisestä rikollisuudesta. Pojat ovat tietenkin keskenään sopivan erilaisia tyyppihahmoja: joukon kärkenä on hienosti Jupiter Jonesiksi nimetty nero (jonka tanakkuudesta muistutetaan joka välissä), on kirjallisesti suuntautunut Bob ja on älykköjä urheilullisempi Pete. Tukikohtana heillä on Jupiterin sukulaisten romutarhan perille piilotettu asuntovaunu, johon pääsee vain salakäytäviä. Varsinkin se oli lapseni minusta hyvin kiehtovaa.

Sarjan loi ja sen ensimmäiset kymmenkunta osaa kirjoitti Robert Arthur. Hänen nimeää saa kuitenkin etsiä nimiösivun pikkutekstistä. Kannessa nimittäin lukee elokuvaohjaaja Alfred Hitchcockin nimi. Arthurin nerokas markkinointikeksintö nimittäin oli se, että nuortenkirjasarja myy paremmin, jos siihen saa valmiiksi kuuluisan henkilön mukaan. Hitchcock oli sikäli luonnollinen valinta, että hänhän oli ehtinyt jo vuoteen 1964 mennessä, jolloin ensimmäinen sarjan kirja ilmestyi, luoda itselleen kaupallisen henkilökultin. Niinpä sitten jokainen kirja päättyy siihen, että etsiväkolmikko istuu selvittämässä senkertaista tapausta Hollywoodissa ohjaajasuuruudelle. En epäile yhtään, etteikö Kolme etsivää ole merkittävä syy myöhempien vuosien Hitchcock-ihailulleni.

Kolmen vuosikymmenen jälkeen palasin 60-luvun Kaliforniaan ja luin sarjan kolmannen kirjan, Kuiskaava muumio. Muistikuvieni mukaan se on varmasti ihan yhtä hyvä kuin moni muukin osa. On kauhufiktiosta tuttua egyptologista mystiikkaa, on jänniä vekottimia, on takaa-ajoa ja lopussa yrmy Alfred-setä. Huomasin viihtyväni kirjan parissa oikein hyvin. Kyllähän tarinan logiikassa on aukkoja ja syyllisen arvaa melkein heti, mutta kaiken kaikkiaan Kuiskaava muumio on hyvin kirjoitettua viihdettä.

Pekka Niemelä & Jarmo Kuronen (toim.): Suomalainen kansanlääkintä kautta aikojen. Näyttelykirja. [Helsinki] 1985: [Suomen Akatemia]. [6]+45[+[5] s.

Vuonna 1985 järjestettiin Kuopion yliopiston fysiologian laitoksella näyttely suomalaisesta kansanlääkinnästä. Näyttelyn oli määrä kiertää muuallakin; en tiedä kävikö näin. Sen oheen julkaistiin myös oheiskirjanen, Suomalainen kansanlääkintä kautta aikojen.

Näyttelyjulkaisu on hajanainen kokoelma erilaisia pistoja aiheeseensa. Pienessä tilassa ei tietenkään pysty kovin syvälliseen katsaukseen, joten kirjoittajat – lähinnä alan silloista nuoren polven tutkijastoastoa – lähestyvät aihetta lähes fragmentaarisin väläyksin. Osansa saavat šamaanit, sauna, synnytys, kuppaus, suoneniskentä ja varvunkäyttö. Kirjasen kokonaisin teksti on karttulalaisen kansanparantaja Taavetti Hanhinevan esittely.

Itselleni antoisinta kokoelmassa on sen suhde kansanperinteeseen ja esimerkiksi vanhoihin kirjalähteisiin. Agricola ja Lönnrot mainitaan moneen kertaan, vähemmän tunnetuista vaikkapa Gabriel Maxenius.

Itse näyttely ei kirjan perusteella ole ollut laaja. Esineistöä siinä mainitaan olleen 12 numeroa, joista osaan sisältyy useampi esine (esimerkiksi erilaisia kuppaussarvia).

Keskiyön kummitusjuttuja. Helsinki 2003: Kolibri. 127 s. Suom. Annukka Kolehmainen & Hanna Antikainen.

Salaperäinen kreivitär ja muita salapoliisikertomuksia Helsinki 2003: Kolibri. 127 s. Suom. Sisko Hallavainio.

Jos tarkastelee näitä kahta Kolibrin vuonna 2003 julkaisemaa pokkaria rinnakkain, voisi kuvitella niillä olevan paljonkin yhteistä. Kummassakin on Milja Holländerin kansitaide ja samanlainen typografia, molemmat ovat novelliantologioita joita takakannessa mainostetaan "koululaisille". Vaan siihenpä yhtäläisyydet sitten jäävätkin.

Keskiyön kummitusjuttuja on valikoima ruotsalaisten nuortenkirjailijoiden 2000-luvun alkuvuosina kirjoittamia aavetarinoita. Yhdeksällä kertomuksella on viisi kirjoittajaa; eniten tekstejä on Ewa Christina Johanssonilta. Tyylilaji on hyvin perinteinen, vaikka tarinat sijoittuvatkin pääosin moderniin Skandinaviaan (suomennos lokalisoi tarinat vähintään henkilönnimien osalta Suomeen). Poikkeuksen tekevät pari Lappiin sijoittuvaa juttua. Juonet ovat lapsille vesitettyä Twilight Zone -lajiketta, jossa karmeatkin yliluonnollisuudet pohjustetaan hyvissä ajoin ja avoimet lopetuksetkin ovat lopulta turvallisia. Varsinkin Johansson tuntuu noudattavan metodia tarkasti. Teoksen alkuperästä on paha sanoa mitään varmaa, koska sille ei mainita edes toimittajaa, mutta luultavasti Kolibrin omistanut Bonnier on kierrättänyt länsinaapurissa ilmestynyttä materiaalia tänne meillekin.

Toimittajaa ei mainita myöskään Salaperäisessä kreivittäressä. Ja vaikka takakansi kuinka yrittääkin myydä nidettä lastenkirjallisuutena, on kyseessä viktoriaanisen ajan salapoliisikirjallisuuden antikvaarisesta valikoimasta. Ehkäpä kertomusten nykylukijan silmissä lapselliselta vaikuttavat käänteet ja tyyli ovat vaikuttaneet markkinointiin, mutta kuinkahan monelta alan harrastajalta pikkujulkaisu on jäänyt huomaamatta? Kokoelmassa on viisi kertomusta Iso-Britanniasta, Kanadasta ja Yhdysvalloista, molemmin puolin vuosisadan vaihteen. Nimikertomus on laitettu "tuntemattoman" piikkiin, mutta todellisuudessa se on W. S. Haywardin kirjoittama, ensimmäinen tunnettu kerta kun kirjallista rikosta on selvittelemässä nainen. Itse asiassa se tuntuisi olevan kokoelman punainen lanka, sillä muissakin tarinoissa nimenomaan naiset ratkaisevat arvoituksen – paitsi että mukana on myös yksi Jacques Futrellen prof. Van Dusen -juttu. Hyvin erikoinen julkaisu siis.

Vampyyreja Englannista

(Teksti on aiemmin julkaistu Jaakobin Wsi Testamenti -blogissa 2011. Sitä on muokattu tätä julkaisua varten.)

Ensimmäiset varsinaiset – modernit – kaunokirjallisuuden vampyyritarinat julkaistiin 1800-luvun Isossa-Britanniassa. Tarkoitan nyt sellaisia alan perusteoksia kuin John Polidorin pienoisromaani Vampyyri (The Vampyre, kirjoitettu 1816, julkaistu 1819), James Malcolm Rymerin jatkokertomus Varney The Vampire (1845–1847), J. Sheridan Le Fanun novelli Carmilla (1872) ja kaikista edellä mainituista ammentanut Bram Stokerin romaani Dracula (1897). Merkille pantavaa on kuitenkin, että kaikki näiden teosten kirjoittajista ovat sukujuuriltaan jotain muuta kuin englantilaisia, vaikka suurin osa heistä vaikuttikin Lontoosta käsin. Polidori oli isänsä kautta leimallisesti italialaistaustainen. Rymer oli syntyjään englantilainen mutta sukujuuriltaan skotti (ilmeisesti Rymerin lisäksi Varneyn kirjoittamiseen osallistui myös Thomas Peckett Prest). Stoker oli syntyjään irlantilainen ja muutti Lontooseen vasta ollessaan nelissäkymmenissä. Le Fanu puolestaan syntyi ja kuoli Dublinissa.

Onkin niin, että vampyyrimyytti, suurin piirtein sellaisena kuin nykyihminen sen ymmärtää, vakiintui englantiin vasta 1800-luvun kirjallisuuden myötä. Sen pohjana on 1700-luvulla itäisessä Euroopassa lähes hysteriaksi yltynyt liike etsiä ja tuhota vainajia, joiden uskottiin yhä vainoavan entisiä kylänmiehiään. Kansan parissa levinneitä pelkoja ja kertomuksia tutkittiin viralliselta taholta jokin verran, ja tutkimusten perusteella ilmestyi useita kirjallisia selvityksiä vampirismista. Näitä vihkosia käännettiin ahkerasta Länsi-Euroopan kielillekin, ja niiden mukana levisi paitsi tieto myös pelko. (Ks. esim. Kilpinen 2000.)

Westwood ja Simpson (2005, s. 836) toteavat mainiossa teoksessaan The Lore of The Land, että kertomukset epäkuolleista (the undead) ovat ylipäänsä harvinaisia brittiläisessä perinteessä. He mainitsevat neljä tapausta, jotka William of Newburgh merkitsi muistiin 1197 (mts. 836–837).

William kertoo vuotta aiemmin Buckinghamshiressa sattuneesta tapauksesta, jossa kuollut mies saapui kahtena peräkkäisenä yönä vaimonsa vuoteeseen ja lähes rusensi tämän painollaan. Seuraavina öinä hänet kuitenkin hätyytettiin pois, minkä jälkeen hän siirtyi vaivaamaan eläimiä ja näyttäytyi myös päiväsaikaan. Lincolnin piispa, jonka puoleen asiassa oli käännytty, käski avaamaan miehen haudan ja tutkimaan ruumiin. Ruumiissa ei havaittu tavanomaisesta poikkeavia merkkejä. Vainaja armahdettiin, eikä hän enää noussut vaeltamaan. Samankaltainen tapaus mainitaan myös Berwickissa, jossa rikas mutta ilkeä mies nousi häiritsemään eläviä yöllä. Kyläläiset kaivoivat hänet ylös, pilkkoivat ruumiin ja polttivat sen.

Melroselaisessa luostarissa 1190-luvun alussa pappismies nousi kuolleista vainoamaan emäntää, jonka talossa hän oli eläessään ollut kappalaisena. Eräänä yönä hautausmaalla vartiossa ollut luostariveli iski kirveen ylösnousseeseen ruumiiseen, joka siitä karkasi vaikeroiden hautakammioonsa. Seuraavana aamuna vertavuotava ruumis kaivettiin ylös ja poltettiin luostarin muurien ulkopuolella.

Neljäs Williamin kertomus sijoittuu Anantis-nimiseen paikkaan, jonka Westwood ja Simpson arvelevat viittaavan joko Northumberlandin Alnwickiin tai Dumfriesshiren Annandiin. Siellä vaimoaan ja tämän rakastajatarta väijymässä ollut mustasukkainen aviomies loukkaantui vakavasti pudottuaan. Vihaisena hän kieltäytyi papin tarjoamasta synninpäästöstä. Silti hänet haudattiin kristillisesti. Öisin mies vaelsi jälleen elävien parissa pelotellen ihmisiä; hänen uskottiin olevan paitsi väkivaltainen myös olevan vastuussa alueella leviävästä kulkutaudista. Kaksi mies päätti hoitaa asian, ja he kaivoivat pahasti turvonneen ja verta pursuavan ruumiin ylös haudastaan. He aukaisivat ruumiin lapiolla ja repivät sen sydämen kappaleiksi ennen tuleen heittämistä.

Näillä neljällä Williamin esittelemällä tapauksella on paljon yhteistä kosketuspintaa Itä-Euroopan vampyyritarinoiden kanssa, mutta moderniin myyttiin ne liittyvät vain löyhästi. Varsinaisia verenimemistarinoita ei englantilaisesta folkloresta löydy (mts. 245).

Westwood ja Simpson kertovat myös muutaman muun tarinan, joiden voidaan katsoa liittyvän vampyyriperinteeseen. He lainaavat (mts. 129–130) vuonna 1900 ilmestynyttä Augustus Haren kertomusta cumberlandilaisesta Croglin Grangesta. Vanhaan taloon oli muuttanut vuokralaisiksi kaksi veljestä ja heidän siskonsa. Kuumana kesäyönä sisko ei saanut unta ja avasi ikkunansa luukut. Hän näki kirkkomaan läheisten puiden joukossa kaksi välkkyvää valoa, jotka hän käsitti pian alati läheneviksi silmiksi. Kauhistunut tyttö pakeni ovelle mutta kuuli pian raapimista ikkunan takaa ja näki kammottavien ruskeiden kasvojen ja palavien silmien tuijottavan häntä. Olento kömpi huoneeseen, raahasi tytön hiuksista sängylle ja puri tätä kaulaan. Tytön kirkaistua hänen veljensä rynnistivät huoneeseen ja karkoittivat olennon, joka näytti karkaavan kirkkomaan muurin yli. Sisarukset muuttivat Sveitsiin seitsemäksi vuodeksi, minkä jälkeen he palasivat. Ja kuinka ollakaan, eräänä maaliskuisena yönä, sisar kuuli tutun raapimisääneen ikkunan takaa. Toinen veljeksistä onnistui ampumaan olentoa, joka seuraavana päivänä löydettiin hautaholvista. Vampyyri poltettiin. Westwoodin ja Simpsonin mukaan tarinaa on usein pidetty pelkkänä mielikuvituksen tuotteena, mutta on sillä epäilty olevan myös tosipohjaa.

Mainituksi (mts. 182–183) tulee myös Devonissa sijaitseva Buckfastleigh’n kylä ja siellä vaikuttanut Richard Capel (tai Cabell), jonka hauta tunnetaan yhä “vampyyrin hautana”. Tarinan mukaan Capelin erikoinen hauta rakennettiin pitämään sisässään hänen levoton sielunsa. Mutta kuten Westwood ja Simpson huomauttavat, “nykyään on suosittua luokitella kaikki ruumiilliset aaveet [corporeal revenants] vampyyreiksi” (2005, s. 183). Yhtä lailla vampirismi on yhdistetty dorsetilaisen Tarrant Gunvillen kummitustarinaan, joka kertoo William Doggettista. Syy vampyyriepäilyihin on haudasta ylöskaivetun Doggettin hyvin säilynyt ruumis. (Mts. 220–221.)

Selvästi populaariin vampyyrimytologiaan liittyy sen sijaan Durhamin South Shieldiin sijoittuva kertomus itsemurhan tehneen miehen ruumiista, jonka läpi iskettiin vaarna. Näin oli tehtävä, koska 70–80 vuotta aiemmin itsensä tappaneen miehen, luultavasti leipurin, ruumis oli haudattu siunaamattomaan maahan. Ilman ruumiin lävistämistä sauvalla olisi siitä ollut vaarassa tulla vampyyri. Westwood ja Simpson viittaavat (2005, s. 245) tässä William Brockien kertomukseen vuodelta (1886), jossa Brockie todella käyttää sanaa vampyre. Westwood ja Simpson kuitenkin epäilevät sanavalinnan johtuvan vain kaunokirjallisuuden vaikutuksesta ja että vaarna iskettiin ruumiiseen toisen vanhan uskomuksen vuoksi: näin estettiin kuolleen vaeltaminen.

Kaikkein vahvimmin kaunokirjallisuuden vaikutus käytettyihin sanavalintoihin näkyy Westwoodin ja Simpsonin viimeisessä “vampyyritarinassa”, Lontoon Highgaten hautuumaan tapauksessa (mts. 472–473). Stokerin Draculan majapaikkanahan oli nimenomaan Highgaten alue. Paikallinen paranormaaleista ilmiöistä kiinnostunut joukkio alkoi tutkia hautausmaata 1960-luvun lopulla. Eräs heistä kysyi 1970 alueen paikallislehdessä, oliko kukaan muu nähnyt siellä varsin pitkää hahmoa, jolla oli epäinhimilliset ja hypnoottiset silmät. Vastauksia tuli runsaasti, joskaan tarinat eivät tuntuneet kertovan samasta hahmosta, vaan ihmiset olivat kohdanneet hautausmaalla monenlaisia ilmestyksiä. Syntyi tarina “Wallachian kuningasvampyyrista”, jonka ruumis oli tuota 1700-luvulla hautausmaalle ja jonka satanistit olivat nyt mananneet henkiin. Yhteys Stokerin vampyyriin on selvä.

LÄHTEET

Kilpinen, Pekka 2000: Eläviä kuolleita. Vampyyrit 1700-luvun asiakirjoissa. Helsinki: Yliopistopaino.

Westwood, Jennifer & Simpson, Jaquelin 2005: The Lore of The Land. A Guide to England’s Legends from Spring-Heeled Jack to the Witches of Warboys. London: Penguin Books.

KIRJALLISUUTTA

Le Fanu, Joseph Sheridan 1871—72: “Carmilla”, julkaistu alunperin lehdessä The Dark Blue. — Suom. Osmo Saarinen, “Carmilla”, teoksessa Haudantakaisia, toim. Markku Sadelehto. Helsinki 1994: Jalava; suom. Timo Hännikäinen, "Carmilla", teoksessa Carmilla ja muita kertomuksia. Turku 2012: Savukeidas.; lyhentäen suom. Hannu Tervaharju, "Carmilla", teoksessa Vampyyrit ja hahmonvaihtajat (Classic Tales of Vampires and Shapeshifters, 2011). Helsinki 2012: Egmont/Kirjalito.
Polidori, John 1819: The Vampyre, julkaistu alunperin lehdessä The New Monthly Magazine. — Suom. Sami Jansson, Vampyyri. Turku: Faros, 1. p. 2005
Rymer, James Malcolm 1845–1847: Varney The Vampire; or, The Feast of Blood.
Stoker, Bram 1897: Dracula. — Suom. Risto Kalliomaa, Kammoittava kreivi. Hämeenlinna 1952: Nide; suom. Jarkko Laine, Dracula. Helsinki 1977: Otava.

Kati Lampela (toim.): Pieni kummituskirja

Kati Lampela (toim.) / Aino Puttonen (kuv.)

Pieni kummituskirja

Tarinoita vuosien takaa

Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006 (Karisto Oy:n kirjapaino, Hämeenlinna), 187 s., ISBN 951-746-822-9 sid.

Kauhukertomukset ja muut pelottavat, jännittävät tai muuten mieltä häiritsevä tarinat ovat kansanperinteen ydintä. Kummitusjuttuja on kerrottu kaikkialla ja aina. Suurelle osalle ihmisistä pelko ja kauhu ovat kiehtovia tunteita. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistoonkin niitä on luonnollisesti kerätty runsaasti. Kati Lampelan toimittama Pieni kummituskirja kokoaa juuri näistä kokoelmista yhteen suomalaisia alan tarinoita, jotka on kerätty alunperin 1880-luvulta 1960-luvulle.

Lampela kartoittaa suomalaisen kansanperinteen kummitusta ansiokkaasti esseessään kirjan lopussa. Mielestäni tekstin paikka olisi ehdottomasti kuulunut kokoelman alkuun avaamaan, mitä tuleman pitää. Kummitus sanana tuo nykylukijan mieleen liian helposti rajoittuneen mielikuvan valkoisista lakanoista tai läpikuultavista henkiolennoista, levottomista sieluista ja maan päällä kesken jääneistä tehtävistä. Kuitenkin Suomessa kummitus on ollut mikä tahansa yliluonnollinen olento, kuten Lampela toteaa. Hän myös kuvaa elävästi, millaisessa kontekstissa näitä tarinoita on kerrottu ja kuinka aikalaiset ovat ne ymmärtäneet. Maailmankuva ei ole ollut nykysuomalaisen maallinen ja fyysisyyteen rajoittunut, vaan yliluonnollinen on ollut osa elämää; oleellista ei ole ollut mistä ilmiö johtuu, vaan miksi se tapahtuu minulle ja juuri nyt.

Kokoelman tarinat on jaettu omiin lukuihinsa aihepiirien mukaan, esimerkiksi ihmishahmoiset, eläimelliset tai liikenteessä ilmenneet kummitukset. Lampela on valinnut saman tarinan eri versioista parhaiten sen eri puolet yhdistävän, eikä kirjassa siksi ole toistoa. Kuitenkin samat aiheet esiintyvät usein monessa eri kertomuksessa, jolloin on helppo tehdä päätelmiä aiheen yleisyydestä ja sen yleisyyden syistä. Monesti tarinat eivät kerro vain kummituksista vaan yhtä tärkeässä roolissa, varsinkin nykylukijalle, on ajankuva ja kulttuuriperinne. Niin kuin Lampelakin kirjoittaa, kukin kertoja on muokannut tarina-aihion tilanteen mukaan, siirtänyt sen usein paikalliseksi (ja usein omakohtaiseksi tai vähintään tutun kertomaksi) ja lisännyt yksityiskohtia luomaan luonnollista ja uskottavaa tilaa, johon kummitus voi saapua. Paikallishistorian sivujuonteena tällaiset jutut ovatkin usein mainio lisä. Yhä edelleen joka päivä nähty vanha talo voi muuttua yhtäkkiä kovin kiehtovaksi, kun kuulee sen jo sata vuotta sitten kummitelleen. Mahdollisuuksia näihin paljastuksiin onkin, sillä Pienen kummituskirjan tarinat on koottu laajalti ympäri Suomen.

Kokoelman kummitusjutut ovat pääosin lyhyitä, muutaman virkkeen kaskuista parisivuisiin. Lukija menettää paljon alkuperäisestä tunnelmasta, koska tekstit ovat vain suullisesti kerrottujen tarinoiden ylöskirjauksia. Taitavan kertojan äänenpainot ja rytmitykset puuttuvat tietenkin. Lampela on myös yleiskielistänyt alkuperäisiä arkistotekstejä, jolloin ymmärrettävyys lisääntyy mutta autenttisuus murresanoineen kärsii. Itse olisin kaivannut vahvempaa puhekielisyyden läsnäoloa, mutta ymmärrän kirjan avautuvan näin paljon laajemmalle lukijastolle. Suurta jännitettä juuri näistä tarinoissa ei pääse syntymään, jännityksestä puhumattakaan, mutta eläytyvä lukija voi silti aistia aidon ihmeen tunnun läsnäolon joissain teksteissä. Samoin moni juttu muuttuisi osaavissa käsissä varsin helposti kauhunovelliksi, kun sitä vähän laajentaisi ja henkilöitä syventäisi. Pieni kummituskirja voisi olla monen kaunokirjallisen idean alkupiste.

Erityisen maininnan ansaitsee Aino Puttosen kuvitus. Se on monipuolisen tunnelmallista, aidosti tarinoiden tilanteita kuvittavaa. Paikoin lievä lastenkirjamaisuus häiritsee kirjan ulkoasua, mikä ei välttämättä johdu kuvituksista vaan enemmänkin melko värikkäästä ulkoilmeestä. Se on kuitenkin lopulta mukavaa vaihtelua tavanomaiselle muka-synkistelylle, joka aihepiirin teoksia usein vaivaa. Puttosen luurangot ovat paljon luontevampia tarinoiden yliluonnollisen maailmankuvan täydentäjiä kuin yksikään ruiskumaalattu goottiasetelma olisi ollut.