Uinu, uinu lemmikkini - mietteitä Stephen Kingin äärellä #5

Doubleday 1983

I

Stephen Kingin romaani- ja miksei paljolti muunkin tuotannon voisi hieman mielikuvitusta venyttämällä jakaa kahtia, toisaalta yhteisöä kuvaaviin teoksiin, toisaalta yksilöön kåeskittyviin. Monesti hän kertoo syystä tai toisesta toisiinsa kytketyistä ihmisistä, joiden keskinäinen dynamiikka joutuu koetukselle. Yhteisö voi olla pikkukaupungin asukkaimisto (Painajainen, Ihmissuden vuosi), se voi olla ystäväjoukko (Ruumis, Se) tai sattumalta yhteiseen kriisiin joutuneiden ihmisten ryhmä (Tukikohta, Epätoivon kaupunki). Silloinkin, kun King on yksilökeskeinen, on useimmiten kyse vähintään kahden ihmisen pari- tai ystävyyssuhteesta, tyypillisimmin perheestä. Tällöinkin keskiössä on silti yleensä yksi henkilö, jonka kehittymiseen keskitytään. Esimerkiksi vaikkapa Piina kertoo hyvin vahvasti kahdesta henkilöstä, mutta toisen rooli on selvästi olla fokuksessa olevan henkilön antagonisti.

Toinen esimerkki tällaisesta kingiläisestä yksilökertomuksesta on vuoden 1984 Pet Sematary eli Uinu, uinu lemmikkini. Lähes kaikki tapahtumat kuvataan sen päähenkilön, lääkäri Louis Creedin kautta, hänen näkökulmastaan ja hänen mielenliikkeittensä läpi. Itse asiassa Creed on läsnä lähes jokaisessa romaanin kohtauksessa, pois lukien muutamat lyhyet jaksot lähellä tarinan loppupuolella. Uinu, uinu lemmikissäni on itse asiassa muutenkin hyvin paljon eräänlaista intiimiyttä, pienimuotoisuutta. Se on melkein kuin kamarinäytelmä. Keskeisiä hahmoja on kourallinen, ja muiden rooli on niin pieni, että he ovat mukana lähes ainoastaan muodon vuoksi. Tapahtumapaikkojakaan ei ole kuin hädin tuskin puoli tusinaa. Uinu, uinu lemmikkini onkin tekijälleen harvinaisen hyvin kasassa pysyvä romaani. Se keskittyy tehokkaasti lähes vain oleelliseen.

Tammi 1986

II

Uinu, uinu lemmikkini oli 90-luvun alussa koulun pihakeskusteluissa tuttu nimi. Kirjaa ei suinkaan ollut moni lukenut, mutta sen pohjalta tehty elokuva oli makoisaa herkkua. Ei sitäkään tietysti kovin moni ollut nähnyt, ellei sitten sattunut olemaan isoveljeä, joka olisi saanut vuokrata videonauhan kylän R-kioskilta ja näyttänyt sen myös sisaruksilleen. Silti kaikki tunsivat sen: legendaarisia olivat kuvat poskelle valuvista Victor Pascow'n aivoista, akillesjänteen leikkaavasta kirurginveitsestä ja yllätyskänteestä aivan elokuvan lopussa. Ne olivat elävää folklorea, jonka melkein jokainen kuvitti mielessään. Itse näin elokuvan kyllä melko varhain, mutta jo siihen mennessä olin nähnyt avainkohtaukset (tai ainakin väkivaltaisimmat) jo moneen kertaa mielessäni.

On oikeastaan melko mielenkiintoista, että elokuva on saavuttanut niinkin vankan maineen. Monella tapaa se ei ole kovinkaan erityinen aikansa säikyttely. Tehosteverta käytetään toki kiitettävän paljon ja filmatisointia värittää omalla tavallaan hyvin miellyttävä kieli poskessa -asenne, joka kirjasta puuttuu täysin. Ei se silti erityisen hyvä elokuva ole, ei edes 80-lukulaisena goremässäilynä. Nostalgia-arvo on kuitenkin kiistaton. Uinu, uinu lemmikkini osui suomalaisen kauhubuumin alkuhetkinä sellaiseen hermopisteeseen, että jälkisäryt heijastuvat yhä sen kasvuiässä kokeneiden mieliin.

Pet Sematary ilmestyi suomeksi vuonna 1986 Pirkko Talvio-Jaatisen suomentamana. Minusta tuntuu ällistyttävältä, etten olisi lukenut sitä koskaan edes ahnaimpaan King-fanituksen aikaani, mutta toisaalta en myöskään muista, koska olisin siihen syventynyt. Tutulta se on kuitenkin aina tuntunut. Syytän tästäkin elokuvaa. Sen vaikutus on ollut syvä.

En ole yksin kokemukseni kanssa: Kun vuoden 2019 uudesta filmatisoinnista tiedotettiin, oli Internetin vastareaktio paikoin ankara. Aiempi elokuva koettiin lähes pyhäksi eikä siihen ollut koskeminen. Kun näyttelijä Michael C. Hall luki romaanin äänikirjaksi, kuuluivat hänen tulkinnassaan nimenomaan vuoden 1989 elokuvan näyttelijät; Fred Gwynnen ääneltä mielessään tuskin voi välttyä kukaan lukiessaan kirjasta Jud Crandallin osuuksia. Suomessa brändin merkityksestä kertoo, että uusi elokuvakin esitettiin täällä Uinu, uinu lemmikkini -nimellä, vaikka nykytrendinä on pikemminkin pysyä englanninkielisissä nimissä.

Tammi 1989

III

Stephen King on rakentanut lähes koko tuotantonsa ihmiselon raadollisempien asioiden ääreen, saanut aikaan valtavan kasan kirjallisia kalmoja ja tapattanut ihmisiä mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Silti ennen Uinu, uinu lemmikkiäni hän ei varsinaisesti ollut käsitellyt kuolemaa; kuolema oli ollut lähinnä asiaan kuuluva tehokeino. Myöhemminkin hän on palannut teeman pariin oikeastaan vasta viime vuosina, kun vanheneminen ja luopuminen ovat hiipineet hänen tarinoihinsa.

Uinu, uinu lemmikkini on ihmisen kuolevaisuuden kuvaus. Siinä kuollaan väkivaltaisesti onnettomuuksissa ja toisten käden kautta, siinä kuollaan vanhana sairauteen ja siinä kuollaan nuorena sairauteen, siinä kuollaan niin fyysisesti kuin henkisestikin, kuolevia ovat sekä ihmiset että lemmikit. Jotkut kuolevat kahdesti. Louis Creediä lyhyessä ajassa kohtaava kuoleman kirjo on niin moninainen, että se voisi tuntua melkein koomiselta kurjuuden suurentelulta - ellei se olisi niin kaamealla tavalla vaikuttavaa.

Kuoleman kautta romaani käsittelee myös menetystä, irti päästämistä ja surua. Jokainen hahmoista tekee surutyönsä omalla tavallaan. Louisin vaimo Rachel ei ole pystynyt käsittelemään lapsena kuolleen siskonsa kuolemaa ja kärsimystä. Eivät myöskään hänen vanhempansa. Kaikki he yrittävät siksi torjua pelkkää kuoleman ajatustakin ylisuojelevalla ja kieltävällä asenteellaan. Louis itse joutuu kohtamaan kuoleman lääkärintyönsä puolesta ja suhtautuu siihen jopa kliinisen kylmästi. Mutta kun hänenkin on vuoro surra, hän ei kykene siihen. Creedien talolta lähtevän polun päässä sijaitseva lemmikkieläinten hautausmaa ilmentää jotenkin vääristynyttä suhtautumista kuolemaan: kaupungin lapset ovat vuosikymmeniä pitäneet hautausmaata kunnossa ritualistisen huolellisesti.

Ehkäpä lemmikkien kalmiston huolto onkin jonkin suuremman palvomista, ei vain kuolleiden eläinten kunnioittamista tai kuoleman edessä nöyrtymistä. Romaanin lopussa Louis aistii hautuumaalla (ja sen takaisella, vanhalla intiaanien pyhällä paikalla) läsnäolon, jonka hän yhdistää mielessään kansantarinoiden wendigoon. Wendigo on joidenkin Koillis-Amerikan alkuperäiskansojen jossain määrin ihmistä muistuttava uskomusolento, joka sai ihmiset syyllistymään esimerkiksi tappamiseen ja kannibalismiin. Uinu, uinu lemmikkini ei mitenkään ehdottomasti väitä, että wendigo tai jokin muu tietoinen olento todella olisi tapahtumien taustalla. Aivan yhtä perusteltu tulkinta on, että Louisin ylirasittunut mieli saa hänet uskomaan, että metsissä häntä vaanii jokin.

Romaania markkinoitiin aikoinaan kirjana, joka sai Stephen Kingin itsensäkin pelkäämään. King on jatkanut samaa myöhemmissäkin kommenteissaan, esimerkiksi romaanin vuoden 2001 laitoksen uudessa esipuheessaan. Siinä hän korostaa, ettei pelko välttämättä johdu niinkään tarinan tapahtumista vaan nimenomaan sen käsittelemistä teemoista. Lapsen kuolema, vanhemman kyvyttömyys sen äärellä, perheen hajoaminen sisäänpäin - Kingin haastattelujen perusteella nämä ovat aiheita, jotka tekivät (ja tekevät yhä) Uinu, uinu lemmikistäni yhä kauhean sen kirjoittajalle.

Tammi 2010

IV

King kirjoitti Uinu, uinu lemmikkini ensimmäisen version keväällä 1979. Hän on kertonut ajatuksen kertomukseen tulleen hänen olleessaan Mainen yliopiston residenssikirjailijana. Tällöin hän asui perheineen talossa, jonka ohittavalla tiellä useat koirat ja kissat kuolivat rekan alle. Lopulta myös Kingin tyttären kissa löytyi yliajettuna, ja kerran hän esti nuorempaa poikaansa juoksemasta tielle. Näistä sattumuksista syntyi ajatus romaaniin. King jätti käsikirjoituksen pöytälaatikkoon, koska koki sen olevan liikaa. Hän ei halunnut työstää eteenpäin tekstiä, joka tuli liian lähelle hänen omia pelkojaan lapsen kuolemasta.

Samoihin aikoihin hän vaihtoi kustantajaa. Sopimusristiriitojen vuoksi vanha kustantaja Doubleday ei aikonut maksaa Kingillä kuuluvia rahoja hänen aiemmista kirjoistaan, elleivät he saisi julkaista vielä yhtä teosta. Doubleday halusi julkaista romaanin, johon King oli haastatteluissa viitannut "häntä itseäänkin pelottavana". Uinu, uinu lemmikkini kirjoitettin uusiksi 1982 ja julkaistiin seuraavana vuonna. King antoi kustantajalle luvan markkinoida kirjaa sen jo aiemmin saaneella maineella 

Kingin oman kokemuksen lisäksi Uinu, uinu lemmikini tarinan taustalla kummittelee tärkeänä tekijänä W. W. Jacobsin novelli "Monkey's Paw" vuodelta 1902 (suomennettu ainakin nimellä"Apinan käsi" 1969 ja kahdesti nimellä "Apinan käpälä" 1934 ja 2014). Siinä vanha pariskunta saa esittää kolme toivomusta, jotka toteutuvat mutta eivät ilman suurta hintaa. Toisena toiveenaan he haluavat kuolleen poikansa takaisin, mutta tämä palaakin muuttuneena. Kingin versio klassisesta kauhutarinasta on kekseliäs eikä yhtään alkuperäistä vähemmän vaikuttava. Ajoissa luopumisen tematiikka ei ole vanhentunut kahdeksassakymmenessä vuodessa lainkaan.

Uinu, uinu lemmikissäni on paljon kaikuja myös Kingin lapsuuden EC-sarjakuvista. Koko idea "vanhasta intiaanien hautausmaasta" on silkkaa Tales from the Cryptiä. Jotenkin King kuitenkin onnistuu olemaan niin vakuuttava, ettei lukijalla ole ongelmia niellä ajatusta koskemattomasta muinaisjäänteestä aivan lasten ahkerasti hyödyntämän lemmikkien lepopaikan vieressä. On helppo uskoa, että vanha micmacien pyhä paikka on yksinkertaisesti työnnetty syrjään ajatuksista siihen liittyvien kauheuksien ja synkkien kokemusten vuoksi. Jud kertoo Louisille muutaman sen verran hyytävän tarinan menneiltä vuosikymmeniltä; näistä Timmy Batermanin paluuta käsittelevä kertomus on muuten julkaistu myös romaanista irrallaan.

Tammi 2017

V

Yksikään Uinu, uinu lemmikkini hahmoista ei ole kovin sympaattinen. Lukija on Louis Creedin puolella oikeastaan vain, koska häntä kohtaavat tapahtumat ovat enemmän kuin tarpeeksi kenelle tahansa. Louis on itsekäs, äkkipikainen ja epäluuloinen. Hän ei ole olosuhteiden pakosta sankarillisuuksiin nouseva kingiläinen jokamies, vaan oikeastaan melko rasittava tyyppi. King luo itselleen poikkeuksellisen hienovaraisen luonnekuvan miehestä, jolla on suuri tarve todistaa pärjäämistään ja tilanteiden hallintaansa. Toinen tavallista kiehtovampi hahmo on Creedien naapuri, Jud Crandall. Leveää jenkkimurretta puhuva vanhus on aluksi reilun ja salaviisaan ukon stereotyyppinen kuva, mutta hänen menneisyydestään paljastuu vihjauksia paljon muustakin.

Tarinan naiset sen sijaan ovat ohuempia. Sekä Judin että Louisin vaimot ovat Kingille valitettavan tyypillisen kaavamaisia; Norma Crandall hyväntahtoinen mummeli, Rachel Creed valittava hysteerikko. Norma kenties voisi olla tarinan miellyttävin hahmo, ellei hänen osuutensa jäisi niin vähäiseksi. Romaanin lapset ovat myös melko pahvisia, joko viattomia ja hyviä (Creedien lapset) tai häijyjä (Rachelin sisko takaumissa).

Koska tapahtumat kerrotaan pitkälti Louisin näkökulmasta, hänen mielenlaatunsa tulee tapahtumien ja lukijan väliin. Rachelin rasittavuus, hänen vanhempiensa tylyys, Judin ihanteellisuus tai hautuumaan ympäristön kauheat ilmiöt alkavat kaikki tarinan edetessä herättää epäilyjä. Voimmeko luottaa kertojaan, joka kuvaa tapahtumat niin läheltä Louisia, hänen sokista kärsivän mielensä läpi? Esimerkiksi lopun pitkä jakso, jossa seurataan Louisin yritystä siirtää poikansa ruumis micmacien maille, alkaa saada houreisia piirteitä edetessään. Monet Louisin aistimista yliluonnollisuuksista voi helposti tuomita hänen harhoikseen. Samoin tapa, jolla Louis aiemmin tulkitsee appensa anteeksipyydöt ja sovinnonyritykset epärehellisiksi, on niin hänen oman katkeruutensa sävyttämää, että lukija väkisinkin suhtautuu siihen epäillen.

Tammi 2019

VI

Palataan vielä hetkeksi vuoden 1989 elokuvasovitukseen. Se on Kingin itsensä käsikirjoittama. Ennen Uinu, uinu lemmikkiäni hänen käsikirjoituksistään viisi oli filmattu. Näistä kaksi, Creepshow (Creepshow – yöjuttu, 1982) ja Cat's Eye (Paholaisen silmät, 1985) olivat episodielokuvia, lyhyistä tarinoista rakentuvia koosteita, ja vuonna 1986 kirjoitettu "Sorry, Right Number" jakso Tales from the Darkside-sarjaan (Keskiyön kauhutarinoita). Pitkiä elokuvia olivat olleet Silver Bullet (Hopealuoti, 1985) ja Maximum Overdrive (1986). Kaikki nämä olivat joko alkuperäistarinoita tai pohjautuivat Kingin novelleihin. Uinu, uinu lemmikkini oli ensimmäinen filmattu Kingin kirjoittama romaanisovitus.

Elokuva myötäilee romaanin tapahtumia melko tarkasti. Oikeastaan tarinatasolla pois on jätetty vain wendigoon viittaavat elementit. Teosten henki ja tunnelma ovat kuitenkin hyvin erilaiset. Siinä missä romaani on synkkä, ahdistava ja surullinen, on elokuva paljon riehakkaampi. Varsinaisen kauhun sijasta se tyytyy usein halpoihin säikyttelyihin ja ällöefekteihin. King ei joko ole luottanut elokuvayleisönsä makuun ja mieltymyksiin (ihan perusteltu epäilys, uskoisin) tai sitten omiin kykyihinsä. Kieltämättä varsinkin hänen 80-luvun elokuvakäsikirjoituksissaan korostui roskaelokuvan perinne – splatteria aidon kauhun sijasta. Selkein esimerkki tästä on hänen oma ohjauksensa Maximum Overdrive. Esimerkiksi kirjassa Judin kertoma tarina Timmy Batermanista on häiritsevä, pahaenteinen ja synkkä, mutta elokuvassa siitä on tullut lähinnä sarjakuvamainen.

Uinu, uinu lemmikkini oli vuosia viimeinen Kingin kirjoittama elokuva, jota ei ollut tarkoitettu suoraan televisiolle. 1990- ja 2000-luvut hän kirjoitti joukon kirjoihinsa perustuvia minisarjoja tai tv-elokuvia. Vasta vuoden 2014 A Good Marriage palautti hänet valkokankaalle. Ei kovin hyvin tuloksin tosin.