Luettua: toukokuu 2023

Jorge Luis Borges: Omaelämäkerta. 1899–1970 (Autobiographical Essay, 1970). [Rajamäki] 2018: Aviador. 125 s. Suom. Pentti Saaritsa.

Jorge Luis Borgesin Omaelämäkerran alkuperäinen nimi on suomennosta kuvaavampi. The New Yorkerissa vuonna 1970 ilmestynyt Autobiographical Essay on nimenomaan Borgesin esseemäinen katsaus menneeseen, ei varsinainen elämäkerta saatikka muistelmat. Sellaisena se kuitenkin on monin verroin sujuvampi ja nautittavampi kuin suurin osa kirjoittajan oman elämän kronikoinneista. Borges keskittyy siihen, mikä häntä elämässään puhuttelee, välittämättä liikaa kokonaisuuden tasapainoisuudesta tai yleisön odotuksista. Ihan niin kuin hän on tehnyt lähes kaikessa proosassaan. Niinpä hän antaa paljon aikaa ja tilaa vanhemmilleen ja tovereilleen sekä kirjailijan uransa kömpelöille alkuyritelmille pikemmin kuin onnistumisille. Kaiken hän kirjoittaa kepeän toteavasti, koko ajan huumorin siinä sivussa muistaen.

Harmi että niin nautittava sisältö on pakattu niin rumiin kuoriin. Olen viimeinen haukkumaan kenenkään kansitaidetta, mutta Aviadorin kanteen valitsema ruskehtava rantu ei oikein kyllä houkuttelekaan. Onneksi näin kirjastossa ensin selkämyksen. Sisäsivujenkin taitto tuntuu halvalta, kun iso fontti tuo mieleen selkokirjat. Tämmöinen on kuitenkin turhaa nillitystä. Borgesia ei voi koskaan suomentaa liikaa.

Allen Ginsberg: Huudon jälkeen. Runoja 1972–1992. Turku 1999: Sammakko. 59 s. Val. & suom. Markku Into

En voi sanoa pitäväni Allen Ginsbergin lyriikasta. Tiedostan kyllä sen merkityksen ja voin ainakin osittain tavoittaa syyn, miksi niin moni Yhdysvaltain ulkopuolellakin on vaikuttunut siitä aikanaan (ja vieläkin). Silti.

Ginsbergin runous on täyttä – mutta ei merkityksistä tiheää vaan pikemminkin täynnä niin kuin varasto on, kun sinne vuosien mittaan kertyy rompetta joka viskataan minne sattuu mahtumaan. Hänen kuvajononsa tuntuvat teennäisiltä, nimien pudottelunsa poseeraukselta. Ei liene sattumaa, että "Huuto on hänen kuuluisin runonsa, koska ainakin minulle tulee hänen teksteistään sellainen olo, että minulle huudetaan. Käsketään heräämään ja tajuamaan asiat. "Wake up, man! Educate yourself!" Ja niinhän Ginsberg varmaan haluaakin. Hän on etupäässä lavarunoilija, jonka runot on tarkoitettu ääneen luettaviksi, ehkäpä ihan huudettaviksi. Se taas on henkilökohtainen mieltymykseni, etten ole koskaan erityisemmin pitänyt sellaisesta.

Toisaalta, mitä vanhemmaksi Ginsberg käy, sitä enemmän alan arvostaa hänen tekstejään. Huudon jälkeen -kokoelmaan (Sammakko 1999) on valikoitunut etenkin 1970-luvun tekstejä, mutta kun päästään seuraavalle vuosikymmenelle ja kirjottaja alkaa rauhoittua, löydän äkkiä paljonkin kaikupintaa. Ehkäpä se on sisälläni asuva, alati kuolemaan valmistautuva vanhus, joka kokee silloin samaistumisen hetkiä.

Jorge Luis Borges: Haarautuvien polkujen puutarha. Esseitä, juttuja, tarinoita. Porvoo–Helsinki–Juva 1993: WSOY. 285 s. Val. & suom. Matti Rossi. 2. p. – Ilmestynyt alun perin 1969.

Jorge Luis Borgesin tekstien suomennosvalikoima Haarautuvien polkujen puutarha kuului lukioikäisen minun elämyslukemistoon. En silti uskoakseni (vaikka kyllähän minä tiedän, sillä kaikki on ylös kirjattua) ole lukenut sitä aiemmin kokonaan kuin kerran. En ehkä osittainkaan. Mutta tykkäsin ajatella, että se on minulle tärkeä kirja. Ei minkään ulkoisen statuksen vuoksi – sillä kenenkäpä kanssa meidän kulmillamme olisi voinut kirjallisuudesta puhua – vaan henkisen. Oli mukava tietää, että on lukenut Borgesia. Vaikka en minä siitä kai juuri mitään ymmärtänyt. Olin teollisuuskauppalan työläisvesa. Ymmärtänenkö vieläkään, vaikka kuinka pakottamalla olen pakottanut itseni kouluja käyneeksi humanistiksi.

Borges on tunnetusti hämmentävä kirjailija. Hän hämmentää paitsi lukijaa myös tekstilajeja, kirjoittamisen tyylejä, todennäköisesti itseäänkin aika ajoin. Haarautuvien polkujen puutarha sisältää niin "fiktiota" kuin "faktaakin", novelleja ja esseitä, mutta tämmöiset rajankäynnit ovat Borgesin tapauksessa turhia. Vain harvoin tekstin lajin erottaa selvästi, eikä silloinkaan saa olla liian varma. Asiallinen kirjallisuusessee lainaa yhtäkkiä täysin tekaistua lähdettä (joka otettiin niin tosissaan, että eräs suomalainen äidinkielen oppikirja toisti väitteen totena vielä 2000-luvulla), ilmiselvä fiktio viittaa laajaan pohjakirjallisuuteen, joka on olemassa tai ei ole, teksti voi olla pelkkä lainaus laimeita toisen käden anekdootteja... Borges leikkii koko ajan lukijan kanssa.

Borgesin proosa on yhtä aikaa oppineen jutustelevaa, kuivakan akateemista ja täynnä runollisia oivalluksen mahdollisuuksia. Se vaatii lukijalta alati valpasta mieltä, sen verran pohjasivistystä, että voi kuvitella tietävänsä jotain ennen kuin Borges korjaa harhan, ja roimasti valmiutta itseironiaan, kun tajuaa tulleensa taas huijatuksi johonkin aivan muuhun kuin mihin oli varmana astumassa.