Suomikauhun sirpaleita #4: J. Kouta: Kirje & Friikkien juhlat

Nimimerkki J. Kouta (oik. Juho Tamminen) osallistui 1990-luvun alkupuoliskolla suomalaisen kauhukirjallisuuden kapeaan kenttään neljällä omakustannevihkosella sekä muutamalla scifilehdissä ilmestyneellä novellilla. Vihkojulkaisuista Mustaa satiinia (1993) ja Synkkimistin päiväkirja (1996) ovat novellikokoelmia, enkä puutu niihin tässä yhteydessä. Sen sijaan vuonna 1992 ilmestynyt Kirje ja sen kahta vuotta myöhempi jatko-osa Friikkien juhlat ovat muodoltaan jotain pitkän novellin ja lyhyen pienoisromaanin välimaastosta. Molemmat edustavat myös varhaista lovecraftilaista suomikauhua.

S. Albert Kivinen avasi Lovecraftille tien Suomeen novellilla "Keskiyön Mato Ikaalisissa" (1987), ja Boris Hurtta vastasi kutsuun "Pahat henget Porkkalassa" -kertomuksellaan (1988). Näistä perusteksteistä lähti pieni mutta kestäväksi osoittautunut täkäläisten kirjoittajien trendi sijoittaa Lovecraftin muinaisjumalia kotoiseen kontekstiin. J. Kouta oli yksi ensimmäisiä mukaan ehättäneitä; osallistuipa hän Hurtan toimittamaan Kultainen naamio -antologiaankin (1993).

Kirje (alaotsikoltaan Kammottava kertomus Ahtialan syrjäiseltä sivukujalta) muodostuu nimensä mukaisesti yhdestä pitkästä kirjeestä. Tuomo Valkeamäki kirjoittaa Lahden maakuntakirjaston hoitajalle suunnatussa kirjeessään vanhasta ystävästään Rainer Frondeliuksesta. Salatieteistä ja muusta sen sellaisesta kiinnostunut ystävä on kadonnut selvitettyään, että Lahdessa on manattu esiin portti Yog-Sothothin luo.

Kirje on kaikin puolin sitä, mitä Lovecraft-pastissilta voi odottaakin. Kovin paljoa ei sinänsä tapahdu, mutta monenlaiseen kauheaan vihjataan. Kokenut lukija tunnistaa kyllä merkit heti ja osaa leikkiä mukana. Valitettavasti genreuskollisuus aiheuttaa myös sen, että mitään erityisen yllättää tai omaperäistä tarinassa ei ole. Jonkinlaisena tyylirikkona voisi pitää kertomuksen (ja Valkeamäen kirjeen) alkua, jossa minäkertoja on tuohtunut siitä, että Lahden seudulla rohkaistaan ihmisiä scifin, kauhun ja fantasian pariin kirjoituskilpailun avulla. Spekulatiivisen kirjallisuuden ja muinaisten jumalolentojen palvonnan väliin vedetty yhtäsuuruusmerkki voi olla parodiaa kirjoitusajankohdan yleisestä mielialasta, mutta luultavimmin se on vain kömpelöä kerrontaa.

Avoimen humoristinen sen sijaan on jatko-osa Friikkien juhlat. Sen tarina alkaa hieman Kirjeen tapahtumien jälkeen. Minäkertoja on nuori, ihmissuhteissaan kokeileva nainen, joka huutokaupassa törmää Valkeamäkeen. Tämä on saanut käyttöönsä kadonneen Frondeliuksen omaisuuden ja tutkimusaineiston ja on hyvää matkaa itsekin uppoutumassa muinaisten kulttien maailmaan. Vaikka Friikkien juhlien aloitus onkin verrattain vakava ja noudattelee lovecraftilaista diskurssia, tyylilajissa tapahtuu hurja muutos puolivälin paikkeilla. Valkeamäki on sopinut tapaavansa helsinkiläisessä kauhuaiheisessa baarissa miehen, jolta hän aikoo ostaa Necronomiconin. Samaan aikaan minäkertoja vaeltelee kapakassa ja kohtaa epämääräisen joukon suomalaista fandom-väkeä viettämässä viikottaista mafiaansa. Joukosta on helppo tunnistaa niin Toni Jerrman, Jyrkit Ijäs ja Kasvi sekä muutama muukin 90-luvun alun Tähtivaeltajan röpötysraporteista tuttu hahmo. Tavataanpa baasitiskillä myös kirjaansa kauppaava Isokirjailija eli Kari Nenonen. Tapahtumapaikka jäljitellee Ruoholahdenkatu 4:ssä  lyhyesti sijainnutta Horror Clubia. Jakso on hauska ja on harvoja kaunokirjallisia yrityksiä tallentaa kotimaista fandomia, mutta yhtä lailla se on myös melkoinen mood shift kertomuksessa. Tämä siltikin vaikka jo alussa on pudotettu sekä S. Albert Kivisen että Boris Hurtan nimet Suurten Muinaisten asiantuntijoina. Tarina palaa kyllä astetta vakavammille äänensävyille, mutta lopun huipennus jää lähinnä sisäpiiriläpän tasolle, kun kovasti Jim Morrisonia muistuttava scifiaktiivi uhraa vastasyntyneen.

J. Koudan kaksi pientä kertomusta ovat mielenkiintoinen välähdys aikaan, jona Lovecraftin luoma mythos oli vasta asettumassa Suomeen. Niissä on tekemisen riemua, joka korvaa monta puutetta. Kumpikaan kertomus ei ole erityisen hyvää kirjallisuutta, mutta on tässä maassa saatu lukea paljon huonompiakin Cthulhu-tarinoita.

Heikki Oja: Jäinen lohikäärme

(Varhaisempi versio arvostelusta on aiemmin julkaistu Jaakobin Wsi Testamenti -blogissa 2011. Alkuperäistä tekstiä on editoitu, paikoin paljonkin.)

Heikki Oja

Jäinen lohikäärme

Tampere: Tampereen Science Fiction Seura, 2001 (Domus-Offset Oy), 161 [+ 1] s., ISBN 952-5211-06-1 nid.

Portti-kirjat

Musiikkimaailmassa yhden hitin ihmeet ovat käsite. Kaunokirjallisuudessa vastaavista tapauksista voi antaa runsaasti romaaniesimerkkejä, mutta harvemmassa ovat ne, jotka muistetaan lähinnä yhdestä novellista. Heikki Oja on hyvin lähellä tätä (hänen saavutuksensa tähtitieteessä ovatkin sitten ihan eri juttu).

"Jäinen lohikäärme" oli nimenä novellille, jolla nimimerkki Matias Ranta voitti vuonna 1986 Ursan tieteiskirjoituskilpailun. Sittemmin se julkaistiin nimellä "Jäinen vaeltaja" samannimisessä, Ursan kustantamassa antologiassa, ja hyvin pian novelli oli muodostunut suomalaisen scifin merkkitekstiksi. Matias Rannan mysteeriä lisäsi se, että pian hänen siskonsa Matilda Ranta alkoi myös julkaista novelleja. Yhteensä sisaruksilta ilmestyi kahdeksan novellia, scifilehtien lisäksi jopa Reginassa, minkä jälkeen he vaikenivat. Salanimien taustapersoona jäi salaisuudeksi aina Jäinen lohikäärme -kokoelman julkaisuun saakka. Oja valottaa nimimerkkien käytön taustaa lyhyesti kokoelman alkusanoissa. (Sen sijaan Rekku Rannan, joka oli koira, salanimen takana olivat ihan muut tahot.)

Jäinen lohikäärme kokoaa yhteen kaikki Matias ja Matilda Rannan nimillä julkaistut novellit ja liittää niiden yhteyteen neljä aiemmin julkaisematonta novellia. Ojan tyyli on pienimuotoinen: Hänen novellinsa ovat usein välähdyksenomaisia kuvauksia mahdollisesta lähitulevaisuudesta. Jokseenkin kaikki novellit rakentuvat jonkin yksittäisen idean ympärille ja tavallisesti sisältävät yllätyksen. Mukana on myös selvästi parodinen novelli, Vankila, jossa tieteistarinan tyylillä kuvataan synnytystä vauvan näkökulmasta.

"Jäinen vaeltaja" on todellakin klassikko ja täysin ansaitusti. Mieltä kutkuttavasti avoimeksi jäävä kuvaus ihmisen ensi kosketuksesta maan ulkopuolisen elämän kanssa on vaikuttava kertomus. Sen teho syntyy paitsi "tämä voisi olla hyvinkin mahdollista"-tunnelmasta mutta myös sen kerrontatekniikasta: siinä pitkälti hahmottomaksi jäävän "vaeltajan" subjektiiviset kokemukset pyrstötähden sisältä vaihtelevat luotaimen komeettaa tutkimaan lähettäneen avaruuskeskuksen ihmisten näkökulman kanssa. Toinen kokoelmasta mieleen jo vanhastaan jäänyt novelli on alunperin Matildan nimellä julkaistu "Universaalinen rakkaus", jossa ydinohjukset kaikessa fallisuudessaan osoittautuvat suurimmaksi rakkaudenosoitukseksi, mitä ihminen saattaa toiselle antaa. Näiden lisäksi on syytä nostaa esiin aiemmin julkaisematon "Lumiyö". Se on kaunis ja vähäeleinen tieteisfiktion miljööseen sijoitettu kuvaus siitä ihmeentunteesta, jonka kokemiseen lapsilla vielä on kyky.

Muu kokoelma onkin sitten ongelmallisempaa materiaalia. Useat Ojan vinjettimäisistä novelleista ovat kyllä varsin sujuvia ja mieluusti luettavia, mutta niiden teho saattaa perustua esimerkiksi yksittäiseen loppuyllätykseen, mikä syö kertomusten uudelleenluettavuutta. Tämä pätee etenkin novelliin "Maailmanrekisteri" ja jo mainittuun "Vankilaan". Tässä mielessä on edustavat varsin tyypillistä kirjoitusaikansa suomalaista, usein harrastajavetoista scifinovellistiikkaa, jossa ideat korostuivat kerronan ja rakenteen kustannuksella. "Syrjäinen maailma", "Ran palvelija" ja "Yksin" ovat sinänsä mielenkiintoisia tieteiskertomuksia, jotka eivät kuitenkaan saa pituudessaan tarpeeksi aiheestaan irti. Reginassa alkujaan ilmestynyt "Mies tulevaisuudesta" sen sijaan on oikein mainio, erilainen rakkauskertomus, jonka voisin hyvin kuvitella sisällytettäväksi vaikkapa johonkin nuortenlukemistoon tai äidinkielen oppikirjaan.

Katastrofitarinoista paljon lainaava "Tulppaanikukkula" on kenties kokoelman ongelmallisin. Tarinassa maahan saapuu joukko avaruuslaivoja, jotka nopeasti tappavat suurimman osan ihmiskunnasta. Osa kuitenkin, genren perinteitä kunnioittaen, selviää jostain syystä. Tämä harvalukuinen joukkio oppii sattumalta manaamaan ajatuksen voimalla esiin maahisia ynnä muita satuolentoja, joiden avulla vieras uhka kukistetaan. Näin kerrottuna tarina kuulostaa erittäin typerältä, mitä se ehkä onkin, mutta Oja saa kuitenkin jutun toimimaan yllättävän hyvin. Toisaalta lyhyt novellimuoto ei ole armelias tämän kokoluokan kertomukselle. Ideoiden määrä olisi vaatinut ympärilleen enemmän tilaa. Novelli menestyi 1987 hyvin sekä Ursan kilpailussa että Portin äänestyksessä, mikä kuitenkin kertonee lopulta enemmän sen aikaisen suomiscifin kuin novellin tasosta.

Jäljelle jäävät novellit "Jäinen kohtaus" ja "Pääjohtaja" tuntuvat kovin turhilta. Ensin mainittu on niminovellin jatko-osa, joka ei sinänsä ole suinkaan huono – hieman pakotetun oloisena se vain jää niin edeltäjänsä varjoon. "Pääjohtaja" sen sijaan on suorastaan kehno, eikä sillä ole mainstream-proosana oikein luontevaa sijaa tässä kokoelmassa.

Kaiken kaikkiaan Jäinen lohikäärme on kuitenkin julkaisunsa arvoinen jo siksi, että se kokoaa samoihin kansiin pienen palan kotimaista tieteiskirjallisuuden historiaa. Kotimaisen tieteiskirjallisuuden haparoivia 80-luvun askelia on kartoitettu aikakauden antologiajulkaisuissa sekä muutamissa kirjailijoiden omissa kokoelmissa (Kimmo Saneri, Marko Ahonen), mutta myöhempiä kirjoittajakohtaisia kokoelmia ei Ojan lisäksi ole kuin Pekka (Pietari) Virtaselta (Planeettojen kapellimestari, 2014). Omat kokoelmansa ansaitsisivat ainakin Veikko Rekunen ja Eija Elo. Johanna Sinisaloltakin on kokoamatta paljon varhaista proosaa, mutta ehkä hänen nykyinen kirjailijaprofiilinsa ei kaipaa alkuaikojen harjoitustöiden julkaisua ihan vielä.

Kuinka paljon Heikki Ojan kokoelman arvokkuuteen vaikuttaa historiallisen merkityksen lisäksi lukijan kokema nostalgia, on lopulta varsin tarpeeton kysymys.