Louisa M. Alcott: Pyramidin uumenissa, tai Muumion kirous

 Yhdysvaltalainen Louisa May Alcott (1832-1888) muistetaan erityisesti nuortenkirjailijana. Hänen romaaninsa Pikku naisia (Little Women, 1868) on edelleen oleellinen osa tyttökirjallisuuden kaanonia, ja sitä jatko-osineen luetaan yhä ahkerasti. Uransa alkuaikoina Alcott kuitenkin kirjoitti paljon myös muunlaista kirjallisuutta, muun muassa “sensaatiokertomuksia” nimimerkillä A. M. Barnard. Käytännössä tämä tarkoitti esimerkiksi viihteellisiä jännitys- ja kauhutarinoita, joiden julkaisemisesta Alcott sai omien sanojensa mukaan helpon tienestin. Alcottin isä oli 1800-luvun alkupuoliskon transendentalisteja, joten Alcott sai kasvaa ilmapiirissä, jossa intellektualismi ja henkisyys olivat molemmat vahvasti läsnä. Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että hän kirjoitti myös tarinoita, joissa yliluonnollisuudella on vahva osuus.

“Lost in a Pyramid; or the Mummy’s Curse” on kirjoitettu samoihin aikoihin Pikku naisten kanssa. Itse asiassa Pikku naisissa on kohtaus, jossa Alcottin alter ego Jo käy pyramideja käsittelevällä luennolla ja pohtii aiheeseen liittyvän tarinan kirjoittamista. “Lost in a Pyramid” julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1869 The New World -lehdessä, jolloin sen kirjoittajaksi oli merkitty nimimerkki L.M.A. Tämän jälkeen novelli unohtui, kunnes se löydettiin jälleen vuonna 1998. Kertomus ei ole kirjallisilta avuiltaan mitenkään merkittävä - sen virkkeet ovat koukeroisia ja raskaita, ja kaksiosainen rakenne voi tuntua ainakin nykylukijasta kömpelöltä.

Yhtä kaikki se on kiinnostava välähdys paitsi aivan muista yhteyksistä tunnetun kirjailijan monipuolisuudesta mutta myös egyptologisen kauhukertomuksen perinteestä. Alcottin novelli ei ole ensimmäinen kaunokirjallinen kertomus muumion kirouksesta, mutta silti se edeltää muumiokauhun kulta-aikaa useilla vuosikymmenillä. Tarinoita muumion kirouksesta alettiin kertoa varsinkin sen jälkeen, kun Tutankhamonin hauta aukaistiin vuonna 1922, mutta kuten “Lost in a Pyramid” tai vaikkapa Theophile Gauthierin “La Pied de momie” (1840) osoittavat, aihe kiehtoi jo paljon aiemmin.

Alcottin novellin tarinaa on myös tulkittu feministisestä näkökulmasta (Alcott oli julkifeministi), jolloin naispuolisen muumion kosto häntä julkeasti hyödyntäville miehille on voitu nähdä voimauttavana. Toisaalta Evelynin hahmo avaa aivan vastakkaisia tulkintoja: hän joutuu lopulta kärsimään uhattuaan tulevan miehensä tahtoa.

Alcottilta on suomennettu lähinnä hänen nuortenkirjallisuuttaan. Vuonna 2005 ilmestyi Inkeri Koskisen suomentamana valikoima aikuisille suunnattuja kertomuksia otsikolla Naamion takana. Kokoelmassa on mukana myös kolme jännitysnovellia.

"Lost in a Pyramidin" suomennokseni löytyi työläppärin kovalevyltä. Olen kääntänyt tekstin joitain vuosia sitten puhdetyönä varsinaisten töiden ohessa. Olkoon tällaisen harrastelijakäännöksen paikka blogissa, koska muutakaan suomenkielistä versiota Alcottin novellista ei tietääkseni ole julkaistu.

(Korjattu versio suomennoksesta on julkaistu Luovajan lentokirjasena 2021.)

 

 

Louisa May Alcott

 

Pyramidin uumenissa, tai Muumion kirous

 

(Lost in a Pyramid; or the Mummy's Curse, 1869)

 

I

“Ja mitä nämä ovat, Paul?” kysyi Evelyn avatessaan tummuneen kultarasian ja tutki sen sisältöä uteliaana.

 

“Jonkin tuntemattoman egyptiläisen kasvin siemeniä”, vastasi Forsyth, ja äkillinen varjo kävi hänen kasvoillaan, kun hän katsoi kolmea helakanpunaista jyvästä, jotka lepäsivät valkealla, häntä kohden nostetulla kädellä.

 

“Mistä ne ovat peräisin?” kysyi tyttö.

 

“Se on outo kertomus, joka jää vain vaivaamaan mieltäsi, jos kerron sen”, sanoi Forsyth kuulostaen poissaolevalta, mikä vain kiihotti tytön uteliaisuutta.

 

“Ole kiltti ja kerro se, minä pidän oudoista kertomuksista, enkä koskaan ahdistu niistä. Voi, kertoisit nyt; tarinasi ovat aina niin mielenkiintoisia”, hän huudahti katsoen ylös kasvoillaan niin soma yhdistelmä vetoomusta ja käskyä, ettei kieltäytymiseen ollut mahdollisuutta.

 

“Kadut sitä, ja niin teen minäkin, luultavasti; varoitan sinua jo etukäteen, että sille, jolla on hallussaan nuo salaperäiset siemenet, on ennustettu vahinkoa”, sanoi Forsyth, hymyillen vaikkakin kulmiaan kurtistaen, ja tarkasteli kukoistavaa olentoa edessään rakastavasti mutta samalla pahaenteisesti.

 

“Jatka vain, minä en pelkää näitä pikku hiukkasia”, tyttö vastasi ylimielisesti nyökäten.

 

“Kuulen ja tottelen. Annahan kun mietin ensin hetken, ja sitten aloitan”, vastasi Forsyth astellen edestakaisin kasvoillaan menneisyyden sivuja kääntelevän henkilön kaukainen katse.

 

Evelyn katseli häntä hetken ja sitten palasi työnsä pariin, tai oikeammin leikin, mikä tuntui varsin sopivalta hänenlaiselleen eloisalle pikku olennolle, puoliksi lapselle, puoliksi naiselle.

 

“Ollessani Egyptissä”, aloitti Forsyth hitaasti, “menin eräänä päivänä oppaani ja professori Nilesin kanssa tutkimaan Kheopsin pyramidia. Nilesilla oli pakkomielle kaikenlaiseen vanhaan, ja hänen päämääriään eivät estäneet aika, vaarat tai väsymys. Me pengoimme ahtaita käytäviä, melkein tukehtuneina pölystä ja seisovasta ilmasta, luimme kirjoituksia seiniltä, törmäilimme pirstaleisiin sarkofageihin ja osuimme kasvotusten kurtistuneita menninkäisiä muistuttavien olentojen kanssa, jotka oli nostettu pienille hyllyille, joille kuolleet oli tapana piilottaa ikiajoiksi. Olin toivottaman väsynyt muutaman tunnin jälkeen ja anelin professorilta, että palaisimme. Mutta hän oli päättänyt tutkia tietyt paikat eikä suostunut lopettamaan. Meillä oli vain yksi opas, joten minun oli pakko jäädä; mutta kun oppaani Jumal näki, kuinka uupunut olin, hän ehdotti, että lepäisimme yhdessä suuremmista käytävistä sillä välin, kun hän hakisi toisen oppaan Nilesille. Me myönnyimme, ja Jumal lähti vakuuttaen, että olimme täysin turvassa jos vain pysyisimme paikoillamme, ja luvaten palata nopeasti. Professori istui alas kirjoittaakseen muistiinpanoja tutkimuksistaan. Itse kävin pitkäkseni pehmeään hiekkaan ja nukahdin.

 

“Minut herätti se sanoinkuvaamaton sävähdys, joka vaistomaisesti varoittaa meitä vaarasta, ja ylös ponkaistuani huomasin olevani yksin. Yksi soihtu paloi himmeänä kohdassa, johon Jumal oli meidät jättänyt, mutta Niles ja toinen valo olivat poissa. Kammottava yksinäisyyden tunne ahdisti minua hetken; sitten kokosin itseni ja katselin ympärilleni. Pala paperia oli kiinnitetty neulalla hattuuni, joka oli maassa vieressäni, ja siinä olivat professorin käsialalla nämä sanat:

 

“‘Olen mennyt takaisin hieman virkistämään muistiani muutamista asioista. Älä seuraa minua ennen kuin Jumal saapuu. Löydän kyllä tien takaisin luoksesi, minulla on keinoni. Nuku hyvin ja uneksi loistokkaasti faaraoista. N. N.’

 

Ensin naurahdin vanhalle intoilijalle, sitten mieltäni alkoi painaa ja muutuin levottomaksi, ja lopulta päätin seurata häntä, sillä löysin pudonneeseen kiveen kiinnitetyn vahvan narun ja tiesin sen olevan hänen mainitsemansa apukeino. Jätin Jumalille viestin, tartuin soihtuuni ja palasin seuraten jalanjälkiäni ja narua mutkittelevia teitä myöten. Huudahdin usein, mutten saanut vastausta, ja jatkoin matkaani toivoen joka käännöksellä näkeväni vanhan miehen kumartuneena tutkimaan jotain tunkkaista antiikkiesinettä. Yhtäkkiä naru loppui, ja soihtuani laskemalla näin, että jalanjäljet jatkuivat eteenpäin.

 

“‘Varomaton kaveri, hän eksyy, varmasti’, ajattelin, nyt hyvin hädissäni.

 

“Kun seisahduin, kuulin heikon kutsun ja vastasin siihen, odotin, huusin uudelleen, ja vielä heikompi kaiku vastasi.

 

“Niles ilmiselvästi jatkoi yhä edemmäs, matalien käytävien kaiun harhauttamana. Aikaa ei ollut hukattavaksi, ja itsestäni välittämättä iskin soihtuni syvään hiekkaan, jotta se ohjaisi minut takaisin narun luokse, ja lähdin kulkemaan suoraa käytävää edessäni huudellen samalla kuin mielipuoli. En aikonut kadottaa valoa näköpiiristäni, mutta niin kiihkeästi halusin löytää Nilesin, että käännyin pääväylältä ja kiiruhdin hänen äänensä johdattamana eteenpäin. Pian hänen soihtunsa ilahdutti silmiäni ja hänen tärisevien käsiensä ote kertoi, millaisessa hädässä hän oli ollut.

 

“‘Lähdetään heti pois tästä kauheasta paikasta’, hän sanoi pyyhkien hikikarpalot otsaltaan.

 

“‘Tule, emme ole kaukana narusta. Pääsemme pian sen luo ja sitten olemme turvassa”; mutta samalla kun puhuin, puistatus kävi lävitseni, sillä edessämme oli kapeiden kulkuteiden täydellinen labyrintti.

 

“Yritin löytää oikean tien seuraten maamerkkejä, joita olin painanut mieleen aiemmin kiiruhtaessani. Seurasin jälkiä hiekassa, kunnes kuvittelin meidän olevan lähellä soihtuani. Valon kajastusta ei kuitenkaan näkynyt, ja polvistuttuani tutkimaan jalanjälkiä lähemmin huomasin kauhukseni, että olin seurannut vääriä merkkejä, sillä syvien saappaanpainaumien joukossa oli paljaiden jalkojen jäljet; meillä ei ollut ollut opasta siellä, ja Jumalilla oli sandaalit.

 

“Nousin kohdaten Nilesin katseen ja sanoin yhden ainoan sanan, ‘Eksyksissä!’, samalla kun osoitin petollista hiekkaa nopeasti himmenevässä valossa.

 

“Uskoin vanhuksen murtuvan, mutta suureksi yllätyksekseni hän pysyi kovin rauhallisena ja vakaava, mietti hetken ja sanoi sitten, hiljaa:

 

“‘Tästä on kulkenut muita ennen meitä; seuratkaamme heidän jäljissään, sillä jos en suuresti erehdy, ne johtavat kohti suuri käytäviä, joissa on helppo löytää reitti.’

 

“Jatkoimme matkaa, urheasti, kunnes professori astui harhaan ja kaatui rajusti maahan jalka katkenneena ja soihtu lähes sammuneena. Olimme kauhistuttavassa pulassa, ja luovuin kaikesta toivosta istuessani uupumuksesta, katumuksesta ja kivusta väsyneen ystävärukkani viereen, sillä häntä en jättäisi.

 

“‘Paul”, hän äkkiä sanoi, ‘jos et halua, että jatkamme, on vielä jotain, mitä voimme tehdä. Muistan kuulleeni seurueesta, joka samalla tavoin eksyneenä pelastautui sytyttämällä nuotion. Savu kulkeutui kauemmas kuin ääni tai valo, ja nopeaälyinen opas ymmärsi, mistä oudossa sumussa oli kyse; hän seurasi sitä ja pelasti seurueen. Sytytä tuli ja luota Jumaliin.’

 

“‘Tuli ilman puuta?’ aloitin; mutta hän osoitti takanani ollutta tasannetta, jota en ollut hämäryydeltä huomannut; sillä näin kapean muumioarkun. Ymmärsin, mitä professori tarkoitti, sillä näitä kuivia arkkuja, joita siellä oli sadoittain, käytettiin yleisesti polttopuuna. Kurkotin ylöspäin ja vedin arkun alas uskoen sen olevan tyhjä, mutta pudotessaan se revähti auki ja ulos kierähti muumio. Vaikka olinkin tottunut näkemään sellaisia, säikähdin hieman, sillä vaara oli saanut hermoni kiristymään. Siirsin pienen ruskean kotelon sivuun, hajotin arkun ja sytytin puunkappaleet tuleen, ja pian kevyt savupilvi ajelehti pitkin kolmea käytävää, jotka haarautuivat kammiomaisesta paikasta, johon olimme pysähtyneet.

 

“Tulen kanssa touhutessani oli Niles, kivun ja vaaran unohtaneena, raahannut muumion lähemmäs ja tutki sitä nyt sellaisen miehen mielenkiinnolla, jonka hallitseva intohimo oli kuolemankin hetkellä vahva.

 

“‘Tule ja auta minua käärimään tämä auki. Olen jo kauan halunnut olla se, joka ensimmäisenä näkee ja ottaa talteen ne kummalliset aarteet, jotka kätkeytyvät tällaisten outojen käärinliinojen taitoksiin. Tämä on nainen, ja saatamme löytää täältä jotain harvinaista ja kallisarvoista’, hän sanoi alkaen avata uloimpia peitteitä, joista lähti erikoinen tuoksu.

 

“Vastentahtoisesti tottelin, sillä minulle tämän tuntemattoman naisen luissa oli jotain pyhää. Mutta ollakseni mieliksi ystäväparalleni autoin häntä ja pohdin siinä työskennellessäni, oliko tämä tumma, ruma otus joskus ollut ihastuttava, pehmeäkatseinen egyptiläistyttö.

 

“Käärinkankaan taitteista putoili arvokkaita kappaleita pihkaa ja mausteita, jotka lähes huumasivat meidät vahvalla hajullaan, muinaisia kolikoita ja joitain erikoisia jalokiviä, joita Niles innokkaasti tutkiskeli.

 

“Lopulta kaikki siteet yhtä lukuun ottamatta oli katkaistu. Paljastetusta pienestä päästä riippui yhä suuret palmikot kerran niin tuuheaa tukkaa. Kuihtuneet kädet oli taitettu rinnalle, ja niiden alle suljettuna oli kultainen rasia.”

 

“‘Ah!’ huudahti Evelyn ja pudotti väristen rasian pehmeistä käsistään.

 

“Ei, älä torju kurjan pikku muumion aarretta. En ole koskaan todella antanut itselleni anteeksi sen varastamista, tai hänen polttamistaan”, sanoi Forsyth huitoen kiivaasti kädellään, aivan kuin tuon kokemuksen muisto olisi siirtynyt siihen.

 

“‘Hänen polttamistaan! Voi, Paul, mitä oikein tarkoitat?’ kysyi tyttö suoristautuen tuolillaan kasvot kiihtyneinä.

 

“Kerron kyllä. Sillä välin, kun olimme olleet kiireisiä Madame la Momien kanssa, tulemme oli hiipunut, sillä kuiva arkku paloi nopeasti. Vaimea, kaukainen ääni sai sydämemme hyppäämään, ja Niles huusi: ‘Lisää puuta; Jumal etsii meitä; älä anna savun hälvetä tai olemme mennyttä!’

 

“‘Puuta ei enää ole; arkku oli kovin pieni, ja puu on lopussa’, vastasin ja riisuin sellaisia vaatekappaleitani, jotka palaisivat helposti, ja aloin kasata niitä hiillokselle.

 

Niles teki samoin, mutta kevyet kankaat paloivat nopeasti eivätkä savuttaneet.

 

“‘Polta tuo!’ komensi professori osoittaen muumiota.

 

“Epäröin hetken. Jälleen kuului vaimea torven kaiku. Elämä oli minulle kallis. Muutamat kuivat luut voisivat pelastaa meidät, ja minä tottelin hiljaa.

 

“Innoton roihu nousi, ja raskas savu kohosi palavasta muumiosta vyöryen matalia käytäviä pitkin ja uhaten tukehduttaa meidän katkullaan. Päässäni alkaa pyöriä, valot tanssivat silmissäni, oudot haamut näyttivät kansoittavan ilman, ja olin kysymässä Nilesilta, miksi tämä haukkoi henkeään ja näytti niin kalpealta, kun menetin tajuntani.”

 

Evelyn veti syvään henkeä ja siirsi tuoksuvat esineet pois sylistään kuin niiden haju olisi ahdistanut häntä.

 

Forsythen tummat kasvot hohtivat tarinan aiheuttamasta kiihtymyksestä, ja hänen mustat silmänsä välkkyivät, kun hän lisäsi naurahduksen kera:

 

“Siinä kaikki; Jumal löysi meidät ja auttoi ulos, ja me molemmat kartamme pyramideja päiviemme loppuun.”

 

“Mutta rasia: miksi päätit pitää sen?” kysyi Evelyn vilkaisten rasiaa karsaasti sen välkehtiessä auringonvalossa.

 

“Toin sen mukanani matkamuistona, ja Niles piti muun rihkaman.”

 

“Mutta sanoit, että sille, jolla on hallussaan nuo punaiset siemenet, on ennustettu vahinkoa”, tyttö jatkoi itsepintaisesti. Hän oli tarinasta innoissaan eikä uskonut kaiken vielä kerrotun.

 

“Nilesin saaliin joukossa oli kappale pergamenttia, jonka tekstin hän selvitti, ja tämän kirjoituksen mukaan muumio, jonka olimme niin kunniallisesti polttaneet, oli ollut kuuluisa velhotar, joka langetti kirouksen sille, joka häiritsisi hänen lepoaan. En tietenkään usko, että kirouksella on mitään tekemistä sen kanssa, mutta tosiasia on, että Niles ei enää toipunut sen päivän jälkeen. Hän sanoo sen johtuvan siitä, ettei hän koskaan täysin palautunut kaatumisesta ja pelosta, ja minä uskallan väittää, että niin asia onkin; mutta joskus mietin, koskeeko kirous minua, sillä minulla on taipumus taikauskoon ja tuo kurja pieni muumio varjostaa uniani vieläkin.”

 

Pitkä hiljaisuus seurasi näitä sanoja. Paulin kädet liikkuivat mekaanisesti, ja Evelyn katseli häntä kasvot mietteliäinä. Mutta synkät aatokset olivat hänelle vieraita kuin varjot keskipäivälle, ja kohta hän nauroi hyväntuulista naurua ja sanoi ottaessaan rasian uudelleen käteensä:

 

“Miksi et kylväisi niitä ja katsoisi, mitä ihmeellisiä kukkia niistä kasvaa?”

 

“Epäilenpä kasvaisiko niistä mitään sen jälkeen, kun ne ovat odottaneet muumion käsissä vuosisatoja”, vastasi Forsyth totisena.

 

“Anna minun kylvää ne ja kokeilla. Kuulemma vehnä, jota on löydetty muumion arkusta, on versonut ja kasvanut; miksi eivät siis nämäkin sievät siemenet? Haluaisin kovasti nähdä niiden kasvavan; saanhan, Paul?”

 

“Ei, jättäisin mieluusti kokeilematta sitä. Minulla on kumma tunne siitä, enkä halua minun tai kenenkään rakastamani sotkeutuvan mihinkään näihin siemeniin liittyvään. Ne saattavat olla jotain hirveää myrkkyä tai pitää sisässään pahoja voimia, sillä velhotar ilmiselvästi piti niitä arvossaan, koska hän tarrautui niihin tiukasti jopa haudassaan.”

 

“No, sinä olet hölmön taikauskoinen, ja minä nauran sinulle. Ole reilu; anna minulle yksi siemenistä, vain jotta näkisimme, kasvaako se. Katsohan, minä vaikka maksan siitä”, ja Evelyn, joka nyt seisoi miehen vieressä, painoi mitä viehättävimmin suukon tämän otsaan vaatimuksen tehdessään.

 

Mutta Forsyth ei taipunut. Hän hymyily ja vastasi hyväilyyn rakastavan lämpimästi, sitten heitti siemenet tuleen ja antoi tytölle takaisin kultaisen rasian sanoen hellästi:

 

“Kultaseni, täytän sen timanteilla tai herkuilla, jos haluat, mutten anna sinun leikkiä sen noidan lumouksella. Sinulla on aivan riittävästi omaa lumovoimaa, joten unohda ‘sievät siemenet’ ja näe millaisen Haaremin Valon olen sinusta tehnyt.”

 

Evelyn kurtisti kulmiaan ja hymyili, ja pian rakastavaiset olivat ulkona kevätauringossa riemuitsemassa omista onnellisista toiveistaan ilman, että yksikään pahaenteinen pelko vaivasi heitä.

 

II

 

“Minulla on sinulle pieni yllätys, rakas”, sanoi Forsyth, kun hän tervehti serkkuaan kolme kuukautta myöhemmin hääpäivänsä aamuna.

 

“Niin minullakin sinulle”, tämä vastasi hymyillen heikosti.

 

“Oletpa sinä kalpea, ja miten oletkaan laihtunut! Kaikki tämä häähössötys on liikaa sinulle, Evelyn”, Forsyth sanoi rakastavan huolissaan, kun hän katsoi outoa kalpeutta tytön kasvoilla ja otti hänen väsyneen kätösensä omaansa.

 

“Olen niin väsynyt”, tyttö sanoi ja nojasi päänsä voipuneena rakkaansa rinnalle. “Ei uni, ruoka tai raikas ilma anna minulle voimia, ja kummallinen usva tuntuu sumentavan mieleni aika ajoin. Äiti sanoo sen johtuvan kuumuudesta, mutta minä palelen auringossa ja öisin olen kuin kuumeessa. Paul, rakas, olen iloinen, että viet minut pois viettämään rauhaisaa, onnellista elämää kanssasi, mutta pelkään, että se elämä jää kovin lyhyeksi.”

 

“Liikoja kuvitteleva pikku vaimoni! Olet väsynyt ja hermostunut kaikesta huolehtimisesta, mutta muutama viikko lepoa maalla ja saamme taas takaisin kukoistavan Evemme. Eikö sinua kiinnosta, mikä yllätykseni on?” Forsyth kysyi kääntääksen tytön ajatukset toisaalle.

 

Tyhjä ilme tytön kasvoilla vaihtui kiinnostuneeksi, mutta näytti vaativan ponnisteluja keskittyä hänen rakastettunsa sanoihin.

 

“Muistatko, kun pengoimme vanhaa kaappia?”

 

“Kyllä”, ja hymy kävi hänen huulillaan hetken.

 

“Ja kuinka olisit halunnut kylvää ne oudot punaiset siemenet, jotka olin varastanut muumiolta?”

 

“Muistan kyllä”, ja yhtäkkiä hänen silmänsä kipinöivät tulesta.

 

“No, minä luulin, että viskasin ne tuleen ja annoin rasian sinulle. Mutta kun palasin, löysin yhden noista siemenistä matolta ja äkillinen halu toteuttaa päähänpistosi sai minut lähettämään siemenen Nilesille, pyytämään häntä kylvämään sen ja ilmoittamaan minulle, miten se lähtisi kasvamaan. Tänään kuulin hänestä ensimmäistä kertaa, ja hän kertoo, että siemen on kasvanut hienosti, se on nupulla, ja että hän aikoo ottaa ensimmäisen kukinnon, jos se kukkii ajoissa, mukaansa kun hän tapaa eräitä kuuluisia tiedemiehiä, minkä jälkeen hän lähettää minulle kasvin ja sen nimen. Hänen kuvauksensa perusteella se on varsin kiinnostavan kuuloinen, ja olen kärsimätön näkemään sen.” 

 

“Sinun ei tarvitse odottaa; voin näyttää sinulle kasvin täydessä kukassaan”, ja Evelyn viittoi huulillaan niin pitkään niiltä poissa ollut pahanilkinen hymy.

 

Varsin hämmästyneenä Forsyth seurasi tyttöä tämän pieneen huoneeseen, ja siellä, auringonvalossa seisten, oli tuntematon kasvi. Vehmaina kasvoivat heleänvihreät lehdet purppuroista varsistaan ja keskeltä nouseva, yksinäinen haamunvalkea kukka, joka oli muodoltaan kuin kobran pää. Tulipunaiset heteet olivat kuin haarautuneet kielet ja terälehtien läikät kimmelsivät kuin kaste.

 

“Kummallinen, hämmästyttävä kukka! Tuoksuuko se?” kysyi Forsyth kumartuen tutkimaan sitä ja unohti innostukseltaan kysyä, mistä se oli ilmestynyt.

 

“Ei lainkaan, ja se harmittaa minua, pidän niin tuoksuista”, vastasi tyttö hyväillen vihreitä lehtiä, jotka värähtivät hänen kosketuksestaan. Samalla violettien varsien väri syveni.

 

“Kerrohan minulle siitä nyt”, sanoi Forsyth seistyään vaiti usean minuutin ajan.

 

“Olin askeleen edellä sinua ja laitoin yhden siemenistä turvaan, sillä niitä putosi maahan kaksi. Kylvin sen ravinteikkaimpaan löytämääni multaan lasin alle, kastelin sitä uskollisesti ja olin ihmeissäni, kuinka nopeasti se kasvoi ilmestyttyään ensin maanpinnalle. En kertonut kenellekään, sillä aioin yllättää sinut sillä; mutta tämä nuppu on ollut kukkimaisillaan niin kauan, että minun on täytynyt odottaa. On hyvä enne, että se kukkii tänään, ja koska se on lähes valkoinen, olen aikeissa käyttää sitä tänään ylläni, sillä olen alkanut rakastaa sitä sinä pitkänä aikana, jonka se on ollut kasvattini.

 

“Minä en käyttäisi sitä, sillä viattomasta väristään huolimatta se on häijynnäköinen kasvi kyynkielineen ja epäluonnollisine kasteineen. Odota kunnes Niles kertoo meille, mikä se on, ja helli sitä vasta sitten, jos se on vaaraton.”

 

“Ehkäpä velhottareni vaali kukkaa jostain symbolisesta syystä – vanhoilla egyptiläisillä oli roppakaupalla kaikenlaisia uskomuksia. Oli hyvin kieroa sinulta huijata minua näin. Mutta annan anteeksi, koska muutaman tunnin päästä saan tämän arvoituksellisen käden omakseni ikiajoiksi. Kuinka kylmä se onkaan! Tule ulos puutarhaan saamaan lämpöä ja väriä iltaa varten, rakkaani.”

 

Mutta kun ilta saapui, kukaan ei voinut moittia tyttöä kalpeudesta, sillä hän hehkui kuin granaattiomenan kukka, hänen silmänsä olivat täynnä tulta, hänen huulensa helakanpunaiset, ja hänen entinen eloisuutensa vaikutti palanneen. Loistavampaa morsianta ei koskaan ollut nähty punastelemassa harson alla, ja kun hänen rakastettunsa näki hänet, tämä hätkähti lähes epätodellisesta kauneudesta, joka oli muuttanut aamuisen kalpean ja raukean olennon täksi säteileväksi naiseksi.

 

Heidät vihittiin, ja jos rakkaus, runsaat onnittelut ja heidän ylleen ylenpalttisesti sataneet lahjat voisivat tehdä heidät onnellisiksi, siinä tapauksessa tämä nuoripari todella olikin siunattu. Mutta jopa sen hetken hurmiossa, jona tytöstä tuli hänen omansa, Forsyth pani merkille, kuinka kylmä oli siro käsi, jota hän piteli, kuinka kuumeinen oli hänen suutelemiensa poskien syvä väri ja kuinka erikoinen tuli paloi hellissä silmässä, jotka katsoivat niin kaihoisasti häneen.

 

Huolettomana ja kauniina kuin henki hymyilevä morsian esitti roolinsa pitkän illan kaikissa juhlallisuuksissa, ja kun viimein valo, elo ja väri alkoivat haipua, häntä katselevat silmät ajattelivat sen kaiken olevan vain kellonajalle luonnollista väsymystä. Kun viimeinen vieras lähti, palvelija lähestyi Forsytheä ja antoi tälle kiireelliseksi merkityn kirjeen. Tämä repäisi kirjeen auki ja luki rivit, jotka oli kirjoittanut professorin ystävä:

 

“ARVON HERRA – Niles-parka kuoli äkillisesti kaksi päivää sitten käydessään Tiedeseurassa, ja hänen viimeiset sanansa olivat: ‘Käskekää Paul Forsythen varoa muumion kirousta, sillä se kuolettava kukka on minut tappanut.’ Hänen kuolemansa olosuhteet olivat niin kummalliset, että lisään ne tämän kirjeen jatkoksi. Useita kuukausia, kuten hän meille kertoi, hän oli kasvattanut tuntematonta kasvia ja oli sinä iltana kutsunut meidät tutkimaan sitä. Muut asiat veivät huomiomme myöhäiselle asti, ja kasvi unohtui. Professori käytti sitä napinlävessään – outoa valkoista, käärmeenpäistä kukkaa kimaltelevine läikkineen, jotka hitaasti muuttuivat säihkyvän punaisiksi, kunnes näytti siltä kuin verta olisi pirskotettu lehdille. Huomattiin, että professoria viime aikoina vaivanneiden kalpeuden ja velttouden sijasta hän oli tavattoman eläväinen ja vaikutti olevan suorastaan epäluonnollisen hyvällä tuulella. Tapaamisen ollessa lopuillaan, kesken vilkkaan keskustelun, hän yhtäkkiä romahti kuin halvauksen saaneena. Hänet kyyditettiin tiedottomana kotiin, ja jälkeen yhden kirkkaan hetken, jonka aikana hän antoi ylle merkitsemäni viestin, hän kuoli tuskissaan hourien muumioista, pyramideista, käärmeistä ja tuhoisasta kirouksesta, joka hänen ylleen oli langennut.

 

“Nilesin kuoleman jälkeen hänen poskilleen ilmestyi kalmankalpeita laikkuja, samanlaisia kuin kukassa, ja hän käpertyi kasaan kuin kuihtunut lehti. Vaatimuksestani egyptiläisten velhottarien käyttämien tappavien myrkkyjen asiantuntija tutki ja tunnisti salaperäisen kasvin. Kasvi imee itseensä hitaasti kasvattajansa elinvoiman, ja jos sen kukintoa kantaa muutaman tunnin ajan, on tuloksena hulluus tai kuolema.”

 

Paperi putosi Forsythen kädestä; hän ei lukenut enempää vaan kiirehti takaisin huoneeseen, johon hän oli jättänyt nuoren vaimonsa. Tämä oli heittäytynyt sohvalle kuin uuvuksissa ja makasi siinä liikkumattomana, hänen kasvonsa olivat puoliksi piilossa niille lennähtäneen hunnun poimuissa.

 

“Evelyn, kultaseni! Herää ja vastaa minulle. Käytitkö sitä outoa kukkaa tänään?” kuiskasi Forsyth siirtäen harson syrjään.

 

Evelynin ei tarvinnut vastata, sillä hänen rinnallaan aavemaisesti hehkuen oli tuo paha kukka. Valkoisia terälehtiä peittivät nyt kirkkaanpunaiset täplät, heleät kuin vasta vuodatettu veri.

 

Mutta onneton sulhanen hädin tuskin näki sitä, sillä kasvot kukan yllä kauhistuttivat häntä silkalla tyhjyydellään. Nuoret kasvot, vielä tunti sitten niin ihanat mutta nyt kalpeat ja kuin jonkin kuluttavan sairauden rasittamat, olivat hänen edessään vanhentuneina ja niiden elinvoiman imeneen kasvin vitsauksen turmelemina. Tytön silmissä ei näkynyt merkkiäkään tunnistamisesta, huulilta ei kuulunut sanaakaan, käsi ei liikkunut – vain heikko hengitys, värisevä pulssi ja auki levinneet silmät paljastivat hänen olevan elossa.

 

Voi nuorta vaimoa! Taikausko, jolle hän oli nauranut, oli osoittautunut todelliseksi; kirous, joka oli viivytellyt iäisyyden, oli viimein käynyt toteen, ja tyttö oli omakätisesti tuhonnut onnensa. Kuolema elämässä oli hänen tuomionsa, ja vuosiksi Forsyth eristäytyi pitämään säälittävän omistautuneesti huolta kalpeasta aaveesta, joka ei koskaan, ei sanoin eikä katsein, voisi kiittää miestä siitä rakkaudesta, joka kesti jopa tällaisen kohtalon.