Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 2/1973. Mänttä 1973: Mäntän kirjapaino. Suom. Pirkko Hynninen.
Vuodesta 1956 asti ilmestynyttä Alfred Hitchcock's Mystery Magazine -lukemistolehteä yritettiin tuoda Suomeen muutamaankin kertaa. Pitkäaikaisin kokeilu taisi olla vuosina 1973–74 ilmestynyt Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia, jota ilmestyi 11 numeron verran. Kustantaja oli Mäntän kirjapaino ja päätoimittaja Pirkko Hynninen. Yleensä AHJK:n numerot noudattelivat jotain aiemmin ilmestynyttä emolehden numeroa korkeintaan pienin muutoksin. Esimerkiksi englanninkielisen lehden avauksena toiminut pitkänovelli (novelette) siirtyi suomennoksen päätökseksi.
Lehden toinen numero on kummallisen takapainoinen. Alkupuoli on yhtä mitättömyyttä toisensa jälkeen, mutta lopussa alkaa olla kehitellympiäkin ideoita ja taitavampia kirjoittajia. Varsinkin näin viidenkymmenen vuoden jälkeen lukijan olisi helppo hylätä lehti kokonaan luettuaan muutaman ensimmäisen kertomuksen. Ne ovat kaavamaisia loppukäänteeseen perustuvia, usein humoristisia harjoitteita. En ole amerikkalaisen rikoskirjallisuuden tuntija ollenkaan, mutten usko, että monestakaan on kuultu AHMM:n jälkeen.
Loppupuolella meno sen sijaan, kuten sanottua, ryhdistäytyy. Merkkiteoksia ei kannata odottaa, mutta pieniä pilkahduksia kuitenkin. Dan J. Marlowen tiivis kertomus, jossa pikkurikollinen tappelee tiensä rikollispomon pihalta tämän yläkerransviittiin on näppärä, ja Jack Leavittin rakenteeltaan mielenkiintoinen ja rikoksentekijän näkökulmasta kerrottu murhajuttu kompastuu vasta lopun typerään twistiin.
Paras on jätetty viimeiseksi. George C. Chesbron Mongo the Magnificent -romaaneja ei ole suomennettu ainoatakaan mutta lyhyempiä kertomuksia sentään pari. Niistä varhaisempi eli Korkealla oleva nuora, toinen Mongo-juttu ylipäätään, on tässä lehdessä. Entinen "sirkuskääpiö" (sic), nykyinen kriminologian tohtori ja yksityisetsivä Mongo on loistava hahmo, ja kertomuksen sirkusmiljöö muutenkin kiehtova. Valitettavasti tarinan jännite herpaantuu loppua kohden, mutta kaiken kaikkiaan se on ehdottomasti lehden parhaiten kirjoitettu ja omaperäisin kertomus.
Loppupuolella meno sen sijaan, kuten sanottua, ryhdistäytyy. Merkkiteoksia ei kannata odottaa, mutta pieniä pilkahduksia kuitenkin. Dan J. Marlowen tiivis kertomus, jossa pikkurikollinen tappelee tiensä rikollispomon pihalta tämän yläkerransviittiin on näppärä, ja Jack Leavittin rakenteeltaan mielenkiintoinen ja rikoksentekijän näkökulmasta kerrottu murhajuttu kompastuu vasta lopun typerään twistiin.
Paras on jätetty viimeiseksi. George C. Chesbron Mongo the Magnificent -romaaneja ei ole suomennettu ainoatakaan mutta lyhyempiä kertomuksia sentään pari. Niistä varhaisempi eli Korkealla oleva nuora, toinen Mongo-juttu ylipäätään, on tässä lehdessä. Entinen "sirkuskääpiö" (sic), nykyinen kriminologian tohtori ja yksityisetsivä Mongo on loistava hahmo, ja kertomuksen sirkusmiljöö muutenkin kiehtova. Valitettavasti tarinan jännite herpaantuu loppua kohden, mutta kaiken kaikkiaan se on ehdottomasti lehden parhaiten kirjoitettu ja omaperäisin kertomus.
Jouni Avelin: Varokaa lentävää päätä! Kulttuurivihkojen kolumneja 2009–2018. Helsinki 2018: Kulttuurivihkot.
Varokaa lentävää päätä! kokoaa Kulttuurivihkojen pitkäaikaisen kolumnistin, Jouni Avelinin tekstejä vuosilta 2009–2018. Yhteensä niitä kertyy viitisenkymmentä. Aiheet liikkuvat yleisesti ottaen kulttuurikysymyksissä, usein elokuvan ja kirjallisuuden ympärillä. Usein lähtökohta on jokin ajankohtainen uutinen, artikkeli, julkinen möläytys, josta Avelin sitten kuroo kasaan suurempaa pohdiskelua. Erityisesti Matti Apunen tuntuu olleen antoisen aiheiden lähde.
Avelinin tyyli on sarkastinen ja hänen huumorinsa kuivaa, eikä hän kunnon kolumnistin tavoin pidä pohdiskeluaan persoonattoman yleisellä tasolla. Lisäksi Avelin on taitava sanankäyttäjä, joka parhaimmillaan rakentelee pitkiä ja monipolvisia semanttisia ketjuja. Parista tekstistä voi uumoilla, että kirjoittajalla on tullut niitä tehdessään kiire tai aie ei muuten vain ole lähtenyt aivan korkeimpaan lentoonsa, mutta sellaiset ovat harvassa.
Hän edustaa perinteisen laatukirjoittajien koulukuntaa, jossa ajattelu ja sanomisen tapa ovat hiottua ja arvoja itsessään. Tiiviitten kolumnien lisäksi kokoelmassa on pari hieman pidempääkin esseemäistä tekstiä, joista etenkin Henry David Thoreauta käsittelevä on nautittavaa luettavaa.
Avelinin tyyli on sarkastinen ja hänen huumorinsa kuivaa, eikä hän kunnon kolumnistin tavoin pidä pohdiskeluaan persoonattoman yleisellä tasolla. Lisäksi Avelin on taitava sanankäyttäjä, joka parhaimmillaan rakentelee pitkiä ja monipolvisia semanttisia ketjuja. Parista tekstistä voi uumoilla, että kirjoittajalla on tullut niitä tehdessään kiire tai aie ei muuten vain ole lähtenyt aivan korkeimpaan lentoonsa, mutta sellaiset ovat harvassa.
Hän edustaa perinteisen laatukirjoittajien koulukuntaa, jossa ajattelu ja sanomisen tapa ovat hiottua ja arvoja itsessään. Tiiviitten kolumnien lisäksi kokoelmassa on pari hieman pidempääkin esseemäistä tekstiä, joista etenkin Henry David Thoreauta käsittelevä on nautittavaa luettavaa.
Kari Glödstaf: Harold Lloydin elämä ja elokuvat. Turku 2022: Kustantamo Helmivyö.
Otinpa viimein hommakseni lukea alusta loppuun viime vuonna ilmestyneen, Kari Glödstafin kirjoittaman Harold Lloydin elämä ja elokuvat -teoksen. Tähän mennessä olin sitä selaillut taajaan ja lueskellut, mitä kulloinkin katsomastani elokuvasta oli sanottu. Kirja kieltämättä kannustaakin sellaiseen lukutapaan. Se jakautuu kahteen osaan: ensin on tiivis, noin 40-sivuinen Harold Lloydin uran läpikäynti, jota seuraa ihailtavan tarkka, kommentoitu filmografia. Kokonaisuus on kuitenkin enemmän kuin osiensa summa.
Harold Lloyd oli elokuvan mykkäkauden "kolmas suuri koomikko", joka muistetaan yleensä mainita Chaplinin ja Keatonin jälkeen. Jos ajatellaan ihan puhtaasti heidän koomikkouttaan, Lloyd saattoi jopa olla paras. Kuitenkin hänen tuotantonsa on valitettavan unohtunutta, vaikka olen kyllä törmännyt moneenkin eläkeikäiseen ukkoon, jotka ovat kysyneet nimenomaan Lloydista, kun olen maininnut tykästyksestäni mykkäelokuvaan. Glödstafin kirjan antoisin puoli onkin tämän unohduksen pölykerroksen tuulettamisessa.
Lloydin filmografia on pikkutarkkaa työtä ja kattavuudessaan jo kunnioitusta herättävä teko. Sitä täydentävät kommentit, juonireferaatit ja arviot ovat toinen mokoma. Glödstaf selostaa ja kuvaa monta minullekin aiemmin tuntematonta Lloydin lyhytelokuvaa (YouTube on ollut ahkerassa käytössäni viime aikoina) ja pitkien elokuvien laajat kritiikit ovat tehneet sen mitä tällainen kirjallisuus parhaimmillaan saa aikaan: herättäneet innon katsoa käsitellyt elokuvat uudestaan. Tekstit eivät kuitenkaan ole "vain" arvosteluja, vaan niissä kulkee koko ajan punaisena lankana Lloydin uran kehitys ja siihen liittyvät sivupolut. Tätä ei silmäilevä ja valikoiva lukija saa kokea.
Ainoa huomautus: Voi mikä keskiviikko (1947) on todellisuudessa huikea postmoderni delirium-unen kuvaus. Tämän Glödstaf unohtaa teoksessaan mainita.
Harold Lloyd oli elokuvan mykkäkauden "kolmas suuri koomikko", joka muistetaan yleensä mainita Chaplinin ja Keatonin jälkeen. Jos ajatellaan ihan puhtaasti heidän koomikkouttaan, Lloyd saattoi jopa olla paras. Kuitenkin hänen tuotantonsa on valitettavan unohtunutta, vaikka olen kyllä törmännyt moneenkin eläkeikäiseen ukkoon, jotka ovat kysyneet nimenomaan Lloydista, kun olen maininnut tykästyksestäni mykkäelokuvaan. Glödstafin kirjan antoisin puoli onkin tämän unohduksen pölykerroksen tuulettamisessa.
Lloydin filmografia on pikkutarkkaa työtä ja kattavuudessaan jo kunnioitusta herättävä teko. Sitä täydentävät kommentit, juonireferaatit ja arviot ovat toinen mokoma. Glödstaf selostaa ja kuvaa monta minullekin aiemmin tuntematonta Lloydin lyhytelokuvaa (YouTube on ollut ahkerassa käytössäni viime aikoina) ja pitkien elokuvien laajat kritiikit ovat tehneet sen mitä tällainen kirjallisuus parhaimmillaan saa aikaan: herättäneet innon katsoa käsitellyt elokuvat uudestaan. Tekstit eivät kuitenkaan ole "vain" arvosteluja, vaan niissä kulkee koko ajan punaisena lankana Lloydin uran kehitys ja siihen liittyvät sivupolut. Tätä ei silmäilevä ja valikoiva lukija saa kokea.
Ainoa huomautus: Voi mikä keskiviikko (1947) on todellisuudessa huikea postmoderni delirium-unen kuvaus. Tämän Glödstaf unohtaa teoksessaan mainita.
Magdalena Hai: Kuolleiden kirja. Paluu Uhriniituntakaiseen. Hämeenlinna 2020: Karisto. 199 s.
Kuopuksen kanssa iltasatukirjana luettu Magdalena Hain Kuolleiden kirja jatkaa Haisevan käden jalanjäljissä (kädenjäljissä?). Jälleen ollaan Suomen syrjäkylillä, Uhriniituntakaisen kylässä, ja tarjolla on toistakymmentä kauhukertomusta. Mukana on niin klassista kauhukuvastoa aaveineen, urbaanilegendoineen ja kevyine roiske-efekteineen. Samoin Hain taitavaa genren ja nuortenkirjallisuuden teemojen yhdistelyä.
Erona edeltäjäänsä Kuolleiden kirjassa on enemmän huumoria. Olihan sitä Haisevassa kädessäkin, mutta nyt lähes joka kertomus lähestyy EC-sarjakuvien tyyliä, mikä ei tietysti ole itsessään huono asia, varsinkaan kirjan kohdeyleisölle, mutta itseäni se hieman harmitti lukiessa. Poissa nimittäin ovat sellaiset puhtaat tunnelmatarinat, jotka ovat mielestäni Haisevan käden parhaimmistoa. Nyt tuntuu liian usein kuin lukisi R. L. Stineä, joka on oppinut kirjoittamaan. Kuolleiden kirjan huiput minulle ovat – ei mitenkään yllättäen – ehkä eniten perinteistä kummitustarinaa muistuttavat "Pitkät jalat" ja "Viimeinen bussi", joissa humoristisuus ei vie tehoja vahvalta tunnelmalta, sekä "Äitini vihasi voikukkia", joka lähentelee kauhun sijasta uuskummaa.
Erona edeltäjäänsä Kuolleiden kirjassa on enemmän huumoria. Olihan sitä Haisevassa kädessäkin, mutta nyt lähes joka kertomus lähestyy EC-sarjakuvien tyyliä, mikä ei tietysti ole itsessään huono asia, varsinkaan kirjan kohdeyleisölle, mutta itseäni se hieman harmitti lukiessa. Poissa nimittäin ovat sellaiset puhtaat tunnelmatarinat, jotka ovat mielestäni Haisevan käden parhaimmistoa. Nyt tuntuu liian usein kuin lukisi R. L. Stineä, joka on oppinut kirjoittamaan. Kuolleiden kirjan huiput minulle ovat – ei mitenkään yllättäen – ehkä eniten perinteistä kummitustarinaa muistuttavat "Pitkät jalat" ja "Viimeinen bussi", joissa humoristisuus ei vie tehoja vahvalta tunnelmalta, sekä "Äitini vihasi voikukkia", joka lähentelee kauhun sijasta uuskummaa.
Record Collector Presents Jethro Tull. London 2023: Diamond Publishing.
Record Collector -lehden "bookazine"-sarjan tuorein numero keskittyy Jethro Tulliin. Vaikkei Johnny Sharpin toimittama lehti tarjoakaan mitään erityisen uutta, se on miellyttävä katsaus ja muistinvirkistys tällaiselle paatuneellekin fanille.
Kahden uuden – ja melko yhdentekevän – Ian Andersonin haastattelun väliin on ahdettu monenlaista. Kokonaisuuden rungon muodostaa sarja miniesseitä kustakin yhtyeen 23 studioalbumista. Parhaimmillaan ne todellakin ovat pohtivia ja uusia näkökulmia avaavia esseitä, kehnoimmillaan kappale kappaleelta läpijuoksevia arvosteluja. Näiden oheen on sitten ripoteltu juttuja bändin muusta tuotannosta, keräilijöistä, julkkisfaneista ja niin edelleen. Sävy on luonnollisesti myötäsukainen, vaikka välillä jokin kriittisempikin sana annetaan (Catfish Rising saa kohtuuttomat haukut). Itseäni eniten miellytti Martin Webbin katsaus Tull-harvinaisuuksiin, joka on reilusti päivitetty versio takavuosina Record Collectorissa ilmestyneestä artikkelista.
Kahden uuden – ja melko yhdentekevän – Ian Andersonin haastattelun väliin on ahdettu monenlaista. Kokonaisuuden rungon muodostaa sarja miniesseitä kustakin yhtyeen 23 studioalbumista. Parhaimmillaan ne todellakin ovat pohtivia ja uusia näkökulmia avaavia esseitä, kehnoimmillaan kappale kappaleelta läpijuoksevia arvosteluja. Näiden oheen on sitten ripoteltu juttuja bändin muusta tuotannosta, keräilijöistä, julkkisfaneista ja niin edelleen. Sävy on luonnollisesti myötäsukainen, vaikka välillä jokin kriittisempikin sana annetaan (Catfish Rising saa kohtuuttomat haukut). Itseäni eniten miellytti Martin Webbin katsaus Tull-harvinaisuuksiin, joka on reilusti päivitetty versio takavuosina Record Collectorissa ilmestyneestä artikkelista.
Yashar Kemal: Tuhannen härän vuori (Binboğalar efsanesi, 1971). Helsinki 1977: Tammi. Suom. Eva Siikarla. Keltainen kirjasto 133.
Yleensä kun luen kaunokirjallisuutta, luen joko huonoa sellaista tai sitten kanonisoituja klassikoita. Joka tapauksessa lukutapa on silloin analyyttinen. Harvoin enää uppoan kirjallisuuden maailmaan. Siksi päätin nyt tietoisesti lukea Hyvää Kaunokirjallisuutta, ihan vain itsensä takia. Keltainen kirjasto on yleensä laadun varma tae, vaikka omanlaisensa kaanon se on sekin. Turkkilaisen Yashar Kemalin romaani Tuhannen härän vuori on komea, kansanlaulumainen tarina paimentolaisheimosta, joka tasavaltalaistuneessa Turkissa on enää häviämään uhattu anomalia. Suomennos ja sen myötä lukukokemus kärsii siitä, että käännös on tehty englannin kielen kautta; harmillisen usein englanti paistaa läpi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti