 |
| Tammi 1989 |
Yläasteella minulla ja hyvällä ystävälläni oli tapana raapustaa toistemme oppikirjojen tai vihkojen sivuille sanan tai kahden viestejä sillä välin, kun toinen oli kääntyneenä tai ei muuten huomannut. Yksinkertaisimmillaan se oli nopeasti hutaistu MOI; kirkkoveneiden kaltaisiin rahvaanomaisuuksiin emme muistaakseni sortuneet. Kun kirjan omistaja kääntyi takaisin, kuului ärähtää dramaattisesti, ikään kuin syvästi paheksuen moista töhrimistä ja henkilökohtaisen tilan loukkaamista.
Jossain vaiheessa kirjojen marginaaleihin alkoi ilmestyä sellaisia väkivaltaisin lyijykynän vedoin taiteiltuja iskusanoja kuin SPARROWS tai RAZOR. Nuoret kulttuurinharrastajat olivat tutustuneet Stephen Kingin Pimeä puoli -romaaniin – tai oikeammin sen filmatisointiin, jonka kynänjälkeä kirjansivujen merkinnät matkivat.
Luin kyllä Kingin kirjankin noihin aikoihin, 14–15-vuotiaana King-harrastajana. Muistan pitäneeni siitä erittäin paljon ja ihmetelleeni sen saamia nuivia arvosteluja suomalaisissa scifilehdissä ja orastavan Internetin hämärillä sivustoilla. Mainitut lehdet esimerkiksi tyytyivät pitkälti lähinnä naljailemaan tyyliin "onpas tiivis Kingin kirjaksi, vain viitisensataa sivua".
Tuon ensimmäisen kerran jälkeen en kirjaan ole tarttunut. Se on kuitenkin jäänyt mieleen Kingin parempiin kuuluvana. Nyt kolmattakymmenettä vuotta myöhemmin palasin pimeälle puolelle.
II
Pimeä puoli on vahvasti idearomaani. Oikeastaan sen keskeinen idea on niin hyvä, että lopputulokselta antaa paljon anteeksi.
Vaikuttaa siltä, että Kingillä on ollut montakin ideaa, jotka hän on halunnut romaanissaan yhdistää. Ensinnä on ollut ajatus kirjailijan, hänen kirjailijaidentiteettinsä ja kirjailijantyönsä suhteen pohtimisesta; erityisenä polttoaineena on ollut Kingin käyttämän Richard Bachman -salanimen paljastuminen, joka on päätynyt Pimeään puoleen lähes sellaisenaan. Tähän kytkeytyy myös kaksosmotiivin runsas hyödyntäminen. Kingillä on ollut lisäksi ilmeinen halu kirjoittaa kovaksikeitetty rikoskertomus. Kaiken tämän päälle on ollut ajatus tuoda psykopompos-käsite moderniin populaarikulttuuriin. Kaikki itsessään ovat aivan kelvollisia pyrkimyksiä ja sellaisina käyttökelpoisia. Valitettavasti niiden yhdistäminen eheäksi kokonaisuudeksi ontuu.
Tekstin saumat ovat liiaksi näkyvillä. Paikoin King on selvästi innoissaan siitä mitä kirjoittaa, ja nämä kohdat nousevat muusta kerronnasta esiin. Esimerkiksi juuri kirjoittamisprosessin kuvaaminen (joka saavutti Kingillä huippunsa Kirjoittamisesta-teoksessa vuonna 2000) on tällaista inspiroitunutta ainesta. Samoin teoksen lopetus on poikkeuksellisen vahvaa Kingiä. Häntähän usein moititaan juuri pakotetuista ja kömpelöistä finaaleista, jotka tuntuvat hätäisiltä ja muodon vuoksi keksityiltä. Tällä kertaa tarina poikkeuksellisen aidosti kasvaa kohti loppuaan.
Kuitenkin matka kohti huippua on monin tavoin haparoiva. Tuntuu kuin King haluaisi vain päästä käsiksi mehukkaisiin kohtiin ja vie tarinan mahdollisimman vähin mutkin niitä kohden. Hän turvautuu paljon alleviivailuun ja infodumppeihin. Esimerkiksi kaksosten käyttäytymisestä, psykopomposten historiasta ja poliisitekniikan menetelmistä luennoidaan paljon. Pahin synti, jonka King kirjassaan tekee, on täydellinen yllättävyyden latistaminen. Tarina paljastaa jo aivan ensimmäisissä luvuissaan syyllisen, hänen yliluonnollisuutensa ja hänen suhteensa päähenkilöön, kirjailija Thad Beaumontiin. Lukijalle jää jännitettäväksi oikeastaan, minkä reitin tarina valitsee (vastaus: lähes suorimman mahdollisen) ja uskaltaako King antaa tarinalle noir-dekkarin synkkäsävyisen lopun (spoileri: ei uskalla). Kovin epäuskottavalta tuntuu etenkin se helppous, jolla Beaumont tajuaa syyllisen henkilöllisyyden ja saa vaimonsakin hyväksymään ajatuksen. Kerrankin toivoisi, että King olisi käyttänyt hieman enemmän tilaa, aikaa ja sivuja syventääkseen päähenkilön epäilyjen muuttumista varmuudeksi.
III
Ehdottomasti mielenkiintoisin puoli Pimeässä puolessa on sen yhteneväisyydet Stephen Kingin omaan elämään.
King on kirjoittanut kirjailijoista aiemminkin. Ennen tätä kirjaa keskushenkilö oli ollut kirjailija jo ainakin Painajaisessa, Hohdossa ja Piinassa sekä pienoisromaanissa Ruumis. Etenkin Piinan Paul Sheldonin ja myöhemmän Kalpea aavistus -romaanin Mike Noonanin tilanteissa on paljon samaa kuin Thad Beaumontin (Kalpea aavistus jopa mainitsee Beaumontin nimeltä). Sheldon joutuu ongelmiin kun hän on tappamassa suositun kirjasarjansa päähenkilön, Noonan kärsii valkoisen paperin kammosta. Beaumont on puolestaan juuri paljastanut olleensa kirjailija menestyneen nimimerkin takana. Näiden hahmojen kautta Kingin onnistuu käsitellä ammattikirjoittajan ja tähän kohdistuvien odotusten ja velvollisuuksien välistä ristiriitaa; mihin asti kirjailija on lukijoittensa, kustantajansa tai jopa tarinoittensa omaisuutta. Toisesta näkökulmasta tätä problematiikkaa avaa vuonna 2006 ilmestynyt Liseyn tarina.
Beaumontin tilanne muistuttaa Kingin omaa elämää muutamaa vuotta Pimeän puolen ilmestymistä aiemmin. Vuonna 1985 King myönsi julkisesti, että hän oli julkaissut viisi romaania Richard Bachman -pseudonyymillä. Tarkkasilmäinen kirjakaupan työntekijä oli huomannut yhtäläisyyksiä kahden kirjailijanimen tyyleissä ja alkanut tutkia asiaa. Toisin kuin Beaumontin tapauksessa, salanimen paljastanut henkilö ei esittänyt Kingille vaatimuksia tai yrittänyt kiristää tätä, mutta salaisuus päätettiin kuitenkin julkaista. Beaumontin ja Kingin nom de plumeilla on kuitenkin paljon yhteistä: Molemmat kirjoittavat niiden takaa muusta tuotannostaan poikkeavaa kirjallisuutta; Beaumont väkivaltaisia rikosromaaneja, King tavallista tylympiä ja osittain realistisempiakin teoksia. Kummankin nimen taustalla on rikoskirjailija Donald E. Westlaken salanimi Richard Stark: etunimi siirtyi myös Bachmanille, sukunimi Beaumontin pimeälle puolelle Richard Starkille.
Kuten usein muulloinkin, King ottaa romaanissaan tosielämän arkisen tilanteen (tai tässä tapauksessa ainakin melko pienen, vaikka paljastumista seurannut mediavyöry olikin tavatonta) ja vie sen äärimmäisyyksiin. Mitä jos salanimi ei haluakaan kuolla vaan pitää kynsin hampain kiinni olemassaolostaan, elämästään? Mitä jos salanimi ei ole vain kirjoittajan naamio vaan konkreettinen toinen persoona? Avaukset ovat mielenkiintoisia ja kysymyksenasettelu kiehtovaa. Siinä King menee mielestäni metsään, että hän kytkee Thad Beaumontin ja Richard Starkin välille myös biologisen kaksossuhteen ja sen lisäksi vieläpä samaistaa myös Starkin ja tämän romaanien päähenkilön Alexis Machinen. Asian monitasoinen mutkistaminen ei kestä lähempää tarkastelua, edes yliluonnollisen kauhukertomuksen logiikasta käsin. Tilanne, jossa kaksi samamunaista alkiota sulautuvat kohdussa toisiinsa, on muuten mainittu jo romaanissa Uinu, uinu lemmikkini, joten ajatus on ilmeisesti kiehtonut Kingiä jo pidemmän aikaa.
III
Pimeä puoli on monella tapaa arkkityyppinen Stephen King -kertomus. Melkein tuntuu kuin kirjailija parodioisi itseään. Vaikutelmaa tehostaa se, että seuraava romaani, Tarpeellista tavaraa, sisältää paljon samoja henkilöitä kuin Pimeä puoli ja siinä King selvästi pääsee irrottelemaan kliseillään ja nauramaan niille. Pimeä puoli on kuitenkin ongelmallisempi. Toki se kommentoi genreään ja etenkin rikoskirjalllisuuden perinnettä ahkerasti, välillä lainaillen ja välillä parodioiden. Kuitenkin sen yleisilme on vakava. On vaikea nähdä, hymyileekö kirjoittaja sittenkin kaiken totisuutensa takana.
Selvimpiä King-elementtejä ovat tietenkin uusienglantilainen miljöö, Ludlow'n ja Castle Rockin pikkukaupungit, ja etenkin sen kaavamaiset henkilöt. Thad Beaumont on tyypillinen King-hyvis, vähän lattea jokamies, joka kuitenkin kohoaa tavallisuutensa yli pelastaessaan perhettä. Thad on kingiläisen commedia dell'arten Kirjailija-hahmo, sama tyyppi joka esiintyy Piinassa Paul Sheldonin nimellä tai Epätoivon kaupungissa Johnny Marinvillenä. Vielä näitä muitakin ilmentymiään enemmän Thad Beaumontin persoonaa määrittelee ainoastaan hänen kirjailijuutensa. Samalla tavoin kaavaimainen on Liz Beaumont, perinteinen hysteerisesti uikuttava Vaimo. On sanottu, ettei King osaa luoda realistista, lapsuuden jo ohittanutta muttei vielä vanhukseksi yltänyttä naishahmoa. Tähän on varmasti poikkeuksia, mutta Liz ei sellainen ole. George Stark, lihaksi tullut nimimerkki, on puolestaan Pahis, liioitellun häijy tyyppi, joka ajaa isolla mustalla autolla, heittelee letkautuksia ja on Tosi Paha. Thadin työtoveri Rawlie DeLesseps jatkaa Hitchcockin Lintujen mrs. Bundyn perinnettä hieman hassahtaneena tieteilijänä, jonka ainoa tehtävä on tarjota jonkinlainen tieteellinen taustoitus tapahtumille.
Mielenkiintoisimmaksi hahmoksi nousee Castle Rockin sheriffi Alan Pangborn. Pangborn oli Kingin ensimmäinen yritys kirjasta toiseen jatkavaksi poliisihahmoksi (jollainen lopulta luonnistui Bill Hodges -trilogiassa toistakymmentä vuotta myöhemmin). Pangborn oli keskeisenä henkilönä myös Tarpeellista tavaraa -romaanissa, "viimeisessä tarinassa Castle Rockista". Siinä hänen hahmonsa pääsi kehittymään paljon syvemmäksi ja vivahteikkaammaksi, ainoksi selväjärkiseksi muuten sekoavassa ja itsensä tuhoavassa kaupungissa. Pimeässä puolessa hän on vielä vain orastava mahdollisuus, melko perinteinen epäilevä mutta intuitiivinen virkavallan edustaja, joka lopulta hyväksyy uskomattomatkin tapahtumat koska todistaa ne itse. Pangbornissa on kuitenkin henkeä enemmän kuin muissa romaanin hahmoissa. Hän ei ole yksioikoinen vaan muuttuu tarinan edetessä, ei suuresti mutta riittävästi. Kun Pangborn ja Beaumont tarinan lopussa polttavat Starkin Toronadon, on se samalla hyvästien jättö ystävyydelle, joka melkein pääsi syntymään.
IV
Pimeä puoli on jäänyt Kingin kaanonissa ideansa puolesta oleelliseksi mutta muuten selvästi melko toissijaiseksi teokseksi. Se sijoittuu hänen tuotannossaan eräänlaiseen muutoksen aikaan. 80-luvun alussa huumeriippuvainen King julkaisi nopeaan tahtiin paljon monenlaista kirjallisuutta - "omien"romaaniensa lisäksi muutaman Bachman-kirjan, ensimmäisen osan Musta torni -sarjaa, Lohikäärmeen silmät -satufantasian, pienoisromaanikokoelman Kauhun vuodenajat muiden muassa. Samoihin aikoihin hän myös vaihtoi kustantajaa Doubledaylta Vikingille. Ehkäpä huumekoukusta irtautuminen yhdistettynä uuden kustantajan käytänteisiin aiheutti muutoksia myös Kingin kirjailijakuvassa. 80-luvun loppuun ja 90-luvun alkuun osuu monen tiiliskiven paksuisen kirjan ilmestyminen - Se, Kolkuttajat, Tarpeellista tavaraa, Sydänyö. Monta kertaa Kingiä lukiessa kaipaa kustannustoimittajan ankarampaa otetta, usein kertomusten annetaan venyä väärissä kohdin ja sitten toisaalta tarinoiden solmuja ei avata edes gordionilaisittain miekalla vaan suorastaan räjäytetään taivaan tuuliin. Kingiltä opittiin jo odottamaan massiivisia romaaneja, joten rönsyjen karsimiseen ei ehkä tästä syystä ole ollut kovin paljon mielenkiintoa. Kingin tyyli pääsi muuttumaan vuosikymmenen loppuun mennessä jotenkin löysemmäksi.
Tämän ajan töissä usein näkyy myös, että Kingillä on hauskaa kirjoittaessaan. Usein tämä syö jännitystä ja intensiteettiä mutta toisaalta luo tekstiin omanlaistaan rentoutta ja sisäpiiriin kuulumisen tunnetta; aivan kuin tässä jutusteltaisiin kaveriporukassa ja joukon tarinaniskijä on päättänyt riemastuttaa taas yhdellä kunnon jutulla. Pimeässä puolessa tämä piirre on hyvin selvänä. Vaikka tällainen rentous tekeekin hallaa kertomukselle sinänsä (sen kirjallisuudellisuudelle), se tuo eittämättä itse lukukokemukseen aivan omalaisen lisänsä. Tällä keinoin kirjailija sitouttaa jo olemassa olevia fanejaan mutta myös kutsuu uusia "constant readereita" mukaan nuotioringin ääreen. Mielenkiintoista on, että King vaihtoi jälleen moodia muutaman vuoden jälkeen. 1992 alkanut niinsanottu "naistrilogia" (Julma leikki, Doloreksen tunnustus, Naisen raivo) otti aivan toisenlaisen, jossain määrin kokeilevamman asenteen ja vieraannutti monia lukijoita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti