"Älyttömän hieno levy!" eli Kootut 267 lattajjaa -arvostelut

Syksyllä 2015 aloin julkaista tässä blogissa vanhoja, muualla ilmestyneitä tekstejäni. Tarkoitus oli lähinnä siirtää "talteen" arvosteluja, joita olin julkaissut aiemmissa, sittemmin sulkeutuneissa blogeissa tai lähinnä Palasokeri.com-verkkolehdessä. Uusintajulkaisut tyrehtyivät kouralliseen tekstejä. Neljän vuoden jälkeen palasin tehtävän ääreen ja kävin läpi Wayback Machinen kautta vielä löytyviä vanhoja blogitekstejäni. Sieltä pelastettuja kirjoituksia (arvosteluja ja muita pelkän päiväkirjamaisen höpötyksen ylittäviä tekstejä) on sitten julkaistu viime aikoina näillä sivuilla. Tämänkertainen arkistojulkaisu on kuitenkin hieman erikoisempi.

Keväällä 2004 innostuin silloin vallalla olleesta kokeellisen musiikin cdr-skenestä. Ensimmäinen ja jälkikäteen tarkasteltuna minulle myös tärkein mikrolevymerkki oli 267 lattajjaa. Seuraavien vuosien aikana hankin jokaisen uuden LTJ-julkaisun ja monesta niistä kirjoitin lyhyen maininnan myös blogiin. 267 lattajjaa pyörittänyt Hannu Haahti julkaisi kommenttini myös levymerkin verkkosivuilla, missä ne ovat säilyneet tähän päivään asti, vaikka alkuperäiset blogit ovatkin jo kadonneet ja tuhoutuneet.

Niinpä päätin tehdä pienen sukelluksen menneeseen ja koota  jäljelle jääneet arvioni 267l-levyistä. Osa niistä on yritelmiä ihan oikeaksi arvioksi (nuoren miehen todistusvoimaa), yksi sellaisena julkaistiinkin, ja lyhyimmät vain parin sanan kuvauksia. Hyvin ainakin näkyy, että jossain vaiheessa kaikenlainen blogiin kirjoittaminen jäi muun elämän jalkoihin ja silloin myös levyjen kommentointi loppui. Ilmiselvästi minulla kuitenkin oli sen verran velvollisuudentuntoa jäljellä, että pitkään koin tarpeelliseksi naputella edes ne pari sanaa.

Osa 267 lattajjaan julkaisemista levyistä ja kaseteista on yhä saatavilla. Alkuperäinen, rajallinen cdr-painos on varmasti aikoja sitten loppunut, mutta moni tuotos on sittemmin julkaistu digitaalisena. Käykääpä tekemässä löytöjä!

Tekstit on aiemmin julkaistu vuosien 2004 ja 2009 välisenä aikana Jaakobin testamentti - ja Jaakobin Wsi Testamenti -blogeissa. Niiden esiin nostaminen liittyy erääseen toiseenkin projektiini, josta toivottavasti kuullaan vielä. Teksteihin ei ole tehty muita muutoksia kuin yhdenmukaistettu merkintätapoja ja korjattu kirjoitusvirheitä.

*************

Lörsson: Pariskunta vietti yönsä putkassa ja pääsi eilen kuulustelujen jälkeen kotiinsa kuutelemaan musiikkia (LTJ-03)

Kymmenminuuttiselle kolmituumaiselle CD-R:lle on koottuna legendaarisen yhdenmiehenyhtyeen rakastetuimmat hitit. Säälimätöntä mekastusta, paukutusta, kolinaa, mölinää, kattilankansirummutusta, radiokatkelmia. OOOOOlaiset saavat tapella ihan vapaasti siitä, onko tämän "skenen" seuraajilla kritiikkiä vai ei, mutta kyllähän hyvän musiikin tunnistaa sellaisen kohdatessaan. Pariskunnalta löytyy monipuolinen valikoima erinomaista ja sivistynyttä musiikkia, joka liikkuu älykkään leikillisyyden ("Liimaa sekä liuotinta"), haikean sentimentaalisuuden ("Cortina") sekä asiantuntevan ja osuvan yhteiskuntakritiikin ("Vihaan K- ja T-kaupan mainoksia") välimaastossa nautittavan kepeästi. Tällä "2nd, 3rd and 11th editionilla" on kaikkien iloksi mukana myös laadukkaat ja musiikkia oivasti tukevat insertit. - Ihmetyttää muuten, montako Tero Lehtoa Suomen eri alakulttuureissa oikein pyörii. Tulee mieleen sanonta nimistä ja enteistä.

Kulkija: uu. (LTJ-22)

Kulkijan uusi albumi / ep / mikälie uu. on arvosteltu Palasokerissa jo melkoisen kattavasti. Olen Hezzun kanssa pitkälti samoilla linjoilla. Tyylilajillisesti Kulkijan musiikki on hyvin primitiivisen kuuloista, ilmapiiriä luovaa äänitapettia. Jokaisessa 13-minuuttisen levyn viidestä kappaleesta on varsin shamanistinen tuntu, joka on ajatonta samalla tavoin kuin saman levy-yhtiön julkaisema Pekko Käpin Bubnit sebje pod nos -levy. Molemmat luovat lyhkäisiä ja tiivistunnelmaisia kuvia. Ero on siinä, että Käppi pysyy maan pinnalla ja hyvin arkaaisissa tunnelmissa mutta Kulkija synnyttää abstraktimpia ja mystisempiä olotiloja. Parhaiten äänimaalaus onnistuu mielestäni kappaleissa "hämärän humina" ja "yö jää taa". Siinä olen ehdottomasti samaa mieltä Hezzun kanssa, että ulkoa kuuluva häly sopii hyvin yhteen musiikin kanssa. Itse asiassa uu.:n musiikki vain paranee mielestäni, kun avaa ikkunan ja antaa lasten ja ohi menevien autojen äänteen sekoittua levyn maisemiin. Luo todella kummallisia hetkiä kuunnella tätä samalla, kun katselee ikkunan alla leikkikentällä leikkiviä päiväkotilaisia. Ainoa asia, mikä tämäntyyppistä musiikkia kuunnellessa häiritsee on se, ettei tiedä, kuuluuko kajareista lähtevä rätinä musiikkiin vai johtuuko se paskoista vehkeistä.

v/a: Kekkonen – Anarchy in the UKK (LTJ29)

Viikko sitten ilmestyi 267 lattajjaan neljäs kokoelmajulkaisu. Aiemmista poiketen Kekkonen - Anarchy in the UKK kuitenkin on tiukasti teemaan sidottu. Kokoelman kaikki 22 kappaletta ovat joko kunnianosoituksia (""?) Suomen politiikan monumentille tai uusia versiointeja J. O. Mallanderin klassisesta "Extended Play" -kappaleesta (eli siitä, jossa laskeskellaan vuoden 1956 presidentinvaalin ääniä: "Kekkonen. Kekkonen. Kekkonen..."). (Ainoan poikkeuksen tekee Matti ja Seppo, joiden teos "Kekkosen peräänajo" viittaa lähinnä Antero Kekkoseen.)

Kokoelman idea on itsessään herkullinen, ja yksittäisten kappaleiden taso yllättävän korkea. Kukaan ei ole antautunut vain hokemaan kolmen ja puolen minuutin verran "Kekkosta" - ja jos onkin, niin se tehdään tyylillä, kuten Lörsson tekee. Toki lähes jokaisessa kappaleessa kuullaan tuota mantraa, mutta itse musiikki sen taustalla on usein aidosti inspiroitunutta. Tyylilajit vaihtelevat metsäisestä kilkuttelusta raskaampiin elektronisiin ratkaisuihin ja punkin sekä muun suoremman rokin suunnallakin pyörähdetään. Henkilökohtaisesti minuun vaikuttivat eniten Kivan "Kkknn"-kappale ja Toni Kandelinin hienostunut Mallander-coverointi "1962". Toisaalta Lamppukello on aina mainio, ja Mixerin "Kekkonen" aiheutti parhaat naurut - voiko "Kekkonen"-litania tietokoneäänen lausumana imelän syntikka-Finlandian päälle olla muuta kuin taidetta?

The North Sea: Council of Trees (LTJ-32)

The North Sea on Digitalis Industries -mies Brad Rosen projekti, jonka nimellä ilmestyi Council of Trees -niminen CD-R. Tunnelmallista, rakeisen kaunista ja kovin orgaanista tunnelmointia. Sopii ainakin tällaisiin kirkkaisiin kevättalvipäiviin; herättää kuvia kun aurinko häikäisee liikaa, jotta voisi oikeasti mitään nähdä.

Ville Moskiitto: Ylistyksiä (LTJ-35)

Ville Moskiitto on turkulainen mutta tekee silti oikein miellyttävää äänimaisemaa. Ylistyksiä on uuden CD-R:n nimi, ja julkaisijan määritelmä "free-association drone" kertoo paljon. Nättejä äänimattoja, jotka jaksavat kantaa jokaisen toistonsa.

Terracid: Alltounia (LTJ-38)

Ehdinpä sitten kuuntelemaan sen Terracidin Alltouniankin läpi. Yllätti minut. Saundimaailma on tuttua, tietyllä tapaa perinteistä forestfolkia. Sävy ei kuitenkaan tällä kertaa ole niin mantristinen tai synkkä kuin useissa muissa genrensä tuotoksissa. Usein ollaan jopa iloisella tuulella, kuten "Khepera"-kappaleessa. Toki tunnelma muuttuu välillä uhkaavaksikin pitkien "More"- ja "All Doors Marked Green" -kappaleiden ajaksi, mutta päätös on jälleen - edes jollain tapaa - valoisampi. Joka tapauksessa valloittavaa kamaa. Vie mukanaan taas leijumaan, tällä kertaa vain johonkin, mihin ei niin usein pääse. Nyt kauneus ei ole tummaa vaan levyn vesivärikansien mukaista.

Zelienople: Ink (LTJ-39)

Rauhallista tunnelmointia, pop-elementtejäkin. Rauhallisiin trippiöihin, te kaikki pilvipäät. Me muut ehkä otamme mukaan rannalle ja nautimme elämän pienistä surrealistisuuksista.

Robert Horton: Washed Out Headspace (LTJ-40)

Mainio ja monipuolinen yhdistelmä hienovaraisempaa dronahtelua ja metsäfolkimpaa kolahtelua; avausraita "Window to The Sky" on jo melkein rock. "A Grasshopper's Startled Look as The Car Pulls up" on nerokas nimi ja "Drinking Beer around The Fire" on kappaleena juuri sen kuuloinen, mitä voi odottaakin. Levy on ehkä hieman ylipitkä, mutta ei sitä ennenkään ole määrästä valitettu.

The North Sea & Rameses III: Night of the Ankou (LTJ-41)

Aavistuksen verran erilaisempaa materiaalia tarjoilee jo jonkin aikaa sitten hankkimani 267 lattajjaan julkaisema The North Sean ja Rameses III:n yhteistyö Night of The Ankou. The North Sean aikaisemmat jutut eivät ole minuun uponneet ihan niin lujaa, kuin muiden arvosteluista olisi voinut odottaa, ja Rameses III:a en aiemmin ole kuullut. Ennakkoasenne oli siis ei-niin-odottavainen. Yllätys kuitenkin odotti: cdr:n kaksi pitkää raitaa ovat kauniita, rauhallisia ambientesityksiä, jotka soivat kauniisti ja vievät nätteihin paikkoihin. Seesteisten ja harmoonisten dronejen päällä kitarat tanssivat kevyttä pyörähtelyään. Henkilökohtaisena assosiaationa musiikki tuo mieleeni ne pakkasesta sähkönsiniset aamuyön tunnit, joina lehdenjakajan on pysähdyttävä katselemaan horisonttia ja vetämään henkeensä painomusteenkatkuista ilmaa. Tämä levy haisee hikiselle painomusteelle, ja se on maailman paras haju pakkasessa. (Sorry, Hannu, kohta kukaan ei osta levyjäsi, kun lukevat tällaisia kuvauksia.)

Vapaa: Jännittävät asiat olemme jo kauan kertoneet toisillemme salaisissa kirjeissä (LTJ-42)

Toinen 267 lattajjaan uusista julkaisuista on Vapaan kolmituumainen, Jännittävät asiat olemme jo kauan kertoneet toisillemme salaisissa kirjeissä. Viime vuoden alussa ilmestyneen Vapaan nimettömän esikoisen jälkeen yhtyeeltä on julkaistu yhteensä seitsemän cd-r:ää tämä mukaan lukien. Tyylilajit ovat vaihdelleet levyjen välillä suurestikin. On liikuttu freejazzin piirissä, välillä kokeiltu metsäfolkkia sekä raskaampaakin elektronista ambientia. Henkilökohtaisesti olen tykästynyt eniten vuosi sitten Foxgloven julkaisemaan Tilat-levyyn, joka on juuri tuota yhtyeen sähköisempää puolta (ja jota minä moukka en näemmä ole jaksanut kommentoida silloin). Muutenkin juuri elektronisesti Vapaa on tähän mennessä onnistunut parhaiten pitämään korkean laatutason materiaalissaan. Tämä uusi levy kuitenkin muuttaa asetelmaa.

JAOJKKTSK:lla yhtyeen klassisen kokoonpanon Joel, Tiitus ja J. Koho lisäksi soittavat Sami, Simo ja Keijo. Tämä laajennettu miehistö tuo musiikkiin paljon kantavuutta ja uutta syvyyttä. Hienovaraisempia vivahteita kyetään käyttämään tehokkaammin, kun vivahteet eivät ole kaikki, mitä musiikissa on; tällä kertaa Vapaa pystyy luomaan äänimaailmalleen pohjan, jota aiemmin on ollut vain sen elektronisissa kokeiluissa. Musiikin (levyllä on vain yksi 21-minuuttinen raita) tyylilajia on hankala ehdottomasti määrittää, mikä loppujen lopuksi olisikin turhaa ja vain meidän lista- ja lokerofetisistien tyydytys. Liikutaan kuitenkin jossain ambientin ja jazzahtavien sävyjen seassa. Aiemmasta poiketen musiikki vaikuttaa yllättävän suunnitellulta ellei peräti sävelletyltä. Sen verran koherentteja sen rakenne ja dynamiikka ovat. Tokihan kyse voi olla myös paljon yhdessä soittaneiden muusikoiden täydellisestä yhteispelistäkin, mikä minä olen sitä kiistämään. Hieno kokonaisuus JAOJKKTSK silti on. Se pysyy kasassa koko pituutensa eikä kertaakaan tunnu tahallaan venytetyltä saati puuduttavalta.

On muuten mielenkiintoista, miten tämän musiikin tunnistaa ehdottomasti Vapaan musiikiksi eikä esimerkiksi Keijon, vaikka samat kaverit ovat hänenkin nimeään kantavilla levyillä soittaneet. Se jos mikä puoltaa sitä, ettei psykefolk tai metsäfolk tai miksi sitä kuka tahtookin kutsua ole pelkkää sattumanvaraista ääntelyä, vaan se kaipaa punaisen lankansa ja samalla ainakin jonkinlaisen "johtajan".

Birds of Delay: Dreamt Afterbirth/ Goldblood: The Agony Booth (LTJ-46)

CD-R-puolelta mainittakoon ensinnä 267 lattajjaan julkaisema Birds of Delayn ja Goldbloodin splitti. Täysmustan levyn sisältä löytyy kultakin yhtyeeltä pitkähkö, yli varttituntinen kappale. Birds of Delay tarjoaa tumman "Dreamt Afterbirth" -dronen, joka vie kuulijan yllättävän monipuoliselle matkalle näennäisestä staattisuudestaan huolimatta. Goldbloodin "The Agony Booth" puolestaan on kitaran ja urkujen live-psykeilyä. Kokonaisuus toimii kappaleiden samantapaisen tunnelman vuoksi, ja toisaalta yhtyeet ovat tarpeeksi erilaiset lähestymistavoiltaan, jotta levyn "puoliskot" eivät tunnu liiaksi samalta.

Greippi: Hankkiudun Eroon Tapeteista (LTJ-47)

267 lattajjaa julkaisi (yhdessä The Sitruunasuon kanssa) jo maaliskuun lopussa Greipin Hankkiudun eroon tapeteista -esikoisen. Levy tekee pienen poikkeaman julkaisijan normaaliin tyylilajilinjaukseen, mutta tässä tapauksessa se ei ole lainkaan huonompi liike. Greippi tekee vahvasti rytmiin tukeutuvaa konemusiikkia. En tunne tämän alan genrerajoja, mutta 'tekno' lienee riittävän laaja termi kattamaan myös Greipin musiikin.

Normaalisti tekno on laji, joka ei vaikuta minuun oikein mitenkään. Se ei loukkaa, muttei toisaalta innostakaan. Yksi syy siihen saattaa olla rytmiseen konemusiikkiin usein liittyvä vakavuus. Greipin levy on kuitenkin hyväntuulinen ja hauska kokonaisuus. Siitä kuulee läpi artistin halun tehdä musiikkia. Jopa kaikkein trancein kappale, "Kaikki kaikesta", onnistuu olemaan virkistävä ja ilmava teos puhesampleineen. Muutenkin paikoin käytetyt yksinkertaiset samplet virkistävät kokonaistunnelmaa entisestään.

"Professori hullun labrassa" on ehkä levyn "kokeellisin" raita, joka hyödyntää aggressiivisia saundeja ja vinksahtanutta asennetta tehokkaasti. "Hankkiudun eroon tapeteista" on positiivinen, hieman popcornmainen kappale, joka alkaa valloittavilla Nintendo-äänillä. Kaiken kaikkiaan koko albumille on valittu saundit hyvin ennakkoluulottomasti ja rohkeasti, mistä artistia kiiteltäköön.

Pitkä "Poiju aktivoi palikan" on oma suosikkini levyn kappaleista. Se rakentuu monesta osasta, joissa vaihtelevat niin rytmiset kuin melodisetkin osuudet. Aidosti tyylikäs kokonaisuus! Kappaletta seuraa cover-versio "Hautamajurista" - kappalehan on alunperin Lamppukellon, jonka jäsenenä Greippi myös vaikuttaa. Levy päättyy minimalistiseen ja tämän levyn kontekstissa yllättävän pahaenteiseen "Wertyk kytrew"-kappaleeseen, jonka suorastaan militantti marssirytmi jättää kuulijan sopivan epävarmaan tilaan.

Kaiken kaikkiaan lupaava tuotos artistilta, jolla on vielä aikaa tehdä vaikka mitä (Greippi on 11-vuotias). Oma kappaleeni on limited edition, joka ilmestyi DVD-kotelossa ja täysmustana cd-r:nä. Mukana seurasi Greipin itsensä tekemä taideteos. Kehut siis myös julkaisijalle komeasta tuotteesta.

Aineettomaksi temperamentin: Narsk (LTJ-48)

Aineettomaksi temperamentin -duon debyytti Narsk on hulppeaa freejazzia rumpujen ja kitaran tahtiin. Yleensä tämmöisten viritelmien kohtalona on tylsistyä tasaiseksi ääntelymatoiksi, mutta AT onnistuu tekemään metelöinnistään mielenkiintoista koko +30 minuutin ajan.

Czolgosz: Seance (LTJ-49)

Czolgoszin Seance on psykedeelisempää ja folkimpaa ääntelyä ja sellaisenaan keskitasoa parempaa. Pitäisi kuunnella enemmän, että osaisi sanoa tarkemmin mitään.

Ville A.E. Suopajärven Puiset Heilat: s/t (LTJ-50)

Sen sijaan Ville A.E. Suopajärven Puiset Heilat -nimisen projektin nimettömästä kolmituumaisesta uskaltaa sanoa varmemminkin. Väittäisin 267L:n parhaaksi julkaisuksi. Kyseessä on neljän kappaleen alle kaksikymmentäminuuttinen kokonaisuus. Päällimmäisimpänä kappaleissa on kansanlaulumainen folksointi, jonka sekaan on heitetty vaikutteita monestakin eri suunnasta noisea myöten. Aloituskappale "Flygirl 616/666" on kuin degeneroituneen psykedeelisen lännenelokuvan alkusoitto. Tärähtäneessä tunnelmassaan mieleen soimaan jäävä kappale. Oma suosikkini neljästä kappaleesta on "Päähän kohdistuvat iskut", kansanballadimainen akustinen laulelma, jonka romantiikka on nimensä veroista. Tulee mieleen Yölaulajien tietyt kappaleet, mutta sehän ei voi olla kuin sattumaa. Levyn päättää edellisistä täysin eroava "Katajanahka", joka on elektronisempi tunnelmointi. Silti se jotenkin kummasti tuntuu kuuluvan juuri niille sijoilleen.

Ressu: Sirpaleet tuottavat ropinaa (LTJ-51)

Erittäin lupaavan kuuloinen kokoonpano, joka musiikissaan ei tyydy ihan perinteisiin metsäfolkklišeisiin, vaan yhdistelee ennakkoluulottomasti monenmoista mukaan soppaan. Erityisesti viulun käyttö miellyttää minun korvaani ja herättää jonkinlaisen "kamarifolk"-tunteen. Nätti levy, joka ansaitsee lisäkuuntelua.

Lamppukello: Kaahumatti kaheskanneski, Yyjö ite yheskänneski (LTJ-52)

Mielipuolista elektroniikkaääntelyä

Chora: Moist Friends (LTJ-54)

Brittiläisen Choran nimeämätön levy [sic] on ensikuulemalla hämmentävä kokemus. Jotenkin psykedeeliseen musiikkiin on onnistuttu yhdistämään pakahduttava kauneus ja erittäin hermoja koetteleva rumuus. Eikä näitä piirteitä voi edes mitenkään sormella osoittamalla erottaa toisistaan. Salakavalan taitavasti rakennettua ääntä. Erityisesti "Moist Friends" on vahva.

Grey Park: Travel Agent Certification Training Program: Courses I, II and III (LTJ-58)

Grey Parkin kolmas 267l-julkaisu on edellisten sarjaa jatkaen nimetty Travel Agent Certification Training Program: Courses I, II and III. ~18-minuuttisella kolmituumaisella on kolme kappaletta, joiden tyylilajeissa liikuskellaan laitojen kautta. Levy alkaa tartuvarytmisellä afrobeatilla, jatkuu maukkaalla dronehämyilyllä ja lopettaa rokkaavaan jumitukseen ("7 minutes of worlds most un-space take on space-rock"). Paras kuulemani Grey Park eli älyttömän hyvä.

Rokkiryhmä: Maailmanvoitto (LTJ-59)

Heidän musiikkinsa on äärimmäisen naiivia ja samalla jotenkin perverssin suloista folkin ja popin sulaumaa. Akustinen kitara ja melodika (?) rakentavat kevyttä psykedeelistä kudelmaansa kauniisti laulavan naisäänen taustalle. Välillä musiikki uhkaa valahtaa liiankin satunnaisen puolelle, mutta jollain kummalla tavalla jokainen kappale onnistuu lopussa nostaa itsensä kuiville ja jättämään tunteen, että näinhän sen pitikin mennä. Levy päättyy "Walk on by"-versiointiin, jonka kuullessaan Burt Bacharachin murtuisi itkuun.

TBX: R0705 (LTJ-61)

[V]arsinkin avaruuksissaan rankasti rokkaava TBX ansaitsee välittömiä kehuja.

v/a: Katsoin kauas ja sydämeni oli kaukana (LTJ-62)

Katsoin kauas ja sydämeni oli kaukana on kenties 267 lattajjaan paras julkaisu.

Boris Morgana: Im Plodoovosch (LTJ-64)

267 lattaajjaan uusin julkaisu on Boris Morgana -kokoonpanon Im Plodoovosch. Se pitää sisällään kaksi pitkää ja kokeellista psykeimproa. Särmää on ja sähäkkyyttä; aggressiivinen mutta vie mukaansa.

TBX / This One Will Be the Runner (LTJ-68)

TBX/This1-split ... on paljon kiinnostavampi kuin aiemmin viime vuonna ilmestynyt TBX:n oma 267l-albumi. This1:n elektroniset piirteet piristävät avaruusjunnausta kummasti.

Llyreas: s/t (LTJ-69)

Llyreasin levy on erittäin vakuuttava uhkaavine tunnelmineen ja jatkuvine kehityksineen.

Przewalski’s Horses: Museum for the Trees (LTJ-70)

[M]elko tavanomaista "metsäfolk"-hämminkiä

Enfer Boreal: Cloud Matter inside Your Bones (LTJ-72)

[H]yvää kamaa.

TBX: Collider (LTJ-75)

[N]ostaa bändin pisteitä rajusti

Grey Park: A Final Exam for A Agent (LTJ-76)

Grey Parkin levy äimistyttää

The Pistil Cosmos: The Praying Eyes (LTJ-79)

Älyttömän hieno levy!

Ous Mal: Riioraa (LTJ-85)

Vuodesta 2002 alkaen on 267 lattajjaa -pienlevymerkki esitellyt ansiokkaasti suomalaista (toki myös ulkolaista) kokeellista underground-musiikkia. Järjestysnumerolla 85 ilmestyi viime kuussa Ous Mal -nimisen duon esikoisalbumi Riioraa.

Ous Malin jäsenet ovat kertoneet työtapansa perustuvan lähes täysin sämplejen käsittelyyn. Musiikin pohjana käytetään löydettyjä ääniä, joiden lähde voi olla vanha kasetti tai levy, kenties radio. Ous Malin musiikissa sämpleihin suhtaudutaan hyvin "vanhanaikaisesti"; niitä ei turhaan siistitä tai siloitella, vaan sihinät, suhinat ja napsut kuuluvat lopullisten kappaleiden luupeissa. Tämä luo musiikkiin sellaista luonnollista pehmeyttä ja lämpöä, mitä nykyisessä elektronisessa musiikissa jää usein kaipaamaan.

Sämplejen lisäksi Riioraalla kuullaan (ilmeisesti) vartavasten näitä kappaleita varten äänitettyjä selloa, pianoa ja kanteletta. Elektroninen äänimaailma limittyykin vahvasti folk-saundien kanssa. Lopputuloksen vahvin vertailukohta onkin Paavoharju, jonka musiikki tulee mieleen monta kertaa Ous Malin levyä kuunnellessa. Selvin ero Paavoharjuun on lauluosuuksien puuttuminen. Tämä luo toisaalta musiikkiin abstraktimman ulottuvuuden – kuultavien rakenneosien monet alkuperät ilman inhimillistä ääntä eivät ankkuroi Riioraan musiikkia turhaan – toisaalta laulu olisi voinut elävöittää esityksiä ja monipuolistaa levyn sisältöä.

Riioraa noudattaa karkeasti ottaen kaavaa, jossa hahmottomammat ambient-kollaašit vaihtelevat melodisempia ja sävelletymmän kuuloisia elementtejä sisältävien raitojen kanssa. Itselleni kaihoisan nätit tunnelmoinnit tuntuvat kuunteluhetkellä lumoavilta, mutta kappaleen päätyttyä ei juuri minkäänlaista kuulokuvaa jää jäljelle. Jotain tarpeeksi koukuttavaa niistä jää puuttumaan ollakseen täysosumia (sama muuten vaivaa Paavoharjunkin vastaavia teoksia). Sen sijaan enemmän kamarifolklokeroon sopivat kappaleet paitsi onnistuvat luomaan tavattoman vahvan tunnelman myös jättämään jonkinlaisen mielentilan ja vaikutelman myös kuuntelun jälkeiseen aikaa. Heinoja hetkiä ovat etenkin "Lintuparvi" kanteleineen ja selloineen, "Tähti" sekä "Merilaulun alkupuoli. Toisaalta viimeksi mainitun lopussa ilmestyvä rumpukomppi on levyn suurin kauneusvirhe.

Riioraa on vakuuttava uutuus ja ennen kaikkea erittäin kaunista musiikkia. Ous Malilla on selvästi oma saundi ja tekemisen filosofia. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen yhtye ja albumi.

Pimeä puoli - mietteitä Stephen Kingin äärellä #4

Tammi 1989

I

Yläasteella minulla ja hyvällä ystävälläni oli tapana raapustaa toistemme oppikirjojen tai vihkojen sivuille sanan tai kahden viestejä sillä välin, kun toinen oli kääntyneenä tai ei muuten huomannut. Yksinkertaisimmillaan se oli nopeasti hutaistu MOI; kirkkoveneiden kaltaisiin rahvaanomaisuuksiin emme muistaakseni sortuneet. Kun kirjan omistaja kääntyi takaisin, kuului ärähtää dramaattisesti, ikään kuin syvästi paheksuen moista töhrimistä ja henkilökohtaisen tilan loukkaamista.

Jossain vaiheessa kirjojen marginaaleihin alkoi ilmestyä sellaisia väkivaltaisin lyijykynän vedoin taiteiltuja iskusanoja kuin SPARROWS tai RAZOR. Nuoret kulttuurinharrastajat olivat tutustuneet Stephen Kingin Pimeä puoli -romaaniin – tai oikeammin sen filmatisointiin, jonka kynänjälkeä kirjansivujen merkinnät matkivat.

Luin kyllä Kingin kirjankin noihin aikoihin, 14–15-vuotiaana King-harrastajana. Muistan pitäneeni siitä erittäin paljon ja ihmetelleeni sen saamia nuivia arvosteluja suomalaisissa scifilehdissä ja orastavan Internetin hämärillä sivustoilla. Mainitut lehdet esimerkiksi tyytyivät pitkälti lähinnä naljailemaan tyyliin "onpas tiivis Kingin kirjaksi, vain viitisensataa sivua".

Tuon ensimmäisen kerran jälkeen en kirjaan ole tarttunut. Se on kuitenkin jäänyt mieleen Kingin parempiin kuuluvana. Nyt kolmattakymmenettä vuotta myöhemmin palasin pimeälle puolelle.

II

Pimeä puoli on vahvasti idearomaani. Oikeastaan sen keskeinen idea on niin hyvä, että lopputulokselta antaa paljon anteeksi.

Vaikuttaa siltä, että Kingillä on ollut montakin ideaa, jotka hän on halunnut romaanissaan yhdistää. Ensinnä on ollut ajatus kirjailijan, hänen kirjailijaidentiteettinsä ja kirjailijantyönsä suhteen pohtimisesta; erityisenä polttoaineena on ollut Kingin käyttämän Richard Bachman -salanimen paljastuminen, joka on päätynyt Pimeään puoleen lähes sellaisenaan. Tähän kytkeytyy myös kaksosmotiivin runsas hyödyntäminen. Kingillä on ollut lisäksi ilmeinen halu kirjoittaa kovaksikeitetty rikoskertomus. Kaiken tämän päälle on ollut ajatus tuoda psykopompos-käsite moderniin populaarikulttuuriin. Kaikki itsessään ovat aivan kelvollisia pyrkimyksiä ja sellaisina käyttökelpoisia. Valitettavasti niiden yhdistäminen eheäksi kokonaisuudeksi ontuu.

Tekstin saumat ovat liiaksi näkyvillä. Paikoin King on selvästi innoissaan siitä mitä kirjoittaa, ja nämä kohdat nousevat muusta kerronnasta esiin. Esimerkiksi juuri kirjoittamisprosessin kuvaaminen (joka saavutti Kingillä huippunsa Kirjoittamisesta-teoksessa vuonna 2000) on tällaista inspiroitunutta ainesta. Samoin teoksen lopetus on poikkeuksellisen vahvaa Kingiä. Häntähän usein moititaan juuri pakotetuista ja kömpelöistä finaaleista, jotka tuntuvat hätäisiltä ja muodon vuoksi keksityiltä. Tällä kertaa tarina poikkeuksellisen aidosti kasvaa kohti loppuaan.

Kuitenkin matka kohti huippua on monin tavoin haparoiva. Tuntuu kuin King haluaisi vain päästä käsiksi mehukkaisiin kohtiin ja vie tarinan mahdollisimman vähin mutkin niitä kohden. Hän turvautuu paljon alleviivailuun ja infodumppeihin. Esimerkiksi kaksosten käyttäytymisestä, psykopomposten historiasta ja poliisitekniikan menetelmistä luennoidaan paljon. Pahin synti, jonka King kirjassaan tekee, on täydellinen yllättävyyden latistaminen. Tarina paljastaa jo aivan ensimmäisissä luvuissaan syyllisen, hänen yliluonnollisuutensa ja hänen suhteensa päähenkilöön, kirjailija Thad Beaumontiin. Lukijalle jää jännitettäväksi oikeastaan, minkä reitin tarina valitsee (vastaus: lähes suorimman mahdollisen) ja uskaltaako King antaa tarinalle noir-dekkarin synkkäsävyisen lopun (spoileri: ei uskalla). Kovin epäuskottavalta tuntuu etenkin se helppous, jolla Beaumont tajuaa syyllisen henkilöllisyyden ja saa vaimonsakin hyväksymään ajatuksen. Kerrankin toivoisi, että King olisi käyttänyt hieman enemmän tilaa, aikaa ja sivuja syventääkseen päähenkilön epäilyjen muuttumista varmuudeksi.

III

Ehdottomasti mielenkiintoisin puoli Pimeässä puolessa on sen yhteneväisyydet Stephen Kingin omaan elämään.

King on kirjoittanut kirjailijoista aiemminkin. Ennen tätä kirjaa keskushenkilö oli ollut kirjailija jo ainakin Painajaisessa, Hohdossa ja Piinassa sekä pienoisromaanissa Ruumis. Etenkin Piinan Paul Sheldonin ja myöhemmän Kalpea aavistus -romaanin Mike Noonanin tilanteissa on paljon samaa kuin Thad Beaumontin (Kalpea aavistus jopa mainitsee Beaumontin nimeltä). Sheldon joutuu ongelmiin kun hän on tappamassa suositun kirjasarjansa päähenkilön, Noonan kärsii valkoisen paperin kammosta. Beaumont on puolestaan juuri paljastanut olleensa kirjailija menestyneen nimimerkin takana. Näiden hahmojen kautta Kingin onnistuu käsitellä ammattikirjoittajan ja tähän kohdistuvien odotusten ja velvollisuuksien välistä ristiriitaa; mihin asti kirjailija on lukijoittensa, kustantajansa tai jopa tarinoittensa omaisuutta. Toisesta näkökulmasta tätä problematiikkaa avaa vuonna 2006 ilmestynyt Liseyn tarina.

Beaumontin tilanne muistuttaa Kingin omaa elämää muutamaa vuotta Pimeän puolen ilmestymistä aiemmin. Vuonna 1985 King myönsi julkisesti, että hän oli julkaissut viisi romaania Richard Bachman -pseudonyymillä. Tarkkasilmäinen kirjakaupan työntekijä oli huomannut yhtäläisyyksiä kahden kirjailijanimen tyyleissä ja alkanut tutkia asiaa. Toisin kuin Beaumontin tapauksessa, salanimen paljastanut henkilö ei esittänyt Kingille vaatimuksia tai yrittänyt kiristää tätä, mutta salaisuus päätettiin kuitenkin julkaista. Beaumontin ja Kingin nom de plumeilla on kuitenkin paljon yhteistä: Molemmat kirjoittavat niiden takaa muusta tuotannostaan poikkeavaa kirjallisuutta; Beaumont väkivaltaisia rikosromaaneja, King tavallista tylympiä ja osittain realistisempiakin teoksia. Kummankin nimen taustalla on rikoskirjailija Donald E. Westlaken salanimi Richard Stark: etunimi siirtyi myös Bachmanille, sukunimi Beaumontin pimeälle puolelle Richard Starkille.

Kuten usein muulloinkin, King ottaa romaanissaan tosielämän arkisen tilanteen (tai tässä tapauksessa ainakin melko pienen, vaikka paljastumista seurannut mediavyöry olikin tavatonta) ja vie sen äärimmäisyyksiin. Mitä jos salanimi ei haluakaan kuolla vaan pitää kynsin hampain kiinni olemassaolostaan, elämästään? Mitä jos salanimi ei ole vain kirjoittajan naamio vaan konkreettinen toinen persoona? Avaukset ovat mielenkiintoisia ja kysymyksenasettelu kiehtovaa. Siinä King menee mielestäni metsään, että hän kytkee Thad Beaumontin ja  Richard Starkin välille myös biologisen kaksossuhteen ja sen lisäksi vieläpä samaistaa myös Starkin ja tämän romaanien päähenkilön Alexis Machinen. Asian monitasoinen mutkistaminen ei kestä lähempää tarkastelua, edes yliluonnollisen kauhukertomuksen logiikasta käsin. Tilanne, jossa kaksi samamunaista alkiota sulautuvat kohdussa toisiinsa, on muuten mainittu jo romaanissa Uinu, uinu lemmikkini, joten ajatus on ilmeisesti kiehtonut Kingiä jo pidemmän aikaa.

III

Pimeä puoli on monella tapaa arkkityyppinen Stephen King -kertomus. Melkein tuntuu kuin kirjailija parodioisi itseään. Vaikutelmaa tehostaa se, että seuraava romaani, Tarpeellista tavaraa, sisältää paljon samoja henkilöitä kuin Pimeä puoli ja siinä King selvästi pääsee irrottelemaan kliseillään ja nauramaan niille. Pimeä puoli on kuitenkin ongelmallisempi. Toki se kommentoi genreään ja etenkin rikoskirjalllisuuden perinnettä ahkerasti, välillä lainaillen ja välillä parodioiden. Kuitenkin sen yleisilme on vakava. On vaikea nähdä, hymyileekö kirjoittaja sittenkin kaiken totisuutensa takana.

Selvimpiä King-elementtejä ovat tietenkin uusienglantilainen miljöö, Ludlow'n ja Castle Rockin pikkukaupungit, ja etenkin sen kaavamaiset henkilöt. Thad Beaumont on tyypillinen King-hyvis, vähän lattea jokamies, joka kuitenkin kohoaa tavallisuutensa yli pelastaessaan perhettä. Thad on kingiläisen commedia dell'arten Kirjailija-hahmo, sama tyyppi joka esiintyy Piinassa Paul Sheldonin nimellä tai Epätoivon kaupungissa Johnny Marinvillenä. Vielä näitä muitakin ilmentymiään enemmän Thad Beaumontin persoonaa määrittelee ainoastaan hänen kirjailijuutensa. Samalla tavoin kaavaimainen on Liz Beaumont, perinteinen hysteerisesti uikuttava Vaimo. On sanottu, ettei King osaa luoda realistista, lapsuuden jo ohittanutta muttei vielä vanhukseksi yltänyttä naishahmoa. Tähän on varmasti poikkeuksia, mutta Liz ei sellainen ole. George Stark, lihaksi tullut nimimerkki, on puolestaan Pahis, liioitellun häijy tyyppi, joka ajaa isolla mustalla autolla, heittelee letkautuksia ja on Tosi Paha. Thadin työtoveri Rawlie DeLesseps jatkaa Hitchcockin Lintujen mrs. Bundyn perinnettä hieman hassahtaneena tieteilijänä, jonka ainoa tehtävä on tarjota jonkinlainen tieteellinen taustoitus tapahtumille.

Mielenkiintoisimmaksi hahmoksi nousee Castle Rockin sheriffi Alan Pangborn. Pangborn oli Kingin ensimmäinen yritys kirjasta toiseen jatkavaksi poliisihahmoksi (jollainen lopulta luonnistui Bill Hodges -trilogiassa toistakymmentä vuotta myöhemmin). Pangborn oli keskeisenä henkilönä myös Tarpeellista tavaraa -romaanissa, "viimeisessä tarinassa Castle Rockista". Siinä hänen hahmonsa pääsi kehittymään paljon syvemmäksi ja vivahteikkaammaksi, ainoksi selväjärkiseksi muuten sekoavassa ja itsensä tuhoavassa kaupungissa. Pimeässä puolessa hän on vielä vain orastava mahdollisuus, melko perinteinen epäilevä mutta intuitiivinen virkavallan edustaja, joka lopulta hyväksyy uskomattomatkin tapahtumat koska todistaa ne itse. Pangbornissa on kuitenkin henkeä enemmän kuin muissa romaanin hahmoissa. Hän ei ole yksioikoinen vaan muuttuu tarinan edetessä, ei suuresti mutta riittävästi. Kun Pangborn ja Beaumont tarinan lopussa polttavat Starkin Toronadon, on se samalla hyvästien jättö ystävyydelle, joka melkein pääsi syntymään.

IV

Pimeä puoli on jäänyt Kingin kaanonissa ideansa puolesta oleelliseksi mutta muuten selvästi melko toissijaiseksi teokseksi. Se sijoittuu hänen tuotannossaan eräänlaiseen muutoksen aikaan. 80-luvun alussa huumeriippuvainen King julkaisi nopeaan tahtiin paljon monenlaista kirjallisuutta - "omien"romaaniensa lisäksi muutaman Bachman-kirjan, ensimmäisen osan Musta torni -sarjaa, Lohikäärmeen silmät -satufantasian, pienoisromaanikokoelman Kauhun vuodenajat muiden muassa. Samoihin aikoihin hän myös vaihtoi kustantajaa Doubledaylta Vikingille. Ehkäpä huumekoukusta irtautuminen yhdistettynä uuden kustantajan käytänteisiin aiheutti muutoksia myös Kingin kirjailijakuvassa. 80-luvun loppuun ja 90-luvun alkuun osuu monen tiiliskiven paksuisen kirjan ilmestyminen -  Se, Kolkuttajat, Tarpeellista tavaraa, Sydänyö. Monta kertaa Kingiä lukiessa kaipaa kustannustoimittajan ankarampaa otetta, usein kertomusten annetaan venyä väärissä kohdin ja sitten toisaalta tarinoiden solmuja ei avata edes gordionilaisittain miekalla vaan suorastaan räjäytetään taivaan tuuliin. Kingiltä opittiin jo odottamaan massiivisia romaaneja, joten rönsyjen karsimiseen ei ehkä tästä syystä ole ollut kovin paljon mielenkiintoa. Kingin tyyli pääsi muuttumaan vuosikymmenen loppuun mennessä jotenkin löysemmäksi.

Tämän ajan töissä usein näkyy myös, että Kingillä on hauskaa kirjoittaessaan. Usein tämä syö jännitystä ja intensiteettiä mutta toisaalta luo tekstiin omanlaistaan rentoutta ja sisäpiiriin kuulumisen tunnetta; aivan kuin tässä jutusteltaisiin kaveriporukassa ja joukon tarinaniskijä on päättänyt riemastuttaa taas yhdellä kunnon jutulla. Pimeässä puolessa tämä piirre on hyvin selvänä. Vaikka tällainen rentous tekeekin hallaa kertomukselle sinänsä (sen kirjallisuudellisuudelle), se tuo eittämättä itse lukukokemukseen aivan omalaisen lisänsä. Tällä keinoin kirjailija sitouttaa jo olemassa olevia fanejaan mutta myös kutsuu uusia "constant readereita" mukaan nuotioringin ääreen. Mielenkiintoista on, että King vaihtoi jälleen moodia muutaman vuoden jälkeen. 1992 alkanut niinsanottu "naistrilogia" (Julma leikki, Doloreksen tunnustus, Naisen raivo) otti aivan toisenlaisen, jossain määrin kokeilevamman asenteen ja vieraannutti monia lukijoita.

Juri Nummelin (toim.): Muistojen divarit

Juri Nummelin (toim.)

Muistojen divarit

Turku: Kustantamo Helmivyö, 2018 (painopaikka: BoD, Norderstedt, Saksa), 175 [+ 1] s, ISBN 977-952-7211-22-9 nid.

I Muistojen divarit

Antikvariaattien kuolemaa on messuttu vuosien ajan, eikä niistä tunnuta silti pääsevän eroon. Digihuuma ei ole onnistunut vielä läpisähköistämään edes koululaitosta, eikä painetun kirjan lumo ole muutenkaan kadonnut. Silti on totta, että divarien ja antikoiden kulta-ajasta on tultu pitkä matka. Käytetyn kirjan kauppa on siirtynyt nettiin sekä kirpputorien ja erinäisten vanhantavaranliikkeiden pölyttyville hyllyille. Vanhoissa kylädivareissa tekee nykyään  enää vain muistoissa löytöjä, joita ei edes tiennyt tarvitsevansa mutta joita silti etsittiin enemmän tai vähemmän pakkomielteisesti.

Kadonnutta antikvariaattiperinnettä ovat aiemmin käsitelleet ainakin Jan Strang kirjassaan Antikvariaateillakin on kohtalonsa (1999) ja Boris Hurtta pikkujulkaisussaan Turkulaisia antikvariaatteja (2007). Nyt heidän työtään jatkaa Juri Nummelin toimittamallaan Muistojen divarit -teoksella. Kirjassa 11 kirjoittajaa käy läpi antikvariaatti- ja divarimuistojaan, kukin tavallaan. Muutamalta on mukana useampikin teksti. Tekijät ovat kulttuurityöläisiä, kaikki aiemminkin julkaisseita kirjoittajia (ellei kirjailijoita). Nummelin pahoittelee esipuheessaan, että kirjoittajat ovat kaikki myös miehiä. Se kieltämättä jättää kaipaamaan myös muunlaista näkökulmaa. Nyt stereotypia kirjakasoja penkovista keräilijöistä ja muista bibliofiileistä setämiehinä pönkittyy vähän liikaa. Onneksi toimittaja uumoilee mahdolliseen jatko-osaan myös naiskirjoittajia.

Divarimuistoja käsitellään monella tapaa. Yleisimmin kronikoidaan elämän rakennushetken, yleensä opiskeluajan tai vastaavan pakollisten koulujen päättymistä seuraavan etsikkoajan antikkakokemuksia: missä käytiin kirjoja etsimässä, millaisia vaikutelmia niistä käynneistä on jäänyt ja mitä tuli ostettua. Näkökulmissa on kuitenkin vaihtelua. Esimerkiksi Tapani Bagge muistelee Helsingin ja lähialueen antikvariaatteja, joissa hän on työskennellyt. Teemu Paarlahti puolestaan keskittyy yhteen tiettyyn antikkakäyntiin, joka liittyy osaksi suurempaa muistojen kudelmaa. Paarlahden teksti on itselleni kirjan mieleenjäävin – osittain siksi, että hänen kuvaamansa junaturman aikaan kävin viereistä Mäntän lukiota ja tapaus on jäänyt itsellenikin mieleen.

Muuten Muistojen divarien tekstit soljuvat sujuvasti. Niiden vaikutus lukijaan on pitkälti kiinni siitä, paljonko kertomuksiin on samaistumispintaa: kirjojen keräilystä kiinnostumaton tuskin tähän kirjaan tarttuisikaan, mutta jos muistojen sivuilla kuvaillaan sitä tuttua divaria, jossa itsekin tapasi asioida, saa teksti äkkiä voimakkaan nostalgialisän. Itse koin tällaisen elämyksen yllättävän harvoin, mutta se ei tietenkään ole kirjoittajien vika. Varhaisimmat omat divarimuistoni ovat epämääräisiä yksittäiskäyntejä vieraiden kaupunkien liikkeissä lapsena, joten niistä on jäljellä vain haaleita muistikuvia. Minulle tutuinta antikkakaupunkia, opiskeluajan Jyväskylää, kuvatessaan Ville Hänninenkin keskittyy juuri niihin paikkoihin, jotka eivät minun kirjareissuihini kuuluneet.

Muistelmista selvimmin erottuu Harri István Mäen "Nuoruuteni antikvariaatit", joka puhtaan muistelman sijasta on täysverinen novelli. Ilmeisesti senkin polttoaineena ovat aidot tapahtumat, mutta kaunokirjallisen käsittelytapansa vuoksi lopputulos on hyvin erilainen kuin muissa kokoelman teksteissä. Se on myös selvästi muita pidempi. Vaikka Mäen kertomus tavallaan rikkoo kirjan rakennetta, se myös elävöittää kokonaisuutta. "Nuoruuteni antikvariaatit" tuo mukaan juuri sitä moninaisuutta ja yllätyksellisyyttä, joita divarienkin hyllyt ovat aina olleet täynnään.

Muistojen divarit on mielenkiintoinen ja hyvin miellyttävä lukea. Tällaiselle divariperinteen tallennukselle on tarve, ja inhimillisen lämpimät ja omakohtaiset muistelot tekevät työnsä monella tapaa paremmin kuin systemaattisemmin kartoittava tutkimus aiheesta (kaipailisin kyllä sellaistakin!). Kirja kaipaa ehdottomasti jatkoa. Nyt saadaan valaistua vain pieni osa siitä suuresta jäljestä, jonka  diversiteettiliikkeet ovat suomalaiseen mielenmaisemaan jättäneet. On klišeistä sanoa, että tarinoita on yhtä monta kuin on muistelijaakin, mutta tässä tapauksessa se ei ole liioittelua.

II Muistojen divarihylly

Löysin kirjojen keräämisen verrattain myöhään, vaikka olen lukenut ahkerasti aivan pienestä asti ja vaikka minulla on kirjakokoelmakin ollut jokseenkin aina. Jonkinlaiseen kirjakeräilyyn pääsin kiinni 12–13-vuotiaana, kun aloin kasata Stephen Kingin tuotantoa hyllyyni, ensin suomennoksina ja sitten kaikilla mahdollisilla kielillä. Kotimaisia painoksia käytiin vanhempien kanssa etsimässä antikvariaateissa, jos isoihin kaupunkeihin satuttiin, mutta ne eivät ole elämyksinä jääneet mieleen. Ainoastaan hämmennyksensekainen mielikuva helsinkiläisestä antikvariaatista (jonka on täytynyt olla Seppo Hiltusen liike Hakaniemen torin laidalla) ja sen metritolkulla joka suuntaan jatkuvista kirjariveistä palaa välillä uniini. Jo ennen King-harrastustani olin alkanut joskus kymmenvuotiaana kiihkeän sarjakuvavaiheen, jolloin kasasin ahkerasti monisataasivuista Marvel-julkaisujen kokoelmaa. Vanhoja sarjakuvalehtiäkin muistan kantaneeni Tampereen-reissuilta, mutta ykköspaikka niiden hankkimiseksi löytyi kotikylästä.

90-luvun Vilppula oli vielä vireähkö kylä, jossa oli kolme markettia, pari ravintolaa, elävä tori ja rautatieasema, jolta sai oikeasti ostaa matkalippuja. Tänään Vilppula on yhdistynyt Mäntän kanssa ja autioituu kiihtyvää vauhtia; Muistojen divareihinkin kirjoittanut Teemu Paarlahti on kuvannut viimevuotisessa blogikirjoituksessaan tätä surkeaa asiaintilaa.

Muiden elonmerkkien lisäksi Vilppulassa oli myös Löytökulma. Se sijaitsi keskustan henkisessä päässä, kohdassa jossa Keskuskatu kaareutuu niin sanotuksi Asemanmutkaksi ja kulkee lopulta rautatieaseman ylisuurelle parkkipaikka-aukealle. Rakennuksessa oli aiemmin toiminut pankki (Säästöpankki uskoakseni), mutta minun lapsuudessani sen asemanpuoleisen päädyn oli vallannut sekatavaraliike Löytökulma. Kaupassa tuntui olevan tarjolla kaikkea mahdollista rompetta, tarpeellista ja tarpeetonta, ja toisessa huoneessa kuivamuonaakin. Kaupan pinta-ala oli käytetty hyödyksi ja hyllyjen väliset käytävät olivat erittäin ahtaat; repun kanssa sai kulkea varovaisesti. Yleisimmin koululaisella oli asiaa karkkihyllylle, joka valitettavasti sijaitsi ulko-ovelta katsottuna kassan takana. Jotta sinne pääsi, oli joko ohitettava kassa, mikä oli ahtauden vuoksi mahdotonta jos jonoa oli yhtään, tai kierrettävä koko liike, mikä lisäsi vaaratilanteita repun viistäessä täyteen ahdettuja hyllyjä.

Aivan karkkihyllyn vieressä oli Löytökulman kruununjalokivi, lehtihylly. Se oli pieni, ehkä metrin levyinen ja miehen korkuinen, muistaakseni metallirakenteinen ständi, joka oli aina täynnä kaikkea kiehtovaa. Alhaalla olivat sarjakuvat, niiden yläpuolella valikoima kirjoja, lähinnä pokkareita ja ylimpänä miestenlehdet. Pornoa tietenkin vilkuiltiin syrjäkarein, vaikka myyjä oli kassan takana aivan vieressä tarkkailemassa (paras tapa oli peruuttaa puolitoista metriä oviaukosta kuivamuonahuoneen puolelle, jolloin myyjä ei suoraan nähnyt hämmentynyttä tissientuijottelua). Myöhemmin murrosiän aikaan maksoin kaverille siitä, että hän kävi lunastamassa jonkin näistä ylähyllyn lehdistä. Itse en uskaltanut. Etukäteen käytiin tarkistamassa valikoiman ja mietittiin, mitkä lehdet olisivat ostamisen arvoisia. Jotain suuntautumisestani (antikvaarisesta, ei välttämättä seksuaalisesta) kertoo se, että aina kun mahdollista, päädyin 60-70-luvun lehtiin, joissa oli kyllä nainen kannessa mutta lähinnä miespoliitikkoja sisäsivuilla.

Löytökulman kirjahyllyn kävin kyllä aina läpi, mutta harvoin ostin mitään siltä. "Kirja" on tietysti suhteellinen käsite tässä; suurin osa valikoimasta oli kioskipokkareita, Jerry Cottoneita oli paljon, joskus mukaan oli eksynyt jopa jokin kovakantinen mutta se oli harvinaista. Moni pokkarisarjan nimi tuli kuitenkin tutuksi noilla tsekkauskäynneillä. Varsinkin erilaisia länkkäreita oli paljon, ja muistot Hulkkosista nousivat mielen syövereistä, kun myöhemmin kuulin niiden olevan Kari Nenosen kirjoittamia. Nenosen Noitarovion väitän ostaneeni Löytökulmasta, mitä voi pitää löytönä. Hintaa ei ole voinut olla paria markkaa enempää. Löytökulman oranssit hintalaput muodostuivat yhdeksi lapsuuteni ikoniksi, joka vieläkin sykähdyttää, kun sellainen tulee vastaan mökkihuussin Akkarin kannessa. Kirjojen alla on täytynyt olla tilaa myös Suosikeille ja muille aikakauslehdille, mutta koska nämä eivät osuneet tutkaani tuolloin, ei niistä ole myöskään muistijälkiä.

Antoisin osuus Löytökulman divarihyllystä minulle oli alimpana löytyneet sarjakuvalehdet. Jo ennen kouluikää mummuni toi sieltä Peukaloisen retkiä, Taotaoa, Aku Ankkoja ja Katti Matikaisia. Sarjishyllyjen hienouden tajusin lopullisesti, kun innostuin supersankarisarjakuvasta. Tuntui, että Löytökulmasta löytyi joka kerralla uusia Marveleita ja Batmaneja. Luultavasti tämä ei pidä paikkaansa, mutta joka tapauksessa Löytökulman valikoiman vaihtuvuus on ollut hämmästyttävä. En tiedä, tuotiinko uutta myytävää koko ajan sisään vai oliko takahuoneen varastot isommat kuin äkkiseltään kuvittelisi. Oli miten oli, useat olivat ne Hämäkkimiehet, Ryhmä-X:t, Sarjakuvalehdet ja Marvelit, jotka löysin.

Ja sinne ne päätyivät takaisin. Olen ollut aina patologinen keräilijä, kohteet vain ovat vaihdelleet. Sarjakuvien jälkeen oli jääkiekkokorttien vuoro. Uusia kortteja sai joka kioskilta ja huoltoasemalta, mutta vakava keräilijä etsi myös aiempien vuosien painatteita. Koska keräilykortit olivat sillä hetkellä Suomessa koulupihojen suurin fad (käsittääkseni kova juttu myös koulujen ulkopuolella ja muuallakin maailmassa), nousi ympäri Suomen hetkeksi aikaa valtava määrä korttiliikkeitä. Ne ansaitsivat ihan oman muistelmateoksensa, niin kuin ne silloin ansaitsivat kaiken liikenevän rahani. (Oma vakiopaikkani oli mänttäläinen Mellimaa, joka myi kyllä irtokarkkia ja kahveja mutta jonka olemassaolon syy oli uskoakseni jääkiekkokortit.) Niinpä saivat sarjakuvatkin mennä. Kannoin koko satojen lehtien kokoelman Löytökulmaan ja lähdin sadan markan setelin kanssa kohti Tampereen korttilaareja. Olo oli tyhjä, myönnän. Samalla opin jotain kaupankäynnin laeista: jotta voi myydä halvalla, on ostettava vielä halvemmalla. Toivottavasti Marvelini saivat hyvän kodin jonkun toisen innokkaan lukijan luota. Niiden myynti on myöhempinä vuosina harmittanut moneen kertaan.

Huomaan puhuvani Löytökulmasta melkein kuin oikeasta divarista. Kyse kun oli lopulta yhdestä hyllyllisestä vanhoja lehtiä. Se oli kuitenkin enemmän kuin muut 1990-luvun vilppulalaisen lapsen vaihtoehdot yhteensä. Se oli omanlaisensa ehtymätön runsaudensarvi.

Olisin voinut vannoa, että Löytökulma koki loppunsa vasta sen jälkeen, kun itse olin jo siirtynyt opiskelemaan vehreämmille divarimaille syksyllä 2002. Vilppulan Löytökulma Lillomäki Ky on kuitenkin poistunut kaupparekisteristä kesäkuussa 2001. Muistaakseni Löytökulma-nimi kyllä säilyi katukuvassa jonkin aikaa, eri yrittäjän toimesta. Jossain vaiheessa se vaihtoi osoitetta tien toiselle puolelle. Nämä vaiheet eivät enää kuulu minun tarinaani.