Yhdysvaltalainen Louisa May Alcott
(1832-1888) muistetaan erityisesti nuortenkirjailijana. Hänen romaaninsa Pikku naisia
(Little Women, 1868) on edelleen oleellinen osa tyttökirjallisuuden
kaanonia, ja sitä jatko-osineen luetaan yhä ahkerasti. Uransa alkuaikoina
Alcott kuitenkin kirjoitti paljon myös muunlaista kirjallisuutta, muun muassa
“sensaatiokertomuksia” nimimerkillä A. M. Barnard. Käytännössä tämä tarkoitti
esimerkiksi viihteellisiä jännitys- ja kauhutarinoita, joiden julkaisemisesta
Alcott sai omien sanojensa mukaan helpon tienestin. Alcottin isä oli 1800-luvun
alkupuoliskon transendentalisteja, joten Alcott sai kasvaa ilmapiirissä, jossa
intellektualismi ja henkisyys olivat molemmat vahvasti läsnä. Tätä taustaa
vasten ei ole ihme, että hän kirjoitti myös tarinoita, joissa
yliluonnollisuudella on vahva osuus.
“Lost in a Pyramid; or the Mummy’s Curse”
on kirjoitettu samoihin aikoihin Pikku naisten kanssa. Itse asiassa Pikku
naisissa on kohtaus, jossa Alcottin alter ego Jo käy pyramideja käsittelevällä
luennolla ja pohtii aiheeseen liittyvän tarinan kirjoittamista. “Lost in a
Pyramid” julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1869 The New World -lehdessä,
jolloin sen kirjoittajaksi oli merkitty nimimerkki L.M.A. Tämän jälkeen novelli
unohtui, kunnes se löydettiin jälleen vuonna 1998. Kertomus ei ole
kirjallisilta avuiltaan mitenkään merkittävä - sen virkkeet ovat koukeroisia ja
raskaita, ja kaksiosainen rakenne voi tuntua ainakin nykylukijasta kömpelöltä.
Yhtä kaikki se on kiinnostava välähdys
paitsi aivan muista yhteyksistä tunnetun kirjailijan monipuolisuudesta mutta
myös egyptologisen kauhukertomuksen perinteestä. Alcottin novelli ei ole
ensimmäinen kaunokirjallinen kertomus muumion kirouksesta, mutta silti se
edeltää muumiokauhun kulta-aikaa useilla vuosikymmenillä. Tarinoita muumion
kirouksesta alettiin kertoa varsinkin sen jälkeen, kun Tutankhamonin hauta
aukaistiin vuonna 1922, mutta kuten “Lost in a Pyramid” tai vaikkapa Theophile
Gauthierin “La Pied de momie” (1840) osoittavat, aihe kiehtoi jo paljon
aiemmin.
Alcottin novellin tarinaa on myös tulkittu
feministisestä näkökulmasta (Alcott oli julkifeministi), jolloin naispuolisen
muumion kosto häntä julkeasti hyödyntäville miehille on voitu nähdä
voimauttavana. Toisaalta Evelynin hahmo avaa aivan vastakkaisia tulkintoja: hän
joutuu lopulta kärsimään uhattuaan tulevan miehensä tahtoa.
Alcottilta on suomennettu lähinnä hänen
nuortenkirjallisuuttaan. Vuonna 2005 ilmestyi Inkeri Koskisen suomentamana
valikoima aikuisille suunnattuja kertomuksia otsikolla Naamion takana.
Kokoelmassa on mukana myös kolme jännitysnovellia.
"Lost in a Pyramidin" suomennokseni löytyi työläppärin
kovalevyltä. Olen kääntänyt tekstin joitain vuosia sitten puhdetyönä
varsinaisten töiden ohessa. Olkoon tällaisen harrastelijakäännöksen paikka
blogissa, koska muutakaan suomenkielistä versiota Alcottin novellista ei
tietääkseni ole julkaistu.
(Korjattu versio suomennoksesta on julkaistu Luovajan lentokirjasena 2021.)
Louisa May Alcott
Pyramidin uumenissa, tai Muumion kirous
(Lost in a Pyramid; or the Mummy's
Curse, 1869)
I
“Ja mitä nämä ovat, Paul?” kysyi Evelyn
avatessaan tummuneen kultarasian ja tutki sen sisältöä uteliaana.
“Jonkin tuntemattoman egyptiläisen kasvin siemeniä”,
vastasi Forsyth, ja äkillinen varjo kävi hänen kasvoillaan, kun hän katsoi
kolmea helakanpunaista jyvästä, jotka lepäsivät valkealla, häntä kohden
nostetulla kädellä.
“Mistä ne ovat peräisin?” kysyi tyttö.
“Se on outo kertomus, joka jää vain vaivaamaan
mieltäsi, jos kerron sen”, sanoi Forsyth kuulostaen poissaolevalta, mikä vain
kiihotti tytön uteliaisuutta.
“Ole kiltti ja kerro se, minä pidän oudoista
kertomuksista, enkä koskaan ahdistu niistä. Voi, kertoisit nyt; tarinasi ovat
aina niin mielenkiintoisia”, hän huudahti katsoen ylös kasvoillaan niin soma
yhdistelmä vetoomusta ja käskyä, ettei kieltäytymiseen ollut mahdollisuutta.
“Kadut sitä, ja niin teen minäkin, luultavasti;
varoitan sinua jo etukäteen, että sille, jolla on hallussaan nuo salaperäiset
siemenet, on ennustettu vahinkoa”, sanoi Forsyth, hymyillen vaikkakin kulmiaan
kurtistaen, ja tarkasteli kukoistavaa olentoa edessään rakastavasti mutta
samalla pahaenteisesti.
“Jatka vain, minä en pelkää näitä pikku hiukkasia”,
tyttö vastasi ylimielisesti nyökäten.
“Kuulen ja tottelen. Annahan kun mietin ensin hetken,
ja sitten aloitan”, vastasi Forsyth astellen edestakaisin kasvoillaan
menneisyyden sivuja kääntelevän henkilön kaukainen katse.
Evelyn katseli häntä hetken ja sitten palasi työnsä
pariin, tai oikeammin leikin, mikä tuntui varsin sopivalta hänenlaiselleen
eloisalle pikku olennolle, puoliksi lapselle, puoliksi naiselle.
“Ollessani Egyptissä”, aloitti Forsyth hitaasti,
“menin eräänä päivänä oppaani ja professori Nilesin kanssa tutkimaan Kheopsin
pyramidia. Nilesilla oli pakkomielle kaikenlaiseen vanhaan, ja hänen
päämääriään eivät estäneet aika, vaarat tai väsymys. Me pengoimme ahtaita
käytäviä, melkein tukehtuneina pölystä ja seisovasta ilmasta, luimme
kirjoituksia seiniltä, törmäilimme pirstaleisiin sarkofageihin ja osuimme
kasvotusten kurtistuneita menninkäisiä muistuttavien olentojen kanssa, jotka
oli nostettu pienille hyllyille, joille kuolleet oli tapana piilottaa
ikiajoiksi. Olin toivottaman väsynyt muutaman tunnin jälkeen ja anelin
professorilta, että palaisimme. Mutta hän oli päättänyt tutkia tietyt paikat
eikä suostunut lopettamaan. Meillä oli vain yksi opas, joten minun oli pakko
jäädä; mutta kun oppaani Jumal näki, kuinka uupunut olin, hän ehdotti, että
lepäisimme yhdessä suuremmista käytävistä sillä välin, kun hän hakisi toisen
oppaan Nilesille. Me myönnyimme, ja Jumal lähti vakuuttaen, että olimme täysin
turvassa jos vain pysyisimme paikoillamme, ja luvaten palata nopeasti.
Professori istui alas kirjoittaakseen muistiinpanoja tutkimuksistaan. Itse
kävin pitkäkseni pehmeään hiekkaan ja nukahdin.
“Minut herätti se sanoinkuvaamaton sävähdys, joka
vaistomaisesti varoittaa meitä vaarasta, ja ylös ponkaistuani huomasin olevani yksin.
Yksi soihtu paloi himmeänä kohdassa, johon Jumal oli meidät jättänyt, mutta
Niles ja toinen valo olivat poissa. Kammottava yksinäisyyden tunne ahdisti
minua hetken; sitten kokosin itseni ja katselin ympärilleni. Pala paperia oli
kiinnitetty neulalla hattuuni, joka oli maassa vieressäni, ja siinä olivat
professorin käsialalla nämä sanat:
“‘Olen mennyt takaisin hieman virkistämään muistiani
muutamista asioista. Älä seuraa minua ennen kuin Jumal saapuu. Löydän kyllä
tien takaisin luoksesi, minulla on keinoni. Nuku hyvin ja uneksi loistokkaasti
faaraoista. N. N.’
Ensin naurahdin vanhalle intoilijalle, sitten mieltäni
alkoi painaa ja muutuin levottomaksi, ja lopulta päätin seurata häntä, sillä
löysin pudonneeseen kiveen kiinnitetyn vahvan narun ja tiesin sen olevan hänen
mainitsemansa apukeino. Jätin Jumalille viestin, tartuin soihtuuni ja palasin
seuraten jalanjälkiäni ja narua mutkittelevia teitä myöten. Huudahdin usein,
mutten saanut vastausta, ja jatkoin matkaani toivoen joka käännöksellä näkeväni
vanhan miehen kumartuneena tutkimaan jotain tunkkaista antiikkiesinettä.
Yhtäkkiä naru loppui, ja soihtuani laskemalla näin, että jalanjäljet jatkuivat
eteenpäin.
“‘Varomaton kaveri, hän eksyy, varmasti’, ajattelin,
nyt hyvin hädissäni.
“Kun seisahduin, kuulin heikon kutsun ja vastasin
siihen, odotin, huusin uudelleen, ja vielä heikompi kaiku vastasi.
“Niles ilmiselvästi jatkoi yhä edemmäs, matalien
käytävien kaiun harhauttamana. Aikaa ei ollut hukattavaksi, ja itsestäni
välittämättä iskin soihtuni syvään hiekkaan, jotta se ohjaisi minut takaisin
narun luokse, ja lähdin kulkemaan suoraa käytävää edessäni huudellen samalla
kuin mielipuoli. En aikonut kadottaa valoa näköpiiristäni, mutta niin
kiihkeästi halusin löytää Nilesin, että käännyin pääväylältä ja kiiruhdin hänen
äänensä johdattamana eteenpäin. Pian hänen soihtunsa ilahdutti silmiäni ja
hänen tärisevien käsiensä ote kertoi, millaisessa hädässä hän oli ollut.
“‘Lähdetään heti pois tästä kauheasta paikasta’, hän
sanoi pyyhkien hikikarpalot otsaltaan.
“‘Tule, emme ole kaukana narusta. Pääsemme pian sen
luo ja sitten olemme turvassa”; mutta samalla kun puhuin, puistatus kävi
lävitseni, sillä edessämme oli kapeiden kulkuteiden täydellinen labyrintti.
“Yritin löytää oikean tien seuraten maamerkkejä, joita
olin painanut mieleen aiemmin kiiruhtaessani. Seurasin jälkiä hiekassa, kunnes
kuvittelin meidän olevan lähellä soihtuani. Valon kajastusta ei kuitenkaan
näkynyt, ja polvistuttuani tutkimaan jalanjälkiä lähemmin huomasin kauhukseni, että
olin seurannut vääriä merkkejä, sillä syvien saappaanpainaumien joukossa oli
paljaiden jalkojen jäljet; meillä ei ollut ollut opasta siellä, ja Jumalilla
oli sandaalit.
“Nousin kohdaten Nilesin katseen ja sanoin yhden
ainoan sanan, ‘Eksyksissä!’, samalla kun osoitin petollista hiekkaa nopeasti
himmenevässä valossa.
“Uskoin vanhuksen murtuvan, mutta suureksi
yllätyksekseni hän pysyi kovin rauhallisena ja vakaava, mietti hetken ja sanoi
sitten, hiljaa:
“‘Tästä on kulkenut muita ennen meitä; seuratkaamme
heidän jäljissään, sillä jos en suuresti erehdy, ne johtavat kohti suuri
käytäviä, joissa on helppo löytää reitti.’
“Jatkoimme matkaa, urheasti, kunnes professori astui
harhaan ja kaatui rajusti maahan jalka katkenneena ja soihtu lähes sammuneena. Olimme
kauhistuttavassa pulassa, ja luovuin kaikesta toivosta istuessani uupumuksesta,
katumuksesta ja kivusta väsyneen ystävärukkani viereen, sillä häntä en
jättäisi.
“‘Paul”, hän äkkiä sanoi, ‘jos et halua, että
jatkamme, on vielä jotain, mitä voimme tehdä. Muistan kuulleeni seurueesta,
joka samalla tavoin eksyneenä pelastautui sytyttämällä nuotion. Savu kulkeutui
kauemmas kuin ääni tai valo, ja nopeaälyinen opas ymmärsi, mistä oudossa
sumussa oli kyse; hän seurasi sitä ja pelasti seurueen. Sytytä tuli ja luota
Jumaliin.’
“‘Tuli ilman puuta?’ aloitin; mutta hän osoitti
takanani ollutta tasannetta, jota en ollut hämäryydeltä huomannut; sillä näin
kapean muumioarkun. Ymmärsin, mitä professori tarkoitti, sillä näitä kuivia
arkkuja, joita siellä oli sadoittain, käytettiin yleisesti polttopuuna.
Kurkotin ylöspäin ja vedin arkun alas uskoen sen olevan tyhjä, mutta
pudotessaan se revähti auki ja ulos kierähti muumio. Vaikka olinkin tottunut
näkemään sellaisia, säikähdin hieman, sillä vaara oli saanut hermoni kiristymään.
Siirsin pienen ruskean kotelon sivuun, hajotin arkun ja sytytin puunkappaleet
tuleen, ja pian kevyt savupilvi ajelehti pitkin kolmea käytävää, jotka
haarautuivat kammiomaisesta paikasta, johon olimme pysähtyneet.
“Tulen kanssa touhutessani oli Niles, kivun ja vaaran
unohtaneena, raahannut muumion lähemmäs ja tutki sitä nyt sellaisen miehen
mielenkiinnolla, jonka hallitseva intohimo oli kuolemankin hetkellä vahva.
“‘Tule ja auta minua käärimään tämä auki. Olen jo
kauan halunnut olla se, joka ensimmäisenä näkee ja ottaa talteen ne kummalliset
aarteet, jotka kätkeytyvät tällaisten outojen käärinliinojen taitoksiin. Tämä
on nainen, ja saatamme löytää täältä jotain harvinaista ja kallisarvoista’, hän
sanoi alkaen avata uloimpia peitteitä, joista lähti erikoinen tuoksu.
“Vastentahtoisesti tottelin, sillä minulle tämän
tuntemattoman naisen luissa oli jotain pyhää. Mutta ollakseni mieliksi
ystäväparalleni autoin häntä ja pohdin siinä työskennellessäni, oliko tämä
tumma, ruma otus joskus ollut ihastuttava, pehmeäkatseinen egyptiläistyttö.
“Käärinkankaan taitteista putoili arvokkaita
kappaleita pihkaa ja mausteita, jotka lähes huumasivat meidät vahvalla
hajullaan, muinaisia kolikoita ja joitain erikoisia jalokiviä, joita Niles
innokkaasti tutkiskeli.
“Lopulta kaikki siteet yhtä lukuun ottamatta oli
katkaistu. Paljastetusta pienestä päästä riippui yhä suuret palmikot kerran
niin tuuheaa tukkaa. Kuihtuneet kädet oli taitettu rinnalle, ja niiden alle
suljettuna oli kultainen rasia.”
“‘Ah!’ huudahti Evelyn ja pudotti väristen rasian
pehmeistä käsistään.
“Ei, älä torju kurjan pikku muumion aarretta. En ole
koskaan todella antanut itselleni anteeksi sen varastamista, tai hänen
polttamistaan”, sanoi Forsyth huitoen kiivaasti kädellään, aivan kuin tuon kokemuksen
muisto olisi siirtynyt siihen.
“‘Hänen polttamistaan! Voi, Paul, mitä oikein
tarkoitat?’ kysyi tyttö suoristautuen tuolillaan kasvot kiihtyneinä.
“Kerron kyllä. Sillä välin, kun olimme olleet
kiireisiä Madame la Momien kanssa, tulemme oli hiipunut, sillä kuiva arkku
paloi nopeasti. Vaimea, kaukainen ääni sai sydämemme hyppäämään, ja Niles
huusi: ‘Lisää puuta; Jumal etsii meitä; älä anna savun hälvetä tai olemme
mennyttä!’
“‘Puuta ei enää ole; arkku oli kovin pieni, ja puu on
lopussa’, vastasin ja riisuin sellaisia vaatekappaleitani, jotka palaisivat
helposti, ja aloin kasata niitä hiillokselle.
Niles teki samoin, mutta kevyet kankaat paloivat
nopeasti eivätkä savuttaneet.
“‘Polta tuo!’ komensi professori osoittaen muumiota.
“Epäröin hetken. Jälleen kuului vaimea torven kaiku.
Elämä oli minulle kallis. Muutamat kuivat luut voisivat pelastaa meidät, ja
minä tottelin hiljaa.
“Innoton roihu nousi, ja raskas savu kohosi palavasta
muumiosta vyöryen matalia käytäviä pitkin ja uhaten tukehduttaa meidän
katkullaan. Päässäni alkaa pyöriä, valot tanssivat silmissäni, oudot haamut
näyttivät kansoittavan ilman, ja olin kysymässä Nilesilta, miksi tämä haukkoi
henkeään ja näytti niin kalpealta, kun menetin tajuntani.”
Evelyn veti syvään henkeä ja siirsi tuoksuvat esineet
pois sylistään kuin niiden haju olisi ahdistanut häntä.
Forsythen tummat kasvot hohtivat tarinan aiheuttamasta
kiihtymyksestä, ja hänen mustat silmänsä välkkyivät, kun hän lisäsi
naurahduksen kera:
“Siinä kaikki; Jumal löysi meidät ja auttoi ulos, ja
me molemmat kartamme pyramideja päiviemme loppuun.”
“Mutta rasia: miksi päätit pitää sen?” kysyi Evelyn
vilkaisten rasiaa karsaasti sen välkehtiessä auringonvalossa.
“Toin sen mukanani matkamuistona, ja Niles piti muun
rihkaman.”
“Mutta sanoit, että sille, jolla on hallussaan nuo
punaiset siemenet, on ennustettu vahinkoa”, tyttö jatkoi itsepintaisesti. Hän
oli tarinasta innoissaan eikä uskonut kaiken vielä kerrotun.
“Nilesin saaliin joukossa oli kappale pergamenttia,
jonka tekstin hän selvitti, ja tämän kirjoituksen mukaan muumio, jonka olimme
niin kunniallisesti polttaneet, oli ollut kuuluisa velhotar, joka langetti
kirouksen sille, joka häiritsisi hänen lepoaan. En tietenkään usko, että
kirouksella on mitään tekemistä sen kanssa, mutta tosiasia on, että Niles ei
enää toipunut sen päivän jälkeen. Hän sanoo sen johtuvan siitä, ettei hän
koskaan täysin palautunut kaatumisesta ja pelosta, ja minä uskallan väittää, että
niin asia onkin; mutta joskus mietin, koskeeko kirous minua, sillä minulla on
taipumus taikauskoon ja tuo kurja pieni muumio varjostaa uniani vieläkin.”
Pitkä hiljaisuus seurasi näitä sanoja. Paulin kädet
liikkuivat mekaanisesti, ja Evelyn katseli häntä kasvot mietteliäinä. Mutta
synkät aatokset olivat hänelle vieraita kuin varjot keskipäivälle, ja kohta hän
nauroi hyväntuulista naurua ja sanoi ottaessaan rasian uudelleen käteensä:
“Miksi et kylväisi niitä ja katsoisi, mitä ihmeellisiä
kukkia niistä kasvaa?”
“Epäilenpä kasvaisiko niistä mitään sen jälkeen, kun
ne ovat odottaneet muumion käsissä vuosisatoja”, vastasi Forsyth totisena.
“Anna minun kylvää ne ja kokeilla. Kuulemma vehnä,
jota on löydetty muumion arkusta, on versonut ja kasvanut; miksi eivät siis
nämäkin sievät siemenet? Haluaisin kovasti nähdä niiden kasvavan; saanhan,
Paul?”
“Ei, jättäisin mieluusti kokeilematta sitä. Minulla on
kumma tunne siitä, enkä halua minun tai kenenkään rakastamani sotkeutuvan
mihinkään näihin siemeniin liittyvään. Ne saattavat olla jotain hirveää myrkkyä
tai pitää sisässään pahoja voimia, sillä velhotar ilmiselvästi piti niitä
arvossaan, koska hän tarrautui niihin tiukasti jopa haudassaan.”
“No, sinä olet hölmön taikauskoinen, ja minä nauran
sinulle. Ole reilu; anna minulle yksi siemenistä, vain jotta näkisimme,
kasvaako se. Katsohan, minä vaikka maksan siitä”, ja Evelyn, joka nyt seisoi
miehen vieressä, painoi mitä viehättävimmin suukon tämän otsaan vaatimuksen
tehdessään.
Mutta Forsyth ei taipunut. Hän hymyily ja vastasi
hyväilyyn rakastavan lämpimästi, sitten heitti siemenet tuleen ja antoi tytölle
takaisin kultaisen rasian sanoen hellästi:
“Kultaseni, täytän sen timanteilla tai herkuilla, jos
haluat, mutten anna sinun leikkiä sen noidan lumouksella. Sinulla on aivan
riittävästi omaa lumovoimaa, joten unohda ‘sievät siemenet’ ja näe millaisen
Haaremin Valon olen sinusta tehnyt.”
Evelyn kurtisti kulmiaan ja hymyili, ja pian
rakastavaiset olivat ulkona kevätauringossa riemuitsemassa omista onnellisista
toiveistaan ilman, että yksikään pahaenteinen pelko vaivasi heitä.
II
“Minulla on sinulle pieni yllätys, rakas”, sanoi
Forsyth, kun hän tervehti serkkuaan kolme kuukautta myöhemmin hääpäivänsä
aamuna.
“Niin minullakin sinulle”, tämä vastasi hymyillen
heikosti.
“Oletpa sinä kalpea, ja miten oletkaan laihtunut!
Kaikki tämä häähössötys on liikaa sinulle, Evelyn”, Forsyth sanoi rakastavan
huolissaan, kun hän katsoi outoa kalpeutta tytön kasvoilla ja otti hänen
väsyneen kätösensä omaansa.
“Olen niin väsynyt”, tyttö sanoi ja nojasi päänsä
voipuneena rakkaansa rinnalle. “Ei uni, ruoka tai raikas ilma anna minulle
voimia, ja kummallinen usva tuntuu sumentavan mieleni aika ajoin. Äiti sanoo
sen johtuvan kuumuudesta, mutta minä palelen auringossa ja öisin olen kuin
kuumeessa. Paul, rakas, olen iloinen, että viet minut pois viettämään
rauhaisaa, onnellista elämää kanssasi, mutta pelkään, että se elämä jää kovin
lyhyeksi.”
“Liikoja kuvitteleva pikku vaimoni! Olet väsynyt ja
hermostunut kaikesta huolehtimisesta, mutta muutama viikko lepoa maalla ja
saamme taas takaisin kukoistavan Evemme. Eikö sinua kiinnosta, mikä yllätykseni
on?” Forsyth kysyi kääntääksen tytön ajatukset toisaalle.
Tyhjä ilme tytön kasvoilla vaihtui kiinnostuneeksi,
mutta näytti vaativan ponnisteluja keskittyä hänen rakastettunsa sanoihin.
“Muistatko, kun pengoimme vanhaa kaappia?”
“Kyllä”, ja hymy kävi hänen huulillaan hetken.
“Ja kuinka olisit halunnut kylvää ne oudot punaiset
siemenet, jotka olin varastanut muumiolta?”
“Muistan kyllä”, ja yhtäkkiä hänen silmänsä kipinöivät
tulesta.
“No, minä luulin, että viskasin ne tuleen ja annoin
rasian sinulle. Mutta kun palasin, löysin yhden noista siemenistä matolta ja
äkillinen halu toteuttaa päähänpistosi sai minut lähettämään siemenen
Nilesille, pyytämään häntä kylvämään sen ja ilmoittamaan minulle, miten se
lähtisi kasvamaan. Tänään kuulin hänestä ensimmäistä kertaa, ja hän kertoo,
että siemen on kasvanut hienosti, se on nupulla, ja että hän aikoo ottaa
ensimmäisen kukinnon, jos se kukkii ajoissa, mukaansa kun hän tapaa eräitä
kuuluisia tiedemiehiä, minkä jälkeen hän lähettää minulle kasvin ja sen nimen.
Hänen kuvauksensa perusteella se on varsin kiinnostavan kuuloinen, ja olen
kärsimätön näkemään sen.”
“Sinun ei tarvitse odottaa; voin näyttää sinulle
kasvin täydessä kukassaan”, ja Evelyn viittoi huulillaan niin pitkään niiltä
poissa ollut pahanilkinen hymy.
Varsin hämmästyneenä Forsyth seurasi tyttöä tämän
pieneen huoneeseen, ja siellä, auringonvalossa seisten, oli tuntematon kasvi.
Vehmaina kasvoivat heleänvihreät lehdet purppuroista varsistaan ja keskeltä
nouseva, yksinäinen haamunvalkea kukka, joka oli muodoltaan kuin kobran pää.
Tulipunaiset heteet olivat kuin haarautuneet kielet ja terälehtien läikät
kimmelsivät kuin kaste.
“Kummallinen, hämmästyttävä kukka! Tuoksuuko se?”
kysyi Forsyth kumartuen tutkimaan sitä ja unohti innostukseltaan kysyä, mistä
se oli ilmestynyt.
“Ei lainkaan, ja se harmittaa minua, pidän niin
tuoksuista”, vastasi tyttö hyväillen vihreitä lehtiä, jotka värähtivät hänen
kosketuksestaan. Samalla violettien varsien väri syveni.
“Kerrohan minulle siitä nyt”, sanoi Forsyth seistyään
vaiti usean minuutin ajan.
“Olin askeleen edellä sinua ja laitoin yhden
siemenistä turvaan, sillä niitä putosi maahan kaksi. Kylvin sen
ravinteikkaimpaan löytämääni multaan lasin alle, kastelin sitä uskollisesti ja
olin ihmeissäni, kuinka nopeasti se kasvoi ilmestyttyään ensin maanpinnalle. En
kertonut kenellekään, sillä aioin yllättää sinut sillä; mutta tämä nuppu on
ollut kukkimaisillaan niin kauan, että minun on täytynyt odottaa. On hyvä enne,
että se kukkii tänään, ja koska se on lähes valkoinen, olen aikeissa käyttää
sitä tänään ylläni, sillä olen alkanut rakastaa sitä sinä pitkänä aikana, jonka
se on ollut kasvattini.
“Minä en käyttäisi sitä, sillä viattomasta väristään
huolimatta se on häijynnäköinen kasvi kyynkielineen ja epäluonnollisine
kasteineen. Odota kunnes Niles kertoo meille, mikä se on, ja helli sitä vasta
sitten, jos se on vaaraton.”
“Ehkäpä velhottareni vaali kukkaa jostain symbolisesta
syystä – vanhoilla egyptiläisillä oli roppakaupalla kaikenlaisia uskomuksia.
Oli hyvin kieroa sinulta huijata minua näin. Mutta annan anteeksi, koska
muutaman tunnin päästä saan tämän arvoituksellisen käden omakseni ikiajoiksi.
Kuinka kylmä se onkaan! Tule ulos puutarhaan saamaan lämpöä ja väriä iltaa
varten, rakkaani.”
Mutta kun ilta saapui, kukaan ei voinut moittia tyttöä
kalpeudesta, sillä hän hehkui kuin granaattiomenan kukka, hänen silmänsä olivat
täynnä tulta, hänen huulensa helakanpunaiset, ja hänen entinen eloisuutensa
vaikutti palanneen. Loistavampaa morsianta ei koskaan ollut nähty
punastelemassa harson alla, ja kun hänen rakastettunsa näki hänet, tämä
hätkähti lähes epätodellisesta kauneudesta, joka oli muuttanut aamuisen kalpean
ja raukean olennon täksi säteileväksi naiseksi.
Heidät vihittiin, ja jos rakkaus, runsaat onnittelut
ja heidän ylleen ylenpalttisesti sataneet lahjat voisivat tehdä heidät
onnellisiksi, siinä tapauksessa tämä nuoripari todella olikin siunattu. Mutta
jopa sen hetken hurmiossa, jona tytöstä tuli hänen omansa, Forsyth pani
merkille, kuinka kylmä oli siro käsi, jota hän piteli, kuinka kuumeinen oli
hänen suutelemiensa poskien syvä väri ja kuinka erikoinen tuli paloi hellissä
silmässä, jotka katsoivat niin kaihoisasti häneen.
Huolettomana ja kauniina kuin henki hymyilevä morsian
esitti roolinsa pitkän illan kaikissa juhlallisuuksissa, ja kun viimein valo,
elo ja väri alkoivat haipua, häntä katselevat silmät ajattelivat sen kaiken
olevan vain kellonajalle luonnollista väsymystä. Kun viimeinen vieras lähti,
palvelija lähestyi Forsytheä ja antoi tälle kiireelliseksi merkityn kirjeen.
Tämä repäisi kirjeen auki ja luki rivit, jotka oli kirjoittanut professorin
ystävä:
“ARVON HERRA – Niles-parka kuoli äkillisesti kaksi
päivää sitten käydessään Tiedeseurassa, ja hänen viimeiset sanansa olivat:
‘Käskekää Paul Forsythen varoa muumion kirousta, sillä se kuolettava kukka on
minut tappanut.’ Hänen kuolemansa olosuhteet olivat niin kummalliset, että lisään
ne tämän kirjeen jatkoksi. Useita kuukausia, kuten hän meille kertoi, hän oli
kasvattanut tuntematonta kasvia ja oli sinä iltana kutsunut meidät tutkimaan
sitä. Muut asiat veivät huomiomme myöhäiselle asti, ja kasvi unohtui.
Professori käytti sitä napinlävessään – outoa valkoista, käärmeenpäistä kukkaa
kimaltelevine läikkineen, jotka hitaasti muuttuivat säihkyvän punaisiksi,
kunnes näytti siltä kuin verta olisi pirskotettu lehdille. Huomattiin, että
professoria viime aikoina vaivanneiden kalpeuden ja velttouden sijasta hän oli
tavattoman eläväinen ja vaikutti olevan suorastaan epäluonnollisen hyvällä
tuulella. Tapaamisen ollessa lopuillaan, kesken vilkkaan keskustelun, hän
yhtäkkiä romahti kuin halvauksen saaneena. Hänet kyyditettiin tiedottomana
kotiin, ja jälkeen yhden kirkkaan hetken, jonka aikana hän antoi ylle
merkitsemäni viestin, hän kuoli tuskissaan hourien muumioista, pyramideista,
käärmeistä ja tuhoisasta kirouksesta, joka hänen ylleen oli langennut.
“Nilesin kuoleman jälkeen hänen poskilleen ilmestyi
kalmankalpeita laikkuja, samanlaisia kuin kukassa, ja hän käpertyi kasaan kuin
kuihtunut lehti. Vaatimuksestani egyptiläisten velhottarien käyttämien
tappavien myrkkyjen asiantuntija tutki ja tunnisti salaperäisen kasvin. Kasvi
imee itseensä hitaasti kasvattajansa elinvoiman, ja jos sen kukintoa kantaa
muutaman tunnin ajan, on tuloksena hulluus tai kuolema.”
Paperi putosi Forsythen kädestä; hän ei lukenut
enempää vaan kiirehti takaisin huoneeseen, johon hän oli jättänyt nuoren
vaimonsa. Tämä oli heittäytynyt sohvalle kuin uuvuksissa ja makasi siinä
liikkumattomana, hänen kasvonsa olivat puoliksi piilossa niille lennähtäneen
hunnun poimuissa.
“Evelyn, kultaseni! Herää ja vastaa minulle. Käytitkö
sitä outoa kukkaa tänään?” kuiskasi Forsyth siirtäen harson syrjään.
Evelynin ei tarvinnut vastata, sillä hänen rinnallaan
aavemaisesti hehkuen oli tuo paha kukka. Valkoisia terälehtiä peittivät nyt
kirkkaanpunaiset täplät, heleät kuin vasta vuodatettu veri.
Mutta onneton sulhanen hädin tuskin näki sitä, sillä
kasvot kukan yllä kauhistuttivat häntä silkalla tyhjyydellään. Nuoret kasvot,
vielä tunti sitten niin ihanat mutta nyt kalpeat ja kuin jonkin kuluttavan
sairauden rasittamat, olivat hänen edessään vanhentuneina ja niiden elinvoiman
imeneen kasvin vitsauksen turmelemina. Tytön silmissä ei näkynyt merkkiäkään
tunnistamisesta, huulilta ei kuulunut sanaakaan, käsi ei liikkunut – vain
heikko hengitys, värisevä pulssi ja auki levinneet silmät paljastivat hänen olevan
elossa.
Voi nuorta vaimoa! Taikausko, jolle hän oli nauranut,
oli osoittautunut todelliseksi; kirous, joka oli viivytellyt iäisyyden, oli
viimein käynyt toteen, ja tyttö oli omakätisesti tuhonnut onnensa. Kuolema
elämässä oli hänen tuomionsa, ja vuosiksi Forsyth eristäytyi pitämään
säälittävän omistautuneesti huolta kalpeasta aaveesta, joka ei koskaan, ei
sanoin eikä katsein, voisi kiittää miestä siitä rakkaudesta, joka kesti jopa
tällaisen kohtalon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti