Kari Uusitalo: Haiseeko täällä valkokangas?. Tarinoita suomifilmin hilpeästä historiasta. Helsinki 2005: Like. 240 s.
Kiireinen kesä ei ole sallinut pitkäjänteistä lukemista, joten on täytynyt pitäytyä pieninä annoksina nautittaviin korvikkeisiin. Elokuvaneuvos Kari Uusitalon Haiseeko täällä valkokangas? on kolmas hänen koostamansa elokuva-aiheisten kaskujen kokoelmansa. Se tarkoittaa parisataa kuultua, nähtyä ja koettua juttua, tarinaa ja kai juoruakin suomalaisen elokuvan historiasta. Vanhimmat jutelmat ovat mykkäajalta (Erkki Karu), tuoreimmat 2000-luvun alusta.
Tällaisten anekdoottivalikoimien arvo on tietysti kuriositeettinen. Niistä ei juuri tietomäärä lisäänny, vaan ne pysyvät pinnalla tai uppoavat puhtaasti sisältönsä viihdyttävyyden perusteella. Uusitalo onnistuu kohtuullisesti – mukana on riittävän monta huvittavaa juttua, sympaattista huulenheittoa ja osuvaa letkautusta. Toisaalta paljon on myös sellaista silkkoa, jonka huumoriarvo ei avaudu ainakaan minulle. Nykylukijan silmään pistää seksististen kaskujen suuri määrä; pitääköhän kukaan hauskana tarinaa Helge Heralasta, joka Anneli Saulin avaimenreiästä tirkistelyn jälkeen teki omat johtopäätöksensä, potkaisi oven sisään ja läimäytti naista niin, että tämä joutui seuraavan päivän kuvauksissa pitämään kameraa kohti vain kasvojensa toisen puolen?
Pikkutarinoiden lisäksi kirjaa täydentävät muutamat (surutta vanhentuneet) pilakuvat menneiden vuosikymmenten lehdistöstä ja lyhyt liiteosa, johon on koottu elokuvalehtien humoristisia katkelmia.
Tällaisten anekdoottivalikoimien arvo on tietysti kuriositeettinen. Niistä ei juuri tietomäärä lisäänny, vaan ne pysyvät pinnalla tai uppoavat puhtaasti sisältönsä viihdyttävyyden perusteella. Uusitalo onnistuu kohtuullisesti – mukana on riittävän monta huvittavaa juttua, sympaattista huulenheittoa ja osuvaa letkautusta. Toisaalta paljon on myös sellaista silkkoa, jonka huumoriarvo ei avaudu ainakaan minulle. Nykylukijan silmään pistää seksististen kaskujen suuri määrä; pitääköhän kukaan hauskana tarinaa Helge Heralasta, joka Anneli Saulin avaimenreiästä tirkistelyn jälkeen teki omat johtopäätöksensä, potkaisi oven sisään ja läimäytti naista niin, että tämä joutui seuraavan päivän kuvauksissa pitämään kameraa kohti vain kasvojensa toisen puolen?
Pikkutarinoiden lisäksi kirjaa täydentävät muutamat (surutta vanhentuneet) pilakuvat menneiden vuosikymmenten lehdistöstä ja lyhyt liiteosa, johon on koottu elokuvalehtien humoristisia katkelmia.
Jethro Tull: This Was. The 50th Anniversary Edition. London 2018: Chrysalis. 96 s.
Jethro Tull: Stand Up. The Elevated Edition. London 2016: Chrysalis. 112 s.
Jethro Tull: Benefit. The 50th Anniversary Enhanced Edition. London 2021: Chrysalis. 100 s.
Jethro Tull: Aqualung. 40th Anniversary Adapted Edition. London 2016: Chrysalis. 80 s.
Jos kovien kansien väliin on sidottu puolisen sataa lehteä täynnä asiaproosaa ja historiallista kuvamateriaalia, on se kirja. Sittenkin vaikka kansien sisällä olisi myös nippu ääni- ja videolevyjä, ISBN:ää ei olisi ja koko pakettia myytäisiin levykaupassa mieluummin kuin kirja-.
Jethro Tullin albumien kirjalaitokset alkoivat ilmestyä reilu kymmenisen vuotta sitten osana yhtyeen alkupään levyjen 40-vuotisjuhlajulkaisuja. Neljä ensimmäistä albumia ehti ilmestyä perinteisen jewel casen korkuisina digiboxeina, mutta Thick as Brick taisi olla ensimmäinen kovakantisen kirjan muodossa julkaistu Steven Wilsonin uudelleen miksaama Tull-albumi. Senkin kirjallinen sisältö oli vielä melko suppea, eikä musiikillisestikaan mukana ollut mitään uusien miksausten lisäksi. Optimaalinen muoto oli kuitenkin löytynyt, ja sittemmin kaikki Tullin levyt aina vuoteen 1982 ovat saneet kovakantisen editionsa.
Kirjat ovat laadukkaita ja hyvin toimitettuja kokonaisuuksia, vaikka unohdettaisiin musiikillinen sisältö kokonaan. Neljästä ensimmäisestä vain Aqualung on sellainen, joka tuntuisi liian vähäiseltä, jos sen hankkisi ilman levyjä. Aqualung toistaakin aiemman, 40-vuotispainoksen oheisvihkosen sisällön ilman sen kummempia lisäyksiä. Pitkä johtoartikkeli on ilmestynyt jo aiemmin Prog-lehdessä, eikä muu sisältö ole kovin monipuolinen.
Kolme ensimmäistä albumia sen sijaan ovat saaneet arvokkaat julkaisut. Martin Webbin asiantuntevat, pitkälti itse tekemiinsä haastatteluihin pohjaavat artikkelit eivät toista vain vanhoja itsestäänselvyyksiä ja seläntaputtelua, vaan mukana on myös paatuneellekin fanille tuoretta asiaa ja tilaa kritiikillekin. Lisäksi jokaisen levyn kappaleet saavat lyhyet kommentaarinsa, yleensä valitettavasti vain Ian Andersonin näkökulmasta, mikä tarkoittaa usein lähinnä sivupolkuja ja minisaarnoja. Jokainen kirja sisältää myös artikkelin tai pari, jotka liittyvät johonkin yhtyeeseen tai levyn syntyyn liittyneeseen aiheeseen, oli se sitten äänitysstudion esittelyä tai varhaista managerointia valottavaa. Itse koen erittäin hyödyllisinä ja kiehtovina myös kronologiat, joissa studiotapahtumat ja keikkapäivät asettuvat kohdilleen.
Jethro Tullin albumien kirjalaitokset alkoivat ilmestyä reilu kymmenisen vuotta sitten osana yhtyeen alkupään levyjen 40-vuotisjuhlajulkaisuja. Neljä ensimmäistä albumia ehti ilmestyä perinteisen jewel casen korkuisina digiboxeina, mutta Thick as Brick taisi olla ensimmäinen kovakantisen kirjan muodossa julkaistu Steven Wilsonin uudelleen miksaama Tull-albumi. Senkin kirjallinen sisältö oli vielä melko suppea, eikä musiikillisestikaan mukana ollut mitään uusien miksausten lisäksi. Optimaalinen muoto oli kuitenkin löytynyt, ja sittemmin kaikki Tullin levyt aina vuoteen 1982 ovat saneet kovakantisen editionsa.
Kirjat ovat laadukkaita ja hyvin toimitettuja kokonaisuuksia, vaikka unohdettaisiin musiikillinen sisältö kokonaan. Neljästä ensimmäisestä vain Aqualung on sellainen, joka tuntuisi liian vähäiseltä, jos sen hankkisi ilman levyjä. Aqualung toistaakin aiemman, 40-vuotispainoksen oheisvihkosen sisällön ilman sen kummempia lisäyksiä. Pitkä johtoartikkeli on ilmestynyt jo aiemmin Prog-lehdessä, eikä muu sisältö ole kovin monipuolinen.
Kolme ensimmäistä albumia sen sijaan ovat saaneet arvokkaat julkaisut. Martin Webbin asiantuntevat, pitkälti itse tekemiinsä haastatteluihin pohjaavat artikkelit eivät toista vain vanhoja itsestäänselvyyksiä ja seläntaputtelua, vaan mukana on myös paatuneellekin fanille tuoretta asiaa ja tilaa kritiikillekin. Lisäksi jokaisen levyn kappaleet saavat lyhyet kommentaarinsa, yleensä valitettavasti vain Ian Andersonin näkökulmasta, mikä tarkoittaa usein lähinnä sivupolkuja ja minisaarnoja. Jokainen kirja sisältää myös artikkelin tai pari, jotka liittyvät johonkin yhtyeeseen tai levyn syntyyn liittyneeseen aiheeseen, oli se sitten äänitysstudion esittelyä tai varhaista managerointia valottavaa. Itse koen erittäin hyödyllisinä ja kiehtovina myös kronologiat, joissa studiotapahtumat ja keikkapäivät asettuvat kohdilleen.
Sakari Toiviainen: Erik Blomberg. Helsinki 1983: Suomen elokuva-arkisto. 125 s. B 7.
Suomen elokuva-arkiston (sittemmin ties minkä) sympaattisessa B-sarjassa ilmestyi 1983 tutkija Sakari Toiviaisen kirjanen Erkki Blombergistä. Vaikka Toiviainenkin näkee Blombergin etupäässä ohjaajana ja keskittyy tämän kolmeen pääteokseen – Valkoinen peura, Kun on tunteet, Kihlaus – paikoin hänkin kiinnittää huomion "tekijän ongelmaan". Blomberg on kiistämättä "tekijä", auteur, elokuvissaan mutta yksinkertaisesta asiasta ei koskaan ole kyse.
Blomberg ohjasi uransa aikana viisi täyspitkää teatterielokuvaa (ja liudan televisiotuotantoja). Lisäksi hän oli etenkin kuvaaja monessa muussa, tuottaja toistuvasti ja käsikirjoittajakin silloin tällöin. Hänen vaimonsa Mirjami Kuosmanen kirjoitti monet hänen elokuvistaan ja näytteli pääosat. Tekijä siis oli useimmiten parivaljakko Blomberg–Kuosmanen.
Oli miten oli, Blombergin muutama merkittävä ohjaustyö säilyy yhä edelleen suomalaisen elokuvan merkkiteoksina. Valkoinen peura on ainutlaatuinen, folkloristisen suomikauhun merkkiteos; Kun on tunteet ja Kihlaus ovat kotimaisten klassikkofilmausten merkkitapauksia.
Toiviaisen monografia on suurpiirteisen ylimalkainen mutta pätevä yleiskatsaus Blombergin monipuoliseen ja suuren aikavälin uraan. Toiviainen ei pelkästään kuvaile ja kronikoi vaan myös myötäelää harvemmin nähtyjen elokuvien mukana ja tarkkasilmäisesti asettaa Blombergin paikoilleen kotimaisen elokuvan kaanoniin. Hän olisi saanut paikkansa jo Nyrki Tapiovaaran kuvaajana ja tuottajana mutta moninkertaisti merkityksensä omilla ohjauksillaan ja lyyrisellä kuvakerronnallaan, joka on ollut poikkeuksellista suomalaisessa elokuvassa.
Blomberg ohjasi uransa aikana viisi täyspitkää teatterielokuvaa (ja liudan televisiotuotantoja). Lisäksi hän oli etenkin kuvaaja monessa muussa, tuottaja toistuvasti ja käsikirjoittajakin silloin tällöin. Hänen vaimonsa Mirjami Kuosmanen kirjoitti monet hänen elokuvistaan ja näytteli pääosat. Tekijä siis oli useimmiten parivaljakko Blomberg–Kuosmanen.
Oli miten oli, Blombergin muutama merkittävä ohjaustyö säilyy yhä edelleen suomalaisen elokuvan merkkiteoksina. Valkoinen peura on ainutlaatuinen, folkloristisen suomikauhun merkkiteos; Kun on tunteet ja Kihlaus ovat kotimaisten klassikkofilmausten merkkitapauksia.
Toiviaisen monografia on suurpiirteisen ylimalkainen mutta pätevä yleiskatsaus Blombergin monipuoliseen ja suuren aikavälin uraan. Toiviainen ei pelkästään kuvaile ja kronikoi vaan myös myötäelää harvemmin nähtyjen elokuvien mukana ja tarkkasilmäisesti asettaa Blombergin paikoilleen kotimaisen elokuvan kaanoniin. Hän olisi saanut paikkansa jo Nyrki Tapiovaaran kuvaajana ja tuottajana mutta moninkertaisti merkityksensä omilla ohjauksillaan ja lyyrisellä kuvakerronnallaan, joka on ollut poikkeuksellista suomalaisessa elokuvassa.
Kuten sanottu, Elokuva-arkiston julkaisusarja oli mielenkiintoinen kokonaisuus elokuvakirjallisuutta. Tällaisia teoksia on ihan turha odottaa nykyisiltä tekijöiltä, etenkään kustantajilta. Kuka moisia lukisi, kuka ottaisi taloudellisen riskin...?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti