Julie Delpy: 2 päivää Pariisissa. Fred Cavaye: Kaiken se kestää
2 päivää Pariisissa (2 Days in Paris, 2007) on läpeensä Julie Delpyn elokuva. Hän ohjasi, käsikirjoitti, sävelsi elokuvan ja näyttelee vielä toisen pääroolin. Se alkaa kolmekymppisten romanttisena komediana, ja semmoinen se tavallaan onkin, mutta siinä on kyse paljosta muustakin. Ranskalaisnainen ja amerikkalaismies ovat Euroopan-reissulla, ja miehen on hyvin hankala sopeutua ranskalaisiin tapoihin tai edes ymmärtää niitä. Dialogi on terävää, havainnot kulttuurieroista ovat teräviä, huomiota arkisista pikkuasioista ovat teräviä. Elokuva on läpikotaisin korostetun älykäs ja näppärä. Sittenkin sen todellinen arvo on ihmistenvälisten suhteiden moninaisuuden ja vaikeuden kuvaamisessa; sen miten vaikea on todella tuntea toista. Se näyttää tehokkaasti myös sen, miten helposti mustasukkaisuus kasvaa ihmisen sisässä ja saa vainoharhaisia piirteitä. Ei huono saavutus pintakepeältä komedialta.
Fred Cavayen ohjaama Kaiken se kestää (Pour elle, 2008) on kiehtovasti kudottu elokuva. Se alkaa suoraan käännekohdasta: perheenäiti pidätetään rynnäköllä suoraan aamiaispöydästä. Todisteet puhuvat häntä vastaan – hänet tuomitaan pomonsa murhasta. Näkökulma on naisen aviomiehen, joka vuosien ajan yrittää kaikin voimavaroinensa auttaa tätä ensin laillisen keinoin, sitten laittomin. Mies alkaa järkätä vankilapakoa. Siinä sivussa pitäisi huolehtia kasvavasta lapsesta. Vincent Lindon pääosassa on karismaattisen vakuuttava. Hän saa perinteiseen "tavallinen ihminen epätoivoisessa tilanteessa"-kuvioon luonnetta.
Fred Cavayen ohjaama Kaiken se kestää (Pour elle, 2008) on kiehtovasti kudottu elokuva. Se alkaa suoraan käännekohdasta: perheenäiti pidätetään rynnäköllä suoraan aamiaispöydästä. Todisteet puhuvat häntä vastaan – hänet tuomitaan pomonsa murhasta. Näkökulma on naisen aviomiehen, joka vuosien ajan yrittää kaikin voimavaroinensa auttaa tätä ensin laillisen keinoin, sitten laittomin. Mies alkaa järkätä vankilapakoa. Siinä sivussa pitäisi huolehtia kasvavasta lapsesta. Vincent Lindon pääosassa on karismaattisen vakuuttava. Hän saa perinteiseen "tavallinen ihminen epätoivoisessa tilanteessa"-kuvioon luonnetta.
Burt Lancaster: Mies Kentuckysta
Burt Lancaster on yksi suurimmista klassisen Hollywoodin näyttelijöistä, mutta ehtipä hän ohjatakin. Lancasterin ainoa yksinään ohjaama elokuva Mies Kentuckysta (The Kentuckyan, 1955) on sympaattinen länkkäri. Gelix Holtin romaaniin perustuvassa tarinassa kentuckylainen mies yrittää poikansa kanssa päästä Teksasiin, missä saa metsästää rauhassa muista ihmisistä välittämättä. Romanttinen idealisti jämähtää rahapulassa veljensä asuttamaan pikkukylään kasaamaan varoja ja osoittamaan luvattuun osavaltioon vievää jokilaivaa. Samalla remmiin lyöttäytyy pari naista ja niskaan piiskaa heilutteleva niljake. Tarina on melko kirkasotsainen; sympaattinen muttei paljon muuta. Onpa mukana sentään pari musiikkinumeroa. Walter Matthau tekee esikoisroolinsa piiskapahiksena, ja John Carradine luimistelee muuten vain.
John Harrison: Veren kirjat. Anthony DiBlasi: Kammo
Clive Barkerin novellikokoelmien sarja Veren kirjat (Books of Blood, 1984–1985; suom. 1989–1992) oli iso juttu kansainvälisestikin, mutta Suomen perifeerisessä kauhuvalikoimassa ne olivat jossain määrin vallankumouksellisia. Omaperäisiä ideoita ikuisten kauhuaiheiden sijaan, mustaa huumoria, kaunista kieltä (joskin suomennokset eivät tätä aina tavoita). Samaan aikaan elokuvan puolella Barker ohjasi oman tarinansa pohjalta Hellraiserin, ja tottahan Veren kirjojenkin mielikuvituksellisista kertomuksista alkaisi pian tulla hienoja filmatisointeja. Tulihan niitä, mutta laatu oli aika vaihtelevaa. Nyt katseluun pääsi pari brittiläistä 00-luvun elokuvaa.
Nimitarina, kokoelmien kehystarinana toiminut Veren kirja, filmattiin 2009. John Harrisonin ohjaamassa elokuvassa on kyllä viehätyksensä (englantilaisuuden vaikutusta, veikkaan), mutta aika kömpelöksi se jää. Paranormaaleihin ilmiöihin erikoistunut tutkija päätyy taloon, jossa nuori nainen on kuollut. Mukaan tarttuu selvänäkemiseen taipumuksia osoittava opiskelija, jonka nahkaan kuolleiden henget alkavat kirjoitella muistelmiaan. Tuloksena on alkuperäisen kummitustalojuttu, jossa ei ole kovin paljon omaperäisyyttä. Yhtään ei auta, ettei keskeisillä näyttelijöillä ole juuri karismaa. Päälleliimattu "eroottisuuskin" lähinnä vaivaannuttaa. Vasta aivan lopussa yritetään tavoitella alkuperäistarinan eeppisiä kauhuvisioita, mutta silloin on jo myöhäistä.
Paljon onnistuneempi sen sijaan on myöhemmin samana vuonna ilmestynyt Kammo (Dread, 2009; ohj. Anthony DiBlasi). Muutama opiskelija alkaa tehdä tutkimusta ihmisten peloista. Tietenkin heillä on myös omansa – yhden vanhemmat on tapettu tämän ollessa kuuden ja lapsi on nähnyt kaiken. Traumat alkavat tulla pintaan, niin hänellä kuin muillakin. Elokuva on dynaaminen ja tyylikäs. Siinä on jännitettä ja vimmaa, ja pääosissa on vaikuttavia kasvoja. Kammo ei oikeastaan ole kauhuelokuva lainkaan, jonkinlainen psykodraama enemmänkin. Vasta lopussa Peeping Tom -vaihde lähtee kunnolla jylläämään.
Nimitarina, kokoelmien kehystarinana toiminut Veren kirja, filmattiin 2009. John Harrisonin ohjaamassa elokuvassa on kyllä viehätyksensä (englantilaisuuden vaikutusta, veikkaan), mutta aika kömpelöksi se jää. Paranormaaleihin ilmiöihin erikoistunut tutkija päätyy taloon, jossa nuori nainen on kuollut. Mukaan tarttuu selvänäkemiseen taipumuksia osoittava opiskelija, jonka nahkaan kuolleiden henget alkavat kirjoitella muistelmiaan. Tuloksena on alkuperäisen kummitustalojuttu, jossa ei ole kovin paljon omaperäisyyttä. Yhtään ei auta, ettei keskeisillä näyttelijöillä ole juuri karismaa. Päälleliimattu "eroottisuuskin" lähinnä vaivaannuttaa. Vasta aivan lopussa yritetään tavoitella alkuperäistarinan eeppisiä kauhuvisioita, mutta silloin on jo myöhäistä.
Paljon onnistuneempi sen sijaan on myöhemmin samana vuonna ilmestynyt Kammo (Dread, 2009; ohj. Anthony DiBlasi). Muutama opiskelija alkaa tehdä tutkimusta ihmisten peloista. Tietenkin heillä on myös omansa – yhden vanhemmat on tapettu tämän ollessa kuuden ja lapsi on nähnyt kaiken. Traumat alkavat tulla pintaan, niin hänellä kuin muillakin. Elokuva on dynaaminen ja tyylikäs. Siinä on jännitettä ja vimmaa, ja pääosissa on vaikuttavia kasvoja. Kammo ei oikeastaan ole kauhuelokuva lainkaan, jonkinlainen psykodraama enemmänkin. Vasta lopussa Peeping Tom -vaihde lähtee kunnolla jylläämään.
Ian Parker: Birdy. Spike Jonze: Adaptation – minun versioni
lan Parkerin Birdy (1984), joka perustuu William Whartonin romaaniin, on erikoinen yhdistelmä Vietnamin traumoja, 60-lukulaista nostalgiaa, pakkomielteitä, ystävyyttä ja jonkinlaista amerikkalaista versiota maagisesta realismista. Kaksi kaverusta invalidisoituvat Vietnamissa: toinen saa teräsleuan, toinen muuttuu linnuksi. Takaumissa kerrotaan heidän yhteisestä taustastaan, kasvukivuistaan ja varsinkin toisen kaveruksen, nimihenkilö Birdyn, fiksaatiosta ja samaistumisesta lintuihin. Elokuva on suurelta osin vaikuttava, paikoin lähes imelä, koko ajan omanlaisensa. Peter Gabrielin musiikki tekee osansa kummaan tunnelmaan. Nicolas Cage on oikeasti aika hyvä roolissaan, Matthew Modine parempi. Lentokohtaukset ovat nykyisinä droneaikoinakin vahvoja.
Spike Jonzen elokuvassa Adaptation – minun versioni (2002) Cage esittää elokuvan käsikirjoittaja Charlie Kaufmania (ja tämän fiktiivistä kaksoisveljeä). Tämä on kirjoittamassa seuraavaa elokuvaansa Being John Malkovichin jälkeen Susan Orleanin kirjasta The Orchid Thief. Se puolestaan on todellinen ei-fiktiivinen kirja. Adaptation yhdistelee faktaa, fiktiota, autofiktiota, metaelokuvaa, fantasiaa ja varman paljon muutakin kiehtovan omaperäiseksi filmiksi. Se kuljettaa rinnan monta tarinaa ja aikatasoa: elokuvan kirjoittamista, sen pohjana olevan kirjan kirjoittamista, katkelmia, takaumia. Lopussa lähdetään tyylipuhtaan trillerin poluille.
Spike Jonzen elokuvassa Adaptation – minun versioni (2002) Cage esittää elokuvan käsikirjoittaja Charlie Kaufmania (ja tämän fiktiivistä kaksoisveljeä). Tämä on kirjoittamassa seuraavaa elokuvaansa Being John Malkovichin jälkeen Susan Orleanin kirjasta The Orchid Thief. Se puolestaan on todellinen ei-fiktiivinen kirja. Adaptation yhdistelee faktaa, fiktiota, autofiktiota, metaelokuvaa, fantasiaa ja varman paljon muutakin kiehtovan omaperäiseksi filmiksi. Se kuljettaa rinnan monta tarinaa ja aikatasoa: elokuvan kirjoittamista, sen pohjana olevan kirjan kirjoittamista, katkelmia, takaumia. Lopussa lähdetään tyylipuhtaan trillerin poluille.
Volker Schlöndorff: Kauppamatkustajan kuolema. Steve Jacobs: Häpeäpaalu
Saksalaisen elokuvan uuden aallon ykkösnimiin kuuluneen Volker Schlöndorffin uraan on mahtunut kaikenlaista. Kokemus teatteriohjaajana tuli käyttöön, kun hän päätyi ohjaamaan Yhdysvalloissa tv-elokuvan Kauppamatkustajan kuolema (Death of a Salesman, 1985). Arthur Millerin näytelmä on filmattu moneen kertaan ympäri maailman, mutta Schlöndirffin näkemys saattaa olla tinkimättömin. Näytelmään ei juurikaan ole tehty muutoksia, mutta mistään filmatusta teatterista ei ole kyse. Näytelmämäisyys näkyy siinä, että näyttelijöillä on tilaa eikä leikkaajalla ole kiirettä. Elämäänsä pettynyt Dustin Hoffmanin esittämä kauppamatkustaja muistelee menneitä, ja hänen poikansa kipuilee omassa elämässään isän odotuksia vastaan. Jälkimmäisessä roolissa Malkovich tekee varhaisen mestarisuorituksen. Kauppamatkustajan kuolema oli pitkästä aikaa suuri elokuvaelämys – pettymys ja resignaatio puhuttelevat aina.
Kolmattakymmentä vuotta myöhemmin Malkovich esiintyi Steve Jacobsin ohjaaman, australialaisen Häpeäpaalun (Disgrace, 2008) pääosassa. Elokuva perustuu eteläafrikkalaisen J. M. Coetzeen romaaniin ja kertoo kirjallisuuden professorista, joka joutuu häpeään, kun hänen suhteensa opiskelijaan paljastuu. Mies muuttaa maaseudulle aikuisen tyttärensä luo, missä apartheidin jälkeisen Etelä-Afrikan todellisuus iskee päin näköä. Elokuva on ahdistava muttei sillä tavalla, joka menisi ihon alle. Melkein kuitenkin. Malkovichin melkein autistinen charmi saa loistaa – ensin sivistyneen ylimielisenä, sitten olosuhteisen nöyryyttämänä. Ohjaus on vähäeleistä mutta tiukkaotteista. Jännite ei juuri hellitä.
Kolmattakymmentä vuotta myöhemmin Malkovich esiintyi Steve Jacobsin ohjaaman, australialaisen Häpeäpaalun (Disgrace, 2008) pääosassa. Elokuva perustuu eteläafrikkalaisen J. M. Coetzeen romaaniin ja kertoo kirjallisuuden professorista, joka joutuu häpeään, kun hänen suhteensa opiskelijaan paljastuu. Mies muuttaa maaseudulle aikuisen tyttärensä luo, missä apartheidin jälkeisen Etelä-Afrikan todellisuus iskee päin näköä. Elokuva on ahdistava muttei sillä tavalla, joka menisi ihon alle. Melkein kuitenkin. Malkovichin melkein autistinen charmi saa loistaa – ensin sivistyneen ylimielisenä, sitten olosuhteisen nöyryyttämänä. Ohjaus on vähäeleistä mutta tiukkaotteista. Jännite ei juuri hellitä.
Park Chan-wook: Olboy.I'm Cyborg But That's OK. Stoker
올드보이 (engl. Oldboy, 2003) on hieno ja hyvällä tavalla hämmentävä elokuva. Japanilaiseen sarjakuvaan perustuva tarina on yhdistelmä neonoiria, toimintaelokuvaa, visuaalista väkivaltaa, hallittua kuvakieltä ja rytmiä, vahvoja hahmoja, emotionaalista tehoa, monimutkaisia juonenkäänteitä, mustaa huumoria ja monta muutakin asiaa. Mies päätyy ryyppyillan päätteeksi kaapatuksi ja pysyy vankina 15 vuotta. Vapauttamisensa jälkeen hän ryhtyy selvittämään kuka on kaiken takana ja varsinkin miksi. Tarina on mutkikas ja avautuu rauhassa. Ohjaus on taidokkaan tyylikästä ja omaleimaista.
Omaleimaisuus ja rajojen ylittäminen pätee myös vuoden 2006 elokuvaan 싸이보그지만 괜찮아 (engl. I'm Cyborg But That's OK). Se on romanttinen komedia, joka sijoittuu mielisairaalaan. Kerronta tuo mieleen Amelien kaikessa vikkelässä fragmentaarisuudessaan ja kertojaäänten käytössään. Keskushenkilö on nuori nainen, joka kuvittelee olevansa kyborgi, seurustelee koneiden kanssa ja pitää suussaan isoäitinsä tekohampaita. Muukin hahmokaarti on aivan yhtä värikästä. Elokuvan huumori on surrealistista, ajoittain hyvin mustaa.
2013 ilmestyi Parkin ensimmäinen ohjaustyö Yhdysvalloissa. Stoker on Hitchcockia lainaileva, goottisävyinen mysteeri. Se on kuva- ja äänimaailmaltaan taidokas ja tiukkaotteinen elokuva. Perheenisä kuolee, ja hänen paikkansa ottaa kuin tyhjästä tämän veli. Osansa hänen huomiostaan saavat niin leski kuin teini-ikäinen veljentytärkin. Mutkikas on tämänkin elokuvan tarina, mutta jotenkin se ei tunnu ihan täyttävän aikeitaan. Tyylikäs se kuitenkin on ja fiksu, ja siinä nähdään monta hienoa suoritusta.
Omaleimaisuus ja rajojen ylittäminen pätee myös vuoden 2006 elokuvaan 싸이보그지만 괜찮아 (engl. I'm Cyborg But That's OK). Se on romanttinen komedia, joka sijoittuu mielisairaalaan. Kerronta tuo mieleen Amelien kaikessa vikkelässä fragmentaarisuudessaan ja kertojaäänten käytössään. Keskushenkilö on nuori nainen, joka kuvittelee olevansa kyborgi, seurustelee koneiden kanssa ja pitää suussaan isoäitinsä tekohampaita. Muukin hahmokaarti on aivan yhtä värikästä. Elokuvan huumori on surrealistista, ajoittain hyvin mustaa.
2013 ilmestyi Parkin ensimmäinen ohjaustyö Yhdysvalloissa. Stoker on Hitchcockia lainaileva, goottisävyinen mysteeri. Se on kuva- ja äänimaailmaltaan taidokas ja tiukkaotteinen elokuva. Perheenisä kuolee, ja hänen paikkansa ottaa kuin tyhjästä tämän veli. Osansa hänen huomiostaan saavat niin leski kuin teini-ikäinen veljentytärkin. Mutkikas on tämänkin elokuvan tarina, mutta jotenkin se ei tunnu ihan täyttävän aikeitaan. Tyylikäs se kuitenkin on ja fiksu, ja siinä nähdään monta hienoa suoritusta.
Giacomo Battiato: Ruusun nimi
Olen yleensä ensimmäisenä sanomassa, ettei kirjaa ja sen pohjalta tehtyä elokuvaa tule verrata toisiinsa. Kyse on kahdesta eri taiteen muodosta, ja teoksia on arvioitava omillaan. Joskus se vain on tosi vaikeaa.
Kun Umberto Econ Ruusun nimi filmattiin ensimmäisen kerran 1986, tuloksena oli keskiaikaiseen luostariin sijoittuva murhamysteeri, josta romaanin muut puolet oli jätetty pois. Sellaisenaan se oli toimiva elokuva, pohjatekstistään erillinen teos. Vuoden 2019 italialais-saksalainen minisarja yrittää kuitenkin haukata suuremman palan.
Giacomo Battiaton ohjaama seitsentuntinen Ruusun nimi on ilmiselvästi ollut John Turturron projekti. Hän esittää pääosan, on tuottanut sarjan ja ollut yksi käsikirjoittajista. Turturron sisäistetty roolityö onkin jokseenkin parasta siinä. Onhan sarja myös komea katsoa – heti alusta on selvää että katsellaan Kansainvälistä Laatutuotantoa. Valitettavasti muuten Ruusun nimi ei vakuuta. Se on pauhaavan pateettinen, ylidramaattinen eikä juuri kanna mukanaan alkuteoksen sivistyneisyyttä ja postmodernia leikkisyyttä. Lisäksi tarinaan on kirjoitettu kaksi uutta naisroolia, jotka tuntuvat juuri niin päälleliimatuilta kuin ne ovatkin. Tarina munkkien kirjastosta ja teologisista kiistoista ei kaipaa romanttista sivujuonta tai kostotarinaa.
Kun Umberto Econ Ruusun nimi filmattiin ensimmäisen kerran 1986, tuloksena oli keskiaikaiseen luostariin sijoittuva murhamysteeri, josta romaanin muut puolet oli jätetty pois. Sellaisenaan se oli toimiva elokuva, pohjatekstistään erillinen teos. Vuoden 2019 italialais-saksalainen minisarja yrittää kuitenkin haukata suuremman palan.
Giacomo Battiaton ohjaama seitsentuntinen Ruusun nimi on ilmiselvästi ollut John Turturron projekti. Hän esittää pääosan, on tuottanut sarjan ja ollut yksi käsikirjoittajista. Turturron sisäistetty roolityö onkin jokseenkin parasta siinä. Onhan sarja myös komea katsoa – heti alusta on selvää että katsellaan Kansainvälistä Laatutuotantoa. Valitettavasti muuten Ruusun nimi ei vakuuta. Se on pauhaavan pateettinen, ylidramaattinen eikä juuri kanna mukanaan alkuteoksen sivistyneisyyttä ja postmodernia leikkisyyttä. Lisäksi tarinaan on kirjoitettu kaksi uutta naisroolia, jotka tuntuvat juuri niin päälleliimatuilta kuin ne ovatkin. Tarina munkkien kirjastosta ja teologisista kiistoista ei kaipaa romanttista sivujuonta tai kostotarinaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti