Pari päivää sitten aloin miettiä, mitkä ovat kotikirjastoni vanhimmat kirjat. Siis siinä mielessä vanhimmat, että ne ovat olleet hallussani kauimmin. Minulla on aina ollut jonkinlainen kirjakokoelma: pikkulapsena se oli hyllymetreittäin Lasten parhaat kirjat -kerhon niteitä, myöhemmin muuta itseäni kiinnostavaa. Toistuvasti olen kuitenkin siirtänyt kirjojani eteenpäin muille, ja tämän vuoksi nykyään minulla on hyvin vähän jäljellä lapsuudessa omistamiani niteitä.
Lukuun ottamatta Bram Stokerin Draculaa ja yhtä tai kahta nuortenkirjaa, pisimmän ajan hyllyssäni ovat viihtyneet varmaankin kaksi 90-luvun alun klassikkopainosta.
Richard Dalbyn toimittama Suuri kummituskirja (The Great Book of Ghosts, 1990, suomennos 1993) sisältää suuren määrän kummituskertomuksia 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta. Niistä muistan esiteini-ikäiseen mieleeni vaikuttaneen erityisesti Ambrose Biercen novellin "Muuan Kalmalan asukas". Muistan yrittäneeni lukea sitä kavereilleni ääneen, jotta nämäkin pääsisivät osalliseksi sen huikeudesta. En usko heidän vaikuttuneen. Dalbyn kokoelma oli varmaankin ensimmäinen kosketukseni novelliantologiaan, josta on sittemmin tullut minulle hyvin tärkeä kirjallisuudenmuoto. Samoin Suuri kummituskirja sinetöi kiinnostukseni kauhukirjallisuuteen ja nimenomaan vanhaan kauhukirjallisuuteen. Vieläkään mikään lukemani ei tunnu niin kotoisalta kuin 1800-luvun lopun kummitusjuttu. Olen monesti miettinyt, pitäisikö korvata vanha kappaleeni uudella, parempikuntoisella. En ole halunnut - kirjan kansien vauriot ja selän taitteet muistuttavat sen merkityksestä minulle.
Alexandre Dumas'n Kolme muskettisoturia (Les trois mousquetaires, 1844; suomennettu moneen kertaan, oma painokseni vuodelta 1994) ei esittelyjä kaivanne. Myönnän, etten koskaan ole ollut teoksen suuri ystävä. Toki olen sen lukenut, ehkä pariinkin kertaan, arvostan sitä klassikkona ja varsinkin satiirina aikansa seikkailukertomuksista. Samalla kuitenkin koen ranskalaisen, varsinkin tämänikäisen, kirjallisuuden olevan yleensä aivan liian raskasta itselleni. Nide on säilynyt silti kirjastossani eräänlaisena ydinteoksena: Se on yksi ensimmäisistä lukemistani maailmankirjallisuuden klassikoista, josta alkoi mitä ilmeisemmin elämän mittainen kiinnostus ja ura kirjallisuuteen ja sen historiaan. Sen ympärille alkoi kirjastoonikin sitten kasautua muita merkkiteoksia, mitä muistan joidenkin tovereitteni silloin kummeksuneen. Olen Kolmen muskettisoturinkin kohdalla miettinyt usein laitoksen uusimista, mutta ei. Ehkä kappaleeni rinnalle voisi hankkia jonkin varhaisemman suomennoksen, mutta omastani luopuminen ei tule kyseeseen.
Kumpaakin näistä kirjoistani yhdistää se, että ne ovat lahjoja mummultani, äitini äidiltä. En muista, että mummu olisi ollut luonnoltaan erityisen lahjoja antavaa sorttia, yleensä hän lykkäsi käteen setelin. Nämä kaksi kirjaa ovat siis sikälikin mielessäni erityisiä. En ole varma, koska sain Dalbyn antologian. Ajoitan sen mielessäni vuoden 1994 paikkeille. Olin silloin 11-vuotias. Muskettisotureiden etulehdellä sen sijaan on mummun kirjoittamana tarkka päivämäärä: "Mikaelille 30.5.94". Siitä on on viikkoa vaille 26 vuotta.
Mummu kuoli viime yönä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti