Georges Simenon: Maigret ja kunnon ihmiset (Maigret et les braves gens, 1962). Helsinki 1991: Otava. 188 s. Suom. Irmeli Sallamo. – Suomennos ilmestynyt alun perin 1965.
Minulla on tapana koluta kirjastojen vaihtohyllyjä mielessä paitsi oman kotikirjastoni kartuttaminen myös luokkahuoneeni varantojen täydentäminen. Etenkin klassikoita ja genrekirjallisuutta olisi hyvä olla tarjolla oppilaille jo talon puolesta. Budjettia tämmöisiin hankintoihin ei ole, joten minulle kelpaa oikein mainiosti ilmaiset niteet. Eipä tarvitse olla huolissaan siitäkään, miten lukijat kirjoja kohtelevat.
Haminan pääkirjaston aulasta tarttui mukaan Georges Simenonin Maigret ja kunnon ihmiset (Maigret et les braves gens, 1962). Ajattelin, että eipä taidakaan koulun hyllyssä olla vielä yhtään Maigret-kirjaa ja alan klassikkohan se on. Ja sitten tajusin, etten kyllä itsekään ole lukenut yhtään Simenonia...
Tilanne on nyt korjattu, eikä minulla ole paljon sanottavaa. Maigret'lla on maine "vähän parempana liukuhihnadekkarina" ja allekirjoitan sen kyllä tämän yhden nimikkeen perusteella. Tarina ei ole erityinen, mutta kieli on tarkkaa ja tunnelmassa on kaihoisaa kauneutta. Pelkkä juoniselostus ei selittäisi, miksi lukukokemus oli niinkin nautittava kuin se oli. Ammattimies Simenon osaa työnsä ja osoittaa siinä sivussa hieman humaania ymmärtämystäkin kanssaeläjiään kohtaan.
Haminan pääkirjaston aulasta tarttui mukaan Georges Simenonin Maigret ja kunnon ihmiset (Maigret et les braves gens, 1962). Ajattelin, että eipä taidakaan koulun hyllyssä olla vielä yhtään Maigret-kirjaa ja alan klassikkohan se on. Ja sitten tajusin, etten kyllä itsekään ole lukenut yhtään Simenonia...
Tilanne on nyt korjattu, eikä minulla ole paljon sanottavaa. Maigret'lla on maine "vähän parempana liukuhihnadekkarina" ja allekirjoitan sen kyllä tämän yhden nimikkeen perusteella. Tarina ei ole erityinen, mutta kieli on tarkkaa ja tunnelmassa on kaihoisaa kauneutta. Pelkkä juoniselostus ei selittäisi, miksi lukukokemus oli niinkin nautittava kuin se oli. Ammattimies Simenon osaa työnsä ja osoittaa siinä sivussa hieman humaania ymmärtämystäkin kanssaeläjiään kohtaan.
J. V. Lehtonen: Toivioretki Nurmijärvelle y.m. lukuja Aleksis Kivestä. Helsinki 1933: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 135 s. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 195.
Tulevan professorin, tuolloisen dosentin J. V. Lehtosen Toivioretki Nurmijärvelle y.m. lukuja Aleksis Kivestä kokoaa yhteen joukon kirjoittajan Kivi-aiheisia esseitä ja esitelmiä vuosilta 1922–1929. Tekstit käsittelevät niin Kiven omistamia ja lukemia kirjoja, hänen teostensa puuaiheita ja hänen uskonnollisia pohdintoja sielun kuolemattomuudesta. Kirjoittajan ote on ihastuttavan vanhanaikainen (siis tämän päivän näkökulmasta) – ei menisi tämmöinen biografismi enää läpi kirjallisuuden laitoksella.
Teoksen nimiteksti on oikeastaan matkakirjallisuutta: kuvaus pyöräretkestä 1920-luvun Nurmijärvelle, Kiven elämän ja teosten maisemiin. Matkan ei tarvitse suuntautua pitkälle ollakseen kiehtova, varsinkaan kun ajallista etäisyyttä on satakunta vuotta.
Teoksen nimiteksti on oikeastaan matkakirjallisuutta: kuvaus pyöräretkestä 1920-luvun Nurmijärvelle, Kiven elämän ja teosten maisemiin. Matkan ei tarvitse suuntautua pitkälle ollakseen kiehtova, varsinkaan kun ajallista etäisyyttä on satakunta vuotta.
Kalle Achté: Syksystä jouluun. Aleksis Kivi psykiatrin silmin. Helsinki 1982: Otava. 300 s.
Psykiatri, psykoanalyytikko, professori ja kirjamies Kalle Achté kirjoitti Aleksis Kivestä "psykiatrin silmin" teoksessa Syksystä jouluun. Hän pyrkii lähteiden ja Kiven kirjoitusten perusteella hahmottamaan tämän terveyden- ja mielentilaa. Achté on analyysissään varovainen, kuten pitääkin, mutta varsinkin kaunokirjallisia tekstejä tulkitessaan hän sortuu ylilyönteihin.
Yhtenä ilmiselvänä herätteenä kirjalle on ollut Veijo Meren Aleksis Stenvallin elämä (1974), jota Achté kommentoi ahkeraan. Käsittääkseni myös hänen oma teoksensa pääsi monenlaisten kommentaarien kohteeksi, niin hyvässä kuin pahassa. Nykylukija ei hätkähdä monistakaan Achtén näkökulmista, joskin kirjan psykologinen puoli on luonnollisesti jo osittain vanhentunutta. Etenkin avoimen freudilaiset tulkinnat tuskin enää hyväksyttäisiin näin yksioikoisina. Meren lisäksi Achté kommentoi muutakin aiempaa Kivi-tutkimusta. Arviointiosa jää pahimmillaan irralliseksi muusta kokonaisuudesta mutta parhaimmillaan kirjoittaja saa aikaan mielenkiintoista dialogia edeltäjiensä kanssa.
Syksystä jouluun on asiallisesti ja koruttomasti kirjoitettua asiaproosaa, mikä hieman itseäni yllätti. Achtélla kun oli tapana esimerkiksi Bibliophiloksen sivuilla revitellä hyvinkin hurjin verbaalisin keinoin. Myös hänen (Rantasen ja Tammisen kanssa) kirjoittamansa kirja Elämänmäen parantolan tohtori E. W. Lybeckistä on muistaakseni paljon irrottelevampi sävyltään.
Yhtenä ilmiselvänä herätteenä kirjalle on ollut Veijo Meren Aleksis Stenvallin elämä (1974), jota Achté kommentoi ahkeraan. Käsittääkseni myös hänen oma teoksensa pääsi monenlaisten kommentaarien kohteeksi, niin hyvässä kuin pahassa. Nykylukija ei hätkähdä monistakaan Achtén näkökulmista, joskin kirjan psykologinen puoli on luonnollisesti jo osittain vanhentunutta. Etenkin avoimen freudilaiset tulkinnat tuskin enää hyväksyttäisiin näin yksioikoisina. Meren lisäksi Achté kommentoi muutakin aiempaa Kivi-tutkimusta. Arviointiosa jää pahimmillaan irralliseksi muusta kokonaisuudesta mutta parhaimmillaan kirjoittaja saa aikaan mielenkiintoista dialogia edeltäjiensä kanssa.
Syksystä jouluun on asiallisesti ja koruttomasti kirjoitettua asiaproosaa, mikä hieman itseäni yllätti. Achtélla kun oli tapana esimerkiksi Bibliophiloksen sivuilla revitellä hyvinkin hurjin verbaalisin keinoin. Myös hänen (Rantasen ja Tammisen kanssa) kirjoittamansa kirja Elämänmäen parantolan tohtori E. W. Lybeckistä on muistaakseni paljon irrottelevampi sävyltään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti