Helmi Krohn: Jack London. Elämä. Helsinki 1925: Otava. 159 s.
Helmi Krohn se ehti kirjoittaa monenmoista, niin kuin Jack Londonin elämäkerran (Otava 1925). Alaotsikko "Elämä" on tarkka, sillä Krohn ei juurikaan anna huomiota Londonin teoksille vaan keskittyy nimenomaisesti hänen elämänvaiheidensa kronikointiin.
Krohnilla on ollut käytössä vähäinen lähdeaineisto, mikä ei tietenkään ole yllättävää alle kymmenen vuotta Londonin kuoleman jälkeen. Hän mainitsee lähteikseen Londonin Charmian-lesken elämäkerran miehestään, ruotsalaisen(?) Osborne Le Moinen "herkällä ymmärryksellä kirjoitetun" teoksen sekä Londonin omat elämäkerralliset tai sellaisiksi osin tulkittavat kirjoitukset. Tällainen materiaali aiheuttaa tietysti sen, että kovin kriittinen ei Krohninkaan kirja voi olla. Tuleekin vahva tunne, että kirjoittaja on ollut kohteensa valloissa ja ihastunut tämän hahmoon niin, että on päätynyt välittämään lähinnä hyvin kiillotettua kuvaa. Eikä siinäkään välttämättä mitään vikaa ole, lukija vain saa pitää tuntosarvet pystyssä. Eipä Krohnin kirjaa enää kukaan varmasti luekaan kuin historiallisena kuriositeettina; tietolähteitä on varmempiakin.
Krohnia ymmärtää sikälikin, että London oli hänen maailmankuvaansa täydellisesti sopiva henkilö. Luontoa ja toverillisuutta korostanut London päätyi Suomessakin nopeasti "nuortenkirjailijaksi" ja oli sellaisena monen mielestä hieno esikuva ja malli kasvavalle nuorisolle. London oli elämänsä aikana monessa mukana – töissä merillä, seikkaili myöhemmin sotakirjeenvaihtajana, oli kansaa innostava sosialisti ja vaikuttava puhuja, ahkera ja työmoraaliltaan piinkova kirjailija, maanviljelijä ja luonnonystävä. Krohnille Londonin painoarvoa tuntuu entisestään lisäävän nuoruudenaikaiset ikävät kokemukset väkijuomien parissa. Raittiusihmisenäkin tunnettu Krohn käyttää Londonia häpeilemättä varoittavana esimerkkinä.
The Doyle Diary. The Last Great Conan Doyle Mystery. With a Holmesian Investigation into The Strange and Curious Case of Charles Altamont Doyle. New York & London 1978: Paddington Press. 91 s.
Teoksella on pitkä mutta kuvaava nimi: The Doyle Diary. The Last Great Conan Doyle Mystery. With a Holmesin Investigation into The Strange and Curious Case of Charles Altamont Doyle. Kyseessä on kahtalainen kirja. Valtaosan siitä muodostaa faksimile C. A. Doylen luonnoskirjasta vuodelta 1889. Sitä edeltää Michael Bakerin pitkä johdantoessee, jossa hän yrittää avata Doylen taustoja.
Charles Altamont Doyle tunnetaan nykyään lähinnä Arthur Conan Doylen isänä. Hän oli myös lahjakas ja työteliäs kuvittaja, joka kuvitti muun muassa poikansa ensimmäisen Sherlock Holmes -kertomuksen A Study in Scarlet. Kuvataiteilijoita perheessä oli enemmänkin: Charlesin isä John oli kuuluisa poliittisten pilakuvien tekijä, veli Dicky maineikas Punch-lehden kuvittaja ja kaksi muutakin veljeä taidemaalareina nimekkäitä. Charles kuitenkin on jäänyt historiassa heidän jalkoihinsa, ja ACD:kin mainitsee hänestä muistelmissaan kovin hämärästi vaikka toki myös ylistäen.
Tähän kirjaan sisältyvä luonnoskirja ilmestyi julkisuuteen vasta 1977, jolloin se löytyi erään englantilaisrouvan hallusta. Siihen asti Charles Doylen maalauksia ja piirroksia oli ollut nähtävillä lähinnä muutamissa edellisen vuosisadan painatteissa ja suvun kotien seinillä. Esseessään Baker ottaa ikään kuin Sherlock Holmesin keinot käyttöön ja koettaa selvittää, kuka Charles oli ja miksi hänet unohdettiin. Luonnoskirja (jollaisia Doyle teki useita) on tehty Sunnysiden mielisairaalassa, jossa Doyle vietti pitkiä aikoja. Nykyään tiedetään, varmaankin pitkälti Bakerin ansiosta, että syynä oli alkoholismi ja mahdollisesti sen puhkaisema epilepsia.
Luonnoskirja paljastaa että lahjakas kuvittaja eli vaihtelevissa mielialoissa sairaalassa. Paikoin kuvissa valmistaudutaan kuolemaan, mutta toisaalta suurin osa sisällöstä on kepeää satufantasiaa. Toistuvia aiheita ovat etenkin keijut ja muu pikkuväki, jota kuvataan luontokappaleiden, kasvien ja eläinten, seurassa. Doylen tyylistä tulee itselleni mieleen vahvasti Elsa Beskowin työt. Paljon on myös melko realistisia kuvia sekä karikatyyrisimpiä hahmotelmia. Runsaat oheistekstit osoittavat Charles Doylen alttiutta kekseliäisiin sanaleikkeihin.
Juha Keränen (toim.): Biblia Pauperum. Vaattojärvi 1984: Juha Keränen. 28 s.
1980-luvun alku oli zinejen, erilaisten nyrkkipajalehtien huippuaikaa. Lämpimimmin muistellaan etenkin punkzinejä, mutta osattiin sitä muillakin aloilla. Suomessa scififandom aktivoitui ja on sittemminkin kukoistanut seuralehtien kautta – turkulaisten Spin, sitten Ursan Aikakone – mutta onpa vuosien varrella ilmestynyt paljon yksityisyrittäjienkin lehtiä.
Ensimmäisenä ehti varmaankin Juha Keränen (kaikista mahdollisista paikoista Vaattojärveltä!). 1981 ilmestyi hänen Finnish Science Fiction -lehtensä, joka sisälsi hänen omia novellejaan (eli onko se kuitenkin novellikokoelma?). Kolme vuotta myöhemmin ilmestyneessä Biblia Pauperumissa Keräsen rinnalla on joukko muitakin varhaisen fandomin tekijänimiä.
Biblia Pauperum -nimellä viitataan yleensä keskiaikaisiin, lukutaidottomille tarkoitettuihin julkaisuihin, joissa Raamatun kertomuksia esitellään pelkillä kuvilla. Keräsen Biblia sen sijaan on kokoelma "pehmeämpiä sekä jopa avant gardeen yltäviä Jumala-aiheisia science fiction -novelleja". Näkökulmasta kertoo motoksi valittu Juice Leskisen "Kuinka Jumalaa pilkataan" -lauluteksti. Lehteä kehystää kaksi toisiinsa liittyvää kertomusta elostelevasta Jumalasta, joka enkelien hässimisen välissä luo maailman. Tekijänimen Sikailija-Sid taakse kätkeytyy toimittaja Keränen, joka sittemminkin on tunnettu usein SidSid Keräsenä.
Aihetta käsittelevät myös kekseliäänkömpelösti sekä Anetta Meriranta että Mika Niemi, tyypillisen anarkistisesti Toni Jerrman, julkaisun parhaassa tekstissä Veikko Rekunen. Sitä avantgardea lienee Tuomas Kilven visvainen proosaruno. Lisäksi on Keräsen ja Kivi Larmolan allegorinen länkkärisarjis Jesse James, kääntäjä. Kuvituksesta vastaavat esimerkiksi Pekka A. Manninen ja Antti Vaartimo.
Loppuun on vielä nyysitty Ilta-Sanomista Juicen pakina ehtaan zinetyyliin.
Margalit Fox: Conan Doyle for the Defence. Sensational Murder, the Quest for Justice & the World's Greatest Detective Writer. Bath 2019: Oakhill Publishing. 7 t 33 min. Luk. Crawford Logan.
Ei ole yllättävää, että Sherlock Holmesilla maineensa (ja omaisuutensa) luoneelle Arthur Conan Doylelle sateli ihailijakirjeiden seassa myös pyyntöjä auttaa rikosasioissa. Yllättävämpää sen sijaan on, että Doyle tarttui joihinkin noista tarjouksista ja oli jopa selvittämässä kahta melko isoa tapausta. Kummassakin niistä oli kyse syyttömänä tuomitun, ulkomaalaistaustaisen miehen vapauttamisesta vankilasta. Tunnetumpi on 1900-luvun alun tapaus, jossa Doyle auttoi intialaissukuista lakimiestä, George Edaljia, kun tämä tuomittiin eläinten silpomisesta ja oman perheensä häirinnästä. Myöhempi, liki kaksikymmentä vuotta kestänyt ja vain hetki ennen Doylen kuolemaa päätökseen yltänyt oli Oscar Slaterin juttu.
Margalit Foxin Conan Doyle for the Defence (2018; äänikirja 2019) käy ansiokkaasti läpi koko tapauksen. Alkupisteenä on rikkaan vanhuksen brutaali murha Glasgow'ssa 1908. Erinäisten ikävien sattumien perusteella teosta epäiltiin, vangittiin ja tuomittiin Saksasta kotoisin ollut juutalainen Slater, joka harjoitti uhkapeliä, monenlaista hämärää tavaranvälitystä ja mahdollisesti paritusta. Siinä oli viktoriaanisen ajan kasvateille monta hyvää syytä tuomioon, vaikka todisteet lopulta puhuivat Slateria vastaan. Fox käy näitä syitä läpi: ensimmäistä maailmansotaa edeltävän Britannian moraalikäsitykset, antisemitismi, muukalaispelko ja myöhemmin sitten mainittu sota ja saksalaisuuden mörkö. Doyle ajautui kuvioon mukaan Slaterin pyydettyä häneltä apua viestillä, jonka toinen vanki salakuljetti ulos suussaan. Lopulta Doylen rooli Slaterin vapautuksessa oli merkittävä, ja tapauksena johdosta Britanniaan syntyivät esimerkiksi vetoomustuomioistuin. Miehet tapasivat toisensa naamatusten vain kerran, ja jälkipyykistä tuli katkera, kun heidän näkemyksensä rahasta eivät kohdanneet.
Foxin kirjassa Slaterin tuomio on punainen lanka, jonka ympärille punotaan muita aiheita. Sekä Slaterin että Doylen taustat saavat tietenkin lukunsa, mutta läpi käydään myös silloista tuomiokäytäntöä, vankilaelämää, Edaljin tapausta, Slaterin kirjeenvaihtoa sukunsa kanssa jne. Äänikirja on miellyttävä, mutta huomasin usein kaipaavani lähdeluettelo silmien eteen.
Martti Haavio: Voittoisa ratsastaja. Välähdyksiä suurista miehistä. Porvoo 1928: WSOY. 194 s. W.S.O.Y:n koululaiskirjasto n:o 50.
"Miten kumman kauan nuo akat miehiksi saavat tehdä hallaa Suomen kansan keskuudessa, ennenkuin terve reaktio nousee." Näin kirjoittaa Martti Haavio kirjassaan Voittoisa ratsastaja. Välähdyksiä suurista miehistä. Vuonna 1928 Haavio oli julkaissut jo pari varhaiskauden runokokoelmaansa, mutta tieteellinen ura oli vielä edessä päin. Nykylukija tunnistaa tyypin jo ennen kuin muistaa Haavion kuuluneen suojeluskuntaan ja AKS:aan.
No joo, totuuden nimissä Voittoisa ratsastaja ei ole mikään kadotetun miehisyyden puolesta itkevä manifesti. Se on kokoelma pienoiselämäkerrallisia esseitä, joissa Haavio haluaa "välittää Suomen koulupojille ja -tytöille" miehiä, jotka ovat olleet hänelle itselleen "henkilökohtainen elämys". Osa teksteistä on ilmestynyt aiemmin Nuori Voima -lehdessä. 14 valitun joukossa on luonnollisesti paljon kirjailijoita – seikkailijat Kipling ja London; pohjoismaalaiset Holberg, Björnson, Ibsen, Hamsun; suomesta hieman yllättäen kansankirjailijat Päivärinta ja Meriläinen sekä murrepakinoitsija Nortamo – mutta mahtuupa mukaan myös Arabian Lawrence, folkloristi Axel Olrik ja antropologi Leo Frobenius. Joskus Haavio tosiaan kertoo tiiviin elämäkerran, niin kuin Londonin tapauksessa, ja korostaa ilmeisesti itseään säväyttäneitä miehuullisuuden osoituksia, kuten matkaamista ja muiden odotuksien uhmaamista. Joskus taas hänen tekstinsä on lähempänä kulttuurihistoriallista esseistiikkaa, vaikkapa käydessään läpi Diderot'n sanakirjaurakkaa tai kertoessaan kohtaamisesta Meriläisen kanssa tai esitellessään Kalevipoegin syntyä.
Voittoisan ratsastajan voi lukea vanhentuneena, ja siten koomisenakin, miehuullisuuden ylistyksenä mutta myös mielenkiintoisena vilkaisuna tulevan "suuren miehen" nuoruudenajatuksiin. Ja onpa sillä yhä arvoa ihan itsenäänkin – Wikipedia ei kerro näitä tarinoita ollenkaan yhtä lennokkaasti.
Hertta Vierula: Kuollut tyttö ja muita tarinoita Maatuvanlaaksosta. Hämeenlinna 2020: Karisto. 69 s. Kuv. Broci.
Hertta Vierulan Kuollut tyttö ja muita tarinoita Maatuvanlaaksosta vaikuttaa ensisilmäyksellä olevan kokoelma nuorille suunnattuja kauhunovelleja. Nopeasti käy selväksi, että se on hyvin rajattu näkökulma. Vierulan kertomukset liikkuvat pikemminkin synkän fantasian nyrjähtäneillä sivupoluilla, missä asioita ei tuomita "yliluonnolliseksi" vain siksi ettei se ole mahdollista lukijan arkitodellisuudessa.
Vierulan kieli on toisaalta tiukasti hallittua, toteavaa, iskevää – ei aivan vuosituhannen vaihteen suomalaisproosan sähkösanomatyyliä muttei kovin kaukanakaan siitä. Toisaalta se kuitenkin on runollista, vahvoja mielikuvia ja aistivaikutelmia luovaa kuvavyöryä. Tarinoissa kerrotaan maailmasta, joka lähes on omamme mutta jonka lävistää jokin vieras elementti – kelluvaa ruumista ihasteleva olento vedenpohjassa, lähimetsässä odotteleva peikko, ihmisiä ennalta pelastava kassialma tai roolipeliksi muuttuva lapsenelämä. Parhaimmillaan Vierulan intensiiviset tunnelmoinnit ovat hyvin vaikuttavia, huonoimmillaankin hieman tyhjiä mutta kauniita.
Miksi Kuollutta tyttöä tekisi mieli pitää nuorten- tai peräti lastenkirjana? Ensinnä se on kuvakirja – kannessa kuvittaja Brocin nimi on rinnakkain Vierulan kanssa. Kuvia on vain yksi joka tarinaa kohden, mutta kirjan tavallista isompi sivukoko lienee valittu juuri kuvat edellä. Isohkoista sivuista johtuen kirja on ohut, 69 sivua. Normaaleilla mitoilla, isommalla kirjasimella ja harvemmalla ladonnalla kirja olisi kuitenkin paljon paksumpi; moniko nuori lukija on huijattu lukemaan täysimittainen teos pienen sivumäärän avulla? Kolmas syy on kirjan alaotsikko, joka vie ajatukset välittömästi Magdalena Hain Uhriniituntakaisesta kertoviin novellikokoelmiin. Se on harmi, koska tyylilaji on tyystin toinen. Muutenkin jaettu tapahtumapaikka tuntuu turhalta gimmickiltä, sillä yhdistäviä elementtejä tarinoissa on hyvin vähän.
Juri Nummelin: Vaikea laji. Kirjoittajan muistelmia. Turku 2024: Kustantamo Helmivyö. 348 s.
Muuttokiireisen talviloman aikana on ollut suorastaan nautinnollista lukea Juri Nummelinin tuoretta Vaikea laji -kirjaa. Se on monipuolinen kokoelma monipuolisen kirjoittajan muistoja ja vaiheita. Perinteinen muistelmateos se ei ole vaan palapelimäinen sarja kaikenlaista uran varrelta. Muuta ei oikein voisi kuvitellakaan Nummelinin kohdalla, sillä hän on ehtinyt olla paitsi kirjoittaja ja kirjailija myös toimittaja (sanan monissa merkityksissä), kustantaja ja ylipäänsä merkittävä tekijäpersoona kirjallisuuden vähemmän tunnettujen reuna-alueiden kartoittajana ja arvonnostajana.
Kirjan viitisenkymmentä esseetä ovat isolta osin ilmestyneet aiemmin Nummelinin blogissa tai hänen teostensa esipuheena tms., mutta lähes aina tekstejä on päivitetty ja muokattua uudelleenjulkaisua varten. Joskus muutokset ovat merkittäviäkin päivityksiä ja joskus valitettavasti jäävät hieman puolitiehen, kun kieli paljastaa tekstin olevan vanhempaa perua, vaikka se yrittääkin esiintyä ajankohtaisena. Sellaiset kohdat ovat kuitenkin vähäiset ja niihin puuttuminen lähinnä nillitystä.
Vaikea laji on henkilökohtaisesta vinkkelistään huolimatta yhdenlainen kuva myös 2000-luvun muuttuneesta julkaisu- ja kirjallisuusmaailmasta. Muutosta korostaa etenkin jälkisanat, joissa muistutetaan lajin lisäksi vaikeaa olevan myös aika. Pienen yleisön ja vähäisen somenäkyvyyden kirjallisuutta julkaistaan aina vain nihkeämmin, äänikirjoja senkin edestä. Tekijä ei enää (vieläkään?) oikeasti tienaa työllään, ja apurahoja ei saa edes entiseen malliin. Muutos 2000-luvun alun tv-haastatteluista, kun Nummelin julkaisi amerikkalaista kioskidekkaria käsittelevän teoksensa, ja omista fanzineistä nykytilaan, jossa kirjailija yhä useammin saa julkaista itse taiten tekemänsä kirjan, koska se ei kuitenkaan myy tai näy somessa, on surullinen. Onneksi Nummelin kuitenkin jaksaa, viitsii ja kykenee.
(Mikael X. Messin kirjat pitäisi saada äänikirjoina.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti