William Markus: Neiti talonmies. Autuas eversti
Neiti talonmies (1955) on monella tapaa perinteinen Hilja
Valtosen romaanin filmatisointi. Se on romanttinen komedia, jossa sanavalmis ja
itselliseen päätöksentekoon kykenevä naishahmo osoittaa toimijuutensa. Orvoksi
jäänyt nuori evakko Irja päätyy parin mutkan kautta koulun talonmieheksi.
Koulun rehtori ei salli hänen suorittaa työn ohessa keskikoulua, joten Irja
suorittaa ylioppilastutkinnon salaa toisessa koulussa. Osana opiskeluaan hän
harjoittelee kirjoittamista anonyymin kirjeenvaihtoystävän kanssa. Lopulta
tarina päätyy ilmiselvään romanttiseen ratkaisuun, jossa Irja ei kuitenkaan
joudu tinkimään omista arvoistaan. Neiti talonmies on kepeä ja hyväntuulinen
muttei tyhjänpäiväinen komedia, jonka parhaat puolet ovat velkaa Valtosen romaanille.
Samalla se kompuroi runsaiden yksityiskohtiensa ja monien sivujuonteidensa
kanssa. William Markuksen ohjaus ei voi tasata käsikirjoituksen kuoppia mutta
parhaansa yrittää. Suurin ongelma on kuitenkin pääosan Nelly Lovén. Hän on
kyllä pirtsakka ja ilmeikäs, mutta replikointi on auttamattoman kömpelöä. On
ikävä ajatella, että tuottaja Särkällä nuori lupaus tarkoitti 19-vuotiasta,
joka suostuu paljastamaan takapuolensa kameralle.
Niinikään Markuksen ohjaama ja osittain kirjoittama Autuas eversti
(1958) on kummajainen kotimaisessa elokuvassa. Usein se mainitaan niin sanotun
brittiläisen huumorin edustajaksi, ja totta onkin, että alkuidean hirtehinen
huumori ja totisella naamalla tehty hölmöily saa ajatukset siihen suuntaan. Pikemminkin
elokuva kuitenkin edustaa toista brittiläisen komedian suuntausta: slapstickistä
periytynyttä hölmöilysekoilua. Tarinan lähtökohta on hyvä: vanha rakuuna tekaisee
kuolemansa, jotta pääsee karkaamaan nuoruudenrakkautensa luo. Tästä aihelmasta
kuitenkin sensuuri vei ison osan, joten lopputulosta on vaikea hahmottaa
suhteessa aikeisiin. Niinpä Autuas eversti päätyy olemaan kummallisen groteski
irvailu, absurdi kohellus, spedeä ennen Spedeä. Alle kolmekymppinen Pentti
Siimes vanhana everstinä on kyllä vaikuttava, vaikkeivät hänenkään maneerinsa
ihan loppuun asti kanna.
Edvin Laine: Kultamitalivaimo. Ruma Elsa
Edvin Laineen ohjaama Kultamitalivaimo on yhtäaikaa hirvittävän vanhentunut ja toisaalta orastavan moderni. Tarina kietoutuu orastavan naisurheilun ympärille. Kaksi työhönsä uponnutta ukkomiestä kokee miehuutensa uhatuksi, kun heille sattumalta selviää, että heidän kotirouvansa ovatkin yleisurheilijoita! Mokomaa "hormoonien härnäystä", vähissä vaatteissa keekoillua muiden nähden – eikä lapsentekoonkaan olla valmiita, kun on moisia omia pyrintöjä. Mainekin menee, kun muut pojat naureskelevat. Seuraa kaksoisasumusero, jonka aikana miehet yrittävät tulla toimeen keskenään ja oppia hyväksymään tosiasiat. Kiukutteleva Hannes Häyrinen on hieno vastavoima jäyhän puisevalle Tapio Rautavaaralle. Ritva Arvelo ja Hillevi Lagerstam sen sijaan jäävät suotta varjoon, toisin kuin Siiri Angerkoski taloudenhoitajana. Ei Kultamitalivaimo mikään kummoinen elokuva ole, mutta sujuvan viihdyttävä hassuttelu kuitenkin. Vaikka lopulta naisen paikka on sitten kuitenkin synnyttämässä... Laine palasi sukupuoliroolien pariin Ensi Rislakin näytelmän filmatisoinnissa Ruma Elsa. Nimihenkilö on "hieman erikoinen" opiskelija, joka ei ole koskaan mahtunut perinteiseen tytönrooliin. Hänen kuivakka kemian professorinsa ryhtyy hänen uudeksi isäpuolekseen ja napit ovat välittömästi vastakkain. Tämä kutsuu Elsaa vanhan sadun mukaan rumaksi, ja samaa hän saa kuulla muiltakin. Läpeensä vihainen Elsa päättää näyttää kaikille – kaivamalla kaiken viehätysvoimansa esiin ja hurmaa miehet. Ja helpostihan nuo tuntuvat lakoavan. Elokuvan kritiikki helposti lumoutuvista miehistä on pääpiirteissään ihan pätevää tänäkin päivänä, ja Elsan kapinallinen hahmo on melko moderni. Näytelmä on selvästi innoittanut elokuvantekijöitä. Laineen ohjaus on eläväistä, ja näyttelijöistä varsinkin Arvo Lehesmaa irrottelee professorina oikein kunnolla.
Ken Loach: I, Daniel Blake
I, Daniel Blake (2016) on työläis-Englannin omatunnon, ohjaaja Ken Loachin, menestyksekkäin elokuva. Se on Loachin myöhäistuotannon huippu ja muutoinkin kuvaava esimerkki hänen sosiaalisesta realismistaan. Keski-ikäinen timpuri on saanut sydänkohtauksen ja lääkäriltä kiellon tehdä työtä. Työvoimavirasto on kuitenkin eri mieltä ja panee miehen byrokraattiseen oravanpyöräänsä, jonka ainoa tarkoitus tuntuu olevan väsyttää tukien hakijat.
Onneksi muiden vastaavassa jamassa olevien tuki on vahvaa. Loachin elokuvien syvä ymmärrys yhteiskunnan päähänpotkimia kohtaan on sukua kaurismäkeläisyydelle, eikä englantilainen miljöö juuri eroa meikäläisestä. Jäykäntarkka konttorikafkailu tuntuu valitettavasti olevan yleiseurooppalainen vaiva. Loachin (ja käsikirjoittaja Paul Lavertyn) hahmojen solidaarisuus on melkein katharttista; pienten ihmisten lämpö hyvää vastalääkettä nykypäivänkin toivottomuuteen.
Sen sijaan toimiston itseensä tyytyväiset pikkudiktaattorit herättävät ansaitun raivon aivan yhtä tehokkaasti. Työtäänhän hekin vain tekevät, mutta oma turvattu asema saa tuuppimaan heikommat rinnettä alas aina kun mahdollista. Ja sitten ovat ne, jotka ovat valmiita hyötymään muiden hädästä. Vanhan ajan selviytymistaistelusta on tullut pelisääntöjen hurskasta noudattamista tai itsekästä oman edun tavoittelua muita tallomalla. Loach on ankara, mutta hänen elokuviensa suuri sydän on paikoillaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti