Luettua: toukokuu 2026

Sari Kivistö, Katariina Kärkelä, Erika Pihl, Isa Välimäki: Kadonneet kirjallisuuden lajit. Nokturno, gaseeli ja muita unohdettuja aarteita. Helsinki 2026: Kustantamo S & S. 383 s.

Kirjallisuus on tänä päivänä niin proosakeskeistä, että muut lajit tuppaavat unohtuman helposti kokonaan. Toisaalta kirjoitettu maisemamme on täynnä mitä erikoisempia tekstilajeja, etenkin ei-kaunokirjallisia, vaikka arjessa emme välttämättä erittelekään niitä kovin tietoisesti. Samalla vanhoja lajeja unohtuu ja jää pois käytöstä kaikessa hiljaisuudessa ja huomaamatta. Näin on tietenkin ollut aiemminkin, ja ilmiötä kuvaa tänä vuonna ilmestynyt teos Kadonneet kirjallisuuden lajit.

Sari Kivistön, Katariina Kärkelän, Erika Pihlin ja Isa Välimäen kirjoittama kirja esittelee kolmekymmentä tekstilajia, jotka ovat sittemmin kadonneet kokonaan tai ainakin lähes. Mukana on sellaisia edelleen kollektiiviseen yleissivistykseen kuuluvia lajeja kuin luomiskertomus, loitsu tai murhaballadi, harrastelijoillekin tutut idylli, nokturno ja sokraattinen dialogi mutta myös joukko kirjallisia kuriositeetteja, kuten suljetulle ovelle omistettu paraklausithyron, pieruhuumorin klassikko fabliau ja ompelutöitä voimauttaen säestäneet kudontalaulut.

Kokonaisen tekstilajin katoaminen voi johtua maun ja muodin virtauksista; idyllejä ei tänä päivänä kirjoiteta, koska ne koetaan naiivina kitschinä. Toisaalta ympäröivässä todellisuudessa tapahtuvat muutokset tekevät joiltain teksteiltä elintilan; sanomalehtirunoudelle ei enää ole juurikaan julkaisumahdollisuuksia, pyramiditekstit liittyvät kuolleeseen uskontoon. Kadonneet kirjallisuuden lajit osoittaa hyvin, että tekstilajit saattavat myös jäädä elämään eräänlaista puolielämää, kun muut kirjallisuuden muodot säilövät niiden muodon itseensä. Loitsurunous ei ainakaan ”sivistyneissä länsimaissa” elä, mutta samaan aikaan täkäläinen fantasiakirjallisuus museoi sen idean. Osaa vanhoista lajeista käytetään edelleenkin, etenkin runoudessa, mutta useimmiten kyse lienee tietoisesta nekromantiasta.

Kadonneet kirjallisuuden lajit ei ole kirjallisuustieteellinen genreanalyysi. Pikemminkin sen kirjoitukset ovat kulttuuriesseitä, joissa ei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta jäädä tiukasti vain käsiteltävään tekstilajiin. Yleensä kirjoittajat pohtivat myös maailmaa ja sen ilmiöitä tekstien ympärillä ja johtavat ajatuksensa nykyaikaankin. Neljästä kirjoittajasta huolimatta kirjan tyyli on yhtenäinen ja tasavahva. Itse olisin kaivannut enemmän konkreettisia esimerkkejä ja näytteitä, mutta laaja lähdeluettelo toimii hyvänä tienviittana sellaisten äärelle.

Richard Dalby (toim.): Suuri noitakirja. Hyvinkää 1994: Book Studio. 336 s. Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Collector antologia 11. – Alkuteos: Tales of Witchcraft (1991).

Richard Dalbyn toimittama Suuri noitakirja sisältää pitkälti toistakymmentä kertomusta noidista. Noitahan on hyvin keskeinen hahmo kansanperinteessä varmaankin lähes kaikkialla maailmassa. Länsimaisessa populaarikulttuurissa noita on kokenut niin vahvan merkityslaajeneman, ettei se oikein edes tunnu relevantilta. Pottereiden ja lastenviihteen noitahahmot ovat tulleet kauas Raamatun, Macbethin tai vaikkapa Kalevalan arkkityypeistä. Dalbyn antologia kuitenkin yrittää saada tolkkua kirjalliseen noitaan sellaisena kuin se on esiintynyt 1900-luvun englanninkielisessä kirjallisuudessa.

Kertomuksista kaksi on tätä teosta varten kirjoitettuja, ja neljä muuta on peräisin 1970–1980-luvuilta. Seitsemän tarinaa sen sijaan on ilmestynyt alun perin ennen toista maailmansotaa. Dalbyn tyylitajusta kertoo se, että modernit tekstit solahtavat vanhempien sekaan vaivattomasti niin tyyliltään kuin kerronnaltaan. Toki Stephen Kingin Mummi pistää silmään kirjoittajan niin tuttujen maneerien vuoksi, mutta sekin on vallan kelpo juttu. Ylipäänsä kertomukset rakentuvan enemmänkin tunnelman kuin toiminnan varaan. Useat jakavatkin monia samankaltaisuuksia klassisen kummitustarinan kanssa. Esimerkiksi N. Dennetin Pääkallo on hieno esimerkki tästä.

Aivan tasalaatuinen kokoelma ei kuitenkaan ole. Joukkoon on eksynyt W. F. Harveyn kömpelö kertomus, jonka loppukierre on kuin Hitchcockin lukemistolehdistä. Myös pari muuta Suuren noitakirjan teksteistä on selvästi vähäisempää laatua. Mutta Markku Sadelehtohan on sanonut, että antologiassa kuuluu aina olla joku selvästi huonompi juttu, jotta hyvät saisivat loistaa. Kokonaisuutta rikkoo myös muutama humoristinen tarina mutta ei huonolla tavalla. Sakin ja Robert Blochin hirtehisyys tunnetaan, mutta myös Ronald Chetwyn-Hayesin Sorretun päivä on vanhentuneenakin ihan hauska (sitä paitsi se on ensimmäinen noitatarina, jossa mainitaan Harry Potter!). Kunniamaininnan ansaitsevat kaksi liki sadun tyyliin kirjoitettua kertomusta. Marjorie Bowenin Yksi jäi jäljelle on hyvin tyylikäs ja runsaan värikäs novelli. Manly Wade Wellmanin Noidan kissa puolestaan on toiveikkaasti heikoimman puolella ja päättää kokoelman nousujohteisesti.