Katsottua: huhtikuu 2026

Vittorio De Sica: Milanon ihme. Werner Herzog: Aguirre – jumalan viha

Vittorio De Sican Milanon ihme (Miracolo a Milano, 1951) on liki täydellinen yhdistelmä satumaista optimismia ja kirvelevää satiiria. Milanolaiseen hökkelikylään saapuu Candidelle vertoja vetävän myönteisesti kaikkeen suhtautuva nuorimies. Hän panee kurjaliston asiat uuteen kuosiin toiveikkuudellaan. Samalla irvaillaan porvarilliselle elämänmuodolle mutta osoitetaan myös yhteisön mahti. Kun joukko ryysyissään keskellä aaltopeltimajoja laulaa elämänsä ylistystä, siinä saa hollywoodilainen kaikein romantisointikin potkun perseelleen. Yltiöoptimismin pinnan alta kuplii silkkaa myrkkyä, niin kuin kuplii öljy hökkelikylän maanpinnan alla. Köyhästä ei lopulta välitä kuin toinen mokoma, ja joskus sekin on valmis myymään kaltaisensa turkiskauluksesta. Viimeinen kolmannes on yhteiskunnallista voimafantasiaa, kun kyläläisten avuksi laskeutuvat jumalaiset voimat. Katolilaisuus saa todennäköisesti enemmän osumia kuin protestantti tajuaakaan.

Yksi kaikkien aikojen kauneimpia elokuvia minulle on Werner Herzogin Aguirre – jumalan viha (Aguirre, der Zorn Gottes, 1972). Hypnoottisesti virtaava eteläamerikkalainen maisema äänineen kehystää julmaa, epäonnistumaan tuomittua Pizzarron espanjalaisretkikuntaa Amazonilla. Koreilematon ylöspano, Thomas Mauschin käsivarakuvaus, dokumentaristinen kerronta, minimalistinen replikointi ja Klaus Kinskin intensiivinen roolityö tekevät katselusta lähes henkisen kokemuksen. Elokuvan läpäisee alusta loppuun epätoivo, räpiköinti toivottaman tehtävän edessä. Periksi ei anneta, ja mieluummin menetetään järki kuin annetaan sille periksi, kun sen kehottaa luovuttamaan. Ihmisen jääräpäisyyttä on harvoin kuvattu yhtä vaikuttavasti kuin hulluuteen vajoavan konkvistadori Aguirren hahmossa. Katarttisen helpotuksen sallii vain Popol Vuhin tarkoin annosteltu musiikki.

 

Alfred Hitchcock: Revenge. Breakdown. The Case of Mr. Pelham. Back for Christmas.

Alfred Hitchcock Presents (myöhemmin The Alfred Hitchcock Hour) oli television antologiasarja, jossa ilmestyi vuosien 1955 ja 1965 välillä yhteensä 361 jaksoa. Niistä mestari itse ohjasi vain 17. Sarjan ensimmäisellä kaudella esitettiin niistä neljä, jokainen noin 25 minuutin mittainen (sisältäen Hitchcockin lakoniset johdannot). Kaikki ovat pienimuotoisia, ja niiden estetiikka muistuttaa muutaman vuoden päässä odottavaa Psykoa, joka toteutettiinkin pitkälti sarjan tekijöiden voimin. Mielenkiintoista on, että neljästä tarinasta kaksi kuuluu pikemmin kauhun kuin rikosfiktion piiriin.

Koko sarjan aloitti Revenge, jossa Vera Miles esittää hermoromahduksen kokenutta kotirouvaa. Aviomies (Ralph Meeker) löytää vaimonsa heidän kotinaan toimivasta asuntovaunustaan järkyttyneenä. Joku on hyökännyt tämän kimppuun, ja mies vannoo kostoa. Tarina on dialogivetoinen, ja Hitchcock rikkoo sääntöjään: iso osa alkuosasta on kuvattu ikään kuin läpi asuntovaunun seinän.

Jakso 7, Louis Pollockin tarinaan perustuva Breakdown, kertoo itsekkäästä yritysjohtajasta, joka lähes kuolee onnettomuudessa. Melkein koko tarina kerrotaan halvaantuneen miehen näkökulmasta ja häntä esittävän Joseph Cottenin sisäisen monologin kautta. Ruumis on liikkumatta, vaikka mieli sen sisällä elää. Breakdown on hieno kauhupala, joka on syystäkin televisiokerronnan klassikko.

The Case of Mr. Pelham, jakso 10, on Tom Ewellin taidonnäyte. Hän esittää miestä, joka alkaa kuulla outoja juttuja kaksoisolennostaan. Pienten takaumien kautta kerrottu tarina on moderni William Wilson -variaatio.

Back for Christmas (jakso 23) oli sarjan ensimmäisen kauden viimeinen Hitchcock-ohjaus. Siinä John Williamsin esittämä brittiherrasmies tekee yhtä aikaa viinikellaria että lähtöä Yhdysvaltoihin hössöttävän vaimonsa kanssa. Lajityyppiä tunteva tietää, miten hössöttäville vaimoille tapahtuu, kun mies päättää nousta tossun alta... kunnes on loppukäänteen aika. 

Hitchcockin ohjaukset nimikkosarjansa ensimmäisellä tuotantokaudella ovat kuin pienoiskuva hänen elokuvissaan: vankkaa perustyötä, mukana neljännes loistavaa jälkeä, paljon mustaa huumoria kaiken inhimillisen pahuuden keskellä. 

 

Lambert Hillyer: Dracula's Daughter. Robert Siodmak: Draculan poika: Erle C. Kenton: House of Frankenstein. House of Dracula.

Vuoden 1931 klassisen Universalin Dracula-elokuvan vanavedessä ilmestyi ensin muita hirviöelokuvia, ja sen jälkeen oli jatko-osien aika. Dracula's Daughter (1936) jatkaa aivan suoraan tilanteesta, johon edeltäjänsä jäi. Bela Lugosia ei enää nähdä vampyyrikreivinä, ja itse asiassa ainoastaan Van Helsingiä esittävä Edward Van Sloan toistaa roolinsa (tosin nyt Von Helsinginä). Tarinassa Draculan tytär haluaa varmistaa isänsä kuolleen, jotta saisi itse elää jälleen normaalia elämää. Kreivitär on traaginen hahmo, joka toteuttaa luontoaan vastoin tahtoaan. Gloria Holdenin tummapiirteinen, aristokraattisen eteerinen hahmotelma ei valitettavasti saanut samanlaista ikonista asemaa kuin moni muu Universalin kauhuhahmo. Kuitenkin hahmon, joka maalaa nuoria naisia muun muassa, homoeroottinen voima on vaikuttanut myöhempään vampyyrifiktioon suuresti. Elokuvan ohjannut Lambert Hillyer ei yllä alkuperäisen Draculan alkupuolen jylhyyteen, mutta hänen teoksensa on kokonaisuutena paljon verevämpi(!) ja tasaisempi. Loppupuolen montaaši on komea.

Vuonna 1943 suku laajeni Robert Siodmakin Draculan pojalla (Son of Dracula). Miljöö on siirtynyt Lontoosta Yhdysvaltoihin, jossa vaikuttaa muuan kreivi Alucard. Tarina alkaa ikään kuin kesken tapahtumien ja pitää kreiviä pitkään hieman sivussa. Mysteeritarinan vaihtuessa kauniin kartanonperijättären ja vampyyrin romanssiksi ollaan todellisen "southern gothicin" äärellä. Nuoremman Lon Chaneyn vampyyrissa on ylevää vaikuttavuutta, joka istuu miljööhön luontevasti. Tyylillisesti Poika on edeltäjiään siloitellumpi mutta samalla toinen jalka visusti campin puolella. Erikoisefektit vaihtelevat kumilepakoista vaikuttaviin muodonmuutoksiin. Toisaalta lavastus on komeaa, ja maisemanvaihdos tekee tarinalle hyvää. Kamera-ajot studioon lavastetuilla New Orleansin rämeillä ovat hienoja. Harmi, että kerronta nojaa hyvin vahvasti dialogiin.

Seuraavan kerran Dracula esiintyi Siodmakin tarinaan perustuvassa, Eric C. Kentonin ohjaamassa elokuvassa House of Frankenstein (1944). Vankilassa viruva, tohtori Frankensteinin oppeja seuraava hullu tiedemies Niemann kaappaa kiertävän showmiehen kokoelman, johon sisältyy Draculan luuranko. John Carradine tekee ensimmäisen suorituksensa Draculana, joka on paljon entisiä sulavampi herrasmies jonka hypnoottis-magneettinen katse vetää vertoja Lugosille. Kreivin aikaa kestää kuitenkin alle puolet elokuvasta,  Loppuoli ollaan Chaney juniorin susimiehen maisemissa. Samalla matkaan lyöttäytyy syväjäädytetty Frankensteinin hirviö. Koska Boris Karloff esiintyy elokuvan tohtoria, hirviön roolin ottaa sivuosavakio Glenn Strange. Elokuvana House of Frankenstein on jo ehdan campin puolella ja kokonaisuus on erittäin epätasainen. Visuaalisestikin heilutaan niin gotiikka ja kuin scifin puolella. Silti hirviöiden jaettu universumi enteilee jo tulevien aikojen vastaavia ja on sellaisenaan kunnianhimoinen.

Hirviösekoilu jatkui Kentonin ohjaamassa House of Draculassa (1945). Jälleen uusi tohtori pääsee osallistumaan geenitalkoisiin. Apua ovat hakemassa niin Carradinen Dracula kun Chaneyn susimies, jotka kumpikin haluavat päästä eroon yliluonnollisesta olemassaolostaan. Pääpaino on jälkimmäisessä, joka on kuin traaginen nykymies: kerjää itsetuhoista sääliä ja rakastuu jokaiseen naiseen, joka haluaa pelastaa hänet. Siinä sivussa löytyy jälleen tuhoutumaton  Frankensteinin hirviökin (joka pääsee vauhtiin taas vasta lopuksi), ja arvon tohtori löytää itsestään hirviömäiset puolet. Visuaalisesti House of Dracula sisältää hienoja ideoita, mutta sen käsikirjoitus on silkkaa hassuttelua, joissa varioidaan vanhoja ideoita yleisön odotusten mukaan. Uutta on lähinnä se, että kyttyräselkä on kaunis nainen. 

 

Volker Schlöndorff: Peltirumpu 

Volker Schlöndorffin Peltirumpu (Die Blechtrommel, 1979) on niitä elokuvia, joita pitää yhtenä kaikkien aikojen parhaista, kun sen sattuu muistamaan. Joo, onhan se liian ironinen käydäkseen sydänjuuriin ja niin koketeeraava, ettei sen rehellisyydestä voi olla aivan varma. Silti se osoittaa niin vaikuttavaa taiteenlajin hallintaa, että joka hetkestä on pakko nauttia – jopa silloin, kun sisältö on ristiriidassa nykymaailman arvojen kanssa.

Günter Grassin romaaniin perustuva elokuva kertoo nousevan kansallissosialismin aikana elävästä puolalaisesta Oskarista, joka aikuisten maailmaa tarkkailtuaan päättää kolmevuotiaana lakata kasvamasta. Ikuiseen lapsenkehoon jäänyt Oskar kantaa mukanaan paitsi leikkirumpuaan myös mustasukkaisuutta polyamorisesta äidistään, jolla on suhde aviomiehensä lisäksi serkkuunsa.

Peltirumpu on kiehtova sekoitus maagista realismia, satiirista historiankirjoitusta ja alati eläväistä elokuvakerrontaa. Se ei tyydy muutamaan filmaattiseen tai narratiiviseen temppuun vaan yllättää jatkuvasti mutta ilman, että kikkailu tuntuisi tarpeettomalta; se on täysin linjassa tarinan herkullisten kummallisuuksien kanssa. Schlöndorffin ohjauksessa humoristinen aines yhdistyy saumattomasti vakavampiin, traagisiin kerroksiin. Kohtaus valssaavasta natsien suurkokouksesta menee samaan sarjaan Fellinin kukkais-Mussolinin kanssa. Toisaalta esimerkiksi usea Oskarin äidin kohtaus on syvän inhimillinen. David Bennent on ilmiömäinen pääosassa, roolin ongelmallisuuksista huolimatta, mutta vielä upeampi on Angela Winkler äitinä.

Katsottua: toukokuu 2023

Federico Fellini: Cabirian yöt. Pier Paolo Pasolini: Sikolätti

Jos pitäisi mainita ohjaaja, jonka elokuvien ääressä tuntee syvintä onnellisuutta, niin valintani olisi varmaankin Federico Fellini. Cabirian yöt (Le notti di Cabiria, 1957) kuuluu ehdottomasti hänen sielulle hyvää tekeviin elokuviinsa. Jonkun toisen käsissä tarina prostituoidusta, joka haluaisi vilpittömästi parempaa elämää ja joka kuitenkin joutuu kerta toisensa jälkeen pettymään, olisi synkkä ja surkea. Fellini kuitenkin onnistuu puhaltamaan siihen sellaista ymmärrystä ja myötäeloa, että katsoja pakostakin haluaa Cabirialle vain hyvää. Iso osa ansioista kuuluu toki myös nimihenkilöä esittävälle Giulietta Masinalle, jonka varassa elokuva elää ja hengittää. Hänen karismansa ottaa kuvan joka kohtauksessa haltuun tavalla, johon törmää hyvin harvoin. Se on lumoutumista kaikkein pyyteettömimmässä ja epäseksuaalisimmassa merkityksessään. Cabirian yöt on elokuva inhimillisestä luottamuksesta ja uskosta parempaan. Semmoisia saisi olla enemmänkin.

Jos olo alkaa tuntua liian pehmoiselta, on sitten Pier Paolo Pasolinin aika. Harva ohjaaja onnistuu saamaan aikaan minussa yhtä vaivaantuneen olon. Enkä nyt ajattele vain Salóa. Jopa Elämän trilogia onnistuu hämmentämään. Sikolätti (Porcile, 1969) ei ole läheskään paras Pasolinin elokuva, mutta tehokas se on. Se kertoo kahta rinnakkaista tarinaa. Toisessa tulivuoren juurella kehittyy jossain menneessä ajassa kannibaalien heimo. Tarina kerrotaan lähes täysin ilman vuorosanoja pitkissä, usein käsivaralla filmatuissa kuvissa. Toinen tarina puolestaan rakentuu hyvin vahvasti nimenomaan dialogin varaan. Eikä minkään elävän vuoropuhelun vaan hyvin teatraalisen, korostetun teennäisen. Se kertoo Hitlerin näköisen teollisuuspomon pojasta, jolle ei kelpaa hänelle kaavailtu, vasemmistoaktiivimorsian, koska hän käy mieluummin rakastamassa sikoja. En väitä ymmärtäväni, mitä kaikkea elokuva haluaa sanoa, mutta kyydin epämukavuudesta on nautittava.

Alejandro Jodorowsky: The Holy Mountain

Neljäkymmenvuotispäiväelokuvakseni valikoitui samalla vuoden sadas katsomani, Alejandro Jodorowskyn The Holy Mountain (La montaña sagrada, 1973), joka puolestaan sai ensi-iltansa aikalailla tasan viisikymmentä vuotta sitten Cannesissa.

Holy Mountain mainitaan usein psykedeelisenä, surrealistisena, järjettömänäkin. Totta kyllä, sen vuolas kuvavirta ja mielikuvitukselliset assosiaatiot tuovat mieleen surrealistit, etenkin Buñuelin elokuvat. Totta kyllä, niin ohjaaja kuin hänen näyttelijänsäkin nappailivat happoa ja sieniä elokuvan tekoaikana. Totta kyllä, järkeä on vaikea nähdä, jos ei tunne koodistoa jolla elokuva operoi. En väitä minäkään tuntevani mutta tunnistan kyllä sen olemassaolon. Jodorowsky yhdistelee Holy Mountainissa esoteerista kuvastoa ja symboliikka yleisemmin tunnettuihin uskonnollisiin merkkeihin. Se kyseenalaistaa toden olemusta jatkuvasti mutta etenkin lopussaan, jossa valaistuvat hahmot tunnustavat olevansa osa elokuvaa. Yhtä lailla Jodorowsky hyödyntää alitajuntaa ruokkivia näkyjä, seksuaalisuutta ja suggestiivista värimaailmaa ja liikettä.

Samalla hän osoittaa suvereenia taidemuodon hallintaa. Holy Mountain on harvinaisen puhdasta elokuvaa, joka tähtää pikemminkin katsojakunnan kollektiiviseen tiedostamattomaan kuin tietoiseen narratiivinnälkään. En yllättynyt kuullessani, että kaikista elokuvantekijöistä Jodorowsky nosti korkeimmalle Fellinin. Heillä on samaa inhimillisen täydellistä läpiluentaa, jossa stimuloidaan aisteja samalla kun kaivellaan esiin psyyken hermopäitä. Fellinillä se tapahtui jonkinlaisen psykologis–kulttuurin viitekehyksen kautta, Jodorowskylla salatieteellisen.

Tai sitten Jodorowsky vain valuttaa katsojan silmille suloisia tyhjyyksiä niin kuin minäkin tässä koko ajan teen.

Mike Newell: Rakkautta koleran aikaan. Jon Jones: Northager Abbey

Rakkautta koleran aikaan (Love in the Time of Cholera, 2007) kertoo kolumbialaisesta pölvästistä, joka rakastuu nuorena miehenä 1800-luvun lopussa, ja vaikka rakkauden kohde muuttaa pois menee naimisiin ja lisääntyy, mies, joka näyttää Groucho Marxin ja Teuvo Pakkalan rakkaushedelmältä, ei osaa päästää irti. Hän kuitenkin sublimoi pakkomielteensä jokaisen muun vastaantulevan naisen kellistämiseen viidenkymmenen vuoden ajan, ja Shakiran laulaessa taustalla saippuoi ihmissuhdeooppera niin, ettei vaahdon alta tahdo erottaa sävyjä. En kyllä muista, että pohjalla oleva Gabriel Garcia Marquezin romaani olisi ihan semmoinen... Kaunis elokuva se on, ja epookki on rakennettu huolella. Valitettavasti muuten Rakkautta koleran aikaan on tasapaksu ja ikävän mitätön elokuva. Javier Bardem on pääosassa parhaimmillaan hyvä mutta välillä jopa hän uhkaa kääntää roolinsa karikatyyriksi. Muut näyttelijät ovatkin sitten lähinnä TV:stä tuttuja, mikä vain korostaa telenovellamaisuutta. Ehkäpä brittiohjaaja Mike Newell olisi pitänyt korvata eteläamerikkalaisella tekijällä...

ITV:n sovitus Jane Austenin Northanger Abbeystä eli Neidosta vanhassa linnassa (2007, ohj. Jon Jones) onnistuu yllättävän hyvin tavoittamaan alkutekstin humoristisuuden. Roomaanien maailmaan uppoava nuori nainen astuu seurapiireihin, mutta joutuu huomaaman etteivät todelliset ihmiset edes 1800-luvun alun etiketin kahleissaan toimi kuten kirjoissa. Austenin kertomus parodioi ajan goottilaista romaania, mikä taso saavutetaan elokuvassa ääneen luetuilla katkelmilla Udolphosta ja Munkista ja dramatisoimalla pähenkilön kuvitelmia. Brittiläiset osaavat kuvata menneisyyden maailmojaan ja jokaiseen Austen-filmatisointiin kuuluvia tanssiaisia. Tv-tausta näkyy elokuvassa mutta brittien tapauksessa se ei ole ongelma. Sitä paitsi valkokangaselokuvaa pienempi budjetti tuo elokuvaan realistista rosoa tarkkaan koreografioidun suurreellisuuden sijasta.

Ismo Kiesiläinen: Emma. Normaaliperusviiva. Joonatanin evankeliumi. Meitä on käsiteltävä varoen

Ihmiskunnan viimeinen toivo -niminen ryhmä on erikoistunut turhia selittelemättömiin draamoihin. Kaikki sen elokuvat on ohjannut Ismo Kiesiläinen. Ihmisten välissä -julkaisu sisältää neljä elokuvaa sekä CD:llisen niihin sävellettyä musiikkia.

Lyhytelokuva Emma (2005) on surumielinen kertomus isästä, joka ilmeisesti lähestymiskiellon jälkeen kuvaa koulun pihalla leikkivää lastaan, sekä bussista, jonka kuskia häiriköivät teinit häiriköivät. Verkkaisissa ja tiukkarajaisissa kuvissaan Emma käsittelee muistamista ja kaipuuta kauniisti.

Samaa haikeutta on myös noin puolituntisessa Normaaliperusviivassa (2007). Se kertoo nuorukaisesta, joka lähtee etsimään ala-asteaikaista ihastustaan. Juuso Pekkisen esittämässä pojassa on sellaista vilpitöntä – paremman sanan puutteessa – mukavuutta, joka tekee hänestä erittäin sympaattisen. Ja vaikka elokuva kertoo sinänsä hyvin pienistä asioista ilman minkäänlaista suurentelua, ne kohoavat arkisen yläpuolelle. Jokainen pystyy samaistumaan pienten eleiden ja katseiden aiheuttamiin valtaviin tunteisiin.

Pekkinen on mukana myös vuoden 2008 Joonatanin evankeliumissa (samoin kuin Niina Koponenkin). Liki tunnin mittainen elokuva on edellisiä laveampi paitsi pituudeltaan myös sisällöltään. Se liittyy bergmanilaiseen ihmissuhteiden mahdottomuutta vatvovaan perinteeseen. Selkänojana on kirkollinen viitekehys. Keskiössä on nuoripari, jonka miehelle kehittyy sivusuhde ja nainen saa väärään numeroon tulleita uhkausviestejä vastaajansa. Joonatanin evankeliumi on hienosti hallittu ja vähäeleinen elokuva. Mainio kosketus on Terho Pursiainen papin roolissa.

Kolmeminuuttinen Meitä on käsiteltävä varoen (2004) on lyhyt väläys ilmeisen rakastuneesta parista, joka miettii, mitä he tekevät erottuaan. Se on tyyliharjoitus mutta viehättävä sellainen.

Teemu Villikka: The Beautiful Road to Albinbam. Juha Helminen: Plea. Kidutus

Kouvolalaisen Teemu Villikan ohjaama The Beautiful Road to Albinbam (2010) on, kuten nimikin antaa olettaa, elokuva matkasta. Elämäänsä pakeneva nuorimies saa kyytiinsä amerikkalaisen reissaajan. He lähtevät ajamaan kohti kuvitteellista Albinbamia, pitkin syrjä-Suomen soratietä. Kesäiset pellonlaidat näyttävät kauniilta kuten aina, mutta tarina laahailee paikoin. Villikan ohjauksessa on kyllä varmuutta ja ymmärrystä rytmin päälle, mutta käsikirjoituksessa on liikaa löysää. Aineksia ei riitä melkein puolentoista tunnin mittaan. Toisaalta parikymppisten harrastajien jäljeksi Albinbam on häkellyttävän hyvää ja väistää tekotaiteellisuudet, ja siinä on sydän paikoillaan. Vielä häkellyttävämpää itselleni oli tajuta, että yksi takaumajakso on kuvattu tiellä, josta tuli vain hetkeä kuvausten jälkeen kotikatuni kymmeneksi vuodeksi.

Lounais-Hämeestä ponnistanut Epicenter Productions taisi olla pitkälti yhtä kuin ohjaaja ym. Juha Helminen. 20-minuuttinen, englanninkielinen Plea (2010) alkaa sillä, kun nuori nainen herää tuntemattomasta paikasta, jossa äänestä päätellen kurkunpäänsä vaurioittanut jousimies lähettää hänet tappamaan kaljua kaapumiestä; ilmeisesti tässä ollaan olemassaolon peruskysymysten äärellä ja ihmisyyden perimmäisyyksiä koettelemassa. Teatterimainen lavastus, mystinen tarina, painokas replikointi vihjaavat ja lopun pitkä sotaäänien kollaaši osoittavat, että nyt on yritetty tehdä filosofista taidetta. Elokuva on kieltämättä kömpelö ja naiivi, mutta siinä on sentään joitain mainioita kuvallisia ideoita ja halua sanoa paljon.

Kidutus (2012) liikkuu eri tyylilajissa. Epärehellisesti vaurastunut mutta masentunut ohjelmoija saa asuntoonsa sähkömiehenä esiintyvän miehen, ja elokuvan nimi paljastaakin jo, missä merkeissä jatko sujuu. Mistään splatterista ei kuitenkaan ole kyse. Tunkeilija ottaa asunnon haltuunsa ja kuulustelee arkisen toimien seassa isäntäänsä työkalupakin kanssa. Hän ilmiselvästi kärsii itsekin, eikä ole pelkkä sadisti. Jere Marttila on aika hyvä kiduttajana, mutta melkein kaiken hänen luomansa uhkaavuuden mitätöi hömelö hissimusiikki. Kaiken kaikkiaan Kidutus on kuitenkin reilusti edeltäjäänsä parempi.

Paul Weitz: American Pie. James B. Rogers: American Pie 2

Seksikomedioita on ollut elokuvissa vuosisadan verran, mutta vuosituhannen vaihteessa hetken suosiossa oli erityisen paljon myötähäpeällä mässäilevä alalaji. En ole asiantuntija, mutta ehdottomasti American Pie oli genren keskeisiä teoksia.

Ensimmäisessä osassa (1999) on kyse perusasioista – miten paljon seksillä on statusarvoa ja miten siitä pitäisi päästä osalliseksi hinnalla millä hyvänsä – ja tyylilaji on farssi isolla ripauksella huonoa makua. Joukko high school -luusereita eli ihan normaaleja epävarmoja tyyppejä yrittää elää kulttuuristen odotusten mukaan ja yrittävät todistaa miehuuttaan. Tuloksena on kömpelyyttä, epätoivoa, turhaumia ja sitä myötähäpeääkin (vaikka paljon vähemmän kuin elämään jääneet avainkohtaukset antaisivat odottaa). Mutta sitähän se on itse kullakin ollut, vai... Kaiken hölmöyden alla on yllättävän paljon sydäntäkin. Eikä sitä hölmöilyäkään ole ihan kauheasti, vaan elokuva noudattelee lopulta hyvin perinteistä tarinankaarta. Kaikessa American Pien hahmojen epätoivoisessa epävarmuudessa on paljon samaistuttavaa. Enkä minä tietysti ole koskaan kieltäytymässä lapsellisesta pieruhuumorista. Toki paljon elokuvan naiskuvasta on vanhentunut, mutta toisaalta nimenomaan naiset ne vahvoja hahmoja ovat. Kaiken kaikkiaan ja loppujen lopuksi American Pie on kiltti, hyväntahtoinenkin teinikomedia, jossa on pari klassista, ihan syystä, kohtausta.

American Pie 2 (2001) jatkaa siitä, mihin ykkösessä jäätiin. Vuosi collegessa on takana, ja tyypit vuokraavat rantatalon bilekäyttööön, mutta entiset epävarmuudet eivät ole kadonneet mihinkään. Tässä osassa palaset alkavat loksahdella paikoilleen. Vähän niin kuin kauhuelokuvissa: eka osa tarvitaan tarinan pohjustamiseen, mutta sitten päästään keskittymään varsinaiseen asiaan. Nyt ei sydäntä tarvita; muut elimet riittävät. Huumori on huonoa, ja Stiflerkin saa viimein kunnolla tilaa. Alkupuoliskon jälkeen kerronta lerpahtaa ja kokonaisuus ei tyydytä. Muutama kohtaus nousee jälleen yli kaiken muun (radiopuhelimet ja pikaliima), jokunen irtovitsi pääsee yllättämään, mutta muuten – eipä tätä tee mieli tämän enempää puolustaa.

Jesse Dylan: American Pie: The Wedding. Jon Hurwitz & Hayden Schlossberg: American Pie: Luokkakokous

American Pie: The Wedding (American Wedding, 2003) jatkaa amerikkalaisen elämänkaaren seuraavaan johdonmukaiseen vaiheeseen. Opiskelut on opiskeltu, joten on aika avioitua. Ja sehän nyt on pelkkä tekosyy yleiselle perseilylle (ja tavanomaiselle hääpelleilylle). Härskeimmät hetket ovat kiitettävän härskejä (pökäletryffeli on ihan jeba), vaikka niitä on edelleen aivan liian vähän, slapstickin määrää on lisäilty ja tyhjäkäyntipuhetta on hieman vähemmän. Paljon on kiittäminen Stiflerin hahmoa, joka on entisestään kärjistetty kaikentuhoavaksi tricksteriksi. Sarjan kolmannessa osassa on eniten särmää, mutta mutta –– odotan yhä sitä mauttomuutta, josta tämä piirakka on kuulu. Pitänee hyväksyä, ettei Tom Green ole näissä.

13 vuotta ensimmäisen elokuvan ja high schoolista valmistumisen jälkeen on Luokkakokouksen (American Reunion, 2012) aika. En ole nähnyt sen suomalaista kaimaa, mutta tuskin se kummempi on. Kolmikymppinen keskiluokka kerääntyy vanhoille kulmille fiilistelemään vanhenemistaan. Ja lukiotyttöjä. Etenkin Stifler. Joku saisi tehdä vakavan psykologisen draaman, jossa seurataan 50-vuotiasta Stifleriä. Ja silti hän on elokuvan sympaattisin hahmo (ehkä isää lukuun ottamatta), ainoa joka on reilusti oma itsensä, kun kaikki muut yrittävät larpata aikuista. Huonoa huumoria yritetään repiä aiheista, jotka eivät ole räävittömiä vaan pikemminkin vaivaannuttavan niljaisia. Semmoisia kultakäätykaulaisen enon juttuja.

Pakko sanoa, että olen pettynyt American Piehin. Kiltti ja turvallinen, muutama kokkare joukossa. Jotenkin tuntuu, että tuskinpa suoraan DVD:llä ilmestyneet spin-offit ole sen kummempia... Senkin sanon, että jollain kummalla tapaa sarjan tyypeistä alkaa välittää, ainakin näin kerralla katsottuna. Heidän kohtalonsa tuntuu ihan vähän haikealta nelososan lopussa.

Steve Rash: American Pie Presents: Band Camp. Andrew Waller: American Pie Presents: Beta House

Kolmen varsinaisen osan jälkeen American Pie jatkoi suoraan DVD:llä ilmestyneillä spin-offeilla. Niistä ensimmäinen oli Band Camp (2005), jossa seurataan muun muassa Stiflerin pikkuveljeä. Toisin sanoen Stifleriä ilman Sean William Scottin palkkaa. Muita kierrätettyjä hahmoja ovat Jimin isä ja Sherminator. Tarinassa pikku-Stifler, koulukiusaaja par excellence, lähetetään lusimaan orkesterileirille. Kapinallisena molopäänä hän ottaa mukaansa Jännittäviä VakoiluVempeleitä, jotta voi kuvata piilokamerajynkkyä. Tulos on Disney Channelia murrosiässä; Hannah Montanaa paskat housuissa. Kenellekään yli 13-vuotiaalle elokuvan ei pitäisi antaa mitään, ja sitä nuoremmille sitä ei saisi näyttää. Kenelle se siis on tehty? Ilmeisesti minulle. Band Camp on itse asiassa niin typerä, etten ihmettele, vaikka sillä olisi jokin kumma Reddit-kultti. Hassua kyllä, se on tähän mennessä sarjan törkein osa; siinä kohtaa kun aurinkorasva korvataan itsepuristetulla munavoilla, ollaan jo lähellä suolisattumia vanhemman Stiflerin hampaanväleissä.

Kolmas spin-off, Beta House (2007), jatkaa samalla linjalla. Fuksi (yksi Stifler taas) saapuu collegen asuntolaan ja kaikkialla on kutevia ihmisiä. Näin se koulutus toimii. Ollaan vankasti Delta-jengin jalanjäljissä. Esikuva on tunnistettavissa häkellyttävän selvästi: Blutokin on oma itsensä nimeä lukuun ottamatta. Ja kieltämättä huumori on melkein samalla absurdilla tasolla. Ero on lähinnä siinä, että tolvanoiden pahin uhka ei enää ole urheilijat vaan nörtit. Aika käytetään lähinnä jörnimiseen ja pämppäilyyn. Samoin käsikirjoitus. Jos Delta-jengi ei olisi tuttu, tämä elostelu voisi olla huvittavampi. Olisikohan John Landis tehnyt ihmeitä Stiflerin suvun saagan parissa? Typerähän se tämäkin on, mutta se tiedostaa asian.

Hämmentävää, että kaikista American Pie -otsikon alla ilmestyneistä elokuvista hauskimmat (siis yksinkertaisesti typerimmät) ovat nämä jämäleffat. Se kertoo todennäköisesti enemmän minusta kuin elokuvista.

Paris, je t'aime. New York, I Love You

Paris, je t'aime (2006) ja New York, I Love You (2008) ovat antologiaelokuvia, jotka sisältävät joukon nimikkokaupunkiin sisältyä (rakkaus)tarinoita. Pariisissa tapahtuu 18 lyhytelokuvaa, New Yorkissa 10. Elokuvien ohjaajat ovat laajalti ympäri maailmaa ja tyylilajitkin moninaiset. Mitään valtavia irtiottoja ei tehdä (ehkäpä Vincenzo Natalin sanatonta vampyyriromanssia lukuun ottamatta), mutta varsinkin Pariisin tarinat vaihtelevat ilahduttavan paljon aina vähäeleisestä realismista absurdeihin miimikoihin. New York saa paljon tasaisemman kattauksen – lieneekö sattumaa, että juuri ne kaksi segmenttiä, joissa puheen rooli oli minimaalinen, leikattiin testiyleisön reaktioiden vuoksi pois?

Jotkut ohjaajat käyttävät tilaisuutta teknisiin kokeiluihin (Alfonso Cuarónin yhden otoksen elokuva), jotkut hyödyntävät erikoisefektejä (tosin hyvin, hyvin harva), amerikkalaiset tykkäävät puhua seksistä (ja puhua ylipäänsä). Pariisissa tarinoida nivoo yhteen vain säästeliäät välikuvat kaupungista, mutta New Yorkissa on käytetty sidostarinaa, mikä tuntuu jotenkin halvemmalta.

Ylipäänsä nämä kaksi ovat paitsi mielenkiintoisia kokeiluja myös parhaimmillaan aidosti korkealaatuista ja koskettavaa elokuvaa. Harmi ettei jatko seurannut – kaupunkeja olisi kyllä riittänyt.

Gustave de Kervern & Benoît Delépine: Louise–Michel. Martin Provost: Séraphine

Gustave de Kervernin ja Benoît Delépinen kirjoittama ja ohjaama Louise–Michel (2008) on musta komedia, semmoinen Aki Kaurismäki voisi Quentin Tarantinon kanssa adoptoida kesän ajaksi. Joukko naisia jää työttömäksi tehtaasta, vaikka johto on viimeiseen asti väittänyt muuta. He päättävät palkata ammattilaisen hoitelemaan entisen pomon. Juro ja romuluinen Louise törmää kadulla Micheliin, joka sattuu oleman alan miehiä, ainakin omasta mielestään. Kumpikin ovat vähän sinne päin, eivät aivan synkassa maailman kanssa. Louise–Michelin staattiset, hitaasti vaihtuvat kuvat antavat tilaa hienoviritteisille yksityiskohdille ja hiljaiselle huumorille. Se on lisäksi paitsi hirtehistä myös absurdia. Kaikille se ei varmasti aukene. Niin kuin ei sen vieraannuttava ironisuuskaan. Mutta sehän on tietysti heidän häpeänsä.

Martin Provostin elämäkertaelokuva Séraphine (2010) on sitten aivan toista ja todistaa Moreaun skaalasta. Naivistimaalari Séraphine Louis (eli Séraphine de Senlis) ei toki hänkään ole aivan tavanomainen hahmo. Pelokas työläisnainen maalasi uskonnollisen kiihkon ja mielisairauden rajaseuduilla ja valmisti itse värinsä mitä moninaisimmista luonnonaineksista. Hänet keksii siivoamasta Wilhelm Uhde, saksalainen Picasson ja Rousseaun mesenaatti, joka tajuaa löytäneensä jotain uutta ja ainutlaatuista. Vastaiskut toisensa jälkeen kuitenkin tulevat tielle – maailmansota, lama... Séraphinen tarinankaari noudattelee oikeastaan tyypillisiä uria. Kuitenkin sen rauhaisa verkkaisuus, eleettömät otokset ja kiihkoilematon ote sekä Séraphinen seuraaminen niin läheltä mutta kuitenkaan täysin häntä ymmärtämättä nostavat sen tavanomaisuuden yläpuolella. Viisaasti se keskittyy nimenomaan kehittyviin taiteilijuuteen ja mielisairauteen, ei koko elämäntarinaan. Lisäksi Séraphine on kaunis elokuva, kuten taideaiheisen pitääkin. Harvoin on vihreä näyttänyt elokuvassa niin houkuttelevalta.

Bill Eagles: Dracula. Derek Hockenbrough: Dracula the Impaler

Maailman filmatuin hahmo on tunnetusti Dracula. Sadan vuoden aikana hän on esiintynyt liki kolmessasadassa elokuvassa. Televisioonkin Dracula ehti jo 1960-luvulla. Lienee turha kysyä, miksi vampyyrikreivi aina vain palaa: valmiiksi tuttu nimi säästää mainoskuluja ja vanha hahmo on jo vapautunut ikävistä tekijänoikeuksista. Bram Stokerin alkuperäisessä romaanissakaan ei ole tarvinnut pysytellä enää aikoihin.

Granadan tv-versio vuodelta 2006 ottaa Stokerilta elementtejä valikoiden, mutta onnistuu pitämään kiinni melko hyvin hänen romaaninsa maailmasta ja tunnelmasta. Kiitokset kuuluvat tietysti brittiläisten pettämättömälle kyvylle pukudraamaan. Jonkin verran tarina on myös velkaa vuoden 1924 näyttämösovitukselle. Aivan oman kierteensä sovitukseen tekee kuitenkin se, että Dracula saapuu Lontooseen kutsuttuna. Arthur Holmwood saa kuulla saaneensa syntymässä kuppatartunnan, johon toivoo pelastukseksi pyhää verta palvovaa salaseuraa. Draculaa puolestaan vetää puoleensa naisseura. Valitettavasti kaikki kaatuu nimiroolia esittävään Marc Warreniin, joka cockney-sutenöörin näköisenä ei sovi alkuunkaan hommaan. David Suchet mielipuolisena Van Helsinginä on hyvä mutta hän pääsee kuviin vasta myöhään.

Dracula the Impaler (2013) onkin sitten ihan muuta. Todennäköisesti opiskelijatyönä ilmestynyt elokuva pohjautuu maineikkaalle väärinkäsitykselle Valakian ruhtinas Vlad III:sta Draculan esikuvana. Joukko jenkkiteinejä lähtee unen innoittamana reissuun Vladin linnaan Romaniaan. Sitten tapahtuu kaikkea tyhmää. Yksi heistä onkin uudelleen syntynyt Vlad jne. Ohjaaja ei ole aivan kädetön, mutta pieni budjetti tulee tielle. Jos hän olisi huonompi, olisi elokuvassa kalkkunaviehätystä, mutta nyt visio ja todellisuus eivät kohtaa. Lopputulos näyttää nyt romanialaiselta tosi-tv:ltä.

Tim Miller: Deadpool. David Leitch: Deadpool 2

Deadpool (2016) oli mielikuvissani väkivaltainen ja rivo näkemys supersankarielokuvasta. Niin sitä kai aikoinaan markkinoitiin. Koska en vastaa markkinamiehen huutoon vaan odotan lähemmäs kymmenen vuotta, niin tsekkasin asianlaidan vasta nyt. Mitä Deadpool oikeasti on – perinteinen supersankarielokuva postmodernin itsetietoisessa ja -ironisessa paketissa. Oikein näppärä ja miellyttävä semmoinen mutta ei paljon muuta. Jos vähän veriroiskeita ja pari irtopäätä riittävät väkivallaksi, niin joo, onhan niitä. Jos muutama mukavan keskenkasvuinen alapäävitsi riittää rivoksi, niin joo, sitäkin riittää. Odotinko enemmän? Ainakin olisin sietänyt enemmän. Deadpool on ihan kiva elokuva, mutta odotan että joku tekisi Lobon ihan tosissaan.

Deadpool 2 (2018) pitää kiinni humoristisuudesta mutta samalla se on täysiverinen genrensä edustaja. Se onnistuu olemaan sekä supersankarielokuva että sellaisen parodia. Semmoista pitää arvostaa. Ironinen lajityypin kommentointi mahdollistaa käsikirjoitukseen aukkoja, joita ilman tarina kompuroisi omiin jalkoihinsa. Lisäksi kohtuullisen isosta hahmokatraastaan huolimatta Deadpool 2 pysyy koossa ihailtavan hyvin. Salaisuus lienee siinä, että ison osan uusista hahmoista tapattaa nopeasti. Eipä kakkososakaan sisällä kummoista splatteria tai erityisen paljon asiattomuuksia. Edes teatteriversiota pidempi leikkaus.

Vampyyreja Englannista

(Teksti on aiemmin julkaistu Jaakobin Wsi Testamenti -blogissa 2011. Sitä on muokattu tätä julkaisua varten.)

Ensimmäiset varsinaiset – modernit – kaunokirjallisuuden vampyyritarinat julkaistiin 1800-luvun Isossa-Britanniassa. Tarkoitan nyt sellaisia alan perusteoksia kuin John Polidorin pienoisromaani Vampyyri (The Vampyre, kirjoitettu 1816, julkaistu 1819), James Malcolm Rymerin jatkokertomus Varney The Vampire (1845–1847), J. Sheridan Le Fanun novelli Carmilla (1872) ja kaikista edellä mainituista ammentanut Bram Stokerin romaani Dracula (1897). Merkille pantavaa on kuitenkin, että kaikki näiden teosten kirjoittajista ovat sukujuuriltaan jotain muuta kuin englantilaisia, vaikka suurin osa heistä vaikuttikin Lontoosta käsin. Polidori oli isänsä kautta leimallisesti italialaistaustainen. Rymer oli syntyjään englantilainen mutta sukujuuriltaan skotti (ilmeisesti Rymerin lisäksi Varneyn kirjoittamiseen osallistui myös Thomas Peckett Prest). Stoker oli syntyjään irlantilainen ja muutti Lontooseen vasta ollessaan nelissäkymmenissä. Le Fanu puolestaan syntyi ja kuoli Dublinissa.

Onkin niin, että vampyyrimyytti, suurin piirtein sellaisena kuin nykyihminen sen ymmärtää, vakiintui englantiin vasta 1800-luvun kirjallisuuden myötä. Sen pohjana on 1700-luvulla itäisessä Euroopassa lähes hysteriaksi yltynyt liike etsiä ja tuhota vainajia, joiden uskottiin yhä vainoavan entisiä kylänmiehiään. Kansan parissa levinneitä pelkoja ja kertomuksia tutkittiin viralliselta taholta jokin verran, ja tutkimusten perusteella ilmestyi useita kirjallisia selvityksiä vampirismista. Näitä vihkosia käännettiin ahkerasta Länsi-Euroopan kielillekin, ja niiden mukana levisi paitsi tieto myös pelko. (Ks. esim. Kilpinen 2000.)

Westwood ja Simpson (2005, s. 836) toteavat mainiossa teoksessaan The Lore of The Land, että kertomukset epäkuolleista (the undead) ovat ylipäänsä harvinaisia brittiläisessä perinteessä. He mainitsevat neljä tapausta, jotka William of Newburgh merkitsi muistiin 1197 (mts. 836–837).

William kertoo vuotta aiemmin Buckinghamshiressa sattuneesta tapauksesta, jossa kuollut mies saapui kahtena peräkkäisenä yönä vaimonsa vuoteeseen ja lähes rusensi tämän painollaan. Seuraavina öinä hänet kuitenkin hätyytettiin pois, minkä jälkeen hän siirtyi vaivaamaan eläimiä ja näyttäytyi myös päiväsaikaan. Lincolnin piispa, jonka puoleen asiassa oli käännytty, käski avaamaan miehen haudan ja tutkimaan ruumiin. Ruumiissa ei havaittu tavanomaisesta poikkeavia merkkejä. Vainaja armahdettiin, eikä hän enää noussut vaeltamaan. Samankaltainen tapaus mainitaan myös Berwickissa, jossa rikas mutta ilkeä mies nousi häiritsemään eläviä yöllä. Kyläläiset kaivoivat hänet ylös, pilkkoivat ruumiin ja polttivat sen.

Melroselaisessa luostarissa 1190-luvun alussa pappismies nousi kuolleista vainoamaan emäntää, jonka talossa hän oli eläessään ollut kappalaisena. Eräänä yönä hautausmaalla vartiossa ollut luostariveli iski kirveen ylösnousseeseen ruumiiseen, joka siitä karkasi vaikeroiden hautakammioonsa. Seuraavana aamuna vertavuotava ruumis kaivettiin ylös ja poltettiin luostarin muurien ulkopuolella.

Neljäs Williamin kertomus sijoittuu Anantis-nimiseen paikkaan, jonka Westwood ja Simpson arvelevat viittaavan joko Northumberlandin Alnwickiin tai Dumfriesshiren Annandiin. Siellä vaimoaan ja tämän rakastajatarta väijymässä ollut mustasukkainen aviomies loukkaantui vakavasti pudottuaan. Vihaisena hän kieltäytyi papin tarjoamasta synninpäästöstä. Silti hänet haudattiin kristillisesti. Öisin mies vaelsi jälleen elävien parissa pelotellen ihmisiä; hänen uskottiin olevan paitsi väkivaltainen myös olevan vastuussa alueella leviävästä kulkutaudista. Kaksi mies päätti hoitaa asian, ja he kaivoivat pahasti turvonneen ja verta pursuavan ruumiin ylös haudastaan. He aukaisivat ruumiin lapiolla ja repivät sen sydämen kappaleiksi ennen tuleen heittämistä.

Näillä neljällä Williamin esittelemällä tapauksella on paljon yhteistä kosketuspintaa Itä-Euroopan vampyyritarinoiden kanssa, mutta moderniin myyttiin ne liittyvät vain löyhästi. Varsinaisia verenimemistarinoita ei englantilaisesta folkloresta löydy (mts. 245).

Westwood ja Simpson kertovat myös muutaman muun tarinan, joiden voidaan katsoa liittyvän vampyyriperinteeseen. He lainaavat (mts. 129–130) vuonna 1900 ilmestynyttä Augustus Haren kertomusta cumberlandilaisesta Croglin Grangesta. Vanhaan taloon oli muuttanut vuokralaisiksi kaksi veljestä ja heidän siskonsa. Kuumana kesäyönä sisko ei saanut unta ja avasi ikkunansa luukut. Hän näki kirkkomaan läheisten puiden joukossa kaksi välkkyvää valoa, jotka hän käsitti pian alati läheneviksi silmiksi. Kauhistunut tyttö pakeni ovelle mutta kuuli pian raapimista ikkunan takaa ja näki kammottavien ruskeiden kasvojen ja palavien silmien tuijottavan häntä. Olento kömpi huoneeseen, raahasi tytön hiuksista sängylle ja puri tätä kaulaan. Tytön kirkaistua hänen veljensä rynnistivät huoneeseen ja karkoittivat olennon, joka näytti karkaavan kirkkomaan muurin yli. Sisarukset muuttivat Sveitsiin seitsemäksi vuodeksi, minkä jälkeen he palasivat. Ja kuinka ollakaan, eräänä maaliskuisena yönä, sisar kuuli tutun raapimisääneen ikkunan takaa. Toinen veljeksistä onnistui ampumaan olentoa, joka seuraavana päivänä löydettiin hautaholvista. Vampyyri poltettiin. Westwoodin ja Simpsonin mukaan tarinaa on usein pidetty pelkkänä mielikuvituksen tuotteena, mutta on sillä epäilty olevan myös tosipohjaa.

Mainituksi (mts. 182–183) tulee myös Devonissa sijaitseva Buckfastleigh’n kylä ja siellä vaikuttanut Richard Capel (tai Cabell), jonka hauta tunnetaan yhä “vampyyrin hautana”. Tarinan mukaan Capelin erikoinen hauta rakennettiin pitämään sisässään hänen levoton sielunsa. Mutta kuten Westwood ja Simpson huomauttavat, “nykyään on suosittua luokitella kaikki ruumiilliset aaveet [corporeal revenants] vampyyreiksi” (2005, s. 183). Yhtä lailla vampirismi on yhdistetty dorsetilaisen Tarrant Gunvillen kummitustarinaan, joka kertoo William Doggettista. Syy vampyyriepäilyihin on haudasta ylöskaivetun Doggettin hyvin säilynyt ruumis. (Mts. 220–221.)

Selvästi populaariin vampyyrimytologiaan liittyy sen sijaan Durhamin South Shieldiin sijoittuva kertomus itsemurhan tehneen miehen ruumiista, jonka läpi iskettiin vaarna. Näin oli tehtävä, koska 70–80 vuotta aiemmin itsensä tappaneen miehen, luultavasti leipurin, ruumis oli haudattu siunaamattomaan maahan. Ilman ruumiin lävistämistä sauvalla olisi siitä ollut vaarassa tulla vampyyri. Westwood ja Simpson viittaavat (2005, s. 245) tässä William Brockien kertomukseen vuodelta (1886), jossa Brockie todella käyttää sanaa vampyre. Westwood ja Simpson kuitenkin epäilevät sanavalinnan johtuvan vain kaunokirjallisuuden vaikutuksesta ja että vaarna iskettiin ruumiiseen toisen vanhan uskomuksen vuoksi: näin estettiin kuolleen vaeltaminen.

Kaikkein vahvimmin kaunokirjallisuuden vaikutus käytettyihin sanavalintoihin näkyy Westwoodin ja Simpsonin viimeisessä “vampyyritarinassa”, Lontoon Highgaten hautuumaan tapauksessa (mts. 472–473). Stokerin Draculan majapaikkanahan oli nimenomaan Highgaten alue. Paikallinen paranormaaleista ilmiöistä kiinnostunut joukkio alkoi tutkia hautausmaata 1960-luvun lopulla. Eräs heistä kysyi 1970 alueen paikallislehdessä, oliko kukaan muu nähnyt siellä varsin pitkää hahmoa, jolla oli epäinhimilliset ja hypnoottiset silmät. Vastauksia tuli runsaasti, joskaan tarinat eivät tuntuneet kertovan samasta hahmosta, vaan ihmiset olivat kohdanneet hautausmaalla monenlaisia ilmestyksiä. Syntyi tarina “Wallachian kuningasvampyyrista”, jonka ruumis oli tuota 1700-luvulla hautausmaalle ja jonka satanistit olivat nyt mananneet henkiin. Yhteys Stokerin vampyyriin on selvä.

LÄHTEET

Kilpinen, Pekka 2000: Eläviä kuolleita. Vampyyrit 1700-luvun asiakirjoissa. Helsinki: Yliopistopaino.

Westwood, Jennifer & Simpson, Jaquelin 2005: The Lore of The Land. A Guide to England’s Legends from Spring-Heeled Jack to the Witches of Warboys. London: Penguin Books.

KIRJALLISUUTTA

Le Fanu, Joseph Sheridan 1871—72: “Carmilla”, julkaistu alunperin lehdessä The Dark Blue. — Suom. Osmo Saarinen, “Carmilla”, teoksessa Haudantakaisia, toim. Markku Sadelehto. Helsinki 1994: Jalava; suom. Timo Hännikäinen, "Carmilla", teoksessa Carmilla ja muita kertomuksia. Turku 2012: Savukeidas.; lyhentäen suom. Hannu Tervaharju, "Carmilla", teoksessa Vampyyrit ja hahmonvaihtajat (Classic Tales of Vampires and Shapeshifters, 2011). Helsinki 2012: Egmont/Kirjalito.
Polidori, John 1819: The Vampyre, julkaistu alunperin lehdessä The New Monthly Magazine. — Suom. Sami Jansson, Vampyyri. Turku: Faros, 1. p. 2005
Rymer, James Malcolm 1845–1847: Varney The Vampire; or, The Feast of Blood.
Stoker, Bram 1897: Dracula. — Suom. Risto Kalliomaa, Kammoittava kreivi. Hämeenlinna 1952: Nide; suom. Jarkko Laine, Dracula. Helsinki 1977: Otava.

Tuomas Hovi: Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula

Tuomas Hovi

Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula

Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2015 (Bookwell Oy, Porvoo), 216 s, ISBN 978-952-222-577-1 sid.

Kirjokansi 71

Kauhukulttuurista on hankala antaa yleisesitystä mainitsematta Draculaa, ja Draculasta on vaikea puhua mainitsematta Vlad Seivästäjää.

Viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula (SKS) folkloristi Tuomas Hovi setvii näiden kahden ikonisen hahmon suhdetta ja taustoja. Hän aloittaa todellisen historian Vlad Seivästäjästä ja jatkaa tähän liitettyihin kansantarinoihin. Sen jälkeen Hovi etenee järjestelmällisesti Draculan kirjalliseen syntyhistoriaan sekä hahmon kehittymiseen ja myöhempiin esiintymisiin elokuvissa, kirjallisuudessa ja peleissä. Erityinen fokus on siinä, miten historiallinen Vlad ja sepitteinen Dracula ovat muuttuneet populaarikulttuurissa yhdeksi ja samaksi henkilöksi.

Bram Stokerin romaani Dracula ilmestyi 1897 ja loi pysyvän pohjan tuleville vampyyrikertomuksille. Vaikka Stoker hyödynsikin olemassaolevaa folklorea ja aiempia vampyyritarinoita Draculan hahmoa luodessaan, hän myös sepitti paljon asioita, joita nykyään pidetään itsestään selvinä osina vampyyrimytologiaa. Tällaisia ovat esimerkiksi vampyyrin näkymättömyys peilissä ja kyky muuttua lepakoksi. Draculan asemaa kauhu- ja populaarikulttuurissa alleviivaa hahmon toistuva esiintyminen elokuvissa, kirjallisuudessa ja muissa mediatuotteissa television lastenohjelmia myöten.

Tavaksi on tullut liittää Draculan fiktiivinen syntytarina oikeasti olemassa olleeseen Valakian ruhtinaaseen Vlad Seivästäjään. Ensimmäisen kerran Draculan ja Vladin yhteys luotiin vuonna 1941. Silloin historioitsija Stephen Csabai esitti, että Vlad Seivästäjästä kerrotut tarinat olisivat olleet Stokerin innoituksena vampyyrikreiviä luotaessa. Yleiseen tietoisuuteen teoria nousi 1970-luvun alussa Raymond T. McNallyn ja Radu Florescun kirjassa In Search of Dracula. Tämän jälkeen Vladin varjo on aina kulkenut Draculan jäljessä. (Itse muistan ensimmäisen kerran törmänneeni ajatukseen alakoululaisena Noidan käsikirjassa. Tämän kokemuksen jakaa uskoakseni moni muukin.) Viimeistään Francis Ford Coppolan elokuva Bram Stokerin Dracula (1992) sinetöi hahmojen yhteenkuuluvuuden suuren yleisön tietoisuuteen.

Kirjassaan Tuomas Hovi kuitenkin osoittaa, että todellinen yhteys Vlad Seivästäjän ja Draculan välillä on kovin heppoinen. Kirjan avaa sen mielekiintoisin osa, jossa Hovi käy läpi Vlad Seivästäjästä tiedetyt historialliset faktat sekä Vladista kertovat keskiaikaiset tarinat. Vlad vaikutti 1400-luvulla nykyisen Romanian alueella, eritoten Valakian ruhtinaskunnassa. Hänen isänsä oli Valakian ruhtinas Vlad II Dracul. Lisänimi juontuu hänen kuulumisestaan Lohikäärmeen ritarikuntaan (lat. draco 'lohikäärme'). Ritarikunta oli perustettu taistelemaan kristinuskon vihollisia, etenkin osmaneja  vastaan. Sekä isä- että poika-Vladin henkilöhistoriat kietoutuvatkin pitkälti sotimiseen osmanien kanssa. Nuorempi Vlad joutui jo lapsena sulttaanin vangiksi ja myöhemmin ruhtinaaksi noustuaan taisteli pitkään osmaneja vastaan. Vladiin liittyvä poliittinen historia on monimutkainen suhteiden ja valtapelien verkko, jonka Hovi kuitenkin käy läpi toteavan selkeään tyyliin.

Vlad Seivästäjästä on säilynyt joukko kertomuksia, jotka ovat oleellisia hänen myöhemmän maineensa kannalta. Tarinoita on kerrottu Romaniassa, Venäjällä ja Saksassa, ja jokaisen alueen kertomuksissa on selvästi omat painotuksensa. Romanialaiset tarinat kuvaavat Vladia oikeudenmukaisena valtiaana. Venäläisissä kertomuksissa hallitsijan ominaisuuksiin kuuluvat myös julmuus ja kyky väkivaltaan. Saksalaiset puolestaan ovat korostaan Vladin verenhimoisuuttaja hänen hirmutekojaan. Syyt tähän ovat poliittisia, sillä Vlad Seivästäjällä oli kahnausta Transilvanian saksilaisten kauppiaiden kanssa. Kuvaavaa on, että juuri saksalaiset kertomukset ovat kuuluisimpia ja laajimmin levinneitä. Vihollisensa kylmäverisesti seipääseen lävistänyt ja aamiaisensa uhrien keskellä nauttiva tyranni on paljon kiehtovampi kuin esikuvallisen jämerä hallitsija. Hovi esittelee nämä eri kertomusperinteet läpi pääpirteissään, ja kirjan loppuun on liitetty suomennokset venäläisistä ja saksalaisista tarinoista.

Tämän jälkeen Hovi siirtyy käsittelemään Vladin yhteyttä fiktiiviseen Draculaan. Selvin yhteys näiden kahden välillä on nimi. Dracula-nimeä on käytetty niin Vlad Seivästäjästä kuin hänen isästään ja veljistäänkin. Lisänimi on annettu alunperin nimenomaan isä-Vladille. Nimi on kuitenkin varsinkin jälkeenpäin liitetty myös nuorempaan ruhtinaaseen, etenkin siksi että romanian kielen sana drac tarkoittaa muun muassa paholaista. Propagandakäytössä tällainen merkitys on ollut tehokas. Bram Stoker törmäsi nimeen ilmeisesti tehdessään taustatyötä romaaniaan varten. Hänen tiedetään käyttäneen lähteenä Valakian ja Moldovan historiikkia, jonka yhdessä alaviitteessä mainitaan Draculan tarkoittavan paholaista. Muuten Stoker ei kuitenkaan ilmeisesti tuntenut Vlad Seivästäjää tai häneen liitettyjä kauhutarinoita.

Hovi esittelee Stokerin lähdemateriaalia miellyttävän tarkasti. Hän käy läpi olemassa olleita kansanperinteen vampyyriuskomuksia sekä kirjallisuuden aikaisempia hahmoja. Kaikki tämä on tuttua muusta vampyyritietokirjallisuudesta eikä aiheeseen perehtynyt saa juuri uutta tietoonsa. Kuitenkin aiheen kriittinen käsittely vakuuttaa, että ainakin nämä kerrotut seikat pitävät paikkansa eikä kyse ole vain vanhojen väärinkäsitysten ja virheiden kierrätyksestä – mitä kirjallisuudessa tyypillisimmillään on esimerkiksi juuri Vladin ja Draculan suhteen toistuva, kritiikitön korostaminen. Erittäin mielenkiintoista sen sijaan on Stokerin käyttämän lähdekirjallisuuden esittely. Stoker kokosi listan teoksista, joita hän käytti Draculaa kirjoittaessaan. Hovi esittelee listan teoksia, etenkin niitä joista voidaan osoittaa suoraan kohtia, joita Stoker hyödyntänyt. Stoker löysi kirjallisuudesta esimerkiksi kuvauksia Transilvaniasta, joita hän käytti lähes sellaisinaan (hän itse ei koskaan käynyt Transilvaniassa). Myös monet Draculan hahmoon ulkonäköön ja ominaisuuksiin liittyvät seikat ovat peräisin lähdekirjallisuudesta; sekä kaunokirjallisista esikuvista että erityisesti Sabine Baring-Gouldin ihmissusia käsittelevästä teoksesta.

Se mielikuva, joka nykyään Draculasta on vallalla, ei lopulta perustu kovinkaan paljon Stokerin alkuperäisromaaniin. Kirjan sijaan käsityksiä on ohjannut etenkin lukemattomat elokuvasovitukset. Esimerkiksi mielikuva Draculan transilvanialaisesta goottilinnasta perustuu täysin filmatisointien jylhiin kuviin – romaanissa linna on vain synkkä raunio. Tätä Draculan hahmon jälkikehittelyä Hovi käy läpi loppukirjan. Vaikka näkökulma on ehdottomasti tärkeä ja oleellinen, ei Dracula-elokuvia, -pelejä ja -turismia käsittelevä osuus yllä kirjan alkupään tasolle. Hovi jää monesti lähinnä listaamaan teoksia luonnehtien niitä ehkä virkkeellä tai parilla. Varsinkin Romanian Dracula-turismia käsittelevä osuus olisi voinut olla hyvinkin mielenkiintoinen aihe, mutta se jää nyt hyvin pintapuoliseksi kohteiden esittelyksi. Hovi tyytyy toteamaan, ja merkitykset Dracula-myytille jäävät lukijan pääteltäviksi. (Lisää Dracula-turismista voi lukea Hovin väitöskirjasta Heritage through Fiction, 2014.)

Kokonaisuutena Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula on onnistunut yleisesittely yhdestä (populaari)kulttuurin erikoisimmista merkityksenmuutoksista. Käytännössä unohdettu historiallinen hallitsija on noussut arvaamattomaan arvoon sen jälkeen, kun hänen hahmonsa liitettiin osaksi lukuisia kirjoja ja elokuvia läpäisevää vampyyrimythosta. Samoin oikeastaan kävi Bram Stokerin luomalle Draculalle. Nykypäivän romanttisella viettelijällä ja antisankarilla on lopulta hyvin vähän tekemistä alkuperäisromaanin saaliinhimoisen pedon kanssa. Hovin tapa käsitellä aihettaan on tiukan asiallinen muttei milloinkaan tylsä. Elävästi hän kirjoittaa niin vuosisatojen takaisista valtataisteluista kuin kirjailijan työstä romaaninsa kanssa. Lukukokemusta raskauttaa jonkin verran eräiden asioiden toistuminen pitkin kirjaa; moni yksityiskohta tuodaan esiin ikään kuin uutena, vaikka ne olisikin kerrottu jo edellisessä luvussa. Samoin pieni mutta sitäkin ärsyttävämpi tapa on Dracula-romaanin Lucyn sukunimen systemaattinen kirjoittaminen Westenraa-muodossa (p. o. Westenra). Nämä ovat kuitenkin mitättömiä tyylierheitä, jotka eivät horjuta kokonaisuutta mitenkään. Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula on arvokas lisä suomenkieliseen vampyyrikirjallisuuteen.