Blood and Smoke - Mietteitä Stephen King äärellä #12

I

Yksin harvemmin mainituista Stephen Kingin novellikokoelmista on Blood and Smoke (Simon & Schuster, 2000). Syy on selvä: se ilmestyi ainoastaan äänikirjana. Kingin tuotannossa on lukuisia esimerkkejä enemmän tai vähemmän erikoisista julkaisukokeiluista, ja tämä on yksi niistä. Eihän äänikirjassa sinänsä mitään kummaa ole. Vaikka ne Suomessa ovatkin suhteellisen tuore ilmiö, Yhdysvalloissa äänikirjat ovat olleet valtavirtaa 1970-luvulta alkaen. Erikoista Blood and Smokessa sen sijaan on, että kokoelman sisältö oli valtaosin uutta.

Kolmesta kertomuksesta vain yksi oli ilmestynyt aiemmin. Kaksi muutakin toki saivat printtijulkaisunsa seuraavien vuosien aikana, mutta markkinoinnin kannalta oli tärkeää, että lukijat (kuulijat) tiesivät olevansa jonkin ainutlaatuisen äärellä. Kaikki kolme ilmestyivät sittemmin Kingin Everything's Eventual -kokoelmassa vuonna 2002 (suom. Maantievirus matkalla pohjoiseen, 2003).

Nykypäivänä ei enää ole outoa sekään, että kirjallinen teos ilmestyy ainoastaan äänitemuodossa. Varsinkin Suomessa on viime vuosina nähty monen kirjallisuuden kuluttajan siirtyminen perinteisestä paperille painetusta tai edes sähköisenä ilmestyneestä mutta luettavasta kirjallisuudesta kohti audiomuotoa. Esimerkiksi Amazonin Audible-äänikirjapalvelu on jo pitkään tarjonnut omia, eksklusiivisia tuotantojaan, jotka ovat saatavilla ainoastaan kuunneltavina. Ihan oma asiansa on se, miten äänikirjan suosio on kenties muuttamassa kirjallisuutta ylipäänsä.

Vuonna 2000, kun Blood and Smoke ilmestyi, oli se kuitenkin melko ainutlaatuinen teos. Oli tavatonta, että bestseller-kirjailija julkaisi uutta tuotantoaan jossain muussa kuin perinteisessä printtimuodossa. (Äänikirjojan tapauksessa pitää muistaa vielä sekin, että vuosituhannen vaihteessa ei ollut mahdollisuutta esimerkiksi striimata äänitiedostoa suoraan kännykkään tai edes tietokoneelle, vaan äänitteet ilmestyivät cd-levyinä ja kasetteina.) Toisaalta hyvin pian Blood and Smoken jälkeen King koetteli tottumuksia uudestaan, kun hän julkaisi Riding the Bullet -kertomuksensa ainoastaan sähköisenä.

II

Kokoelman käynnistävä Lunch at the Gotham Café on kokoelman kertomuksista se, joka oli ilmestynyt jo aiemmin. Se julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1995 Roc Hardcoverin kustantamassa Dark Love -antologiassa ja kaksi vuotta myöhemmin Kingin omassa Six Stories -kokoelmassa. Jälkimmäisen julkaisi Kingin oma kustantamo Philtrum Press 1100 kappaleen painoksena. Mistään suuren yleisön julkaisusta ei siis voi puhua.

Lunch at the Gotham Café on yksi Kingin tuotannon jälkipuoliskolle luonteenomaisia tarinoita, joissa vakava psykologinen aines yhdistetään väkivaltaiseen, usein koomiseen elementtiin. Se on mielestäni myös yksi onnistuneimmista. Päähenkilö Steven Davis on läpikäymässä avioeroa. Vaimo on lähtenyt ja jättänyt jälkeensä vain viestin. Yhteydenpito tapahtuu lakimiesten välityksellä. Ensimmäinen kasvokkainen tapaaminen järjestetään novellin nimiravintolaan, mutta se keskeytyy, kun mieleltään järkkynyt tarjoilija käy seurueen kimppuun.

Novellin aloitus ja lopetus ovat sävyltään vakavia, mutta siihen väliin osuva brutaali purkaus on kirjoitettu aivan eri rekisterissä. Tarjoilija esitetään kaikessa traagisuudessaankin hyvin koomisena hahmona, mitä äänikirjan luenta korostaa entisestään. Samoin Kingille tavanomaiset ällöefektit, vaikka ne eivät tällä kertaa olekaan pahimmasta päästä, ovat alleviivattuja ja niillä kyllä herkutellaan ihan kylliksi. Kokonaisuus ei ole erityisen tasapainoinen, mutta vakavan ja koomisen yhdistelmä kuitenkin enimmäkseen toimii. Ehkä syynä on, että tarina kerrotaan niin vahvasti Davisin näkökulmasta. Hänelle täysin käsittämätön ja yllättävä käänne tapahtumissa tuntuu koomiselta. Samalla tavalla voidaan perustella myös sitä, että Davisin vaimon hahmo jää hyvin ohueksi, melkein karikatyyriksi. On kyllä valitettavan tavallista Kingin tuotannolle, etteivät hänen työikäiset naishahmonsa useinkaan hengitä, mutta tällä kertaa sen voi edes jossain määrin hyväksyä. Davis tuntuu olevan vaimonsa suhteen tyystin hakoteillä; hän ei (eikä lukija siinä sivussa) esimerkiksi ymmärrä, miksi vaimo on jättänyt hänet. Sen sijaan, että hän pohtisi syitä kertaakaan, hän keskittyy toivomaan, mitä vaimolla olisi päällä heidän tapaamisessaan.

1408 on tarkasti ottaen kokoelman ainoa varsinainen kauhukertomus. Se on tarina kummitustalosta, oikeastaan kummitushotellihuoneesta. Kirjailija Mike Enslin on tullut newyorkilaiseen hotelliin yöpymään huoneessa, jolla on synkkä historia. Enslin on tehnyt hyvän tilin aiemmilla kirjoillaan, joissa hän on yöpynyt kymmenessä eri kummitustalossa ja kymmenellä eri hautausmaalla ja niin edelleen. Rakenteeltaan novelli on hieman kuin tiivistetty Hohto. Neljään osaan jaettu kertomus alkaa pitkällä jaksolla, jossa Enslin ja hotellin omistaja Olin keskustelevat huoneen historiasta (aivan kuten Hohdossakin kirjailija ja omistaja käyvät läpi Overlook-hotellin taustoja). Vaikka Enslin on luonut uran yliluonnollisuuksista kirjoittamalla, hän ei usko sellaisiin lainkaan. Olin sen sijaan on vakuuttunut huoneen 1408 pahuudesta. Ja tietenkin hän on oikeassa.

1408 on varsin tehokas kauhutarina. Hotellihuoneen karmea historia esitetään kuin klassisessa kummitusjutussa, mutta surrealistiset painajaisnäyt antavat Kingille mahdollisuuden irrotella ilman genren (tai  hänen omia) perinteisiä kliseitä. Tai oikeastaan kliseillä nimenomaan leikitellään, mutta novellin kerrontaratkaisut aiheuttavat niihin mielenkiintoisia kierteitä. Enslin kuljettaa mukanaan sanelinta, jolle hän luonnostelee tulevan kirjansa sisältöä. Novellin toisessa luvussa käydään läpi huoneen sisällä tapahtunutta kahdesta näkökulmasta. Toisaalta kerrotaan, mitä sanelukoneen nauhalle on tallentunut, toisaalta välillä liu'utaan Enslinin omaan kokemukseen. Ratkaisu on tehokas. Se pitää lukijan yhtä aikaa juuri sopivan etäällä tapahtumista, jotta niitä voisi alkaa järjellistää, mutta tarpeeksi lähellä, jotta Enslinin mielen hajoaminen tuntuu uskottavalta.

Kokoelman päättää kertomus nimeltä In the Deathroom.  Yhdysvaltalaisreportteri Fletcher on ollut osallisena nimeltä mainitsemattoman, mutta kovin Meksikon oloisen Etelä-Amerikan valtion kapinallisliikkeessä. Nyt hän on jäänyt kiinni ja on kuulusteltavana ja kidutettavana maan tiedusteluministeriön tiloissa. Se on melko ainutlaatuinen tarina Kingin tuotannossa, osittain poliittisen taustatarinansa vuoksi, osittain siksi ettei se sijoitu Yhdysvaltoihin. Toki kumpikaan näistä seikoista ei sinänsä ole oleellinen tarinan kannalta. Aivan yhtä hyvin voitaisiin kertoa psykopaattisten rikollisten haaviin jääneestä mainelaismiehestä. Mutta koska miljöö kuitenkin on eteläamerikkalainen, tarinaan ja hahmoihin suhtautuu sittenkin hieman eri tavalla. Jos ei muuta niin ainakin eksotiikkaa se tuo mukanaan.

Kertomus on vakava ja oikeastaan vahvatunnelmainenkin (jälleen osittain luennan vuoksi) mutta enemmänkin Korkeajännitys- tai Tarantino-tyyliin kuin erityisen realistisesti. Varsinkin kuulustelijat kuvataan suorastaan sarjakuvamaisiksi stereotyypeiksi; itse asiassa teksti itse käyttää heistä useita elokuvaviittauksia. Paljon on lukijasta kiinni, miten tällaiseen suhtautuu. Kun tapahtumat alkavat tiivistyä – Fletcheriä aletaan kiduttaa sähköllä – tarinaan ilmestyy väkivaltaista liioittelua ja tyyliteltyä toimintaa. Kerronta on näinä hetkinä hyvin elokuvallista. Tältä osin In the Deathroom muistuttaakin kokoelman aloitusnovellia. Molemmissa kertomusta kehystävä vakavuus väistyy hetkittäin hirtehisen huumorin tieltä. In the Deathroomissa huumori tosin on niin kuivaa ja mustaa, etteivät kaikki sitä varmasti edes huumoriksi tunnista.

III

Keskenään melko erilaisia kertomuksia yhdistää löyhästi kuoleman ja tupakoinnin aiheet. Tupakointi oli jo aiemmin ollut Kingillä pariinkin kertaan tarinan keskiössä. Pikkunäppärässä novellissa Quitter Inc. (suom. Lopettajat Oy) mies yrittää päästä sauhuttelusta eroon uudella, radikaalilla menetelmällä. Ten O'Clock People (suom. Kello kymmenen ihmiset) puolestaan on yksi hänen kaikkien aikojen typerimmistä tarinoistaan. Siinä iso osa ihmiskunnasta paljastuu lepakkomaisiksi maailmanvalloittajaolennoiksi, jotka ainoastaan nikotiinin käyttäjät pystyvät näkemään. 

Blood and Smoken jutuissa tupakointi on paljon pienemmässä roolissa, enemmänkin tarinoita yhdistävänä, hienovaraisena ankkurina. Kussakin kertomuksessa tupakka, nimenomaisesti savuke, toimii eräänlaisena symbolina päähenkilön kyvylle hallita tilannetta. Näin nikotiiniaddiktion selättäminen nousee edustamaan muunkinlaista itsekuria, toimintakykyä ja voimaa nousta tilanteen herraksi.

Lunch at the Gotham Cafen Steven Davis lopettaa tupakoinnin sillä hetkellä, kun vaimo jättää hänet. Vieroitusoireista huolimatta Davis pitää riippuvuutensa kurissa, myös silloin kun hänen kimppuunsa käydään ravintolassa veitsen kanssa, myös silloin kun hänen tuleva ex-vaimonsa melkein tapattaa hänet kesken hyökkäyksen. Hänen itsekurinsa pettää ainoastaan silloin, kun vaimo ei suostu myöntämään hänelle edes sitä kunniaa, että hän mahdollisesti pelasti tämän hengen. Lopussa Davis käy ostamassa askin Marlboroa mutta päätyy viskaamaan sen katuojaan. Hän on kaikesta huolimatta tilanteensa herra.

1408:n kirjailija Mike Enslinillä on kaksi onnenamulettia, havaijipaita ja korvan takana pitämänsä savuke. Yhdessä ne pelastavat hänet, tavallaan. Tarinan alkupuolella Enslin on itsevarma, hieman koppavakin. Hän suorastaan retostelee "onnenpaidallaan", mikä tietenkin tuntuu falskilta, koska hänen epäuskonsa yliluonnollista kohtaan käy niin selväksi. Savuke korvan takana sen sijaan tuntuu merkityksellisemmältä, henkilökohtaisemmalta. Hän ei ole polttanut enää vuosikausiin, mutta tapa kantaa yhtä tupakkaa edelleen mukana on säilynyt. Epävarmoina hetkinään Enslin koskettelee sitä, useimmiten tiedostamatta asiaa itsekään. Kun hän sitten kohtaa hotellihuoneen kauhut, eikä enää pysty vastustamaan niitä, hän on sytyttävinään savukkeensa mutta oikeasti tuikkaakin tuleen paitansa, mikä rikkoo lumouksen hetkeksi. Enslin ei missään nimessä hallitse tilannetta, mutta onnensavuke antaa hänelle edes pienen mahdollisuuden vaikuttaa kohtaloonsa.

In the Deathroomissakin savuke on päähenkilölle keino selvitä tukalasta tilanteesta. Kuulustelijat tarjoavat Fletcherille useaan otteeseen tupakkaa, mutta hän kieltäytyy siitä toistuvasti: "Ei vielä." Tupakan pitkitetty vastaanottaminen tuntuu antavan Fletcherille voimia, se on palkkio jonka eteen on tehtävä töitä, se pitää hänet valppaana ja pakottaa miettimään mahdollisuuksia. Kun hän sitten lopulta hyväksyy tarjouksen, hänellä on suunnitelma valmiina, ja siinä palavalla savukkeella on keskeinen rooli. Novellin epilogissa nähdään mies, Fletcher vaikkei sitä suoraan sanotakaan, ostamassa tupakka-aski lehtikojulta. Hän on palkkionsa ansainnut, hän on selvinnyt.

On luonnollista, että tupakointi on Kingin tuotannossa niinkin näkyvä osa-alueensa. Hänen päihdeongelmansa on yleisesti tunnettu, ja vaikka hän onkin ollut kaikesta muuta kuivilla vuosikymmenet, tupakoinnista hän ei ole luopunut. Vuonna 2016 hän kirjoitti sallivansa itselleen kolme savuketta päivässä. Sallivansa – se siis on hänen hallinnassaan, hän kontrolloi riippuvuuttaan. Hän on tilanteensa herra. 

Blood and Smoken savukeaihetta korostaa sen paketointi. Äänikirjan pahvikotelo jäljittelee tupakka-askia paitsi ulkoasultaan myös avausmekaniikaltaan. Illuusio toimii etenkin kasettiversiossa; c-kasetit kun ovat karkeasti ottaen tupakka-askin kokoisia. Cd-laitos tuntuu tuntuu sen sijaan ylileveältä ja vääristyneeltä. 

IV

Huomionarvoista Blood and Smokessa on se, että kaikki sen kertomukset ovat kirjailijan itsensä lukemia. King ei ollut enää tässä vaiheessa vieras teostensa ääneenlukijana. Ennen Blood and Smokea hän oli osallistunut yli kymmenen kirjansa luentaan. Varhaisissa äänityksissä hän on vielä melko epävarma ja kiireinen lukija, mutta niidenkin joukossa on joitain helmiä, kuten Needful Things -romaanin riemukas tulkinta.

Blood and Smokessa King kuitenkin yltää ensimmäistä kertaa täyteen varmuuteen lukijana. Hänen tulkintansa on ilmeikästä ja täsmällistä. Vaikka Kingin nasaaliääni ja vahva Uuden-Englannin murre eivät välttämättä lähtökohtaisesti ole erityisen nautinnollinen, hän tuntee oman tekstinsä niin hyvin, että tavoittaa tunnelman ja hahmojensa luonteen vaivattomasti. 

Erityisen hyvin King onnistuu vakavan ja koomisen rajalla tasapainottelussa, mikä korostuu Blood and Smoken tapauksessa. Tarjoilijahahmon toistuvat "Eeeeeee"-huudot Lunch at the Gotham Caféssa ovat yhtä aikaa riemastuttavia ja häiritseviä. 1408:ssa puhelimesta kuuluva ääni, jota kuvaillaan epäinhimilliseksi, huoneen omaksi ääneksi, onnistuu olemaan juuri sitä ilman mitään teknistä äänenmuokkausta. In the Deathroomin ministeri  Escobar saa imelästi mielistellessään stereotyyppisen elokuvameksikaanin äänen. Kaikki näistä esimerkeistä antavat tarinalla ylimääräisen sysäyksen, jotain mitä lukiessa niistä ei välttämättä saisi, jotain mikä määrittelee tekstiä uudella tavalla. Mielestäni jokainen kertomus toimii Kingin tulkitsemana paremmin kuin painetun kirjan sivuilta luettuna.

Oma erikoisuutensa Blood and Smokessa on vähän mutta tehokkaasti käytetyt ääniefektit. 1408:aa säestää saksofoni, ensin melodinen ja viipyilevä, sitten atonaalinen ja raastava. Molempiin löytyy perusteet tekstistä, eli ne eivät ole vain päälle liimattuja tehosteita. Kuitenkin varsinkin silloin, kun jälkimmäinen puhkeaa soimaan, kuulija todennäköisesti säikähtää niin, että tarinan päätyttyä hänen olonsa on vielä levottomampi kuin se olisi pelkän lukemisen jäljiltä. In the Deathroomissa kuullaan sekä aluksi että lopuksi eteläamerikkalaista kansanmusiikkia (tai sitä jäljittelevää). Sen tehtävä on virittää kuulijaa uuteen miljööseen kahden New Yorkiin sijoittuva kertomuksen jälkeen. Vaikutelma ei ole yhtä iskevä kuin 1408:n saksofoneissa, mutta varsinkin tarinan lopussa musiikki korostaa Fletcherin vapautta, hänen selviytymistään. Näin harvakseltaan käytettynä musiikki tuntuu hieman kikkailevalta, nimenomaan tehokeinolta, mutta sen vaikutusta on hankala kiistää.