Katsottua: elokuu 2022

Bill Phillips: Siinä meni napurisuhteet

Bill Phillipsin Siinä meni naapurisuhteet (There Goes the Neighborhood, 1992) jokseenkin täysin unohtunut elokuva. Wikipedian mukaan siitä ei edes ole virallista yhdysvaltalaista dvd-julkaisua. Kuitenkin se on oikein miellyttävä rikoskomedia, joka tuo monesti mieleen 1930- ja 40-lukujen klassisen Hollywood-screwballin.

Elokuvan alkuasetelmassa elämässään kompuroiva vankilapsykologi kuulee kuolemansairaalta asiakkaaltaan vuosikymmeniä vanhan saaliskätkön sijainnin. Samalla sen kuulee myös naapurisellin asukki, joka tosin merkitsee kadunnumeron väärin. Kätköpaikalla sijaitsee nykyään varakkaan keskiluokan lähiö, jonka asukkaat keskittyvät lähinnä toistensa kyttäämiseen.

Elokuvan huumori rakentuu osittain fyysisille gageille, mutta pitkälti se ponnistaa äkkivääristä hahmoista, absurdeista tilanteista ja oikeastaan aika sydämellisestä ihmiskuvasta. Vaikka vertasinkin Naapurisuhteita screwball-komediaan, ei siinä ole samanlaista vitsitykitystä. Useammin huumori kuitenkin osuu kuin menee huti.

Siinä meni naapurisuhteet tarjoaa lisäksi oivan areenan aikakauden varmoille sivuroolien vakionäyttelijöille. Pääpari Jeff Daniels ja Catherine O'Hara jäävät Harris Yulinin, Chazz Palminterin ja Hector Elizondon jalkoihin.

Michael Radford: Venetsian kauppias. Baz Luhrmann: Romeo + Julia

Michael Radfordin tulkinta Shakespearen Venetsian kauppiaasta (The Merchant of Venice, 2004) on aiheen ensimmäinen filmatisointi. Syy on helppo ymmärtää: näytelmän antama kuva juutalaisista ei ole ollut kovin helppo sovittaa yhteen 1900-luvun taiteenlajin kanssa. Radfordin yritys on kunniakas. Shylockin, juutalaisen rahanlainaajan, hahmo näyttäytyy nyt olosuhteiden ja yhteiskunnan ennakkoluulojen uhrina ja aikaansaannoksena. Näkökulman ojennus kunnioittaa kuitenkin alkuperäisteosta; jopa niin että se ei täysin vie tarinasta sen antisemitismiä. Täysin onnistunut ei Radfordin näkemys muutenkaan ole. Näytelmän traaginen, koominen ja hempeä aines eivät ole aivan tasapainossa. Parhaimmillaan elokuva kuitenkin on erittäin vakuuttava: se näyttää hyvältä, kuulostaa hyvältä ja keskeiset näyttelijät (Al Pacino Shylockina etenkin) ovat vahvoja rooleissaan.

Baz Luhrmannin uusluenta Romeosta ja Juliasta (Romeo + Juliet, 1996) on lähinnä vastenmielinen. Mutta niinpä on ohjaajan koko muukin tuotanto. Koko elokuva tuntuu Quentin Tarantinon kokkelihuuruiselta unelta, jonka läpi joku lukee Shakespearen näytelmää. Sitä Luhrmann todennäköisesti on halunnutkin. Kaikessa on kyse lopulta pinnasta, väreistä ja vauhdista – ainoat poikkeukset ovat alkuperäisen näytelmän sellaisenaan toistetut repliikit ja Claire Danes Juliana. Niin paljon kuin pidänkin Leonardo DiCapriosta, ei hän tässä elokuvassa vakuuta. Ehkäpä Luhrmann ei osannut ohjata nuorta näyttelijää, sillä edeltävissä ja välittömästi seuraavissa elokuvissaan tämä on paljon vakuuttavampi. Romeo + Julia on juuri semmoinen hyvin nolo äikänopen yritys tehdä jostain vanhasta cool ja hip, suuren budjetin nuorisoteatteria.

Stanley Tong: China Strike Force. Fruit Chan: Hollywood Hong Kong

Stanley Tongin ohjaama China Strike Force (Lèi Tìng Zhàn Jing, 2000) on Shanghaissa kuvattu hongkongilaistuotanto, johon on kuitenkin sekaantunut sen verran yhdysvaltalaisvoimia, että se kuvattiin sekä kiinaksi että englanniksi. Itse katsoin jälkimmäisen; aina on parempi ettei dubata, mutta esimerkiksi elokuvan japanilaisen Fujiwara Norikan englanti on melkoisen kömpelöä. Kyse on amerikkalaisen huumebisneksen leviämisestä manner-Kiinaan. Mutta se tietenkin on vain tekosyy näyttäville toimintakohtauksille (ja Coolion kömpelölle hönöilylle jenkkitrokarina). Pitkään saadaan pärjäillä muutamalla mukavan hengenvaarallisella stuntilla – ei ihan Jackie Chan -tasoa mutta sinne päin – Lamborghinin ja formulan kilpa-ajolla liikenteen seassa. Kunnon turpiinmättäjäiset ja komeimmat koreografiat on kuitenkin jätetty loppumetreille. Muuten edetään kevyen huulenheiton ja perinteisten juonikuvioiden parissa.

Aivan toisenlaista estetiikkaa edustaa Fruit Chanin Hollywood Hong Kong (Heung gong yau gok Hor lei wood, 2001). Draamakomedia on tyyliltään lähempänä eurooppalaista kuin amerikkalaista elokuvaa. Sen keskushahmona on Shanghaista saapuva prostituoitu, jonka paikallinen nettipornoon koukuttunut nuorimies tilaa itselleen. Nainen ystävystyy sikateurastajan perheeseen, jonka muodostavat lihava isä ja kaksi lihavaa poikaa. Lisäksi kuvioon kuuluu tieteilijä, joka haluaa kasvattaa ihmissikiön emakon sisässä. Sitten hommat alkavat mennä synkempään suuntaan ja jo valmiiksi nyrjähtänyt huumori saa mustia sävyjä. Elokuva sijoittuu pieneen hongkongilaiseen hökkelikylään, jonka laidalla seisoo valtaisa Hollywood -niminen ostoskeskus- ja asuntokompleksi; siitä elokuvan nimi. Asetelmassa ja paljossa muussakin on nähtävissä hallinnon kritiikkiä.

Raja Amari: Satiinin puna. Iciar Bolláin: Sade kuuluu meille

Tunisialaisen Raja Amarin Satiinin puna (Al-satan al-akhmar, 2002) kertoo naisesta, jonka mies on kuollut, päivät kuluvat kotona ja tytärkin on alkanut itsenäistyä. Sattumalta hän päätyy tytärtä etsiessään kabareehen ja ajautuu itsekin tanssimaan yleisölle. Perinteisestä vatsatanssista löytyy symboli ja keino vapautumiselle ja oman itsen löytämiselle. Elokuva kritisoi selvästi muttei erityisen alleviivaavasti naisten asemaa yhteiskunnassa –vapaa voi olla vain miehille tanssiessa. Miesten rooli elokuvassa onkin olla lähinnä niljaisia tuijottajia tai tuomitsevia kyttääjiä. Satiinin puna on suurelta osin hyvin vähäeleinen, mikä on vahvassa ristiriidassa tanssikohtausten aivan toisenlaisen dynamiikan kanssa. Pienistä puutteistaan huolimatta se on vaikuttava, intensiivinenkin elokuva. Pääosan esittäjän, palestiinalaisen Hiam Abbassin, tuotantoon pitäisi tutustua enemmänkin.

"Emme tee taidetta vaan propagandaa", sanoo hahmo Iciar Bolláinin elokuvassa Sade kuuluu meille (Tambien la lluvia, 2010). Se ei peittele haluaan sanoa; niin kuin Paul Lavertyn käsikirjoitukset yleensäkään. Elokuva kertoo filmiryhmästä, joka on kuvaamassa omaa elokuvaansa Kolumbuksen ja espanjalaisten saapumisesta Amerikan mantereelle. Budjettisyistä kuvaukset tehdään Boliviassa, jossa sattumalta samaan aikaan alkavat veden yksityistämisen aiheuttamat mellakat. Sade kuuluu meille rinnastaa tehokkaasti nykyaikaisen riistokapitalismin, elokuvantekijöiden kustannuslaskelmoinnin ja 1400-luvun kristittyjen suorittaman alkuperäiskansojen sorron. Hyvin selvästä tendenssistään huolimatta se onnistuu samalla olevan erittäin koskettava ja kaunis. Sade kuuluu meille on kaikin puolin kansainvälinen elokuva: paitsi että se kuvattiin Boliviassa, on se espanajalais–meksikolais–ranskalainen yhteistuotanto, jossa espanjan lisäksi puhutaan paikallista ketšuan kieltä.

Maïwenn: Polisse. Nicole Garcia: Charlie sanoo

Maïwennin ohjaama Polisse (2011) on dokumentaarisella tyylillä kuvattu elokuva Pariisin poliisin lastensuojeluyksiköstä. Sen erittäin lyhyet, välähtävät kohtaukset ja nopeat leikkaukset kuvaavat niin poliisin työtä kuin vapaa-aika, rankka ja traaginen vaihtelee koko ajan humoristisen kanssa (joskin huumorin laadusta en ole aina ihan varma). Tulos on monipuolinen läpileikkaus paitsi työstä mutta myös yhteiskunnasta. Joku voisi syyttää Polissea sosiaalipornoksi, mutta eipä se päähenkilöitäänkään esitä kovin kunniakkaassa valossa. He tekevät valtaisaa työmääräänsä jaksamisensa kustannuksella, tekevät virheitä elämässään eivätkä aina myönnä sitä. Elokuvan kertomukset perustuvat tositapauksiin, joita ohjaaja todisti seuratessaan todellisen lastensuojelun arkea. Kaleidoskooppimainen on sana, jota en mielelläni käytä, mutta Polissen tapauksessa se lienee paikallaan.

Nicole Garcian Charlie sanoo (Selon Charlie, 2006) kertoo joukosta miehiä, joiden elämät korkeintaan koskettavat toisiaan hetkellisesti – kunnes yhteentörmäyksiä sitten alkaakin tulla. Miehet ovat keskenään hyvin erilaisia; on pikkurikollista, tieteilijää, opettajaa, pormestaria, tennistähteä ja duunaria. Nimihenkilö on yhden poika, jonka isällä on salasuhde pojan opettajan vaimon kanssa. Naiset ovat kaikessa sivustaseuraajia, kuitenkin usein päämäärätietoisempia kuin miehensä, poikansa ja rakastajansa. Kaiken kaikkiaan kyse lienee ihmisten irrallisuudesta, kohtaamisten satunnaisuudesta ja toisaalta sattuman oikullisuudesta. Tällainen moniääninen, risteävien tarinoiden kudos ei ole ihan helppo laji käsitellä, ja niinpä nytkin osa säikeistä jää toisen alle. Parhaimmillaan se on kuitenkin inhimillisesti koskettava ja oivaltava. Kokonaisuus jää reilusti pinnan ylle.

Katsottua: maaliskuu 2022

Paul Verhoeven: Lihaa ja verta. Ninja Thyberg: Pleasure

Paul Verhoevenin ensimmäinen englanninkielinen elokuva Lihaa ja verta (Flesh and Blood, 1985) sijoittuu 1500-luvun alun Italiaan. Joukko palkkiosotureita auttaa aatelismiestä valtaamaan takaisin kaupungin. Palkkion sijasta miehet passitetaan matkoihinsa, ja koston kierre alkaa. Elokuva yrittää olla "todenmukainen" kuvaus uuden ajan alkuhetkistä. Verhoevenilaisittain tämä tarkoittaa väkivaltaa ja seksiä. Kumpikin on estottomampaa kuin amerikkalaiselokuvissa yleensä, mutta ei mitenkään tavattoman rankkaa tai erityisen realistista. Poikkeuksen tekee pitkä ja visuaalinen raiskauskohtaus, jota ilman olisin kyllä pärjännyt ihan hyvin. Se mikä Lihassa ja veressä on omalaatuista, on sen monikeskisyys: kukaan ei oikeastaan ole sympaattinen, mutta näkökulmasta riippuen katsoja on monenkin hahmon puolella pitkin elokuvaa. Kukaan ei ole sankari, mutta aina on olemassa kyllä joku vielä inhottavampi. Onneksi voi aina luottaa ruttoon.

En kuvaile kovin tarkasti ruotsalaisen Ninja Thybergin elokuvaa Pleasure (2021), koska lukijoissa on jonkin verran alaikäisiä. Se pitäisi monen nähdä mutta ei missään nimessä ennen aikojaan. Elokuva kertoo nuoresta ruotsalaisnaisesta, joka saapuu Yhdysvaltoihin tullakseen aikuisviihdetähdeksi. Se on monellakin tapaa Paul Thomas Andersonin Boogie Nightsin sukua vaikkei tarinan moraali olekaan niin selvä. Toki ajat ovat toiset, ja nykyelokuvan mainstreamkin pystyy näyttämään asioita, joista ei vielä kauaakaan sitten voitu kuin ennustella. Ja lähes rajaton visuaalisuus onkin ensimmäinen asia, joka katsojan silmille iskee. Hyvin pian sitä alkaa kuitenkin myös vierastaa, kritisoida, kyseenalaistaa. Kuvavirta on useimmille katsojille tuttua mutta aivan toisesta kontekstista. Onhan tässä šokkiarvoja haettu mutta pelkästään siihen ei jäädä. Aivan perinteisestä hyväksikäyttökuvauksesta ei ole – systeemi ei vain välttämättä ole ainoa joka hyväksikäyttää. Samalla tarina kertoo vallasta ja rajoista hyvin painokkaasti, ehkä myös ystävyydestä yllättäen. Vaikuttava elokuva, mutta onneksi ei tarvinnut katsella teatterissa yleisön seassa.

Kobayashi Masaki: Kwaidan – kauhun kasvot. Fruit Chan, Park Chanwook, Miike Takashi: Three... Extremes

Kobayashi Masakin ohjaama Kwaidan – kauhun kasvot (Kaidan, 1965) sisältää neljä (laskutavasta riippuen jopa kuusi) japanilaista kummitustarinaa, jotka on nostettu Lafcadio Hearnin julkaisemista kertomuksista. Kwaidan on kaunis elokuva – niin visuaalisesti, äänisuunnittelultaan kuin tunnelmaltaankin. Mistään pelottelu- ja säikyttelykauhusta ei ole kyse vaan pikemminkin erittäin intensiivisestä vierauden tunteesta. Kwaidan on hidas elokuva, usein myös hiljainen, hypnoottiseksikin joku varmasti voisi kutsua. Ulkoasu on hyvin tyylitelty lavasteineen ja kamerakulmineen, ja puheen vähäisyys etäännyttää kokemuksen varsin samankaltaiseksi kuin alkuperäisten Hearnin tarinoidenkin. Vaikka tarinat periaatteessa ovatkin samankaltaisia, niiden käsittelytavat eroavat toisistaan tyystin. Tämä luo pitkälle elokuvalle vaihtelevaa rytmikkyyttä mutta myös perustelee antologiarakenteen, kun episodit vaihtelevat lähes-kabukiteatterista modernistiseen päätösjaksoon.

Three... Extremes (2004) on kolmen erimaalaisen ohjaajan yhteistyö, minkä vuoksi sillä ei ole yhtä oikeaa "alkuperäistä" nimeä. Hongkongilaisen Fruit Chanin ohjaama ensimmäinen osa kertoo vanhenemista pelkäävästä naisesta, joka löytää avuksi varsinaisen superfoodin – eli ihmissikiöt. Odottamattoman vähäeleinen vaikkakin melko yllätyksetön. Korealaisen Park Chanwookin osuus on paljon tyylitellympi. Siinä pettynyt statisti ottaa elokuvaohjaajan ja tämän vaimon vangikseen. Parkin tyyliin kuuluu tälläkin kertaa mustan huumorin ja painokkaan sisällön yhdistely. Viimeisenä japanilainen Miike Takashi tarjoaa suorastaan runollisen tragedian traumaisesta naisesta, joka on lapsuudessaan aiheuttanut siskonsa kuoleman. Three... Extremes ei ole sitä mitä odotin - mutta vain hyvällä tavalla. Kolme lyhytelokuvaa sisältävät paljon monenlaista mutta samalla ne ovat yhtenäinen, vahvatunnelmainen kokonaisuus.

Patty Jenkins: Monster – Aileen Wuornos. Simon Curtis: My Week with Marilyn

Monster – Aileen Wuornos (Monster, 2003) on erilainen sarjamurhaajaelokuva. Tosielämän Aileen Wuornos oli prostituoitu, joka ampui joukon asiakkaitaan. Elokuva ei ole yksi yhteen todellisuuden kanssa vaan rakentaa sen pohjalta omanlaisensa kertomuksen elämän päähänpotkimasta naisesta, joka päätyy epätoivoisiin tilanteisiin ja ratkaisuihin. Charlize Theron tekee arkkityyppisen Oscar-roolin – hyvin rankan, sekä fyysisesti että varmasti henkisesti, ja koskettavan. Christine Ricci toisessa pääroolissa Wuornosin naisystävänä toimii katsojalle pehmentävänä hahmona. Tarina ei varsinaisesti yllätä, mutta Jenkins pitää sen komeasti kurissa ja antaa näyttelijöille tilaa loistaa.

Tositapahtumiin perustuu myös My Week with Marilyn (2011). Laurence Olivier kuvaa Prinssi ja revyytyttö -elokuvaa vuonna 1957 Marilyn Monroen kanssa. Jälkimmäinen tuo mukanaan monesti kronikoidut ongelmansa. Elokuva tyytyy kuvaamaan niitä tuomatta aiheeseen mitään uutta. Tarina kerrotaan nuoren Colin Clarkin näkökulmasta. Tämä päätyy auttamaan tuotannossa ja todistamaan Monroen epävarmuuksia ja toisaalta käsittämätöntä lumovoimaa. Michelle Williams ja Kenneth Branagh ovat esikuviensa nahoissa uskottavasti, joskaan Williams ei tee itselleni sellaista vaikutusta kuin moneen muuhun tuntuu tehneen. Elokuva on kepeähkö epookkidraama, sinänsä taidokkaasti tehty mutta ei mitenkään erityinen. Ongelma voi kyllä olla ihan minussa – nämä oikeita historiallisia hahmoja, varsinkin ajallisesti näin läheisiä, kuvaavat elokuvat ovat aina hieman hankalia tapauksia lähestyä.

Baltasar Kormákur: Meri. Pedro González-Rubio: Merelle

Baltasar Kormákurin ohjaama Meri (Hafið, 2002) alkaa milteipä tavanomaisena: Pikkupaikkakunnan kalatehtaan omistaja ei halua yrityksensä siirtyä lapsilleen, jotka kuitenkin myisivät sen eteenpäin jollekin suurtoimijalle, ja kutsuu nämä luokseen kertoakseen asiasta. Seuraa tietenkin luurankojen kaivelua kaapeista ja patoumien purkautumisia. Loppujen lopuksi Meri onnistuu kuitenkin sanomaan paljon monestakin asiasta. Yhteiskunnan rakennemuutoksesta, yhteisön merkityksestä, keskiluokan kipuilusta, perheestä... Dvd-julkaisun saateteksti viittaa Fassbinderiin, mitä aluksi pidin törkeänä liioitteluna, mutta melodraamaattinen ja tragedinen loppu todellakin tuo mieleen hänet (ja sitä kautta myös Sirkin). Hahmoja on paljon ja heidän välillään monenlaisia suhteita, mutta mitään ei alleviivailla tai edes arvoteta juurikaan. Islantilaisuus tuo tietenkin mukanaan omanlaisensa tunnelman ja humoristisuuden. En ole nähnyt islantilaista elokuvaa läheskään niin paljon kuin olisin halunnut, mutta kaikki näkemäni on ollut aina mielenkiintoista.

Meksikolaisen Pedro González-Rubion ohjaama Merelle (Alamar, 2009) välttelee määritelmiä. Se on siinä mielessä dokumentaarinen, että jokainen elokuvan henkilö "esiintyy" omana itsenään. Toisaalta se ei ole dokumentti, koska varsinaisesti se ei "kerro" mistään. Merelle on kuvaus maya-miehestä, joka viettää aikaa poikansa kanssa ennen kuin tämä palaa äidilleen Roomaan. Taustat selviävät ensimmäisten minuuttien aikana, ja sen jälkeen keskitytään kaikessa rauhassa kuvaamaan parin (sekä pojan isoisän) elämää Banco Chinchorron riutalla. Merelle on tyylipuhdasta "slow cinemaa" parhaimmillaan. Kuvat ovat pitkiä, ympäristö kaunista, kerronta verkkaista. Mistään luontodokumentista ei ole kyse, sillä hahmoja ympäröivä miljöö ei ole pääasia vaan nimenomaan tausta isän ja pojan suhteelle. Tärkeintä ei ole tarina vaan elämys.

Ken Loach: Looking for Eric. Gerry O'Hara: Hupitytöt

Ken Loachin Looking for Eric (2009) on kerrankin urheiluaiheinen elokuva, josta minäkin jaksan aidosti innostua. Mutta se ei olekaan mikään perinteinen vaikeuksien kautta voittoon nousevan urheilijan kuvaus. Elokuvassa on kyllä keskeisessä osassa urheilija, jalkapalloilija Eric Cantona omana itsenään, mutta tarinan näkökulma on fanien. Eric, ei Cantona, on keski-ikäinen elämänsä masentama postivirkailija. Hänen jokseenkin ainoa ilonsa on suuresti ihailemansa Cantona, joka eräänä iltana ilmestyy kaimalleen tukemaan ja johdattamaan häntä. Jalkapallo on ollut ainoa asia, jonka ääressä Eric on voinut unohtaa kaiken muun. Se antaa yhteisön ja pelkälle katsojallekin tarinan, jonka voi kokea omakseen. Yksikään tarina voittamisesta ei voi sanoa niin paljon kuin kertomus luuserista. Looking for Eric on myös elokuva vanhemmuudesta. Kuviossa on mukana niin Ericin lapsi ja lapsenlapsi että hänen kasvattamansa lapsipuolet, jotka ovat sotkeutuneet laittomuuksiin. Loachin ymmärryksessä duunareitaan kohtaan on niin paljon hellyyttä, että siihen on pakko uskoa. Mistään kepeästä komediasta ei ole kyse, vaan pahimmillaan ollaan hyvinkin synkissä vesissä. Steve Evets pääroolissa tekee sympaattisen vahvan suorituksen, ja Cantona hänen sisäisenä äänenään on yllättävän vakuuttava hänkin.

Gerry O'Haran The Pleasure Girls eli suomalaisittain Hupitytöt (1965) on suotta historian lehdiltä piiloon jäänyt brittielokuva. Se valmistui hieman liian myöhään ollakseen osa sikäläistä uutta aaltoa, vaikka yhteistä pinta-alaa olisikin jonkin verran, ja toisaalta se ilmestyi ennen kuin hipit valtasivat Lontoon. Tarinan leikkauspisteessä on nuori nainen, joka muuttaa Lontooseen mallin uraa tekemään ja ajautuu modernin sinkkuelämän iloihin. Hahmoja on paljon, monenlaisia tarinanlankoja samoin – on yhteiskunnallista kantaaottavuutta, seksuaalivähemmistöjä ja lopulta rikoskertomuskin. Juonessa ei omaperäisyyksiä ole, mutta sen käsittely on sympaattista, dialogi nasevaa ja mustavalkokuvaus kaunista, joskin käsikirjoitus hieman harhailee ja laahaa. Historiallisuutta tuovat kaksi keskeistä miesroolia, joissa esiintyvät Ian McShane ja Klaus Kinski.

John Huston: Prizzin kunnia. Punainen mylly

Musta komedia on aina hankala tapaus. Jotta se toimisi, olisi elokuvan olla paitsi hauska myös draamana tyydyttävä. Hustonin toiseksi viimeinen ohjaus Prizzin kunnia (Prizzi's Honor, 1985) onnistui siinä ainakin, jos Oscar-ehdokkuuksia laskee. Suitsutusta saivat etenkin näyttelijät, ja mikä ettei: Jack Nicholson esittää överisti itseään mutta mafia-aksentilla, Kathleen Turner näyttelee överin pirtsakasti naista joka moneen otteeseen esittää överisti mitä milloinkin, ohjaajan tytär Anjelica käy tunneskaalan läpi roolissa joka lopulta saikin Oscarin, ja onpa noita muitakin hienoja suorituksia. Tarina on melko höntti – kaksi palkkatappajaa rakastuvat mutta heidän ammatilliset intressinsä menevät ikävästi ristiin – mutta ei se olekaan kuin tausta, jota vasten näyttelijät pääsevät irrottelemaan. En kyllä itse jaksa hirveästi innostua elokuvasta, vaikka hetkittäin se onkin riemastuttavaa katsottavaa. Palaset ovat kauniita mutta mosaiikki on yleensä aika tylsää.

Oscareita sai paljon aiemmin myös Punainen mylly (Moulin Rouge, 1952). Brittituotanto perustuu Pierre La Muren romaaniin ja kertoo tosielämän taidemaalari Henri de Toulouse-Lautrecista ja hänen kauttaan Pariisin boheemeista piireistä 1800-luvun lopun Pariisissa. Taiteilija oli sisäsiittoisuuden vuoksi epämuodostunut; hänen jalkansa jäivät lyhyiksi. Tämä luo traagisen taustan elokuvallakin. Liikkumiseltaan rajoittunut Toulouse-Lautrec seuraa aikansa villeimpiä bileitä legendaarisessa kabareessa, Punaisen myllyssä. Samalla elokuva kertoo myös taiteilijuudesta, työstä, luokkarajojen rikkomisesta, alkoholismista. Se on komea (Oscarit tulivatkin puvustuksesta ja lavastuksesta, minkä lisäksi värimaailma on kuin suoraan Toulouse-Lautrecin maalauksista), alun tanssikohtaukset näyttäviä ja energinen on muukin kokonaisuus. José Ferrer pääosassa on hämmentävän hyvä. Naiset hänen ympärillään tekevät hekin hyvää jälkeä, jokainen omalla tyylillään. Sivuosissa pyörähtävät myös Peter Cushing ja Christopher Lee.

Larry Clark: Bully. Larry Clark & Edward Lachman: Ken Park

Valokuvaaja Larry Clark siirtyi elokuviin vuonna 1995 ohjauksellaan Kids, joka oli iso ilmiö. Jo valokuvissaan hän oli keskittynyt nuorison huumekulttuuriin, seksielämään ja erilaisiin alakulttuureihin, ja elokuvassa hän jatkoi samalla linjalla.

Clark teki vuonna 2001 kolme elokuvaa, joista ensimmäinen oli Bully (2001). Se kertoo kahdesta kaveruksesta, joista toinen kuitenkin on täysi mulkku ja pompottaa muita, myös arkaaa ystäväänsä ja molempien tyttöystäviä. Tarina saa kierrettä, kun öykkäröintiin väsyneet "ystävät" päättävät tappaa alistajansa. Aluksi puhutaan paljon rumia ja paneskellaan ympäriinsä, narkataan ja ollaan tosi edgyjä. Iso osa rankkuudesta on itsetarkoituksellisen tuntuista, jonkinlaista hyperrealistista eksploitaatiota, jos halutaan käyttää hienoja sanoja. Pian elokuva menee kuitenkin ihon alle dokumentaarisessa tyylissään; varsinkin nuorten kömpelö murhan suunnittelu on kuvattu kylmäävästi. Murha on oikea murha, ei mikään sisäsiisti leffahassuttelu. Tarina perustuu tositapahtumiin, Bobby Kentin murhaan, joka on tuttu tapaus true crimen kuluttajille. Bobbykin saa elokuvassa ymmärrystä vaikka kusipää onkin – vanhemmissahan se syy on. Brad Renfro on vahva kiusatun kaverin roolissa. Harmi ettei hänellä ollut enää monta elinvuotta jäljellä.

Vuoden kolmannen elokuvansa Clark ohjasi (ja kuvasi) yhdessä Edward Lachmanin kanssa. Ken Park (ilmestyi 2002) perustuu Clarkin omiin kokemuksiin. Nostalgiaa löytyy mutta aika katkeraa sellaista. Elokuva seuraa joukkoa skeittinuoria, joilla kaikilla on huonot tai vähintään oudot suhteet vanhempiinsa (sieltähän se kaikki paha aina tulee). Sitten narkataan ja irstaillaan ja valitetaan porukoista ja muuta perus-Clark-kamaa, kunnes mennään täysin Oidipukseksi. Šokkiarvoja on tälläkin kertaa, eivätkä ne ole kovin perusteltuja. Sisällön ei ole tarpeeksi painavaa vaan jää lähinnä pateettiseksi. Vanhempienkin näkökulmaa avataan hieman, mutta se jää kovin pinnalliseksi. Ken Parkin ihmiskuva on läpeensä masentavan yksioikoinen.

Richard Attenborough: Lumous. Florian Zeller: Isä

Lumous (Magic, 1978) on merkillinen elokuva. William Goldman kirjoitti sen oman romaaninsa pohjalta, ja Richard Attenborough valikoitui lopulta ohjaajaksi. Lumous kertoo taikurista, joka menestyäkseen ottaa osaksi esitystään myös vatsastapuhumista. Mies ei vain pysty lopettamaan nukkensa kautta puhumista ja tällä alkaakin olla pian jo oma tahto. Taikuri pakenee nuoruudenrakkautensa luo, missä ongelmat kärjistyvät. Periaatteessa Lumous on kauhuelokuva, ruumiitakin tulee, mutta pääpaino on hajoavan mielen kuvauksessa. Hopkins todellisuudesta vieraantuvana taikurina tekee hienoa työtä, samoin kaikki sivurooleissa. Valitettavasti suomalainen dvd-julkaisu on kammottava: kuva näyttää siltä kuin se olisi siirretty ikivanhalta, televisiosta nauhoitetulta vhs-tallenteelta, josta on reunat leikattu pois. Suomennoskin on kuin leikkikoululaisen kädestä – mikä osittain varmasti johtuu nuhjuisesta ääniraidasta.

Isä (The Father, 2020) on Florian Zellerin esikoisohjaus, jonka käsikirjoituksen hän kirjoitti oman näytelmänsä pohjalta. Hopkins esittää dementiasta kärsivää miestä ja Olivia Colman hänen tytärtään, joka yrittää pärjätä isänsä kanssa. Elokuva visualisoi ja siirtää katsojalle mestarillisesti sen hämmennyksen, jossa muistisairas joutuu elämään, kun kaikki tuntuu hämmentävältä ja arki täyttyy yllätyksistä. Hopkins puolestaan tavoittaa ulkoisesti käytöksen, eleet, puhetavan, kaiken mikä muistin rappeutumiseen liittyy. Pakko sanoa että sain melkein kylmiä väreitä häntä katsellessani – tuli elävästi mieleen eräs tuntemani. Monella tapaa Isä on näistä kahdesta elokuvasta se kauhistuttavampi.

John Badham: The Jack Bull. Tommy Lee Jones: The Homesman

Hevoskauppias nousee vastustamaan paikallista suuromistajaa, joka vuorostaan pahoinpitelee häneltä intiaaniapurin ja kaksi hevosista. Mies lähtee hakemaan oikeutta, mutta valtakoneisto pitää yhtä ja pienen ihmisen osa on kurja. Taustalla on hankkeilla oleva Wyomingin osavaltiohakemus, joka toteutuessaan rajoittaisi maanomistajien oikeuksia. Näistä lähtökohdista alkaa John Badhamin ohjaama televisiolänkkäri The Jack Bull (1999). Elokuva perustuu saksalaisen Heinrich von Kleistin pienoisromaaniin Michael Kohlhaas vuodelta 1808; sen pohjana puolestaan on tositarina 1500-luvulta. Puhutaan siis aina ajankohtaisesta ellei peräti ajattomasta tarinasta. Se kohoaa kertomukseksi oikeudesta ja yhdenmukaisuudesta – ja politiikasta. Kun kerran laki ei turvaa tavallisia kansalaisia, nämä ottavat lain omiin käsiinsä. The Jack Bull on tehokas elokuva, etenkin kun ottaa huomioon sen olevan tv-tuotanto, ja suotta vähälle huomiolle jäänyt.

Oikeudesta ja yhdenmukaisuudesta on kyse myös Tommy Lee Jonesin The Homesmanissa (2014), joka perustuu Glendon Swarthoutin romaaniin. Kolme naista, jotka ovat sään, nälän ja miestensä rasittamina saaneet hermoromahduksen (ns. preeriakuumeen) ja päätyneet tahoillaan tekemään kauheuksia, lähetetään Iowaan saamaan hoitoa. Saattajaksi matkaan ryhtyy vielä neljäs nainen, yksin elävä mutta varakas ja oman arvonsa tunteva. Avukseen hän saa vanhan miehen, jonka pelastaa hirrestä. Tarina on karu. Matka läpi preerian ja jatkuvan tuulen on rankka, ihan kuten on tapa jolla ihmiset toisiaan kohtelevat. Näkökulma on tietysti etenkin siinä, miten huono ja turvaton on naisen asema ollut 1800-luvun puolivälissä (ja sittemminkin). Kurjastihan meille kaikille lopulta käy. Kaiken taustalla soi Marco Beltramin erittäin komea musiikki.

Stanley Tong: Supercop. Yuen Woo-ping: Wing Chun

Supercop (Jingchá Gùshì Sān Chāojí Jingchá, 1992) on kolmas osa Jackie Chanin Police Story -sarjaa, tällä kertaa Stanley Tongin ohjaama. Aiemmista osista tuttu Chanin hahmo soluttautuu huumeliigaan ja saa avukseen Michelle Yeohin (tässä vielä Michelle Khan) esittämän kiinalaisen Interpol-poliisin. Tyyliltään elokuva jatkaa edeltäjiensä linjoilla: hurjia stuntteja, tulitaisteluita, räjähdyksiä, komeasti koreografioituja mätkintäkohtauksia. Yhdistelmä ajoittain hyvinkin brutaalia väkivaltaa ja Chanille tunnusomaista pöljähuumoria on ihastuttava. Monella tapaa Supercop on definitiiivinen Jackie Chan -elokuva. Viimeinen pitkä takaa-ajokohtaus on mestarillinen. Suomalainen dvd-julkaisu on huvittava. Jostain syystä kannessa Jackie Chan on "action-tähti" lainausmerkeissä ja takakannen esittelyssä kerrotaan, että Michelle Khanin "kauneus ja kovuus ovat Jackie Chanin luokkaa". En ole koskaan ajatellut Chania erityisen kauniina... Valitettavasti suomijulkaisu on länsimaille tarkoitettu leikkaus, jossa on lisäksi paljon kehnommat musiikit.

Ehta Hong Kong -versio on sijaan Wing Chun (1994), jonka on ohjannut Yuen Woo-ping. Yeohin esittämä nimisankari on tofua myyvä kung fu -mestari, joka ei taivu perinteisiin sukupuolirooleihin. Juoneen kuuluvat kaunis leskirouva, rikollisliiga, kilpakosijoita, naisten välistä ystävyyttä, identiteettisekaannuksia, slapstickiä ja huikeita kamppailukohtauksia. Kerronta kenties junnaa paikoillaan silloin tällöin, mutta hahmot ovat sympaattisia ja heistä on helppo pitää. Vaan yhteenottojenhan tätä katsotaan - ja ne ovat energisiä, kekseliäitä ja ultratyylikkäitä. En tunne hongkongilaista elokuvaa niin, että osaisin sanoa, kuinka tavallista Wing Chunin feministisyys on, mutta joka tapauksessa se tuntuu varsin raikkaalta.

Wong Jing & Corey Yuen: Legenda punaisesta lohikäärmeestä. Ringo Lam: Full Alert

Voisiko kung fu -elokuvalla olla kliseisempää nimeä kuin Legenda punaisesta lohikäärmeestä? Sillä nimellä kuitenkin Wong Jingin ja Corey Yuenin Xīguān Zhī Shàolín Wu Zu (1994) Euroopassa tunnetaan. Se on monella tapaa genren peruskauraa, näyttääkin ihan 90-luvun alun elokuvalta vaikka sijoittuukin menneisyyteen. Jet Li esittää kostoreissulla keihästään heiluttelevaa mestaria, jonka kotikylä on poltettu ja vaimo kuollut. Mukana hänellä on pikkupoikansa, oiva kung fun taitaja hänkin. Tarinaan kietoutuvat myös viisi pikkupoikaa, joihin on tatuoitu kartta shaolinin aarteen luo, sekä pastakastikkeeseen dipatun pökäleen näköinen pahis, joka ajaa paikalle peltisellä batmobiilipyörätuolilla. Vakavanaamaiset ja synkkämieliset päähenkilöt ovat mielenkiintoisessa ristiriidassa ympärillä tapahtuvan komiikan kanssa. Huumori on usein hölmöä, mutta niin kauan kuin keneenkään pokka ei petä, se ei muutu naurettavaksi. Jet Lin ja poikaa esittävän Miu Tsen kemia on vahvaa. Englanninkielinen dubbaus on hirveä, niin kuin yleensäkin, mutta ei edes mukavan campilla tavalla.

Huumoria on turha etsiä Ringo Lamin ohjaamasta Full Alertista (Gāodù Jièbèi, 1997). Se on rivakka rikoselokuva, joka kaikessa tyylittelyssäänkin keskittyy ihmiseen kaiken keskellä. Lau Chin- wan (eli Sean Lau) esittämä poliisi on taiwanilaisen rikolliskoplan perässä ja samalla epäilee omaa ammattitaitoaan. Hänen ja Francis Ngin esittämän pommiekspertin välille kehittyy outo suhde; he yrittävät päihittää toisensa niin, että kamppailusta tulee henkilökohtaista. Tarina on melko suoraviivainen takaa-ajokertomus, mutta intensiteetti on huima. Pääosassa eivät oikeastaan ole poliisit eivätkä roistot vaan kaoottinen ja klaustrofobinen suurkaupunki. Vertaukset Melvilleen eivät ole kaukaa haettuja. Kaiken taustalla kummittelee Hong Kongin siirtyminen Kiinan alaisuuteen, vaikka sitä ei suoraan sanotakaan. Lopputulos on synkkä ja lohduton ja sellaisena ehdottoman vaikuttava.