Irja-Leena Evijärvi: Kaarle Krohn. Elämä ja toiminta. Helsinki 1963: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 138 s. Suomi 110:2.
Helmi Krohn: Isäni Julius Krohn ja hänen sukunsa. Helsinki 1942: Otava. 177 s.
Irja-Leena Evijärven Kaarle Krohn. Elämä ja toiminta ei ole varsinainen elämäkerta. Pikemminkin se on kokoelma pieniä välähdyksiä kohteensa elämän eri puolilta. Pääpaino on toki elämänvaiheissa, mutta mitään kattavaa kronikkaa ei ole pyrittykään tekemään. Kaarle Krohn, kielitieteilijä ja folkloristi, on paitsi osa suomalaista kulttuurihistoriaa myös paikallishistoriaa minulle. Hän rakennutti nimittäin Vehkalahdelle, nykyiseen Haminaan, Suviranta-nimisen huvilan toista sataa vuotta sitten. Siellä se on pystyssä yhä, ympärillään luonnonsuojelualue.
Kaarle Krohnin sisar, Helmi Krohn, kirjoitti sota-aikaan puolestaan teoksen heidän isästään. Isäni Julius Krohn ja hänen sukunsa keskittyy varsinaisen keskushenkilönsä lisäksi myös suvun taustoihin. Todellinen kosmopoliittisuku on levinnyt pitkin Eurooppaa jo varhaisessa vaiheessa, ja sen ensimmäinen todellinen suomalaisjäsen oli juuri Julius Krohn. Hän oli monella tapaa muutenkin esikuvallinen fennomaani, suomalaisuusaatteelle lähes kaiken elämänsä antanut, kielitieteilijä ja kansanperinteen tutkija hänkin. Helmi Krohnin kirja ei ole tyypillinen lähisukulaisen kirjoittama muistelmateos, vaan kirjoittaja etäännyttää itsensä vahvasti tekstistä ja kirjoittaa (ainakin pitkälti) objektiivisesti.
Krohnin laaja suku on mielenkiintoinen osa Suomen kulttuurihistoriaa ja toki nykypäivääkin. Jo pelkästään Juliuksen lapset – professorit Kaarle ja Ilmari, kirjailijat Helmi, Aino (Kallas) ja Aune – olisivat vaikuttava oksa sukupuussa. Mutta kun heidän jälkeläisensä ja Juliuksen omien sisarusten jälkeläisetkin ovat olleet aikaansaavia kulttuuripersoonia, on pakko nostaa henkistä hattua koko klaanille.
Kaarle Krohnin sisar, Helmi Krohn, kirjoitti sota-aikaan puolestaan teoksen heidän isästään. Isäni Julius Krohn ja hänen sukunsa keskittyy varsinaisen keskushenkilönsä lisäksi myös suvun taustoihin. Todellinen kosmopoliittisuku on levinnyt pitkin Eurooppaa jo varhaisessa vaiheessa, ja sen ensimmäinen todellinen suomalaisjäsen oli juuri Julius Krohn. Hän oli monella tapaa muutenkin esikuvallinen fennomaani, suomalaisuusaatteelle lähes kaiken elämänsä antanut, kielitieteilijä ja kansanperinteen tutkija hänkin. Helmi Krohnin kirja ei ole tyypillinen lähisukulaisen kirjoittama muistelmateos, vaan kirjoittaja etäännyttää itsensä vahvasti tekstistä ja kirjoittaa (ainakin pitkälti) objektiivisesti.
Krohnin laaja suku on mielenkiintoinen osa Suomen kulttuurihistoriaa ja toki nykypäivääkin. Jo pelkästään Juliuksen lapset – professorit Kaarle ja Ilmari, kirjailijat Helmi, Aino (Kallas) ja Aune – olisivat vaikuttava oksa sukupuussa. Mutta kun heidän jälkeläisensä ja Juliuksen omien sisarusten jälkeläisetkin ovat olleet aikaansaavia kulttuuripersoonia, on pakko nostaa henkistä hattua koko klaanille.
Viljo Tarkiainen: Henrik Gabriel Porthan. Helsinki 1948: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 84 s. Tietolipas 6.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Tietolipas-sarjan kuudentena niteenä ilmestyi vuonna 1948 professori Viljo Tarkiaisen tiivis katsaus Henrik Gabriel Porthaniin. Porthan (1739 - 1804) oli monitieteilijä ja kirjamies sekä merkittävä fennofiili. Hänen laaja-alaisuuttaan kuvaa hyvin Tarkiaisen teoksen lukujako: Porthania esitellään kansanrunouden, historian, estetiikan, kirjallisuuden ja maantieteen tutkijana, lehtimiehenä sekä opettajana. Tarkiaiselta jää jokseenkin käsittelemättä Porthanin toiminta ja merkitys Turun akatemian kirjaston hoitajana ja fennican keräilijänä. Kirjanen onkin nimenomaan tieteilijä Porthanin esittely, hänen muuta toimintaansa ja elämäänsä lähinnä sivutaan.
Pertti Lassila: Ihanteiden isänmaa. Julius Krohnin romanttinen fennomania ja kirjallisuus. Helsinki 2003: Yliopistopaino. 327 s.
Pertti Lassilan Ihanteiden isänmaa taitaa olla definitiivinen Julius Krohnin elämän ja etenkin tuotannon esittely. Elämäkertana se ei sinänsä tuo paljon uutta jo aiemmin tiedettyyn (mikä ei ole yllättävää, sillä siksi julkinen hahmo Krohn oli). Sen sijaan Lassila käy läpi systemaattisesti Krohnin uraa tiedemiehenä, hänen kirjoituksiaan, toimintaansa fennomaanina, hänen uskonnollisuuttaan. Tulos on kattava ja juuri sopivassa määrin arvottava.
Juhani Salokannel: Hengen paloa & painettua sanaa. Renqvist-Reenpäät kustantajina 1815–2015. Helsinki 2015: Otava. 344 s.
Tuore Bibliophiloksen Heikki A. Reenpää -numero kannusti tarttumaan Hengen paloa & painettua sanaa -teokseen, jonka nappasin mukaan kahdella eurolla jokunen viikko sitten Goodwillistä.
Juhani Salokannel korostaa esipuheessaan, että kirja keskittyy nimenomaan henkilöihin, ei Otavaan. Näinhän se ei kuitenkaan mene – se kertoo nimenomaan Otavan vaiheista, vaikka näkökulma yrittääkin olla kustantamoa pyörittäneissä ihmisissä. Renqvisteistä ja myöhemmin Reenpäistä valokeilaan pääsevät ne, jotka ovat osallistuneet Otavan johtamiseen. Käytännössä tämä tarkoittaa jatkumoa Alvar Renqvist – Heikki Reenpää & veljet – Heikki A., Erkki & Olli Reenpää – Antti Reenpää. Tarina sentään alkaa kantaisä Heikki Kukkosesta, myöhemmästä herätysjohtaja Henrik Renqvististä, joka hänkin puuhaili kirjankustantamisen kanssa.
Ihmisistä ei lopulta kerrota kovinkaan paljoa, lähinnä hehkutetaan heidän merkitystään Otavalle. Kaikki kunnia toki menestyneille tekijämiehille. Salokanteleen teos on kuitenkin niin kritiikitön, että lukija ei voi uskoa kaiken tulleen kerrotuksi. Voisiko tosin muuten ollakaan, kun kirjan kustantaja on samalla sen aihe?
Salokannel kirjoittaa nykyään niin yleisellä tavalla, tarinoiden ja eläytyen. Hän ei raportoi tiukkoja faktoja vaan maalailee ja pyrkii elävöittämään. Itse en ole tällaisen tyylin ihailija mutta tiedän monen muun olevan. Ainakin aikakausien ja ajan hengen kontekstualisointi onnistuu. Toisaalta Salokannel innostuu välillä kontekstinsa kanssa vähän liiaksikin ja kirjoittaa pitkät pätkät Sillanpäästä ja Hirvisaaresta.
Hengen paloa & painettua sanaa on vankka perusteos aiheestaan, joskin itse olisin kaivannut hieman toisenlaista käsittelyn tapaa.
Juhani Salokannel korostaa esipuheessaan, että kirja keskittyy nimenomaan henkilöihin, ei Otavaan. Näinhän se ei kuitenkaan mene – se kertoo nimenomaan Otavan vaiheista, vaikka näkökulma yrittääkin olla kustantamoa pyörittäneissä ihmisissä. Renqvisteistä ja myöhemmin Reenpäistä valokeilaan pääsevät ne, jotka ovat osallistuneet Otavan johtamiseen. Käytännössä tämä tarkoittaa jatkumoa Alvar Renqvist – Heikki Reenpää & veljet – Heikki A., Erkki & Olli Reenpää – Antti Reenpää. Tarina sentään alkaa kantaisä Heikki Kukkosesta, myöhemmästä herätysjohtaja Henrik Renqvististä, joka hänkin puuhaili kirjankustantamisen kanssa.
Ihmisistä ei lopulta kerrota kovinkaan paljoa, lähinnä hehkutetaan heidän merkitystään Otavalle. Kaikki kunnia toki menestyneille tekijämiehille. Salokanteleen teos on kuitenkin niin kritiikitön, että lukija ei voi uskoa kaiken tulleen kerrotuksi. Voisiko tosin muuten ollakaan, kun kirjan kustantaja on samalla sen aihe?
Salokannel kirjoittaa nykyään niin yleisellä tavalla, tarinoiden ja eläytyen. Hän ei raportoi tiukkoja faktoja vaan maalailee ja pyrkii elävöittämään. Itse en ole tällaisen tyylin ihailija mutta tiedän monen muun olevan. Ainakin aikakausien ja ajan hengen kontekstualisointi onnistuu. Toisaalta Salokannel innostuu välillä kontekstinsa kanssa vähän liiaksikin ja kirjoittaa pitkät pätkät Sillanpäästä ja Hirvisaaresta.
Hengen paloa & painettua sanaa on vankka perusteos aiheestaan, joskin itse olisin kaivannut hieman toisenlaista käsittelyn tapaa.
Heikki A. Reenpää: Pojanpoika. Helsinki 1998: Otava. 253 s.
Kirjamies Heikki A. Reenpään ensimmäinen muistelmateos Pojanpoika jakautuu oikeastaan kahtia. Ensin käydään läpi lapsuutta ja kouluvuosia, sen jälkeen sota-aikaa. Varsinkin alkupuolella teksti on sävyltään nostalgisen lämmin, pienten muistikuvien ja lempeän huumorin yhdistelmä. Sodasta sen sijaan kirjoitetaan paitsi yksityiskohtaisemmin myös laajemmin, yleisemmällä tasolla. Ajankuva on vahvaa.
Teoksen suurin ongelma on sama kuin monella muullakin muistelmalla. Välillä tekstistä tulee pelkkää listaa suurista miehistä, joita kirjoittaja on tavannut. Lapsuudenystävätkin supistuvat vanhempiensa asemaan tai heidän itsensä tuleviin ammatteihin. Tietysti Reenpään yhteydessä ei yläluokkaisuutta voi välttää, mutta välillä se häiritsee jopa minun kaltaistani elitistiä. Kun ensin on pitkään kuvailtu, miten talvisodan ensimmäinen ilmahyökkäys pelotti, ja sitten jatketaan kuvailemaan, miten helpottavaa oli päästä turvaan isän huvilalle, tietää ainakin tämä lukija kuuluvansa alempaan kastiin.
Pojanpoika on sujuvaa luettavaa, mutta yksinään se ei ihan kanna. Siksi onkin tartuttava jatko-osaan välittömästi.
Teoksen suurin ongelma on sama kuin monella muullakin muistelmalla. Välillä tekstistä tulee pelkkää listaa suurista miehistä, joita kirjoittaja on tavannut. Lapsuudenystävätkin supistuvat vanhempiensa asemaan tai heidän itsensä tuleviin ammatteihin. Tietysti Reenpään yhteydessä ei yläluokkaisuutta voi välttää, mutta välillä se häiritsee jopa minun kaltaistani elitistiä. Kun ensin on pitkään kuvailtu, miten talvisodan ensimmäinen ilmahyökkäys pelotti, ja sitten jatketaan kuvailemaan, miten helpottavaa oli päästä turvaan isän huvilalle, tietää ainakin tämä lukija kuuluvansa alempaan kastiin.
Pojanpoika on sujuvaa luettavaa, mutta yksinään se ei ihan kanna. Siksi onkin tartuttava jatko-osaan välittömästi.
Heikki A. Reenpää: Pikku-Heikki. Helsinki 2000: Otava. 279 s.
Heikki A. Reenpään muistelmien toinen osa, Pikku-Heikki, on edeltäjäänsä paljon painavampi teos. Se keskittyy lähinnä Reenpään uraan kustannusalalla. Hieman kuvataan Otavan vaiheita, esitellään muutamia kirjailijoita ja kerrotaan monenlaisia anekdootteja. Nimien pudottelu ei tässä yhteydessä tunnu yhtä vaivaannuttavalta kuin aiemmassa Pojanpojassa. Lisäksi pysähdellään moniin muihinkin Reenpään aktiviteetteihin, niin Ateneumin pyörittämiseen, kirjojen keräilyyn kuin metsästykseenkin. Omat suosikkilukuni käsittelivät Seitsemän veljeksen ensipainoksen hankintaa ja Tawaststjernan Sibelius-teoksen työstämistä.
Vaikka erilaista asiaa on enemmän kuin edellisessä osassa ja vaikka kokonaisuus ei siksi ole aivan yhtä koherentti, muodostuu Pikku-Heikistä aarrearkkumainen kokoelma monenlaista kiehtovaa. Harmi, että Reenpää lopetti muistelun tähän. Hän eli vielä kaksikymmentä vuotta, kuoli vasta viime syksynä 98-vuotiaana.
Vaikka erilaista asiaa on enemmän kuin edellisessä osassa ja vaikka kokonaisuus ei siksi ole aivan yhtä koherentti, muodostuu Pikku-Heikistä aarrearkkumainen kokoelma monenlaista kiehtovaa. Harmi, että Reenpää lopetti muistelun tähän. Hän eli vielä kaksikymmentä vuotta, kuoli vasta viime syksynä 98-vuotiaana.
Samuli S.: Novelleja. Helsinki 1876: K. E. Holm. 147 s.
Fennomaanien piiriin kuulunut sanomalehtimies ja opettaja Samuli Suomalainen ehti myös suomentaa ja kirjoittaa omaakin kaunokirjallisuutta. Novelleja-niminen kokoelma ilmestyi kirjoittajanimellä Samuli S. vuonna 1876. Kustantaja oli K. E. Holm.
Novelleja sisältää kuusi kertomusta. Niistä neljä pisintä ovat kepeitä ihmissuhdejuttuja, humoristisia ja runsasdialogisia. Nykylukijalle huumori tuntuu liiaksi kesäteatterimaiselta, mutta edelleen rivien välistä pystyy huomaamaan pyrkimystä leppeään satiiriin. Kaksi muuta novellia ovat synkempiä tilannekuvia. Varsinkin kokoelman päättävässä Hallayönä-kertomuksessa on tehokkaan surumielinen tunnelma ja sisäistarinansa kautta ripaus jopa kauhuromantiikkaa. Kovin ovat pateettisia kuitenkin nämä vakavammat tekstit, mutta pitää muistaa, että ihanteet tulivat yhä romantiikan ajalta.
Kirjan kappaleeni on leimojen perusteella kuulunut aikoinaan Hurukselan piirikirjaston kokoelmiin, mutta minulle se on tullut erään kymenlaaksolainen oppilaitoksen varaston kautta. "Suomalaisen kansakoulun ystävät" -leima on sikäli kiintoisa, että kyseinen yhdistys perustettiin 1889 eli kolmetoista vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen. Liekö yhdistys jakanut vanhoja kirjoja kouluille? Sidonta joka tapauksessa on tehty vasta Kymenlaaksossa, sillä sidosasu on yhtenäinen muiden hallussani olevien, samasta lähteestä tulleiden kirjojen kanssa.
Novelleja sisältää kuusi kertomusta. Niistä neljä pisintä ovat kepeitä ihmissuhdejuttuja, humoristisia ja runsasdialogisia. Nykylukijalle huumori tuntuu liiaksi kesäteatterimaiselta, mutta edelleen rivien välistä pystyy huomaamaan pyrkimystä leppeään satiiriin. Kaksi muuta novellia ovat synkempiä tilannekuvia. Varsinkin kokoelman päättävässä Hallayönä-kertomuksessa on tehokkaan surumielinen tunnelma ja sisäistarinansa kautta ripaus jopa kauhuromantiikkaa. Kovin ovat pateettisia kuitenkin nämä vakavammat tekstit, mutta pitää muistaa, että ihanteet tulivat yhä romantiikan ajalta.
Kirjan kappaleeni on leimojen perusteella kuulunut aikoinaan Hurukselan piirikirjaston kokoelmiin, mutta minulle se on tullut erään kymenlaaksolainen oppilaitoksen varaston kautta. "Suomalaisen kansakoulun ystävät" -leima on sikäli kiintoisa, että kyseinen yhdistys perustettiin 1889 eli kolmetoista vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen. Liekö yhdistys jakanut vanhoja kirjoja kouluille? Sidonta joka tapauksessa on tehty vasta Kymenlaaksossa, sillä sidosasu on yhtenäinen muiden hallussani olevien, samasta lähteestä tulleiden kirjojen kanssa.
Veli Granö, Martti Honkanen, Erkki Pirtola: Itse tehty elämä. ITSE / DIY Lives. Helsinki 2000: Maahenki. 237 s.
Minua on aina kiinnostanut kaikenlainen hieman epäkesko taide. Semmoinen joka ei noudata perinteitä tai säännönmukaisuuksia. Oli kyse sitten omakustannekirjallisuudesta, findie-elokuvista tai pienlevymerkkien julkaisemasta musiikista, se on todennäköisesti ainakin mielenkiintoista.
Kuvataiteen suhteen olen noviisi, mutta silläkin kentällä omaehtoisempi laita tuntuu useimmiten kiinnostavimmalta. Suomen kontekstissa tämä tarkoittaa yleensä ns. ITE-taidetta. Termi on lähtöisin 1999 toteutetusta Veli Granön hankkeesta, jossa pyrittiin kartoittamaan Suomen outsider-taidetta. Vuosituhannen vaihteessa saatiin aikaan niin ITE-taiteen näyttelyä kuin tämä kirjajulkaisukin. Granön lisäksi etukannessa on Martti Honkasen ja Erkki Pirtolan nimet, mutta yhtä hyvin siinä voisi olla ainakin tusina muutakin.
Kirja sisältää teoreettista pohdintaa taiteesta, ulkopuolisuudesta ja tekemisen meiningistä. Yhtenä keskeisenä osana on Pirtolan teksti, jossa hän esittelee suomalaista takapihataidekulttuuria (sitä mikä on stereotyyppisintä ITEä). Granö puolestaan esittelee joukon valokuvaajia, jotka ovat dokumentoineet hieman toisenlaista outsider- ja underground-taidetta: tatuointeja, ajoneuvojen koristelua, graffiteja... Kokonaisuus on runsaudessaan hajanainen mutta kuvaa hienosti nykykansantaiteen moninaisuutta. Historiallisesta perspektiivistä on hauska huomata, miten paljon vaikkapa tatuointien asema on muuttunut vielä tuolloisestakin alakulttuurista nykyisen kaltaiseksi kansanhuviksi.
Itse tehty elämä on perusteos, jota myöhemmät julkaisut ovat sitten täydentäneet omista näkökulmistaan.
Kuvataiteen suhteen olen noviisi, mutta silläkin kentällä omaehtoisempi laita tuntuu useimmiten kiinnostavimmalta. Suomen kontekstissa tämä tarkoittaa yleensä ns. ITE-taidetta. Termi on lähtöisin 1999 toteutetusta Veli Granön hankkeesta, jossa pyrittiin kartoittamaan Suomen outsider-taidetta. Vuosituhannen vaihteessa saatiin aikaan niin ITE-taiteen näyttelyä kuin tämä kirjajulkaisukin. Granön lisäksi etukannessa on Martti Honkasen ja Erkki Pirtolan nimet, mutta yhtä hyvin siinä voisi olla ainakin tusina muutakin.
Kirja sisältää teoreettista pohdintaa taiteesta, ulkopuolisuudesta ja tekemisen meiningistä. Yhtenä keskeisenä osana on Pirtolan teksti, jossa hän esittelee suomalaista takapihataidekulttuuria (sitä mikä on stereotyyppisintä ITEä). Granö puolestaan esittelee joukon valokuvaajia, jotka ovat dokumentoineet hieman toisenlaista outsider- ja underground-taidetta: tatuointeja, ajoneuvojen koristelua, graffiteja... Kokonaisuus on runsaudessaan hajanainen mutta kuvaa hienosti nykykansantaiteen moninaisuutta. Historiallisesta perspektiivistä on hauska huomata, miten paljon vaikkapa tatuointien asema on muuttunut vielä tuolloisestakin alakulttuurista nykyisen kaltaiseksi kansanhuviksi.
Itse tehty elämä on perusteos, jota myöhemmät julkaisut ovat sitten täydentäneet omista näkökulmistaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti