Katsottua: maaliskuu 2024

Jean-Marc Vallée: C.R.A.Z.Y.. Gustave de Kervern & Benoît Delépine: Vihaiset jalattomat miehet

Jean-Marc Valléen C.R.A.Z.Y. (2005) sisältää ison osan nuoren miehen kasvukertomuksen perinteisistä palasista, mutta se kohtelee niitä sellaisella herkkyydellä ja rehellisyydellä, että elokuva nousee monia lajitovereitaan korkeammalle. Kanadan-ranskalainen Zac etsii itseään ja paikkaansa neljän veljensä ja vanhempiensa keskellä. Syvästi uskonnollinen äiti uskoo, että pojalla on parantamisen lahja. Isä taas pelkää yli kaiken, että poika on homo, mikä saa tämän itsensäkin pitämään sitä pahimpana mahdollisena kohtalona. Se puolestaan saa Zacin taistelemaan luontoaan vastaan. Loppujen lopuksi C.R.A.Z.Y. on kertomus rakkauksista – romanttisesta, vanhempien ja lasten välisestä, sisarusten keskinäisestä, kielletystä, odotetusta... Vahvimmiksi muodostuvat Zacin suhteen hänen isäänsä ja toisaalta hänen toiseksi vanhimpaan veljeensä. C.R.A.Z.Y. välttää turhaa sentimentaalisuutta ja luottaa tarinansa voimaan. Vaikka henkilöt ovat lähtökohdiltaan melkoisia tyyppihahmoja, he kehittyvät vaivihkaa kunnes alkavat hengittää.

Ranskankielinen on myös Gustave de Kervernin ja Benoît Delépinen Aaltra – vihaiset jalattomat miehet (2004), mutta se on kotoisin Belgiasta. Vähäeleisen mustan ja absurdinkin komedian hengen tunnistaa kaurismäkeläiseksi jo ennen kuin Kaurismäki ilmestyy kuviin. Kaksi vihamiestä joutuvat nahistellessaan onnettomuuteen, jossa kummankin jalat halvaantuvat. Kaksikko lähtee pyörätuoleillaan taivaltamaan Suomeen, jossa onnettomuuden aiheuttamaa Aaltran (ei Valtran) traktoria valmistetaan. Mustavalkoinen, pitkistä otoksista, vähästä dialogista ja vähäliikkeisestä kameratyöstä muodostuva elokuva ei varmasti aukene kaikille, mutta otollinen mieli saa nauttia. Tekijäkaksikko näyttelee myös pääosat, joihin olisikin vaikea kuvitella muita.

Jacques Tati: Lystikäs kirjaankantaja. Kirjeenkantajan koulu. Harjoittele vasenta koukkuasi. Riemuloma Rivieralla. Enoni on toista maata

Jacques Tatin ensimmäinen pitkä ohjaus Lystikäs kirjeenkantaja (Jour se fête, 1949) eroaa hänen myöhemmistä elokuvistaan muutamin oleellisin seikoin. Tati ei vielä esitä vakiohahmoaan, monsieur Hulot'ta vaan suomenkielisen nimen postimiestä. Toiseksi elokuvan huumori on paljon vauhdikkaampaa kuin myöhemmin ja enemmän velkaa perinteiselle slapstickille. Koko elokuva toimisikin täysin mykkänäkin. – Pieneen ranskalaiskylään saapuu vuorokaudeksi tivoli. Kylän hömelö postinkantaja juotetaan siellä humalaan, ja nähdessään elokuvan amerikkalaisten postimiesten tehokkuudesta hän ottaa tehtäväkseen pyrkiä samaan. Yksinkertainen tarina on lähinnä yhdistävä liima, johon on tarraantunut runsas määrä gägejä, kaunista kylämaiseman kuvausta ja mainioita, amatöörien esittämiä hahmoja. Kirjeenkantajassa on hessuhopomaista charmia, ja hänen gägeissään pari loistavaa (esimerkiksi öinen jakso, jossa humala ja polkupyörä eivät vain osu yksiin). Elokuva kuvattiin aikanaan sekä mustavalkoisena että värillisenä, mutta jälkimmäinenv versio ilmestyi vasta viisikymmentä vuotta myöhemmin. Sen katsoin tällä kertaa.

Tati kehitteli aihetta jo pari vuotta aiemmin lyhytelokuvassa Kirjeenkantajan koulu (L'École des facteurs, 1947). Suurin osa sen gägeistä toistuu sellaisinaan tai hieman jalostettuina Lystikkäässä kirjeenkantajassa. Kuvauspaikatkin taitavat olla samat. Vitsit toimivat myös tässä versiossa, mutta hahmo on paljon sympaattisempi myöhemmässä elokuvassa.

Postinkantaja esiintyy jo vielä varhaisemmassa lyhytelokuvassa Harjoittele vasenta koukkuasi (Soigne ton gauche, 1936). Siinä Tati hyödyntää varhaista miimikkouransa rutiinia ja esittää haaveksivaa maatilan apukättä, joka päätyy treenaamaan nyrkkeilyä. Mykkäkomedioiden vaikutus on ilmeinen, mutta Tatin dynaaminen tyyli tuntuu selvästi omalta.

Riemuloma Rivieralla ja Enoni on toista maata muodostavat eräänlaisen duologian Jacques Tatin tuotannossa. Kummassakin kuvataan yhteisöä sympaattisen ironisesti, kaikessa hölmöydessään mutta myötätuntoisesti. Ensin mainittu heittää Tatin vakiohahmon, monsieur Hulot'n rantalomalle, jälkimmäinen hänen siskonsa perheen moderniin kaupunkilaiskotiin.

Hulot on hyvää tarkoittava mutta pientä kaaosta ympärilleen kylvävä semiboheemi, jonka juuret ovat syvällä mykkäelokuvan maaperässä. Hulot on fyysisen komedian hahmo, väärinymmärrysten ja ohimenevien kommellusten generaattori. Jos äänielokuvan alkuaikoina ei olisi tukeuduttu niin voimakkaasti verbaaliseen komiikkaan, olisi komedian lajityyppi saattanut laajemminkin näyttää Hulot'lta. Nyt Tati on taiteenlajinsa historiassa yksinäinen anakronismi.

Hulot on kuitenkin vain elokuvien akseli, jonka ympärillä yhteisö pyörii. Riemulomassa se on laaja lomailijoiden katras, joka yrittää suorittaa turismiaan Hulot'n sekoilusta huolimatta. Enossa tulilinjalla on perhe, jonka moderni elämisen muoto joutuu naurunalaiseksi Hulot'n boheemimpia arvoja vasten. Eno on kuin päivitetty Chaplinin Nykyaika – automatisoituvan muovimaailman armoton irvikuva.

Tatin elokuva on melkein funktionalistista. Selkeitä muotoja, vahvoja värejä, tiukkoja rajauksia joissa hahmot ovat jossain taustalla osana maisemaa. Kamera liikkuu muttei turhaan. Kaikessa on vahvaa asetelmallisuutta. Eikä harmaa väri ole koskaan näyttänyt yhtä elävältä kuin Enossa.

Lowell Sherman: Viattomuuden kukka. Gregory LaCava: Suuri hetki

Pintapuolisesti Lowell Shermanin ohjaama Viattomuuden kukka (Morning Glory, 1933) on tavanomianen melodraama. Nuori teatteri-intoilija saapuu lapsellisin odotuksin ja luuloin New Yorkiin ja monen onnekkaan sattuman kautta saa tuhkimohetkensä. Sen vaikuttavuus kiteytyykin ihan muihin seikkoihin kuin tarinaan. Jos elokuvan roolijako olisi yhtään heikompi, se olisi todennäköisesti unohtunut jo aikapäiviä sitten. Katharine Hepburn pääroolissa sekä Adolphe Menjou ja Mary Duncan sivurooleissa ovat vaikuttavia, Douglas Fairbanks nuorempikin suuren osan ajasta kohtuullinen. Ja sitten on se onnenkantamoinen, että Viattomuuden kukka tehtiin vuotta ennen ns. Hayesin säännöstön käyttöönottoa. Näin ollen se sisältää paljon sellaista, mikä jo seuraavana vuotena olisi ollut mahdotonta amerikkalaisessa filmissä. Hätkähdyttävä on etenkin kohtaus, jossa tuottajasuuruus "haksahtaa" tyttöön juhlien päätteeksi ja yrittää saada tähän hänen tietämättään rakastuneen työtoverinsa ajamaan tytön hänen talostaan. Samoin edeltävä pitkä jakso, jossa Hepburnin hahmo humalassa esittelee näyttelijäntaitojaan on hieno – ja samalla epätavallisen ambivalentti siitä, näkeekö yleisö jotain hienoa vai ainoastaan kornia. Muutoin Viattomuuden kukka on dialogipitoinen ja eleettömästi ohjattu peruskertomus.

Gregory LaCavan Suuri hetki (Stage Door, 1937) on edellisen selvä sukulainen. Se kertoo aloittelevien näyttelijättärien asuntolasta ja sen väestä. Screwball-komediana alkava elokuva toimii aika kivasti sarjatulidialogin ja kärkevien hahmojen varassa. Heistä eniten tilaa saavat Ginger Rogersin sarkastinen ja pahasuinen Jean sekä Hepburnin oikeudentajuinen ja muiden puolia pitävä Terry, joka kuitenkin toimii liiaksi älynsä varassa. Kaikki kuitenkin kompastuu pahoin, kun tyylilaji vaihtuu lennosta melodraamaan ja elokuvasta tulee muotopuoli. Äkkiä hahmot ovatkin pökkelöitä, joiden motiivit ja toimet ovat käsittämättömiä, ja tarinaa vievät eteenpäin pinta pulpahtelevat sattumat. Harmi, sillä parhaimmillaan Suuri hetki on oikein sujuvaa komediaa.