Luettua: kesäkuu 2022

Tähtivaeltaja. Helsinki 1992: Helsingin Science Fiction Seura.

Helsingin scifiseuran lehti Tähtivaeltaja alkoi yhdennessätoista vuosikerrassaan laajeta entistä etäämmälle scifijuuristaan. Kyllähän scifiäkin lehdissä on, vieläpä ensiluokkaista. Nelosnumeron pitkä John Varley -suomennos Päiväntasaus on yksi parhaista lukemistani tieteisjutuista, ja aiemmissa lehdissä ilmestyi suomeksi niin Philip K. Dickiä kuin Bruce Sterlingiäkin. Kotimaiset novellit sen sijaan ovat pitkälti kauhua – maininnanarvoisimpana Boris Hurtan ensimmäinen Tulilahti-teksti. Kauhu saa muutenkin Tähtivaeltajassa paljon tilaa, samoin erilainen splatter – ja sleaze-osasto. Onpa nelosnumerossa myös Harto Hännisen iso esittely roskaelokuvan naistähdistä; sävy ei menisi enää nykyään läpi. Onpa mukana satunnaisia musiikkiartikkeleitakin - goottibändeistä lähinnä.

Itse olen aina ollut enemmän Portin kuivakkaan akateemisuuden suosija kuin Tähtivaeltajan railakkaan röpöttelyn, mutta paljon nautittavaa hesalaistenkin tämän kauden lehdissä on.

Seamus Heaney: Ukkosvaloa. Porvoo–Helsinki–Juva 1997: WSOY. 104 s. Val. & suom. Jyrki Vainonen.

Vuoden 1995 kirjallisuuden Nobel-palkinnon saaja, irlantilainen Seamus Heaney on varmaankin yksi suosikkirunoilijoistani. Hämäävän helppo kieli on tarkkaa ja kirkasta, kuvat eivät koskaan hämäriä, sanat tarkoin punnittuja ja vahvoja mielikuvia laukaisevia. Heaney yhdistelee runoissaan nostalgisia näkyjä, luontokuvastoa ja historiaa ja tekee niistä rytmisesti nautittavia tekstejä.

Ukkosvaloa on järjestyksessään toinen Heaneyn runojen suomennosvalikoima. Jyrki Vainosen suomennokset onnistuvat lähes aina tavoittamaan hienosti alkutekstin sävyt, ja onpa mukana vielä sopivan yleinen selitysosiokin.

tiistaiaamu kesälomalla

remonttimiehet kolistelevat käytävässä, tärisyttävät

seinät, saavat kai jotain aikaan

emäntä nukkuu ja kissa kääntelee laiskasti korviaan

minä ja Heaney pellava-aitan parvella

kahvin ääressä kuuntelemme helteen

kohinasta musiikkia

Markku Paasonen: Aurinkopunos. Porvoo–Helsinki–Juva 1997: WSOY. 71 s.

Ennen siirtymistään proosallisempaan ilmaisuun Markku Paasonen julkaisi pari kokoelmaa perinteisempää runokokoelmaa. Toki tässä tapauksessa perinteinenkin tarkoittaa hyvin modernistista. Esikoisessaan Aurinkopunos Paasonen kutoo hyvin tiheitä merkitysverkkoja, joissa ihmisen sisäinen maailma pukeutuu runsaisiin kuviin ja monenlaisiin viittauksiin. Kaiken yllä on vahva sivistyksen tuntu – ei kuitenkaan sellainen ylimielinen ja koreileva näyttämisen tarve, johon lyriikkaa helposti taipuu, vaan yhtenäinen näkemyksellisyys jossa ajatukset ja runous siivilöityvät esimerkiksi merikuvaston ja alkemian läpi. Kieli on harkittua ja tarkkaa. Vasta kokoelman loppupuolella kielellinen kokeilevuus ja rakenteiden hämärtyminen alkavat muistuttaa proosarunouden merkitysvyörystä.

A. Conan Doyle: A Duet, with an Occasional Chorus. 2004: The Project Gutenberg. – Ilmestyi alun perin 1899.

Arthur Conan Doyle oli vuonna 1899 sitä mieltä, että hänen uusi romaaninsa A Duet, with an Occasional Chorus tulisi olemaan yleisön silmissä hänen paras teoksensa. Tässä vaiheessa uraansa hän oli tappanut Sherlock Holmesin jo viisi vuotta aiemmin ja kirjoittanut joukon historiallisia romaaneja, jotka hänelle itselleen olivat sydäntä lähimmät. Ja silti jostain syystä, hän ajatteli, että kirkasotsainen tarina rakastavaisista tulisi olemaan kaikkia niitä suositumpi.

Toki ihmissuhdesiirappi myy ja on aina myynyt. Duet ei kuitenkaan ole sitä perinteisintä laatua. Siinä esimerkiksi ei ole juuri lainkaan ristiriitoja tai dramatiikkaa. On vain syvänä alkava rakkaus, joka vain syvenee naiivilla tavalla. Romaanin Wikipedia-tynkä sanoo tarinan kertovan siitä, miten pariskunnan onnea tulee varjostamaan miehen entinen rakastettu. Tämä juonne kestää kuitenkin puolitoista lukua ja päättyy, kun tuore vaimo onkin niin ihastuttava olento, että katala miestennielijäkin pehmenee.

Duet ei varsinaisesti kerro ihmissuhteesta vaan avioliitosta. Tarina alkaa avioitumisella ja päättyy lapsen syntymään. Siinä välissä sitten opetellaan liiton perusteita. Tai oikeastaan: kaikki osataan jo valmiiksi ja mitä vaimo ei vielä tajua, mies kyllä opettaa. Kummallisimmat vaiheet romaanissa ovatkin oylemaiset luennot Westminster Abbeyyn haudatuista suurmiehistä, Samuel Pepysistä ja Thomas Carlylestä. Nykylukija löytää monta ongelmallista seikkaa, jotka saavat varsinkin romaanin naiskuvan tuntumaan erittäin elähtäneeltä.

Olen kuitenkin tarpeettoman kovakourainen. Kaikista puutteistaan huolimatta A Duet, with an Occasional Chorus on sympaattinen teos, jos vain pystyy näkemään sen vanhentuneisuuden ja sinisilmäisyyden ohi.