maanantai 26. heinäkuuta 2021

Keräilyuran varrelta: 90-luku ja jääkiekkokortit

I

Jokainen joka minut tuntee, tietää että olen ollut aina keräilijä. Aivan pienestä pitäen olen kerännyt kaikenlaista, on kysymys ollut sitten pikkuautoista, He-Man-figuureista, juomatölkeistä tai Marvel-sarjakuvista. Perhepiirini oli keräilyyn kannustava ja siinä auttava. Jo lapsena yksi suurimpia nautintojani oli saada kokoelmaan uusi osa, tehdä kokonaisuudesta hieman täydempi. Jokainen uusi jäsen entisten riviin muutti kaiken: Eternian voimasuhteet vaihtuivat, kun Skeletorin joukko saikin uuden jäsenen; Hämähäkkimiehen tarina täydentyi, kun Hämis teki cameo-esiintymisen Sarjakuvalehden puolella; sisustus muuttui, kun Coca-Cola-tölkit ylsivät viimein seinästä seinään.

Jokainen joka minut tuntee, tietää että inhoan urheilua. En liiku kuin väkipakolla, en ainakaan muiden seurassa tai jos joku muu siihen kehottaa. Kilpaileminen on minusta vastenmielistä, ja inhoan sitä pseudouskonnollista urheilukiihkoilu, jota Suomessa ilmentää eritoten jääkiekon asema kultaisena vasikkana, jonka pitäisi villitä koko kansa aina, kun verkko heiluu.

Jotkut kuitenkin tietävät, että jopa jääkiekko saa kielenkantani innostumaan, jos puhe vain sattuu osumaan tarpeeksi spesifiin pisteeseen. Jos keskustelu ajautuu Wayne Gretzkyyn tai vaikkapa vuoden 1995 Stanley Cupin finaalisarjaan (Detroit Red Wings  New Jersey Devils, 40), saattaa kanssajutustelija yllättyä.

Harva minut tunteva tietää, että 90-luvun puolivälissä, päältä kymmenvuotiaana, hengitin parin vuoden ajan lähes pelkkää jääkiekkoa. Tilasin Inside Hockey -lehteä, katselin loputtomiin sitä ainoaa joltain kirppikseltä löytämääni Don Cherry -vhs:ää (jossa oli Marty McSorleyn ja Bob Probertin tappelu!) ja jopa pukeuduin hetken aikaa joululahjaksi saatuun Tapparan paitaa, jonka selässä luki Jutilan nimi. Aina, kun äiti komensi pihalle, lähdettiin kavereiden kanssa takapihalle "lätkimään"; olimme rakentaneet autotallin taa maalin, jonka eteen asetettiin ohut mökiltä raijattu makuualusta, jolle oli hyvä maalivahdin heittäytyä; olimme askarrelleet  vaahtomuovista molarille patjat ja kilven, pesisräpylä kelpasi toiseen käteen; ja sitten alettiin lätkiä, joko jääkiekko- tai sählymailalla, joko tennis- tai sählypallolla. Siinä meni monta kesää. Ja jos joskus saikin jäädä sisälle, silloin pelattiin Super Nintendolla NHL:ää (joko vuosimallia 94 tai 96) tai jopa paljon heikompaa Brett Hull Hockeyta.

Ja kaiken tämän syy oli vuonna 1993 Suomeenkin iskenyt jääkiekkokorttien buumi.


II

Minuun, kuten niin monen muunkin, tietoisuuteen jääkiekkokortit (ja keräilykortit ylipäänsä) saapuivat syksyllä 1993, kun Suomen kioskeihin ja kauppoihin ilmestyivät kaksi Leafin sarjaa: SM-liigaa dokumentoinut Sisu Hockey Cards sekä NHL-aiheinen Leaf Set. Eihän keräilykortteja tietenkään tuohon aikaan keksitty, niitä oli kotimaassakin nähty  vuosikymmenten ajan. Korttien lisäksi varsinkin tarrat, myös jääkiekkoaiheiset, olivat olleet jo monen ikäpolven kerättävää. Itsekin olin aloittanut aiheen parissa edellisellä kaudella, kun keräsin muistaakseni täyteen JyväsHyvän Hockey Liiga '92-'93 -keräilykirjan. Sarjan tarrat myytiin samannimisten suklaiden mukana. Suomessa onkin nimenomaan tällaisten oheistarrojen ja -korttien pitkä perinne. Varsinkin purukumikuvia edeltävät sukupolvet muistelevat lämmöllä.

Korttien kanssa aloitin kotimaisella Sisu-sarjalla, mutta hyvin pian huomasin, että NHL houkutteli enemmän. Sisun kortit olivat pinnoittamatonta pahvia, minkä vuoksi kortit nuhrautuivat taskunpohjalla nopeasti, ja niiden visuaalinen ilme oli muutenkin aika paljon vaatimattomampi kuin amerikanserkuissa. En ollut ainoa meidän koulumme Leaf Setin kerääjä, mutta meitä ei toviin ollut kovin monta. Tässä tuleekin ilmi heti yksi 1990-luvun puolivälin korttikeräilyn parhaista puolista: se oli eittämättömän sosiaalista. Kortteja vaihdellessa tuli tutuksi ihmisten kanssa, joihin ei muuten olisi kuin ohimennen törmännyt koulun ruokalassa. Ja kun kaikki keräsivät (siis kaikki pojat, käytännössä), oli aina tiedossa joku, jolla oli hallussaan juuri se minun halajamani kortti.

Ensi alkuun mistään erikoistumisesta ei tiedetty. Meidän pohjoishämäläisen kirkonkylämme tarjonta oli tasan nuo kaksi mainittua sarjaa, joten yleensä tavoite oli saada jompikumpi niistä täydeksi. En tiennyt ketään, joka olisi pyrkinyt täydentämään kummatkin. Pikkuhiljaa valikoima kuitenkin alkoi laajentua. Varsinkin seuraavan kauden koittaessa R-kioskin korttilaari oli yhtäkkiä räjähtänyt kooltaan ja sisällöltään moninkertaiseksi aiemmasta. Samoihin aikoihin tai ehkä jo hieman aiemminkin mitä eriskummallisimmissa paikoissa alkoi törmätä korttipusseihin, myös aiempien kausien jäännöseriin. Omiin rutiineihini kuului käydä vähintään joka toripäivä kylän valokuvausliikkeessä (johon minulla ei muuten olisi ollut mitään asiaa) ostamassa pari pakkaa Scoren kauden 199192 sarjaa. Se oli vanhan ja halvan näköinen sarja eikä sisältänyt erityisiä helmiä, MUTTA pussissa oli peräti 15 korttia eikä se maksanut kuin viisi markkaa. Lisäksi sarjassa oli se erikoisuus, että siitä oli olemassa sekä englannin- että ranskankieliset variantit erikseen Yhdysvaltain ja Kanadan markkinoille, mikä lisäsi keräiltävyyttä.


III

Hyvin nopeasti alkoivat täyttyä ensin kansioiden korttitaskulliset sivut (kaksi kortti per tasku), ja sittemmin myös pahviset korttilaatikot eivät enää riittäneet. Tuli selväksi, että keräilyä tulisi jotenkin rajata. Sama asiahan tulee vastaan jokaiselle keräilijälle; kaikkea ei voi kerätä, siitä tulee hyvin nopeasti vain hamstraamista, on pakko erikoistua.

Ilmiselvin ratkaisu oli keskittyä johonkin seuraan. En vain tainnut tuntenut suurta vetoa yhteenkään. Minulle on sittemminkin ollut lähes käsittämätöntä, että ihminen samaistuu johonkin tiettyyn joukkueeseen, etenkään sellaiseen johon ei ole mitään "luonnollista" sidettä. Kotikaupunginkaan joukkue ei minusta voi tuntua "omalta" nykyisinä ammattilaisuuden päivinä, kun kaikki pelaajat saattavat olla tuontitavaraa ja kuka tahansa voidaan myydä pois milloin vain. Keräilyn kannalta urakka olisi sitä paitsi aivan liian suuri. NHL-kortteja oli ollut jo tuolloin niin kauan, että yhdenkin joukkueen korttien lukumäärät olivat valtaisat. Toki moni aloitti noihin aikoihin Mighty Ducksin tai Panthersin keräilyn, koska joukkueet olivat uusia ja niiden korttimäärät olivat rajalliset.

