Katsottua: toukokuu 2023

Federico Fellini: Cabirian yöt. Pier Paolo Pasolini: Sikolätti

Jos pitäisi mainita ohjaaja, jonka elokuvien ääressä tuntee syvintä onnellisuutta, niin valintani olisi varmaankin Federico Fellini. Cabirian yöt (Le notti di Cabiria, 1957) kuuluu ehdottomasti hänen sielulle hyvää tekeviin elokuviinsa. Jonkun toisen käsissä tarina prostituoidusta, joka haluaisi vilpittömästi parempaa elämää ja joka kuitenkin joutuu kerta toisensa jälkeen pettymään, olisi synkkä ja surkea. Fellini kuitenkin onnistuu puhaltamaan siihen sellaista ymmärrystä ja myötäeloa, että katsoja pakostakin haluaa Cabirialle vain hyvää. Iso osa ansioista kuuluu toki myös nimihenkilöä esittävälle Giulietta Masinalle, jonka varassa elokuva elää ja hengittää. Hänen karismansa ottaa kuvan joka kohtauksessa haltuun tavalla, johon törmää hyvin harvoin. Se on lumoutumista kaikkein pyyteettömimmässä ja epäseksuaalisimmassa merkityksessään. Cabirian yöt on elokuva inhimillisestä luottamuksesta ja uskosta parempaan. Semmoisia saisi olla enemmänkin.

Jos olo alkaa tuntua liian pehmoiselta, on sitten Pier Paolo Pasolinin aika. Harva ohjaaja onnistuu saamaan aikaan minussa yhtä vaivaantuneen olon. Enkä nyt ajattele vain Salóa. Jopa Elämän trilogia onnistuu hämmentämään. Sikolätti (Porcile, 1969) ei ole läheskään paras Pasolinin elokuva, mutta tehokas se on. Se kertoo kahta rinnakkaista tarinaa. Toisessa tulivuoren juurella kehittyy jossain menneessä ajassa kannibaalien heimo. Tarina kerrotaan lähes täysin ilman vuorosanoja pitkissä, usein käsivaralla filmatuissa kuvissa. Toinen tarina puolestaan rakentuu hyvin vahvasti nimenomaan dialogin varaan. Eikä minkään elävän vuoropuhelun vaan hyvin teatraalisen, korostetun teennäisen. Se kertoo Hitlerin näköisen teollisuuspomon pojasta, jolle ei kelpaa hänelle kaavailtu, vasemmistoaktiivimorsian, koska hän käy mieluummin rakastamassa sikoja. En väitä ymmärtäväni, mitä kaikkea elokuva haluaa sanoa, mutta kyydin epämukavuudesta on nautittava.

Alejandro Jodorowsky: The Holy Mountain

Neljäkymmenvuotispäiväelokuvakseni valikoitui samalla vuoden sadas katsomani, Alejandro Jodorowskyn The Holy Mountain (La montaña sagrada, 1973), joka puolestaan sai ensi-iltansa aikalailla tasan viisikymmentä vuotta sitten Cannesissa.

Holy Mountain mainitaan usein psykedeelisenä, surrealistisena, järjettömänäkin. Totta kyllä, sen vuolas kuvavirta ja mielikuvitukselliset assosiaatiot tuovat mieleen surrealistit, etenkin Buñuelin elokuvat. Totta kyllä, niin ohjaaja kuin hänen näyttelijänsäkin nappailivat happoa ja sieniä elokuvan tekoaikana. Totta kyllä, järkeä on vaikea nähdä, jos ei tunne koodistoa jolla elokuva operoi. En väitä minäkään tuntevani mutta tunnistan kyllä sen olemassaolon. Jodorowsky yhdistelee Holy Mountainissa esoteerista kuvastoa ja symboliikka yleisemmin tunnettuihin uskonnollisiin merkkeihin. Se kyseenalaistaa toden olemusta jatkuvasti mutta etenkin lopussaan, jossa valaistuvat hahmot tunnustavat olevansa osa elokuvaa. Yhtä lailla Jodorowsky hyödyntää alitajuntaa ruokkivia näkyjä, seksuaalisuutta ja suggestiivista värimaailmaa ja liikettä.

Samalla hän osoittaa suvereenia taidemuodon hallintaa. Holy Mountain on harvinaisen puhdasta elokuvaa, joka tähtää pikemminkin katsojakunnan kollektiiviseen tiedostamattomaan kuin tietoiseen narratiivinnälkään. En yllättynyt kuullessani, että kaikista elokuvantekijöistä Jodorowsky nosti korkeimmalle Fellinin. Heillä on samaa inhimillisen täydellistä läpiluentaa, jossa stimuloidaan aisteja samalla kun kaivellaan esiin psyyken hermopäitä. Fellinillä se tapahtui jonkinlaisen psykologis–kulttuurin viitekehyksen kautta, Jodorowskylla salatieteellisen.

Tai sitten Jodorowsky vain valuttaa katsojan silmille suloisia tyhjyyksiä niin kuin minäkin tässä koko ajan teen.

Mike Newell: Rakkautta koleran aikaan. Jon Jones: Northager Abbey

Rakkautta koleran aikaan (Love in the Time of Cholera, 2007) kertoo kolumbialaisesta pölvästistä, joka rakastuu nuorena miehenä 1800-luvun lopussa, ja vaikka rakkauden kohde muuttaa pois menee naimisiin ja lisääntyy, mies, joka näyttää Groucho Marxin ja Teuvo Pakkalan rakkaushedelmältä, ei osaa päästää irti. Hän kuitenkin sublimoi pakkomielteensä jokaisen muun vastaantulevan naisen kellistämiseen viidenkymmenen vuoden ajan, ja Shakiran laulaessa taustalla saippuoi ihmissuhdeooppera niin, ettei vaahdon alta tahdo erottaa sävyjä. En kyllä muista, että pohjalla oleva Gabriel Garcia Marquezin romaani olisi ihan semmoinen... Kaunis elokuva se on, ja epookki on rakennettu huolella. Valitettavasti muuten Rakkautta koleran aikaan on tasapaksu ja ikävän mitätön elokuva. Javier Bardem on pääosassa parhaimmillaan hyvä mutta välillä jopa hän uhkaa kääntää roolinsa karikatyyriksi. Muut näyttelijät ovatkin sitten lähinnä TV:stä tuttuja, mikä vain korostaa telenovellamaisuutta. Ehkäpä brittiohjaaja Mike Newell olisi pitänyt korvata eteläamerikkalaisella tekijällä...

ITV:n sovitus Jane Austenin Northanger Abbeystä eli Neidosta vanhassa linnassa (2007, ohj. Jon Jones) onnistuu yllättävän hyvin tavoittamaan alkutekstin humoristisuuden. Roomaanien maailmaan uppoava nuori nainen astuu seurapiireihin, mutta joutuu huomaaman etteivät todelliset ihmiset edes 1800-luvun alun etiketin kahleissaan toimi kuten kirjoissa. Austenin kertomus parodioi ajan goottilaista romaania, mikä taso saavutetaan elokuvassa ääneen luetuilla katkelmilla Udolphosta ja Munkista ja dramatisoimalla pähenkilön kuvitelmia. Brittiläiset osaavat kuvata menneisyyden maailmojaan ja jokaiseen Austen-filmatisointiin kuuluvia tanssiaisia. Tv-tausta näkyy elokuvassa mutta brittien tapauksessa se ei ole ongelma. Sitä paitsi valkokangaselokuvaa pienempi budjetti tuo elokuvaan realistista rosoa tarkkaan koreografioidun suurreellisuuden sijasta.

Ismo Kiesiläinen: Emma. Normaaliperusviiva. Joonatanin evankeliumi. Meitä on käsiteltävä varoen

Ihmiskunnan viimeinen toivo -niminen ryhmä on erikoistunut turhia selittelemättömiin draamoihin. Kaikki sen elokuvat on ohjannut Ismo Kiesiläinen. Ihmisten välissä -julkaisu sisältää neljä elokuvaa sekä CD:llisen niihin sävellettyä musiikkia.

Lyhytelokuva Emma (2005) on surumielinen kertomus isästä, joka ilmeisesti lähestymiskiellon jälkeen kuvaa koulun pihalla leikkivää lastaan, sekä bussista, jonka kuskia häiriköivät teinit häiriköivät. Verkkaisissa ja tiukkarajaisissa kuvissaan Emma käsittelee muistamista ja kaipuuta kauniisti.

Samaa haikeutta on myös noin puolituntisessa Normaaliperusviivassa (2007). Se kertoo nuorukaisesta, joka lähtee etsimään ala-asteaikaista ihastustaan. Juuso Pekkisen esittämässä pojassa on sellaista vilpitöntä – paremman sanan puutteessa – mukavuutta, joka tekee hänestä erittäin sympaattisen. Ja vaikka elokuva kertoo sinänsä hyvin pienistä asioista ilman minkäänlaista suurentelua, ne kohoavat arkisen yläpuolelle. Jokainen pystyy samaistumaan pienten eleiden ja katseiden aiheuttamiin valtaviin tunteisiin.

Pekkinen on mukana myös vuoden 2008 Joonatanin evankeliumissa (samoin kuin Niina Koponenkin). Liki tunnin mittainen elokuva on edellisiä laveampi paitsi pituudeltaan myös sisällöltään. Se liittyy bergmanilaiseen ihmissuhteiden mahdottomuutta vatvovaan perinteeseen. Selkänojana on kirkollinen viitekehys. Keskiössä on nuoripari, jonka miehelle kehittyy sivusuhde ja nainen saa väärään numeroon tulleita uhkausviestejä vastaajansa. Joonatanin evankeliumi on hienosti hallittu ja vähäeleinen elokuva. Mainio kosketus on Terho Pursiainen papin roolissa.

Kolmeminuuttinen Meitä on käsiteltävä varoen (2004) on lyhyt väläys ilmeisen rakastuneesta parista, joka miettii, mitä he tekevät erottuaan. Se on tyyliharjoitus mutta viehättävä sellainen.

Teemu Villikka: The Beautiful Road to Albinbam. Juha Helminen: Plea. Kidutus

Kouvolalaisen Teemu Villikan ohjaama The Beautiful Road to Albinbam (2010) on, kuten nimikin antaa olettaa, elokuva matkasta. Elämäänsä pakeneva nuorimies saa kyytiinsä amerikkalaisen reissaajan. He lähtevät ajamaan kohti kuvitteellista Albinbamia, pitkin syrjä-Suomen soratietä. Kesäiset pellonlaidat näyttävät kauniilta kuten aina, mutta tarina laahailee paikoin. Villikan ohjauksessa on kyllä varmuutta ja ymmärrystä rytmin päälle, mutta käsikirjoituksessa on liikaa löysää. Aineksia ei riitä melkein puolentoista tunnin mittaan. Toisaalta parikymppisten harrastajien jäljeksi Albinbam on häkellyttävän hyvää ja väistää tekotaiteellisuudet, ja siinä on sydän paikoillaan. Vielä häkellyttävämpää itselleni oli tajuta, että yksi takaumajakso on kuvattu tiellä, josta tuli vain hetkeä kuvausten jälkeen kotikatuni kymmeneksi vuodeksi.

Lounais-Hämeestä ponnistanut Epicenter Productions taisi olla pitkälti yhtä kuin ohjaaja ym. Juha Helminen. 20-minuuttinen, englanninkielinen Plea (2010) alkaa sillä, kun nuori nainen herää tuntemattomasta paikasta, jossa äänestä päätellen kurkunpäänsä vaurioittanut jousimies lähettää hänet tappamaan kaljua kaapumiestä; ilmeisesti tässä ollaan olemassaolon peruskysymysten äärellä ja ihmisyyden perimmäisyyksiä koettelemassa. Teatterimainen lavastus, mystinen tarina, painokas replikointi vihjaavat ja lopun pitkä sotaäänien kollaaši osoittavat, että nyt on yritetty tehdä filosofista taidetta. Elokuva on kieltämättä kömpelö ja naiivi, mutta siinä on sentään joitain mainioita kuvallisia ideoita ja halua sanoa paljon.

Kidutus (2012) liikkuu eri tyylilajissa. Epärehellisesti vaurastunut mutta masentunut ohjelmoija saa asuntoonsa sähkömiehenä esiintyvän miehen, ja elokuvan nimi paljastaakin jo, missä merkeissä jatko sujuu. Mistään splatterista ei kuitenkaan ole kyse. Tunkeilija ottaa asunnon haltuunsa ja kuulustelee arkisen toimien seassa isäntäänsä työkalupakin kanssa. Hän ilmiselvästi kärsii itsekin, eikä ole pelkkä sadisti. Jere Marttila on aika hyvä kiduttajana, mutta melkein kaiken hänen luomansa uhkaavuuden mitätöi hömelö hissimusiikki. Kaiken kaikkiaan Kidutus on kuitenkin reilusti edeltäjäänsä parempi.

Paul Weitz: American Pie. James B. Rogers: American Pie 2

Seksikomedioita on ollut elokuvissa vuosisadan verran, mutta vuosituhannen vaihteessa hetken suosiossa oli erityisen paljon myötähäpeällä mässäilevä alalaji. En ole asiantuntija, mutta ehdottomasti American Pie oli genren keskeisiä teoksia.

Ensimmäisessä osassa (1999) on kyse perusasioista – miten paljon seksillä on statusarvoa ja miten siitä pitäisi päästä osalliseksi hinnalla millä hyvänsä – ja tyylilaji on farssi isolla ripauksella huonoa makua. Joukko high school -luusereita eli ihan normaaleja epävarmoja tyyppejä yrittää elää kulttuuristen odotusten mukaan ja yrittävät todistaa miehuuttaan. Tuloksena on kömpelyyttä, epätoivoa, turhaumia ja sitä myötähäpeääkin (vaikka paljon vähemmän kuin elämään jääneet avainkohtaukset antaisivat odottaa). Mutta sitähän se on itse kullakin ollut, vai... Kaiken hölmöyden alla on yllättävän paljon sydäntäkin. Eikä sitä hölmöilyäkään ole ihan kauheasti, vaan elokuva noudattelee lopulta hyvin perinteistä tarinankaarta. Kaikessa American Pien hahmojen epätoivoisessa epävarmuudessa on paljon samaistuttavaa. Enkä minä tietysti ole koskaan kieltäytymässä lapsellisesta pieruhuumorista. Toki paljon elokuvan naiskuvasta on vanhentunut, mutta toisaalta nimenomaan naiset ne vahvoja hahmoja ovat. Kaiken kaikkiaan ja loppujen lopuksi American Pie on kiltti, hyväntahtoinenkin teinikomedia, jossa on pari klassista, ihan syystä, kohtausta.

American Pie 2 (2001) jatkaa siitä, mihin ykkösessä jäätiin. Vuosi collegessa on takana, ja tyypit vuokraavat rantatalon bilekäyttööön, mutta entiset epävarmuudet eivät ole kadonneet mihinkään. Tässä osassa palaset alkavat loksahdella paikoilleen. Vähän niin kuin kauhuelokuvissa: eka osa tarvitaan tarinan pohjustamiseen, mutta sitten päästään keskittymään varsinaiseen asiaan. Nyt ei sydäntä tarvita; muut elimet riittävät. Huumori on huonoa, ja Stiflerkin saa viimein kunnolla tilaa. Alkupuoliskon jälkeen kerronta lerpahtaa ja kokonaisuus ei tyydytä. Muutama kohtaus nousee jälleen yli kaiken muun (radiopuhelimet ja pikaliima), jokunen irtovitsi pääsee yllättämään, mutta muuten – eipä tätä tee mieli tämän enempää puolustaa.

Jesse Dylan: American Pie: The Wedding. Jon Hurwitz & Hayden Schlossberg: American Pie: Luokkakokous

American Pie: The Wedding (American Wedding, 2003) jatkaa amerikkalaisen elämänkaaren seuraavaan johdonmukaiseen vaiheeseen. Opiskelut on opiskeltu, joten on aika avioitua. Ja sehän nyt on pelkkä tekosyy yleiselle perseilylle (ja tavanomaiselle hääpelleilylle). Härskeimmät hetket ovat kiitettävän härskejä (pökäletryffeli on ihan jeba), vaikka niitä on edelleen aivan liian vähän, slapstickin määrää on lisäilty ja tyhjäkäyntipuhetta on hieman vähemmän. Paljon on kiittäminen Stiflerin hahmoa, joka on entisestään kärjistetty kaikentuhoavaksi tricksteriksi. Sarjan kolmannessa osassa on eniten särmää, mutta mutta –– odotan yhä sitä mauttomuutta, josta tämä piirakka on kuulu. Pitänee hyväksyä, ettei Tom Green ole näissä.

13 vuotta ensimmäisen elokuvan ja high schoolista valmistumisen jälkeen on Luokkakokouksen (American Reunion, 2012) aika. En ole nähnyt sen suomalaista kaimaa, mutta tuskin se kummempi on. Kolmikymppinen keskiluokka kerääntyy vanhoille kulmille fiilistelemään vanhenemistaan. Ja lukiotyttöjä. Etenkin Stifler. Joku saisi tehdä vakavan psykologisen draaman, jossa seurataan 50-vuotiasta Stifleriä. Ja silti hän on elokuvan sympaattisin hahmo (ehkä isää lukuun ottamatta), ainoa joka on reilusti oma itsensä, kun kaikki muut yrittävät larpata aikuista. Huonoa huumoria yritetään repiä aiheista, jotka eivät ole räävittömiä vaan pikemminkin vaivaannuttavan niljaisia. Semmoisia kultakäätykaulaisen enon juttuja.

Pakko sanoa, että olen pettynyt American Piehin. Kiltti ja turvallinen, muutama kokkare joukossa. Jotenkin tuntuu, että tuskinpa suoraan DVD:llä ilmestyneet spin-offit ole sen kummempia... Senkin sanon, että jollain kummalla tapaa sarjan tyypeistä alkaa välittää, ainakin näin kerralla katsottuna. Heidän kohtalonsa tuntuu ihan vähän haikealta nelososan lopussa.

Steve Rash: American Pie Presents: Band Camp. Andrew Waller: American Pie Presents: Beta House

Kolmen varsinaisen osan jälkeen American Pie jatkoi suoraan DVD:llä ilmestyneillä spin-offeilla. Niistä ensimmäinen oli Band Camp (2005), jossa seurataan muun muassa Stiflerin pikkuveljeä. Toisin sanoen Stifleriä ilman Sean William Scottin palkkaa. Muita kierrätettyjä hahmoja ovat Jimin isä ja Sherminator. Tarinassa pikku-Stifler, koulukiusaaja par excellence, lähetetään lusimaan orkesterileirille. Kapinallisena molopäänä hän ottaa mukaansa Jännittäviä VakoiluVempeleitä, jotta voi kuvata piilokamerajynkkyä. Tulos on Disney Channelia murrosiässä; Hannah Montanaa paskat housuissa. Kenellekään yli 13-vuotiaalle elokuvan ei pitäisi antaa mitään, ja sitä nuoremmille sitä ei saisi näyttää. Kenelle se siis on tehty? Ilmeisesti minulle. Band Camp on itse asiassa niin typerä, etten ihmettele, vaikka sillä olisi jokin kumma Reddit-kultti. Hassua kyllä, se on tähän mennessä sarjan törkein osa; siinä kohtaa kun aurinkorasva korvataan itsepuristetulla munavoilla, ollaan jo lähellä suolisattumia vanhemman Stiflerin hampaanväleissä.

Kolmas spin-off, Beta House (2007), jatkaa samalla linjalla. Fuksi (yksi Stifler taas) saapuu collegen asuntolaan ja kaikkialla on kutevia ihmisiä. Näin se koulutus toimii. Ollaan vankasti Delta-jengin jalanjäljissä. Esikuva on tunnistettavissa häkellyttävän selvästi: Blutokin on oma itsensä nimeä lukuun ottamatta. Ja kieltämättä huumori on melkein samalla absurdilla tasolla. Ero on lähinnä siinä, että tolvanoiden pahin uhka ei enää ole urheilijat vaan nörtit. Aika käytetään lähinnä jörnimiseen ja pämppäilyyn. Samoin käsikirjoitus. Jos Delta-jengi ei olisi tuttu, tämä elostelu voisi olla huvittavampi. Olisikohan John Landis tehnyt ihmeitä Stiflerin suvun saagan parissa? Typerähän se tämäkin on, mutta se tiedostaa asian.

Hämmentävää, että kaikista American Pie -otsikon alla ilmestyneistä elokuvista hauskimmat (siis yksinkertaisesti typerimmät) ovat nämä jämäleffat. Se kertoo todennäköisesti enemmän minusta kuin elokuvista.

Paris, je t'aime. New York, I Love You

Paris, je t'aime (2006) ja New York, I Love You (2008) ovat antologiaelokuvia, jotka sisältävät joukon nimikkokaupunkiin sisältyä (rakkaus)tarinoita. Pariisissa tapahtuu 18 lyhytelokuvaa, New Yorkissa 10. Elokuvien ohjaajat ovat laajalti ympäri maailmaa ja tyylilajitkin moninaiset. Mitään valtavia irtiottoja ei tehdä (ehkäpä Vincenzo Natalin sanatonta vampyyriromanssia lukuun ottamatta), mutta varsinkin Pariisin tarinat vaihtelevat ilahduttavan paljon aina vähäeleisestä realismista absurdeihin miimikoihin. New York saa paljon tasaisemman kattauksen – lieneekö sattumaa, että juuri ne kaksi segmenttiä, joissa puheen rooli oli minimaalinen, leikattiin testiyleisön reaktioiden vuoksi pois?

Jotkut ohjaajat käyttävät tilaisuutta teknisiin kokeiluihin (Alfonso Cuarónin yhden otoksen elokuva), jotkut hyödyntävät erikoisefektejä (tosin hyvin, hyvin harva), amerikkalaiset tykkäävät puhua seksistä (ja puhua ylipäänsä). Pariisissa tarinoida nivoo yhteen vain säästeliäät välikuvat kaupungista, mutta New Yorkissa on käytetty sidostarinaa, mikä tuntuu jotenkin halvemmalta.

Ylipäänsä nämä kaksi ovat paitsi mielenkiintoisia kokeiluja myös parhaimmillaan aidosti korkealaatuista ja koskettavaa elokuvaa. Harmi ettei jatko seurannut – kaupunkeja olisi kyllä riittänyt.

Gustave de Kervern & Benoît Delépine: Louise–Michel. Martin Provost: Séraphine

Gustave de Kervernin ja Benoît Delépinen kirjoittama ja ohjaama Louise–Michel (2008) on musta komedia, semmoinen Aki Kaurismäki voisi Quentin Tarantinon kanssa adoptoida kesän ajaksi. Joukko naisia jää työttömäksi tehtaasta, vaikka johto on viimeiseen asti väittänyt muuta. He päättävät palkata ammattilaisen hoitelemaan entisen pomon. Juro ja romuluinen Louise törmää kadulla Micheliin, joka sattuu oleman alan miehiä, ainakin omasta mielestään. Kumpikin ovat vähän sinne päin, eivät aivan synkassa maailman kanssa. Louise–Michelin staattiset, hitaasti vaihtuvat kuvat antavat tilaa hienoviritteisille yksityiskohdille ja hiljaiselle huumorille. Se on lisäksi paitsi hirtehistä myös absurdia. Kaikille se ei varmasti aukene. Niin kuin ei sen vieraannuttava ironisuuskaan. Mutta sehän on tietysti heidän häpeänsä.

Martin Provostin elämäkertaelokuva Séraphine (2010) on sitten aivan toista ja todistaa Moreaun skaalasta. Naivistimaalari Séraphine Louis (eli Séraphine de Senlis) ei toki hänkään ole aivan tavanomainen hahmo. Pelokas työläisnainen maalasi uskonnollisen kiihkon ja mielisairauden rajaseuduilla ja valmisti itse värinsä mitä moninaisimmista luonnonaineksista. Hänet keksii siivoamasta Wilhelm Uhde, saksalainen Picasson ja Rousseaun mesenaatti, joka tajuaa löytäneensä jotain uutta ja ainutlaatuista. Vastaiskut toisensa jälkeen kuitenkin tulevat tielle – maailmansota, lama... Séraphinen tarinankaari noudattelee oikeastaan tyypillisiä uria. Kuitenkin sen rauhaisa verkkaisuus, eleettömät otokset ja kiihkoilematon ote sekä Séraphinen seuraaminen niin läheltä mutta kuitenkaan täysin häntä ymmärtämättä nostavat sen tavanomaisuuden yläpuolella. Viisaasti se keskittyy nimenomaan kehittyviin taiteilijuuteen ja mielisairauteen, ei koko elämäntarinaan. Lisäksi Séraphine on kaunis elokuva, kuten taideaiheisen pitääkin. Harvoin on vihreä näyttänyt elokuvassa niin houkuttelevalta.

Bill Eagles: Dracula. Derek Hockenbrough: Dracula the Impaler

Maailman filmatuin hahmo on tunnetusti Dracula. Sadan vuoden aikana hän on esiintynyt liki kolmessasadassa elokuvassa. Televisioonkin Dracula ehti jo 1960-luvulla. Lienee turha kysyä, miksi vampyyrikreivi aina vain palaa: valmiiksi tuttu nimi säästää mainoskuluja ja vanha hahmo on jo vapautunut ikävistä tekijänoikeuksista. Bram Stokerin alkuperäisessä romaanissakaan ei ole tarvinnut pysytellä enää aikoihin.

Granadan tv-versio vuodelta 2006 ottaa Stokerilta elementtejä valikoiden, mutta onnistuu pitämään kiinni melko hyvin hänen romaaninsa maailmasta ja tunnelmasta. Kiitokset kuuluvat tietysti brittiläisten pettämättömälle kyvylle pukudraamaan. Jonkin verran tarina on myös velkaa vuoden 1924 näyttämösovitukselle. Aivan oman kierteensä sovitukseen tekee kuitenkin se, että Dracula saapuu Lontooseen kutsuttuna. Arthur Holmwood saa kuulla saaneensa syntymässä kuppatartunnan, johon toivoo pelastukseksi pyhää verta palvovaa salaseuraa. Draculaa puolestaan vetää puoleensa naisseura. Valitettavasti kaikki kaatuu nimiroolia esittävään Marc Warreniin, joka cockney-sutenöörin näköisenä ei sovi alkuunkaan hommaan. David Suchet mielipuolisena Van Helsinginä on hyvä mutta hän pääsee kuviin vasta myöhään.

Dracula the Impaler (2013) onkin sitten ihan muuta. Todennäköisesti opiskelijatyönä ilmestynyt elokuva pohjautuu maineikkaalle väärinkäsitykselle Valakian ruhtinas Vlad III:sta Draculan esikuvana. Joukko jenkkiteinejä lähtee unen innoittamana reissuun Vladin linnaan Romaniaan. Sitten tapahtuu kaikkea tyhmää. Yksi heistä onkin uudelleen syntynyt Vlad jne. Ohjaaja ei ole aivan kädetön, mutta pieni budjetti tulee tielle. Jos hän olisi huonompi, olisi elokuvassa kalkkunaviehätystä, mutta nyt visio ja todellisuus eivät kohtaa. Lopputulos näyttää nyt romanialaiselta tosi-tv:ltä.

Tim Miller: Deadpool. David Leitch: Deadpool 2

Deadpool (2016) oli mielikuvissani väkivaltainen ja rivo näkemys supersankarielokuvasta. Niin sitä kai aikoinaan markkinoitiin. Koska en vastaa markkinamiehen huutoon vaan odotan lähemmäs kymmenen vuotta, niin tsekkasin asianlaidan vasta nyt. Mitä Deadpool oikeasti on – perinteinen supersankarielokuva postmodernin itsetietoisessa ja -ironisessa paketissa. Oikein näppärä ja miellyttävä semmoinen mutta ei paljon muuta. Jos vähän veriroiskeita ja pari irtopäätä riittävät väkivallaksi, niin joo, onhan niitä. Jos muutama mukavan keskenkasvuinen alapäävitsi riittää rivoksi, niin joo, sitäkin riittää. Odotinko enemmän? Ainakin olisin sietänyt enemmän. Deadpool on ihan kiva elokuva, mutta odotan että joku tekisi Lobon ihan tosissaan.

Deadpool 2 (2018) pitää kiinni humoristisuudesta mutta samalla se on täysiverinen genrensä edustaja. Se onnistuu olemaan sekä supersankarielokuva että sellaisen parodia. Semmoista pitää arvostaa. Ironinen lajityypin kommentointi mahdollistaa käsikirjoitukseen aukkoja, joita ilman tarina kompuroisi omiin jalkoihinsa. Lisäksi kohtuullisen isosta hahmokatraastaan huolimatta Deadpool 2 pysyy koossa ihailtavan hyvin. Salaisuus lienee siinä, että ison osan uusista hahmoista tapattaa nopeasti. Eipä kakkososakaan sisällä kummoista splatteria tai erityisen paljon asiattomuuksia. Edes teatteriversiota pidempi leikkaus.