Steven Spielberg: Pelastakaa sotamies Ryan. Nikolai Müllerschön: Punainen paroni
On klišee sanoa modernin sotaelokuvan "näyttävän sodan todellisuuden kaikessa kauheudessaan". Melkein yhtä iso klišee on arvostella mitä tahansa sotaelokuvaa sodan glorifioinnista. Tällä kapealla aidalla tasapainottelee myös Steven Spielbergin Pelastakaa sotamies Ryan (Saving Private Ryan, 1998). Se ehdottomasti on brutaali sotatodellisuuden kuvaus: ruumiita kasautuu joka puolella, veri lentää, jäsenet irtoilevat ja ruumiit räjähtävät hurmepilveksi. Varsinkin klassinen aloituskohtaus, varttitunnin mittainen Normandian maihinnousu on kauhistuttavan raaka realistisuudessaan. Toisaalta sen jälkeen elokuva seestyy perinteisemmäksi sotaseikkailuksi, jossa miesjoukko lähtee etsimään mitättömästä syystä kotiutettavaksi määrättyä rivisotilasta. Toki pasifistinen ja sodan järjettömyydelle päätä puisteleva sanoma jatkuu läpi elokuvan, mutta samalla siihen sisältyy liuta sankaruuteen ja urheuteen ja toveruuteen innostavia sävyjä. Lopputaistelu, joka saattaa lopulta olla alkuakin vaikuttavampaa elokuvaa, on marttyyrikuolemineen melko pateettista katsottavaa. Vaikutelmaa ei helpota yli-imelä kehyskertomus itkevistä vanhuksista valkoisista risteistä ja liehuvasta tähtilipusta tai John Williamsin paikoin laskelmoidun sentimentaalinen musiikki. Sotamies Ryan on sisimmältään hyvin tyypillinen sotaelokuva, joka kuitenkin on tehty teknisesti erittäin – erittäin – hyvin.
Nikolai Müllerschönin ohjaama ja kirjoittama Punainen paroni on kyllä nimihenkilönsä, ensimmäisen maailmansodan saksalaisen hävittäjä-ässän Manfred von Richthofenin elämäkerta, mutta vielä enemmän se haluaa muistuttaa sodan järjettömyydestä. Niin jalo ja oikea kuin ajatus onkin, se on myös niin kulunut, että kaipaa ympärilleen muutakin tehotakseen. Valitettavasti Punaisen paronin tarina on samanlaisilla latteilla itsestäänselvyyksillä pyörittelyä ja varsinkin alkupuolella paronin uran käännekohtien läpijuoksua. Kiintoisin seikka piilee hänen kehityksessään, joka valitettavasti sekin esitetään hyvin pinnallisesti. Paroni on vanhan koulukunnan herrasmiessotilas, jolle taistelu on leikki ja kunnian asia. (Historiallinen Richthofen ei tainnut olla ihan näin humaani...) Hänen ajatuksensa alkavat muuttua, kun ystävät viereltä kuolevat ja kun sairaanhoitaja, johon hän ihastuu, näyttää hänelle sodan todelliset jäljet sairastuvalla. Toinen elokuvan pelastava elementti ovat taistelukohtaukset. Vaikka ne näyttävät välillä videopelin välianimaatioilta, niissä on myös energiaa, joka muusta elokuvasta usein puuttuu. Saksalaiset näyttelijät patsastelevat ihan kelvollisesti, mutta markkinointisyistä heidät on pantu puhumaan englantia, joka tekee kuuntelemisesta vaivaannuttavaa. Lena Headey olisi englantilainen, mutta hän puhuu kammottavalla ranskalaisaksentilla eikä juuri saa tilaa näytellä muuta kuin Naista. Joseph Fiennes pyörähtää parissa kohtauksessa ihan vain tuodakseen elokuvalla kansainvälistä viehätystä. Lopuksi: pasifistisista sanoistaan huolimatta Punainen paroni on juuri niitä sotaelokuvia, jotka glorifioitavat sodan ja sotilaat vaikka väittäisivät kaikkea muuta.
Sydney Pollack: Päänahanmetsästäjät. Tony Richardson: Kellyn veljekset
Päänahanmetsästäjät (The Scalphunters, 1968) on erikoinen elokuva. Se on western, mutta samalla se aukeaa moneen suuntaan. Jo alkutekstien alla rullaava humoristinen animaatiojakso enteilee jotain omalaatuista. Tarinassa kovin yhteismitaton joukko ihmisiä kohtaa toisensa. On jäyhä turkismetsästäjä, jonka saaliin kiowa-intiaanit vievät. Vastineeksi hän saa oppineen orjan, joka kaikessa sivistyksen kaipuussaan ei kuulu mihinkään ja silti joutuu kerta toisensa jälkeen kaikkien vangiksi. Lisäksi on päänahanmetsästäjien porukka, joka varastaa turkikset edelleen ja jonka johtaja ei oikein pärjää elämäänsä pettyneen naisensa kanssa. Elokuvan sävy on koominen, melkein ilveilevä. Silti sen länkkäripinnan ja farssimetelin alla on yritystä yhteiskunnalliseen kärkeen. Musta älykkö saa olla valkoisten uhoajien pelinappulana, vaikka oppiipa tuokin tavoille. Näyttelijät irrottelevat tyyppirooleissaan – varsinkin Ossie Davies on vedossa. Päänahanmetsästäjät oli ohjaaja Sydney Pollackin kolmas ohjaus. Jo tässä vaiheessa uraa on näkyvissä hänen kykynsä tehdä perinteisten genrerajojen sisällä pysyttelevää mutta selvästi omaäänistä elokuvaa.
Kellyn veljekset (Ned Kelly, 1973) se vasta kumma western onkin. Vaikkeihän se western edes ole. Ned Kelly oli tosielämän ryökäle 1800-luvun Australiassa. Hänen ties jo monesko elämäkertaelokuvansa on brittiläinen tuotanto; ohjaajana on englannin uuden aallon realistikko Tony Richardson; pääosaa esittää esikoisroolissaan apukoululaisen Speden näköinen Mick Jagger; musiikista vastaavat Kris Kristofferson ja Waylon Jennings. Tulos on kummallinen yhdistelmä balladimaisuutta ja naturalismia – paitsi etteihän semmoinen ole edes mahdollista. Ned Kelly on epäkesko pökäle. En tiedä yhtään kuka mokasi, mutta tekijätkään eivät halunneet tunnustaa lasta omakseen. Parasta on Gerry Fisherin kaunis kuvaus, eikä musiikissakaan ole moitittavaa. Jaggerin karisma on yllättävän vahva – hän on kelpo näyttelijä niin kauan kunnes alkaa replikoida.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti