Katsottua: syyskuu 2023

Teuvo Tulio: Unelma karjamajalla. Sellaisena kuin sinä minut halusit

Unelma karjamajalla (1940) jatkaa Teuvo Tulion maalaismelodraamojen sarjaa. Tyylilaji on kuitenkin yhä hieman myöhempiä aikoja rauhaisampi ja lähempänä muuta aikakauden draamaa. Ruotsalaiseen näytelmään perustuva elokuva kertoo köyhästä orpotytöstä, johon rikkaan talon poika iskee silmänsä ja jonka tämä palkkaa piiaksi. Pojassa on hulivilin vikaa, ja hän on vaikeuksissa niin velkojensa kuin pian toimeen piian kanssa. Tulio hyödyntää jälleen lajityypin ja suomalaisen luontokuvauksen klišeitä häpeämättömästi hyödykseen. Tulos on suomifilmiä yhdelletoista käännettynä, vaikka kontrastit eivät ole vielä aivan mahdottoman jyrkkiä ja eroottinen kiihko on pidätellympää kuin vaikkapa Tulipunakukassa. Tutkija Juha Seitajärvi on epäillyt sävyn syntyvän Tulion latvialaistaustasta, joka saa suomalaisuuden näyttäytymään omaperäisellä tavalla. Oman viehätyksensä tuovat pääosien amatöörinäyttelijät, tuore miss Eurooppa Sirkka Salonen ja jalkapalloilija Kaarlo Oksanen. Kaiken kaikkiaan Unelma karjamajalla on melko tyypillinen agraaridraama ja Tulion tuotannossa kumman löysä välityö.

Olisikohan Sellaisena kuin sinä minut halusit (1944) ensimmäinen arkkityyppinen Tulio-elokuva? Melodraaman sävyt ovat terävöityneet entistä mustavalkoisemmiksi, kun merimiehen ja hänen nuorikkonsa onni murenee. Nainen lähtee kotisaarelta, ja seurauksena on salamalaisittain "se tavallinen tarina". Peter von Bagh on maininnut tässä näkyvän äsken loppuneen sota-ajan allegorian. Lopputulos nähdään jo vaikuttavassa alkujaksossa, jonka dramaattisissa kuvissa esitellään öinen satamakaupunki ja prostituoiduksi ajautunut nainen. Ensimmäisiä vuorosanoja saa odottaa melkein kymmenen minuuttia, eikä niitä kaipaakaan, koska Tulion kuvakerronta on niin vahvaa. Ja senkin jälkeen hänen hyvin kirjalliset repliikkinsä ovat kuin pakotettuja muodollisuuksia. Tulio olisi ollut kotonaan mykkäelokuvassa.

Darren Aronofsky: Blak Swan. Michael Powell & Emeric Pressburger: Punaiset kengät

Kun elämä ja taide törmäävät yhteen, jäljelle jää tanssi. Darren Aronofsky on kieltänyt, että hänen Black Swaninsa (2010) olisi tietoisesti saanut vaikutteita Michael Powellin ja Emeric Pressburgerin Punaisista kengistä (The Red Shoes, 1948). Mutta miten olisi mahdollista, että kaksi englanninkielisen elokuvan kenties merkittävintä balettielokuvaa eivät kuuluisi yhteen?

Kumpikin elokuva käsittelee taiteen, sen tekijöiden ja elämän rajapintaa; kumpi on tärkeämpää lopulta ja kumpi määrittää toisen. Black Swanin päähenkilö kamppailee dominoivan äidin, käden ulottuvilla olevan huippuroolin ja tukahdutettujen tunteiden keskellä. Punaisten kenkien prima ballerina saisi kaiken, mutta rakkauden valitessaan hän menettää tanssin. Edellinen yltää suureen taiteelliseen saavutukseen elämänsä ja mielenterveytensä kustannuksella, jälkimmäinen saa vapauden elää kun hylkää taiteen.

Punaiset kengät on komea melodraaman, taitelijakuvauksen ja tanssielokuvan rajankäyjä. Se operoi sulavasti niin monella tasolla, että on helppo sanoa sen olevan ylipäänsä loistavaa elokuvaa. Tanssi ja elokuva ovat yhtä siinä kenties hienommin kuin yhdessäkään musikaalissa. Puolivälin pitkä balettijakso ei ehkä ole hienoa balettia mutta se on loisteliasta elokuvaa – sekä kuvakerronnaltaan että teknisesti.

Black Swan on etupäässä paineessa särkyvän psyyken kuvaus. Siinäkin tanssi hehkuu kirkkaasti mutta palvelee kuitenkin lopulta draamaa. Kerronta haastaa katsojaa eikä anna itsestäänselviä tulkinnan mahdollisuuksia. Se mikä lopulta on totta, ei ole oleellista – tärkeintä on, paljonko on valmis antamaan taiteen puolesta.

Mitsutake Kurando: Samurai Avenger: The Blind Wolf. The Butcher Brothers: The Violent Kind

Mitsutake Kurandon Samurai Avenger: The Blind Wolf (2009) on ehtaa sleazea. Rikollispomo tappaa amerikanjapanilaisen miehen perheen ja sokaisee tämän itsensä. Kostoa hautovasta miehestä tulee A. W. Yrjänän näköinen sokea samurai, jonka on kohdattava autiomaassa seitsemän salamurhaajaa ennen pääsyä maaliinsa. Mitsutake on tarantinonsa katsonut (Kill Billin varsinkin) – tyyli on kaikki kaikessa. Typerästäkin tarinasta tulee uskottava kun sen tekee poseeraten. Väkivalta on verisen visuaalista, lähes joka nainen on yläosattomissa, näyttelijät ovat huonoja ja efektit Amigalla tehdyn näköisiä – mutta koko homma on tehty semmoisella rakkaudella, että se vie mukanaan. Vaikka budjetti on ollutkin näkkileipäpaketin luokkaa, näkemyksellisyys korvaa puuttuvat taalat. Harmi että taistelukohtauksiin ei riitä alkeellisintakaan taitoa kellään muulla kuin leikkaajalla. Onneksi toiminnan keskeyttää säännöllisesti periamerikkalainen kertojaääni, joka selittää tapahtumia ja tuo mieleen Russ Meyerin elokuvat.

Rehellistä roskaa on myös "The Butcher Brothersin" The Violent Kind (2010). Se on tyylitietoinen kunnianosoitus 70-luvun eksploitaatiolle. Käsivarakamera heiluu erikoislähikuvissa liivijengiläisistä panemassa, pieksemässä ja pilettämässä. Moottoripyöräkerhon kemut saavat synkän käänteen, kun lähistöllä alkaa norkoilla revontulien loisteessa virnuilevia hahmoja, jotka tekevät soveltavaa magiaansa ja saavat ystävät ja eksät hyökkäämään viattomien jengiläisten kurkkuihin. Elokuvassa on itsetarkoituksellista kökköyttä mutta mitenkään koominen se ei yritä olla. Totisuus ja tyylitellyn "dokumentaarinen" rosoisuus ovat sen keinoja synnyttää esikuviensa painostavaa tunnelmaa. Lämmin värimaailma ja verinen vinksahtaneisuus tuovat mieleen Tobe Hooperin Moottorisahamurhat, yliluonnollinen mökkihöperyys Evil Deadin. Rujoutta löytyy mutta energiaa jää kaipaamaan; tyylilaji vaatisi nykyään itsetietoista överiyttä. The Violent Kind on varma pastissi mutta sellaisenaan automaattisesti vanhentunut; se ei ole mitenkään kummoinen elokuva mutta Internet-mainettaan parempi sentään, paljon parempi. Viimeinen puolituntinen sisältää monta vahvaa juttua.

Tony Jaa & Panna Rittikrai: Ong Bak 2. Rob Minkoff: The Forbidden Kingdom – kaksi mestaria

Tony Jaan ja Panna Rittikrain ohjaama, thaimaalainen Ong Bak 2 (2008) on käsittääkseni esiosa ykköselle ja sellaisenaan aivan ymmärrettävää katsottavaa sellaisellekin, joka ei ole aiempaa nähnyt. Tarina muistuttaa jotain minkä olen kuullut ennenkin: nuori aatelispoika jää orvoksi ja päätyy opiskelemaan soturiksi kostaakseen. Omalaatuisuus syntyykin miljööstä – 1400-luvun Thaimaasta. Maisemat ovat komeita ja muutenkin ulkoiset avut ovat kohdallaan. Ohjaus kuitenkin lainaa paljon länsimaisista ja aasialaisista toimintaelokuvista. Musiikki on mahtipontista, hidastuksia viljalti ja juonenkäänteitä ei tarvitse hirveästi arvuutella. Taistelukohtauksissa on brutaalia voimaa, ja osaavan stuntmiehenäkin Jaa on pääosassa taitava joskin hyvin yksi-ilmeinen. Erityismaininnan ansaitsee norsun käyttö kamppailualustana.

Idea tuntuu ennakolta tuhoon tuomitulta: Tuodaan kaksi Hollywoodiin siirtynyttä hongkongilaisen toimintaelokuvan suurta nimeä yhteen myöhällä iällä ja laitetaan heitä ohjaamaan mies, joka on lähinnä tehnyt animaatioita... Näin kävi, kun Jackie Chan ja Jet Li päätyivät Rob Minkoffin ohjaukseen The Forbidden Kingdom – kaksi mestaria (2008). Mutta suure(hko)lla sydämellähän se on tehty. Amerikkalainen kungfu-leffafani herää suosikkiensa muinaisesta Kiinasta ja päätyy perinteisiin juonenkäänteisiin. Vaikka periaatteessa kyse on Last Action Hero -variaatiosta, on Forbidden Kingdomissa ihan omaakin charmiaan. Siihen tosin vaikuttaa, kuinka paljon tunnistaa viittauksista ja paljonko välittää pohjateksteistä. Mikään kreisifarssi se ei kuitenkaan ole vaan kunnianosoitus. Vaijeriakrobatia on tyylillä tehtyä, ja koomisuus itse asiassa vain tehostaa meininkiä. Vaikka amerikkalaisuus onkin ikävää matkaseuraa, on taistelukohtauksissa sellaista paloa, joka nimenomaan puuttuu yleensä, kun jenkit yrittävät jäljitellä kiinalaisia. Niiden välillä on kuitenkin liikaa höttöä ja tavanomaisen fantasiaelokuvan rakennuspalikoita. Tekijöillä tuntuu silti olleen hauskaa, ja se välittyy katsojallekin.

Teuvo Tulio: Rakkauden risti. Levoton veri

Vaikka Teuvo Tulion ja Regina Linnanheimon yhteistyö palautuu aina Tulion ensiohjaukseen, on Rakkauden risti (1946) kuitenkin ensimmäinen säilynyt hänen elokuvansa, jossa Linnanheimo näyttelee. Se on myös piste, josta eteenpäin Linnanheimon käsikirjoitustyö on niin oleellinen osa Tulio-elokuvaa, että heitä on ajateltava kanssa-auteureinä. Rakkauden risti toistaa tekijöittensä tyypillistä "langennut nainen" -aihetta. Uutta on sen käsittelytapa, joka sivuaa suorastaan goottilaista kertomusta. Mies haaksirikkoutuu majakkasaarelle ja saa kuulla tarinan majakanvartijan tyttärestä, jonka edellinen hylkymies on vietellyt matkaansa ja rappioon. Matkalla tämä kohtaa taiteilijan, joka haluaa maalata naisen ristillä riippumassa. Vaikka Rakkauden ristissä näkyy Tulion taipumus kierrätykseen niin kuvissa, äänissä kuin teemoissakin, ja lavasteet alkavat olla paikoin pahvisen näköisiä, on siinä hurjaa näkemyksellistä. Ensimmäistä kertaa tulee sellainen olo, että Tulio tietää ohjaajana mitä haluaa tehdä. Rakkauden risti on hienon näköistä elokuvaa, jonka ei tarvitse hävetä eurooppalaisten aikalaistensa seurassa.

Samaan aikaan Rakkauden ristin kanssa Tulio (ja Linnanheimo) teki elokuvaa Levoton veri (1946), joka on eräällä tapaa yksi ohjaajan parhaista. Se on klassinen, joku voisi sanoa "vanhanaikainen", kolmiodraama. Kaksi siskosta rakastuvat samaan mieheen. Toinen saa tämän, mutta tragedian kohdatessa liittoa se happanee. Nainen sokeutuu, jolloin hänen mitään näkemättömien silmiensä alla alkaa salasuhde. Ankaraa melodraamaa siis jälleen. Ehkäpä ankarampaa kuin koskaan aiemmin. Musta on entistä mustempaa, ja sen lisäksi ei olekaan muuta kuin harmaan sävyjä. Kerronta on tiukkaa ja hallittua; kaikki etenee vääjäämättömästi kohti tuhoa; välähdyksenomaiset kohtaukset kertovat oleellisen siinä missä kouristelevasti katkeileva musiikkikin. Hannu Salmen toteamukseen Levottomasta verestä myöhäisenä mykkäelokuvana on helppo yhtyä. Loppua kohden voimistuvat kauhuelementit ovat melko ainutlaatuisia suomalaisessa elokuvassa Tulion lisäksi. Kuva Linnanheimosta mustissa laseissaan pitäisi olla kotimaisen elokuvan suuria ikonisia näkyjä.

Shimizu Takashi: Kikin lähettipalvelu. Kurosawa Akira: Elokuun rapsodia

Kadono Eikon lasten fantasiaromaani Majo no Takkyūbin tunnetaan meillä parhaiten Miyazakin animaatiofilmatisoinnista Kikin lähettipalvelu. Vähemmän tunnettu on myöhempi näytelty elokuvaversio vuodelta 2014. Vaan kylläpä se onkin vähäisempi elokuva. Shimizu Takashin ohjaus on pikkukivan näköinen mutta kliinisen tuntuinen lastenelokuva, jossa on hyvin vähän minkäänlaista syvyyttä. Tässä mielessä se muistuttaakin paljon monia suomalaisia 2000-luvun lastenelokuvia. Erikoisefektit, jotka tällaisessa tarinassa ovat oleellisia, tuovat mieleen lähinnä 90-luvun cgi-tehosteet. Luulin aluksi että elokuva olisikin jokin pienen budjetin tv-tuotanto. Mutta ei. Ei Kikin lähettipalvelu täysin ilman viehätystä ole, sillä sen tarina on riittävän kiehtova ja sitä paitsi, käsittääkseni, lähempänä pohjatekstiä kuin Miyazakin versio.

Elokuun rapsodia (Hachigatsu no rapusodī, 1991) on Kurosawa Akiran toiseksi viimeinen ohjaus. Se on pohjimmiltaan elokuva muutoksesta. Tarinassa serkusparvi on viettämässä kesälomaa isoäitinsä luona, kun heidän vanhempansa ovat katsomassa nuorena Yhdysvaltoihin muuttanutta ja nyt kuolevaa isoäidin veljeä. Näiden kolmen sukupolven – perinteistä japanilaisuutta edustavan vanhuksen ja Amerikan rikkauksille kumartavan, ensimmäisen sodanjälkeisen ikäluokan jälkeen tulee seuraava, jonkinlaista synteesiä etsivä – kautta tarkastellaan paitsi kulttuurin muuttumista myös kahden aiemman vihollismaan suhdetta. Taustalla on etenkin Nagasakin ydinpommin trauma. Myöhäis-Kurosawalle tyypilliseen tapaan Elokuun rapsodia on verkkainen ja eleetön. Tiukat kuvarajaukset ja rauhalliset leikkaukset antavat tilaa sanoille ja äänille; varsinkin luonto elää äänimaailmassa. Toisaalta muutama hyvin ajoitettu efektikuva on tehokas. Sotavuosiin palataan ainoastaan kertomuksina ja muistoina, dramatisoituja takaumia ei ole. Varsinkin Nagasakin muistomerkeille sijoittuvat jaksot ovat turhan saarnaavia. Sen kuitenkin korvaa kaiken toteavuuden jälkeen suorastaan järkyttävältä tuntuva loppukohtaus, jossa menneet vuosikymmenet rysähtävät pintaan myrskynä.

Katsottua: elokuu 2021

Jaime Blanks: Urban Legends – kauhutarinoita. John Ottaman: Urban Legends – kauhutarinoita 2. Jaume Balaguero & Paco Plaza: Rec. Paco Plaza: Rec 3: Genesis

Urban Legends -sarja ilmestyi 1990-luvun jälkipuolen slasher-renessanssin jälkiaalloille. Elokuvilla ei ole kummoinen maine mutta ihan suotta. Ensimmäinen osa (1998) on harmiton, sujuva ja perinnetietoinen genre-elokuva. Kakkososassa (2000) on oikeastaan enemmän yritystä, vaikka sillä ei enää olekaan paljon tekemistä urbaanilegendojen kanssa. Ei sekään ole erityisen hyvä elokuva mutta erittäin positiivinen yllätys kyllä.

Espanjalainen Rec (2007) on edelleen mielestäni onnistuneimpia found footage -kauhuelokuvia. Sarjan kolmososa (2012) siirtyy viisaasti aivan toisille urille. Alku on käsivaralla kuvattua mutta pian kuvamaailma muuttuu perinteisemmäksi. Tyylilajikin on kepeämpi ja splatterintäyteinen.

Henry Hobson: Maggie. Peter Segal: Legendat kehässä

Henry Hobsonin ohjaama Maggie (2015) on erilainen zombielokuva. Se on hidas, surumielinen, totinen. Tarinassa seurataan isän ja lapsen suhdetta tilanteessa, jossa tytär on muuttumassa hiljalleen zombiksi (vaikkei sanaa sanotakaan suoraan koskaan). Elokuvalla on ehdottomasti ansionsa, vaikka se ei pääsekään aivan lopullisesti napakymppiin. Varsinainen koukku on se, että pääosassa on Arnold Schwarzenegger, varmaankin uransa ensimmäisessä vakavassa draamaroolissa. Schwarzenegger ei ehkä ole kovin hyvä näyttelijä, mutta hänen läsnäolonsa ja karismansa nostavat kokemusta ainakin minulle pykälän verran.

Peter Segalin ohjaama Legendat kehässä (Grudge Match, 2013) puolestaan heittää kirjaimellisesti kehään Sylvester Stallonen ja Robert De Niron. Vanhukset uusivat aiemmat nyrkkeilyroolinsa ja tekevät komediaa niiden kustannuksella. Juonessa on kliseensä ja katsojat kai yleisesti ottaen ovat olleet tyytymättömiä, mutta minä pidin. Elokuvassa on vaivattomuutta ja rentoutta. Se on sanonnan varsinaisessa merkityksessä hyvän mielen elokuva. Alan Arkinille kunniamaininta.

Marc Webb: (500) Days of Summer. Jonathan Dayton & Valerie Faris: Little Miss Sunshine

Pari Fox Searlightin tuottamaa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen elokuvaa, jotka saivat ensi-iltansa Sundancen elokuvafestivaaleilla:

Marc Webbin (500) Days of Summer (2009) on juuri sitä, mitä sen indie-soundtrackinsakin: kepeää, ironista, ironisen romanttista ja läpeensä hipsteriä. Katsojasta riippunee, näkeekö lopputuloksen söpönä, ihanana ja terävänä vai näsäviisaana, ärsyttävänä ja teennäisenä. Sama pätee Joseph Gordon-Levittin ja Zooey Deschanelin päähenkilöihin: joko he ovat itsensä kanssa hieman hukassa olevia romantikkoja tai sitten itsekkäitä sosiopaatteja. Itse en osaa sanoa – olen päähenkilöiden ikäluokkaa mutta liian juntti samaistuakseni keneenkään.

Jonathan Daytonin ja Valerie Farisin Little Miss Sunshine (2006) tarjoaa puolestaan komean näyttelijäensemblen, joka matkaa pakussa kohti Kaliforniaa lapsimissikisoihin. Jenkkiläisen indie-elokuvan perinteiden mukaisesti hahmokavalkadi on eksentrinen, kerronnan sävy karnevalisoiva ja tunnelma leppoisan kärjekäs. Tarina on toissijainen yksittäisten hetkien sijasta. Alan Arkin on tässäkin kova. Ja Steve Carell. Ja kaikki muutkin.

Costa-Gavras: Yksinoikeudella

Costa-Gavrasin ohjaama Yksinoikeudella (Mad City, 1997) alkaa mehukkaasti. Korkealta potkittu toimittaja yrittää saada suurta skuuppia takahikiän televisiouutisissa. Täytekeikalle museoon lähetettynä hän joutuu keskelle haluamaan jymyuutista, kun museon erottama vartija ottaa puolivahingossa koululuokan panttivangikseen. Valitettavasti elokuva ei yllä lähtökohtiensa tasalle.

Yritystä elokuvassa kyllä on – se pyrkii mediakritiikkiin ja olemaan pienen ihmisen puolella. Yrittäminen ei vain riitä. Yksinoikeudella lässähtää mitäänsanomattomaksi ja lopulta aika muodottomaksi. Yksi hieno kohtaus kuitenkin löytyy: kun kaksi lasta pääsee vapaaksi, heidän kävellessään museon ulkorappuja toimittajalauma hyökkää heitä vastaan niin, että lapset joutuvat perääntymään. Kuva on tehokas. Samoin lopussa on paatoksellista voimaa.

Dustin Hoffman hoitaa pääroolin toimittajan ihan kelvollisesti vaikkei mitään ihmeitä teekään. Vartijan roolissa John Travolta koettaa näytellä yli kykyjensä mutta kieltämättä hänen hahmossaan on jotain sympaattista.

Ulli Lommel: Black Dahlia. Bernard Rose: Snuff-Movie

Pari elokuvaa, jotka ovat joko nerokkaita tai täyttä roskaa:

Saksalainen Ulli Lommel paitsi näytteli monessa hienossa elokuvassa myös ohjasi joukon kupan runtelemia roskaleffoja. Viimeisinä vuosinaan hän erikoistui videoelokuviin, jotka liittyivät jollain tapaa kuuluisiin tosielämän murhatapauksiin. Black Dahlia (2006) lainaa nimensä 1940-luvun kuuluisasta, edelleen selvittämättömästä tapauksesta mutta siihen se jääkin. Elokuva on digikameralla kuvattu juoneton pökäle, jolla ei ole ollut budjettia edes goretehoihin. Jokin puoli minussa haluaisi tykätä tästä mutta en vain kykene. Hieman enemmän itsetietoista huumoria olisi pelastanut paljon.

Bernard Rosen Snuff-Movie (2005) onkin sitten ongelmallisempi tapaus. Iso osa siitäkin näyttää Kotikadulta krapula-aamuna: televisiokameran hengetöntä kuvaa, loputonta nolladialogia ja kivikasvoisia näyttelijöitä. Mutta: Rosella on ilmiselvästi ollut idea tätä tehdessään. Elokuva nimittäin pelaa monilla odotuksilla siitä, mitä kauhuelokuva ja sellaisen tekeminen on. Se myös yhdistelee erilaisia kuvakerronnan muotoja. Tulos ei vain yllä aikeiden tasolle. Tai sitten en ymmärtänyt. Vaatii toisen katselukerran.

David Fincher: Social Network. Kathryn Bigelow: The Hurt Locker

Pari 2000-luvun Oscar-elokuvaa:

David Fincherin Social Network (2010) pitäisi olla ihan hirveä: elokuva Facebookin luomisesta. Ja sitten se onkin hirveän hyvä. Tekisi mieli sanoa, että Social Network toimisi paremmin, jos siinä ei puhuttaisi sanaakaan Mark Zuckerbergistä tai Facebookista vaan keksittäisiin kokonaan oma sumuverho, jonka takaa voisi tulkita tosielämän tapahtumia vapaasti. Niinhän juuri elokuva tekee, ei se dokumentti ole. Mutta: Varsinkin elokuvan tekoaikaan Facebook oli niin yksinäinen jättiläinen, että ei sellaista olisi voinut pukea hameeseen ja peruukkiin ja sanoa sen olevan jokin ihan muu.

Elokuvan perustana ei kuitenkaan lopulta ole Facebook vaan Zuckerbergin hahmo tai oikeammin sen mitä hän edustaa. Elokuvan Zuckerberg on huippuälykäs narsisti, sosiaalisesti taitava hyväksikäyttäjä mutta empatiaan kyvytön. Ainakin tässä tarinassa Facebookin alkupiste on lähinnä tarve päästä panemaan tai ainakin tehdä tyttöihin vaikutus.

Social Network on tiivis, paikoin erittäin tehokkaasti rakennettu elokuva, joka lopulta sitten kuitenkin on vähän turhan turvallinen. Yrityksen puuttumisesta ei silti voi arvostella.

Paperilla Kathryn Bigelow'n The Hurt Locker (2008) on riskaabeli elokuva. Kun amerikkalainen tekee elokuvan sodasta, johon Yhdysvallat on sekaantunut, on tuloksena todennäköisesti nationalistista pönötystä. Etenkin jos sota on vielä tuoreessa muistissa, kuten tässä tapauksessa Irakin sota 2003.

Jos tosielämän pystyy unohtamaan, on The Hurt Locker hienoa elokuvaa. Dokumentaristisesti kuvattu ja nopeaan rytmiin leikattu elokuva on vaikuttava, ahdistavakin. Ja mitä muuta sotilaiden pomminpurkuyksiköstä kertovalta tarinalta pitäisikään toivoa? Vainoharhaista varovaisuutta, merkitysten löytämistä turhuuden keskeltä. Irakilaiset esitetään petollisina paskiaisina, mikä tietysti on ymmärrettävää mutta ei sitä tarvitse hyväksyä.

Mielenkiintoista on katsoa tämä kymmenen vuoden päästä ja miettiä, kuinka vanhentunutta tällainen kuvailmaisu silloin on. Toistaiseksi editointi on joka tapauksessa tehokasta. Ja hei, Kathryn Bigelow oli ensimmäinen parhaan ohjauksen Oscarin saanut nainen.

Amy Heckerling: Clueless

Amy Heckerlingin Clueless (1995) on romanttisen komedian high school -alalajin huippukohta. Kuinka aivoton ja etuoikeutettu rich kid löytää vaikeuksien kautta onnen perustuu Jane Austenin Emmaan (hyvin vapaasti!). Nykyajan kuluttajasukupolvi saisi tästä varmasti itselleen opinkappaleen tai kaksi. Itseironia ja tyylitaju lyövät kättä harvinaisen tyydyttävällä tavalla.

Tai sitten olen vain nähnyt tämän elokuvan juuri oikeaan aikaan, jotta voin katsella sitä sumeiden linssien läpi.

Alicia Silverstone ainakin saavutti huippukohtansa tässä elokuvassa. Joillekuille aikuisuus ei tee hyvää. As if!

Tony Kaye: American History X. Terry George: Hotelli Ruanda

Ajellessani aamutuimaan Joensuusta, takavuosien skinikaupungista, kohti vielä kaukaisempien aikojen kosmopoliittista Haminaa, kuuntelin loppuun YLE Areenasta Pekka Vahvasen toimittaman sarjan Lukuja rasismin historiasta. Siihen jatkoksi sopi katsoa pari rasismiaiheista (hollywoodilaista) elokuvaa:

Tony Kayen ohjaama American History X (1998) on hieman hankala tapaus. Uusnatsi-skinheadin pikkuveljen näkökulmasta käydään läpi vihaa, pettymystä, kasvatusta ja kasvua, oppimista, ryhmään kuulumisen tarvetta, syyllisyyttä, sovitusta ja monta muuta teemaa. Se on kieltämättä vaikuttava elokuva, sisältää paikoin komeita kuvia, ja pääosassa Edward Norton on vimmaisen hyvä. Mutta toisaalta käsikirjoitus on alleviivaava (toki jenkkiyleisön järjenkäyttöön ei voi koskaan luottaa) ja kerronta tosi usein pateettista. Elokuva on ollut yhteiskuntaopin opettajien suosiossa parikymmentä vuotta, koska se on hyvisten puolella ja tarpeeksi kärkevästi selitetty. Sen näkeminen tekisi edelleen hyvää monelle Suomessakin, monelle tekisi hyvää tajuta miten paljon kotoa otetaan ajatuksia täysin kritiikittä, mutta ihan täysin sydämin en osaa arvostaa American History X:ää, siis elokuvana.

Terry Georgen ohjaama Hotelli Ruanda (Hotel Rwanda, 2004) käsittelee vuonna 1994 Ruandassa tapahtunutta kansanmurhaa. Joku voisi ihmetellä, miten se liittyy rasismiin, jos afrikkalaiset tapaavat toisia afrikkalaisia. Mutta rasismista oli kyse silloinkin, kun alisteisessa asemassa (osittain siirtomaavalta Belgian vuoksi) olleet hutut tappoivat liki miljoona tutsia. Eikä kyse ollut mistään natsien kaasusuihkuleirityksestä vaan käsipelillä tehdystä viidakkoveitsiteurastuksesta. Elokuva perustuu tositapahtumiin ja kertoo hotellinjohtajasta, joka auttoi vainottuja. Se ei kai pysyttele aivan totuudessa, mutta tarina on vahva ja ansaitsee tulla kerrotuksi. Elokuva on hyvät muistutus siitä, miten hölmöistä syistä väkivalta saattaa saada alkunsa, kun tavalliset ihmiset ovat tyytymättömiä ja vihaisia ja agitoituja. Myös Hotelli Ruandassa nähdään upea pääosarooli, Doan Cheadle on hämmentävän vahva. Elokuva on vaikuttava ja ahdistava, olkoonkin että hyvä–paha-jaottelu on turhan yksisilmäistä. Aihe ei ole helppo.

Denis Dercourt: Pianistin sivunkääntäjä. Radu Mihaileanu: Konsertti

Pianistin sivunkääntäjä (La Tourneuse de pages, 2006) on monitahoinen draama musiikkiopintojen armottomuudesta tjsp. Tarinana se on ehdottomasti ranskalainen – pienimuotoinen mutta tiheätunnelmainen. Lapsena pianonsoittosuorituksensa mokaava soittaja kehittää pakkomielteen kokeen arvioijaan ja päätyy vuosien päästä tämän sivunkääntäjäksi. Pianistin sivunkääntäjä on tyylikäs, kauniisti koossa pysyvä ja järkyttäväkin, nautittava elokuva joka tapauksessa.

Radu Mihaileanun Konsertti (Le Concert, 2009) alkaa puhtaana neuvostoromantiikkana. Neuvostoliiton loppumetreillä siivoojaksi alennettu venäläiskapellimestari lähtee keikalle Ranskaan. Hän kasaa vanhan orkesterinsa, nykyään duunareita ja hylkiöitä, esiintymään Bolšoi-orkesterina. Ehdottoman ranskalainen se on tämäkin elokuva. On makuasia, pitääkö huumorista vai ei; ei se ainakaan erityisen hienovaraista aina ole.

Darren Aronofsky: The Wrestler. Kimberly Peirce: Boys Don't Cry

Darren Aronofskyn The Wrestler (2008) on hieno esimerkki siitä, miten tarinaltaan ennalta arvattavakin elokuva voi nousta paljon korkeampiin sfääreihin taiteellisilla ja kerronnallisilla valinnoillaan. Kehäraakin vapaapainijan kyvyttömyys kehän ulkopuolella nousee paljon yleisemmäksi epäonnistuneiden ihmiskohtaloiden kuvaukseksi.

Kimberly Peircen Boys Don't Cry (1999) saattaa edelleen olla tehokkain transfobian kuvaus. Brandon Teenan tositapaukseen pohjautuva elokuva kertoo transmiehestä, jonka hänen ystävänsä raiskasivat ja murhasivat, kun heille selvisi, että tämä ei ollutkaan biologisesti mies. Valitettavasti se ei ole muuttunut mihinkään, että aina on sikaniskajuntteja, joille ei mene jakeluun kuin yksi totuus kerrallaan.

Kummassakin elokuvassa pääosarooli esitetään käsittämättömällä voimalla.

Aki Kaurismäki: Toivon tuolla puolen

Aki Kaurismäen viimeisin elokuva Toivon tuolla puolen (2017) tiivistää ohjaajansa uran ja teemat kauniilla tavalla. Pari edellistä ohjaus jäivät itselleni jotenkin etäisiksi, alleviivaavan kantaaottaviksi. Kantaa ottaa tämäkin, mutta tekee sen niin lämpimästi, etten minä ainakaan osaa muuta kuin herkistyä. Samaan aikaan näytetään Suomen töykeys ja karkeus turvapaikanhakijoille, tyly pienyrittäjän kohtalo ja kaurismäkeläisen elokuvan kuolema. Kohtaus jossa Jörn Donner, Atte Blom, Jukka Virtanen ja muut pelaavat pokeria on järisyttävä poikkileikkaus yhdestä tai kahdestakin elokuvasukupolvesta tässä maassa. Vain Peter von Bagh puuttuu. Oli jo liian myöhäistä.

Kukaan Suomessa ei tee (tehnyt) yhtä eurooppalaisesta perinnöstä tietoista elokuvaa kuin Kaurismäki. Toivon tuolla puolen on kuviltaan kaunis, teemoiltaan humaani ja tyylitajultaan merkillisen monitahoinen elokuva. Se on nyky-Suomen tilinteko ja yhden ammattilaisuran tiivistelmä. Se on kuin Kaurismäen elokuvien kokoontumisajo ja samalla yhteenveto kylmän sodan jälkeisen Suomen henkisestä menopaussista, jossa kylmät ja lämpimät aallot noudattavat omaa vuorovettään. On silkasta tuurista kiinni, kumpaan hetkeen osuu.

Toivon tuolla puolen on ainoa elokuva, joka millään tavalla osasi reagoida vuoden 2015 "pakolaistulvaan". Ja onkohan Kaurismäki ainoa, joka Suomessa osaa ottaa kauniita kuvia, ei vain "tarinaa eteenpäin vievää" kuvaa?

Ja sitten ovat musiikkiosuudet. Vaihdos 1970-luvun Tuomari Nurmiosta 2010-luvun versioon ovat vielä näppärä, mutta viimeisillään esiintyvä, melkein kotikylän mies Harri Marstio on samaa sarjaa kuin oikea kotikylän mies Veikko Lavi Tatjanassa.

Simon Wells: Aikakone

H. G. Wellsin Aikakone (The Time Machine, 1895) on tieteiskirjallisuuden klassikko, yhteiskunnallinen ja filosofinen tutkielma syistä ja seuraamuksista, evoluutiosta – ja luokkaeroista. Satakunta myöhemmin kirjailijan lapsenlapsenlapsi Simon Wells ohjasi aiheesta modernin tehosterymistelyn.

Aikakoneen (The Time Machine, 2002) alku on hyvin erilainen kuin romaanin mutta yllättävän kiehtova. Tulevan aikamatkaaja, Alexander Hartdegenin, morsian kuolee. Hartdegen kehittää aikakoneen, mutta ei pysty pelastamaan rakastaan. Niinpä hän suuntaa tulevaisuuteen etsimään selitystä. Pari ensimmäistä pysähdystä tulevassa ovat vielä mielenkiintoista spekulaatiota, mutta kun matka pysähtyy satojentuhansien vuosien päähän, muuttuu elokuva kovin tavanomaiseksi toimintaleffaksi. Alkuperäisromaanista ei ole paljon jäljellä, eivätkä elokuvan ratkaisut muutenkaan tunnu kovin loogisilta tai ajatuksia herättäviltä.

Ei Aikakone ole niin huono kuin maineensa, se on vain aika yhdentekevä. Harmi, koska alku lupaa enemmän, tehosteet ovat hyviä ja varsinkin alussa esimerkiksi lavastus on kaunista.

Lee Daniels: Precious

Lee Danielsin Precious (2009) on oivaltavasti ohjattu elokuva, jossa on pari hienoa näyttelijäsuoritusta (Gabourey Sidibe ja etenkin Mo'Nique). Periaatteessa siitä tekisi mieli pitää paljonkin, mutta käsikirjoitus on niin auttamattoman alleviivaava ja tiedostava, että paikoin katsojaa lähinnä vaivaannuttaa. Ehkäpä vika on jo pohjana olleessa Sapphiren romaanissa.

Elokuvan teemat ja aiheet ovat vahvoja ja käsittelemisen arvoisia: syrjäytyminen, itsensä löytäminen, sosiaalisen luokan periytyvyys, isien synnit, insesti, vanhemmuus. Tarina on rankka mutta toiveikas. Raakaan realismiin limittyvät fantasiajaksot tuovat elokuvaan omaleimaisuutta, joskin toisaalta ne myös etäännyttävät vaikeista aiheista.