Myöskään mikään pelipaikka, pelinumero, kotimaa tai muu tällainen triviaali seikka ei tuntunut mielekkäältä. Samoin täysien sarjojen kerääminen tuntui jostain syystä typerältä  se ehkä oli jo liian rajoittunutta makuuni. Siinä ei olisi ollut yllätykselle tilaa, kun tiesi jo etukäteen hyvin tarkkaan, mitä kaikkea oli tähtäimessä.

Siispä valinta osui yhteen tiettyyn pelaajaan. En osaa sanoa, mikä sai minut valitsemaan kohteekseni nimenomaan Wayne Gretzkyn. En tuolloin ymmärtänyt tai edes tiennyt jääkiekosta käytännössä mitään. Ei meillä kotona katseltu jääkiekkoa televisiosta, hyvä kun itse osasin luistella (enkä kyllä tainnutkaan osata). Mutta Gretzkyn nimi kaikui koulun pihalla sen verran maagisesti lausuttuna, että ehkä se jäi mieleen. Tai sitten vaativa persoonallisuuteni nosti päätään jo tuolloin, eikä minulle yksinkertaisesti olisi kelvannut vähempi kuin paras pelaaja. Ja ei kai kukaan voi ihan oikeasti kieltää, etteikö Gretzky olisi ollut kaikkien aikojen paras jääkiekkoilija jo tuolloin? (Lemieux olisi voinut olla, mutta tilastot ovat tilastoja.)

Wayne Gretzky siis tuli olemaan ykköskohteeni. Ehkäpä jonkinlaisena avainhetkenä oli Leafin pakasta saatu Gold All-Stars -erikoiskortti, jossa toisella puolen oli Gretzky ja toisella Toronton Doug Gilmour. Se oli sen verran erityinen, että sen ympärille saattoi alkaa kerätä lisää jotain erityistä. Kortti oli sitä paitsi arvokas: keräilylehtien mukaan sen arvo oli sadan markan paikkeilla, mikä oli nelosluokkalaiselle hurja summa pidettäväksi taskun pohjalla. Ja tässä onkin toinen Gretzkyn merkityksellisyys: hänen korteillaan oli aina muita kovempi listahinta, peruskorteillakin aina 610 markkaa. Gretzkyn keräily tuntui melkein sijoitukselta. Onhan iso Jyrki Lumme -kokoelma kivan näköinen, mutta vähäiselläkin Gretzky-kokoelmalla on rahallista arvoa. Keräily on monesti kauppamiesten narussa laahustamista.


IV 

Melkein kaikkeen keräilyyn liittyy raha tavalla tai toisella. Tietysti, jos päättää kerätä vaikkapa kauniita kiviä ja valokuvia auringonlaskuista, ei rahallinen satsaus ole kovin suuri. Mutta kun kerätään jotain, mikä on tehty kerättäväksi, minkä itseisarvo on siinä piilevä mahdollisuus kokoelmaan, on raha aina mukana kuvioissa. Korttien ostaminen oli aluksi kuin uhkapeliä. Sitä valitsi kioskin tiskiltä folioon suljetun pakan, maksoi mitä pyydettiin ja avatessa toivoi, että pussista paljastuisi juuri se paljon toivottu ja harvinaiseksi tiedetty yksilö. Yleensä näin ei käynyt. Toki kylillä tunnettiin tietyt tyypit, jotka aina saivat erikoiskortteja ja joita tuotiin mukana ostosreissuille ikään kuin maskoteiksi. Mutta sellainen lahja oli suotu vain harvoille.

Kun keräilyni alkoi erikoistua ja varsinkin kun en enää millään tavoin keskittynyt tiettyihin sarjoihin, oli myös ostamisen ja varsinkin vaihtamisen myös erikoistuttava. Ja tässä kohtaa mukaan saapuivat arvolistat. Aikaa ennen nykyisenkaltaista Internetiä listat piti kaivaa lehdistä. Suomessa alkoi hyvin nopeasti ilmestyi jääkiekkokorttien keräilyyn erikoistunut lehti, olisikohan ollut Collector's World. Hyvin pian tutuksi tuli myös amerikkalainen Beckett's Hockey Monthly. Naapurikadulla asui hieman omalaatuinen kaveri, joka oli juuri näitä aina erikoiskortteja tuurillaan saavista tyypeistä ja joka höpisi aina, että pitää katsoa arvo "peketistä". Beckettiin minäkin nopeasti siirryin, vaikka sen antamat arvot olivatkin Pohjois-Amerikan hintatasoa eivätkä sellaisinaan olleet yksi yhteen Suomen kanssa. Listat olivat kuitenkin laajat, ja niistä oppi paljon sellaisistakin sarjoista, joista ei muuten olisi tiennyt mitään.

Oikeastaan lehtien antamat korttien hinta-arviot olivat pitkään kuin pelikorttien numeroarvoja. Tietyn hintainen kortti voitti vaihdossa halvemmat kortit. Ja vaihtamiseenhan korttien keräily pitkälti tuolloin keskittyi. Minulla oli jokin kaverilta puuttuva kortti, joka oli itselleni oikeastaan arvoton  paitsi että sillä saisin vaihdettua minua kiinnostavan kortin, joka sattui olemaan kaverin nipussa.

Lehtien lisäksi maisemassa alkoi näkyä myös korttien keräilyyn keskittyneitä kauppoja. Muistikuvissani niitä on kymmeniä. Aina, kun perheen kanssa menimme uudelle paikkakunnalle, piti etukäteen selvittää, missä siellä olisi paikallinen korttikauppa. Ja melkein aina sellainen olikin. Isoimmissa kaupungeissa useampi. Jopa omilla kotikulmillani, Mäntän pienessä naapurikaupungissa, oli parhaimmillaan pari liikettä. Toinen oli nimeltään Hobitin kolo, joskin pian se muuttui X-koloksi. Se taisi olla enemmänkin roolipelikortteihin ja sen sellaiseen erikoistunut, mutta rahan nimissä siellä myytiin myös urheilukortteja. En käynyt siellä juuri koskaan, koska palvelu oli mielestäni heikkoa, ja pian liike katosikin. Sen sijaan viereisessä korttelissa sijaitsi Mellimaa. Se taisi saada voittonsa eritoten myymästään karkista ja maustekahvivalikoimastaan, mutta myyjien intohimo tuntui olevan korteissa. Jopa meikäläisen kaltainen pikkuvanha, LA Kings -lippiksinen kersa sai siellä aina hyvän ja mukavan vastaanoton. Siihen saattoi kyllä vaikuttaa äitini auliisti avaama lompakkokin... Joka tapauksessa Mellimaa oli ensimmäinen kosketukseni siihen, mitä on olla vakioasiakas, joka tunnetaan ja jolle saatetaan jopa laittaa jotain tiskin alle odottamaan.

Noihin aikoihinhan Suomessa järjestettiin myös messuja, jotka keskittyivät nimenomaan keräilykortteihin. Muistan osallistuneeni ainakin ensimmäisille sellaisille, varmaankin Tampereella. Muistan myös suurimman tekemäni löydön sieltä: Jari Kurrin tulokaskortti kymmenellä markalla. Myyjä oli kanadalainen, mikä selitti naurettavan matalan hinnan. Myöhemmin ilmoitin kortista Keltaisen pörssin sivuilla, kaipasin vaihdossa luonnollisesti Gretzkyjä. Sain valtavan määrän soittoja ja postikorttejakin. Nykynäkökulmasta tuntuu hyvin vieraalta, että 12-13-vuotias meikäläinen on hieronut kauppoja puhelimessa äänestä päätellen aikuisten ukkojen kanssa pahvinpalasta. Tein muistaakseni huonot kaupat ja tyydyin vaihdossa liian vähään.


V

Keräsin Gretzkyä aktiivisesti vain parin vuoden ajan. Ne olivat kuitenkin niitä ikävuosia, jotka jälkikäteen tuntuivat kestäneen melkein ikuisesti. Tiedän, että vielä seiskaluokan jouluna sain äidiltä lahjaksi muutaman harvinaisehkon Gretzkyn. Se oli kyllä mieluisa lahja, mutta olin jo jatkanut eteenpäin. Yläasteen myötä kaveripiiri oli vaihtunut, ja syksyllä saatu pc oli muuttanut myös mielenkiinnon kohteitani. Keräilyrintamalla olin siirtymässä elokuviin.

Korttini säilyivät vanhempieni varastoissa toistakymmentä vuotta. Jossain vaiheessa pelastin Gretzkyt sieltä itselleni, mutta muiden kohtalosta en osaa sanoa. Enkä erityisemmin ole siitä välittänytkään. Välillä nostalgikko minussa kaipailisi niiden selailua, mutta realisti tietää, että tilaahan ne vain veisivät kodissani, joka jo muutenkin on täynnä kaikenlaisia kokoelmia.

Gretzkyjä kertyi parin vuoden aikana reilusti kolmatta sataa. Se ei ole suuri kokoelma, etenkään kun tietää miehestä tehdyn tuhatmäärin erilaisia kortteja. Täydellisen sarjan kokoaminen ei liene edes mahdollista. Siitä huolimatta olin ylpeä. Ei meidän kylillä ainakaan ollut toista samanlaista. Muutamia kertoja ventovieraat tyypit tulivat koulun pihalla kysymään, voisivatko he päästä näkemään Gretzkyni, joista he olivat kuulleet. Harvoin keräilijä saa tällaista huomiota, ellei kokoelmassa ole edes jotain poikkeuksellista.

Uskoakseni vuonna 1999, pari vuotta aktiivisen keräämisen loputtua, vanha suola alkoi vielä kerran janottaa. Olen ollut lukiossa, kun Ärrällä nähty tuoreen korttisarjan paketti veti huomioni ja päätin kokeilla. Ostin muistaakseni kaksi pussia. Molemmista tuli Gretzky. Laitoin ne paikoilleen kansioon. Sivu tuli täyteen, ja tiesin että tähän on hyvä lopettaa. Kansio kulki mukanani muutoissa, aina välillä vilkaisin sitä, joskus näytin lapsille kuin kuka tahansa säälittävä omaa lapsuuttaan kaipaava ukko, ja sitten laitoin taas takaisin kirjahyllyn päälle.


VI

Mikä laukaisi nämä muistot? Kävin pari viikkoa sitten paikallisella kirppiksellä. Siellä aina silloin tällöin näkee urheilukortteja myytävänä. Vilkaisen kyllä usein niitä, aina automaattisesti mielessä: "Olisikohan siellä yhtään Gretzkyä?" Tälläkin kertaa päätin vähän selata, mitä sekaisessa pahvilaatikossa oli. Ja siellähän oli Gretzkyjä, paljon. Monta tunnistin, ja tiesin niiden olevan omassakin kansiossani. Annoin asian olla ja jatkoin matkaani. Mutta asia jäi näihertämään mieleeni. Otin asian puheeksi kotona ja huomasin selittäväni suurin piirtein samoja asioita, joita olen ylle kirjannut. Päätin käväistä kirppiksellä uudestaan.

Hetken tarkastelun jälkeen päädyin ostamaan muutaman niitatun minigrippussin. Sisällöstä en ollut varma, mutta ulospäin näkyneet kortit vaikuttivat vierailta. Maksoin seitsemästä kortista kympin. En avannut pusseja vähään aikaan. Siinä välissä päädyin guuglailemaan nykyistä keräilykulttuuria, ja se oli muuttunut. Mitä muutakaan voi odottaa, kun menneiden vuosikymmenten lapset saavat vihdoin kovaa palkkaa ja pääsevät toteuttamaan nuoruudenhalujaan. Sama ilmiöhän näkyy vaikkapa lelu- tai konsolikeräilijöissä. Pienestä innostuksen sykähdyksestä huolimatta tiesin, että tähän leikkiin en lähtisi. Todennäköisesti kuitenkin yhä edelleen muistan tarkistaa kirpputoripöydissä, olisiko näkyvillä yhtään Gretzkyä.

Kaikki ostamani seitsemän korttia olivat muuten sellaisia, joita minulla ei ennestään ollut. Hyvin on mieleen jäänyt, mitä lapsena on kerännyt. Nyt pitäisi vain löytää jostain tyhjä korttisivu kansioon. Ja siitähän jää nyt pari taskua vielä tyhjäksi...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti