Luettua: tammikuu 2022

Juha Könönen (toim.): Kalevala-teokset Suomessa ja ulkomailla. Joensuu 1985: Joensuun kulttuurilautakunta. 134 s.

Kun 1985 Kalevala täytti 150 vuotta, Joensuun kaupunki järjesti juhlavuoden kunniaksi aiheesta näyttelyn. Rungon sille muodosti Aarre Vuorjoen jo tuolloin liki täydellinen kokoelma Kalevalan painoksia ja laitoksia, niin suomen- kuin muunkielisiä. Näyttelyn yhteydessä julkaistiin Juha Könösen toimittama kirja Kalevala-teokset Suomessa ja ulkomailla. Kirja toimi näyttelyluettelona mutta samalla se on myös runsaasti kuvitettu bibliografia. Vaikka kirja onkin liki neljäkymmentä vuotta vanha ja vaikka siinä ajassa on ilmestynyt suuri määrä uusia Kalevala-editioita, on se edelleen käyttökelpoinen hakuteos ja kiehtova selailtava.

Kirjassa on erilaisia Kalevaloita yhteensä 274 numeroa, joista suurin osa on lähtöisin
lehtori Aarre Vuorjoen kokoelmasta. Hän muuten kirjoitti niistä myös Bibliofilokseen, ainakin vuonna 1974. Täten Kalevala-teokset on myös kirja keräilystä. Arvostettavaa toimintaa.

Samuli Paulaharju: Lapsia. Children. Helsinki 1975: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 83 s. Historiallisia tutkimuksia 69. Toim. Kimmo Paulaharju. Transl. Laura Kaatia.

Kansatieteilijä-kirjailija Samuli Paulaharjun syntymän satavuotisjuhlan kunniaksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi pienen valokuvateoksen otsikolla Lapsia. Kirja sisältää 69 valokuvaa, jotka Paulaharju otti keräysmatkoillaan Pohjanmaalla, Lapissa, Kainuussa ja Karjalassa 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Kaikki kuvat esittävät lapsia, joskus yksin ja joskus perheineen, ja niiden ohessa on lyhyitä lainauksia Paulaharjun keräämistä kansanrunoista, loruista ja arvoituksista.

Lapsia on pienimuotoinen ja jopa vaatimaton teos, mutta sen kuvilla on painoarvoa. Kun katselee kuvissa näkyviä vakavailmeisiä lapsia, jotka nyt ovat jo kaikki kasvaneet kuka mitenkin ja menneet menojaan, ei välissä olevat sata vuotta tunnu oikein miltään. Lapset ovat aina lapsia, eikä maailma niin paljon ole lopulta muuttunut.

Erkki Ahonen: Hyppy. Runoja. Jyväskylä 1960: Gummerus. 95 s.

Myöhemmin prosaistina tunnettu, itselleni tieteisromaaneistaan tuttu, Erkki Ahonen aloitti kirjailijanuransa lyyrikkona. Runokokoelma Hyppy (1960) osoittaa, että hänellä oli sanottavaa ja taitoa myös tällä saralla.

Hypyn runot ovat jotenkin äärimmäisen tiiviiksi puristettuja ja karsittuja. Elliptiset lauseet pakottavat lukijan koko ajan olemaan varpaillaan, hyvin tarkkaavainen. Ahosella on myös hyvin omintakeinen rytmi, vaikkei mistään metrillisestä runoudesta olekaan kyse. Päinvastoin, Ahonen on erittäin moderni lyyrikko; itse asiassa hänen ankaran hallitut runonsa tuntuisivat luontevammilta 1990-lukulaisessa kokoelmassa! Moderniutta korostaa se, että hyvin usein Ahonen hyödyntää perinteisen luontolyriikan aiheita, paikoin myös lainaa hiukan eeppisen runouden puolelta.

En voi sanoa pääseväni Hypyn runojen sisään, nauttivani tai edes pitäväni niistä. Jotain hyvin kiehtovaa niissä kuitenkin on, jotain mikä kenties puhuttelee alitajuntaani niin, että vain aavistan sen.

Ismo Saarikoski: Satamasta satamaa. Elämäni tarina. [Hamina] 2006: Ismo Saarikoski. 509 s.

Ismo Saarikoski teki pitkän uran ensin merimiespappina eri puolilla maailmaa ja sen jälkeen Haminan seurakunnan kappalaisena. Myönnän, että minulla oli lähinnä kaksi syytä hänen muistelmiinsa tarttumiseen: paikallishistoria, ei vain Haminan vaan myös Saarikosken lapsuuden maisemat Virojoella, ja se seikka, että hän oli Pentti Saarikosken veli. Yllätyksekseni nautin kirjan lukemisesta erittäin paljon muiltakin osin.

Satamasta satamaan. Elämäni tarina on aikamoinen järkäle. Onneksi Saarikoski on sujuva kirjoittaja, mitä jo tietysti hänen papinvirkansakin on vaatinut. Hänellä on elämänsä varrelta ilmeisen tarkan muistiinpanot, joihin tukeutuen hän käy elämäänsä läpi monipuolisesti. Kuten muistelmissa niin usein, myös Saarikoskella antoisinta on lukea lapsuudesta. Perhe pakoili sotaa niin Ruotsissa kuin Virojoellakin, ja varsinkin jälkimmäisen ajoilta, minulle itsellenikin tutusta ympäristöstä, on kiinnostavaa lukea. Myöhemmät Haminan-vaiheet sen sijaan keskittyvät niin vahvasti kirkollisiin ympyröihin, että oma kosketuspintani jää vähäiseksi. Siihen väliin mahtuu toistakymmentä vuotta merimiespappina Puolassa, Argentiinassa ja Englannissa. Tekstissä on matkakirjallisuuden kiehtovuutta.

Veljestään Saarikoski puhuu paljonkin kirjan alkupuolella, kun eletään vielä veljesten lapsuutta ja nuoruutta. Saarikoski kommentoi muutamaan otteeseen Pekka Tarkan tekemää Pentin elämäkertaa. Varsinkin Saarikoskien isästä tulee kovin erilainen kuva kuin Tarkan tai Pentin kirjoitusten perusteella. Alkoholismistaan huolimatta hän vaikuttaa suurelta osin huolehtivalta ja rakastavalta isältä.

Oman kappaleeni Saarikosken kirjasta on tekijä omistanut Haminan merimieskirkolle heti teoksen ilmestyttyä. Voi vain arvailla, miten kirja on päätynyt paikalliseen kierrätyshyllyyn minun noukittavakseni.

Heikki Asunta, Martti Merenmaa, Einari Vuorela: Kolmen teinin lauluja. Jyväskylä 1928: Gummerus. 76 s.

Vuonna 1928 ilmestyi kummallinen runokokoelma, usean tekijän yhteisteos Kolmen teinin lauluja. Kummaksi sen tekee muutamakin seikka. Ensinnäkin kirjoittajat olivat kolme-nelikymppisiä eivätkä suinkaan teinejä. Tämän vuoksi tekstejä, jotka ovat usein kovin pateettisia, tekee mieli lukea parodioina. Toisekseen kokoelma vilisee kauhusävyjä. On kuolemaa, on rappioituneita sukuja ja deliriumnäkyjä. Varsinkin Asunta, joukon nuorin ja esikoiskirjailija, suosii synkkää kuvastoa. Mutta kyllä siihen kykenevät vanhemmatkin herrat.

Kokoelmaa lukeaa tosiaan helposti nuoren runoilijanmielen mukasyvällisten ja mahtipontisten ajatusten ivana. Paha kuitenkaan sanoa ihan varmaksi. Boris Hurtta tosin veikkasi vuonna 2003 eräässä artikkelissaan, että miehet olisivat kirjoittaneet kokoelman ihan vain saadakseen rahaa ryyppäämiseen. Joka tapauksessa Kolmen teinin lauluja on energinen ja hauskakin muistutus ajasta, jolloin vähintäänkin henkisesti nuori mies saattoi elää runoudesta ja ryypätä runoudella.

Itselleni Kolmen teinin lauluja on sikälikin mielenkiintoinen teos, että kaksi kirjoittajista, Asunta ja Vuorela, ovat kotoisin samoilta seuduilta kuin minä. Asunnan tulevasta vaimosta, hammaslääkäri Iris Asunnasta, olen saanut lapsuuteni kuulla tosielämän kauhutarinoita.

Heikki Asunta: Mustaa ja kultaa. Jyväskylä 1929: Gummerus. 104 s.

Heikki Asunnan ensimmäinen oma runokokoelma Mustaa ja kultaa jatkaa hyvin luontevasti siitä, mihin Kolmen teinin lauluja oli hänen osaltaan jäänyt. Kuolema on jälleen vahvasti läsnä, mistä kertoo kansikuvan hautakivikin. Kauhukuvastoa Mustaa ja kultaa ei kuitenkaan varsinaisesti sisällä – kuolema on enemmänkin romanttinen ja melodramaattinen elementti, joka kohtaa ihmisen huolimatta sosiaalisesta asemasta tai yhteiskunnallisesta tilanteesta. Kokoelma on täynnä sodan uhreja, juoponkohtaloita, yksinäisiä ja unohdettuja, syrjäytettyjä valtiomiehiä. Useimmiten ollaan kertovan lyriikan kentillä, joskin pari pienimuotoisempaakin runoa on mukana. Asunnan omien tekstien lisäksi kokoelma sisältää myös pari ruotsalaisen Gustaf Frödingin runon suomennosta.