Panu Rajala: Kansallisrunoilija. J. L. Runebergin elämä. Helsinki 2020: Minerva. 416 s.
Panu Rajala mainitsee loppusanoissaan kaksi seikkaa, jotka osaltaan selittävät hänen J. L. Runeberg -elämäkertaansa Kansallisrunoilija (Minerva 2020). Kirja on tilaustyö, eikä sille ole annettu apurahoja.
Koko luku-urakan ajan minua lukijana nimittäin vaivasi jokin tarkemmin määrittelemätön. Rajala kirjoittaa kyllä sulavaa asiaproosaa varmoin sanapainoin ja tulkitsee kohteensa teoksia asiantuntevasti. Kuitenkin palo asiaan tuntuu puuttuvan. Ajattelin, että ehkäpä syynä on ajallinen etäisyys: Runebergistä on paljon vähemmän lähdetietoja ja jo pitkään häneen liittyneet kulttipiirteet ovat hämärtäneet sitäkin vähää. Todellisuudessa kyse taitaa kuitenkin olla siinä, että Runebergistä on aika vähän uutta sanottavaa enää. Hänen teoksiaan voidaan kyllä avata aina uudesta näkökulmasta joka aikakautena, mutta hänen elämänkaarensa oli mitä oli, ja se on perattu jo moneen kertaan niin hyvin kuin on mahdollista. Aina tietysti voi ilmaantua jokin uusi aikalaislähde, joka saa aikaan tarpeen uudistaa vanhoja käsityksiä. Pohjimmiltaan Rajalan kirja onkin kustantajan tilaustyö, jossa on tarkoitus kertoa nykylukijalle se mitä ennenkin.
Rajala käykin paljon dialogia edeltäjiensä kanssa. Hän viittaa yhä uudestaan Lauri Viljaseen, Matti Klingeen ja Johan Wredeen, joiden painotuksia punnitsee ja vertailee. Näihin verrattuna Rajalan teosta puoltaa muutama seikka. Se on suomenkielinen toisin kuin Wreden; se on tuore toisin kuin Viljasen 1940-lukulainen; ja se on kohtuullisen neutraali toisin kuin Klingen, joka lukee Runebergiä omien historiallisten silmälasiensa kautta. On Rajalallakin toki painotuksensa: hän keskittyy mielestäni suhteettoman paljon toisaalta Vänrikki Stoolin avaamiseen ja toisaalta siihen ainokaiseen asiaan, joka hänen mielestään on uutta tässä kirjassa, Runebergin pitkään suhteeseen Emilie Björksténin kanssa.
Kansallisrunoilija on kyllä lukemisen arvoinen, nykyaikainen biografia. Sellaisenaan se on siis ihan paikallaan. Yksi asia, joka itseäni jäi häiritsemään, on runoilijan vaimon, Fredrikan typistyminen alistuvaksi mahdollistajaksi, jota ei oikein edes yritetä selittää. Näin ollen minun on jatkettava projektia hänen elämäkerrallaan.
Rajala käykin paljon dialogia edeltäjiensä kanssa. Hän viittaa yhä uudestaan Lauri Viljaseen, Matti Klingeen ja Johan Wredeen, joiden painotuksia punnitsee ja vertailee. Näihin verrattuna Rajalan teosta puoltaa muutama seikka. Se on suomenkielinen toisin kuin Wreden; se on tuore toisin kuin Viljasen 1940-lukulainen; ja se on kohtuullisen neutraali toisin kuin Klingen, joka lukee Runebergiä omien historiallisten silmälasiensa kautta. On Rajalallakin toki painotuksensa: hän keskittyy mielestäni suhteettoman paljon toisaalta Vänrikki Stoolin avaamiseen ja toisaalta siihen ainokaiseen asiaan, joka hänen mielestään on uutta tässä kirjassa, Runebergin pitkään suhteeseen Emilie Björksténin kanssa.
Kansallisrunoilija on kyllä lukemisen arvoinen, nykyaikainen biografia. Sellaisenaan se on siis ihan paikallaan. Yksi asia, joka itseäni jäi häiritsemään, on runoilijan vaimon, Fredrikan typistyminen alistuvaksi mahdollistajaksi, jota ei oikein edes yritetä selittää. Näin ollen minun on jatkettava projektia hänen elämäkerrallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti