Käärme kainalossa
ja muita tarinoita
[Helsinki] 2023: Laatusana. 87 s. ISBN 978-952-7446-17-1. Kuv. Ina Majaniemi.
I
Selkokirjat ovat alkaneet yleistyä toden teolla vasta aivan viime vuosina. Niiden ideana on tarjota mahdollisuus kirjallisuudesta nauttimiseen myös niille, joilla on oppimisen tai lukemisen vaikeuksia tai jotka vasta opettelevat kieltä. Kouluille ne ovat iso apu, ja niinpä ei olekaan yllätys, että merkittävin osa selkokirjoista julkaistaan nimenomaan kouluikäiset mielessä.
Selkokirja voi olla mukautus jo olemassa olevasta teoksesta tai alkuperäinen, suoraan selkokielelle kirjoitettu teos. Virkkeet ovat lyhyitä, rivitys eroaa perinteisestä ja muistuttaakin ensi näkemältä runon asettelua, vaikeita sanoja vältetään tai ne myös selitetään tekstissä.
II
Silja Vuorikurun novellikokoelma Käärme kainalossa ja muita tarinoita (Laatusana 2023) on kirjoitettu suoraan selkokirjaksi. Se sisältää 13 lyhyttä kertomusta, jotka pohjaavat on moderneissa kansantarinoissa ja urbaanilegendoissa. Näin ollen se vähintäänkin sivuaa kauhukirjallisuutta. En käsittelet teosta juurikaan selkokirjana vaan nimenomaan kauhutarinoiden näkökulmasta.
Käärme kainalossa jakautuu kahteen osastoon. "Pelottavia ja jännittäviä tarinoita" sisältää läpeensä kauhuaiheita. "Uskomattomia ja hauskoja tarinoita" on sekin loppujen lopuksi hyvin lähellä kauhua, sillä vain pari kertomusta eivät millään tavoin liity aihepiiriin. Käärme kainalossa on silminnähden nuorille lukijoille suunnattu. Sen kansikuva sekä sisäkuvitus, Ina Majaniemen käsialaa, ovat selkeitä ja suurpiirteisiä, taidokkaita muttei (yhtä tai kahta lukuun ottamatta) genretietoisia. Myös tarinat on kerrottu oletettua kohdeyleisöä ajatellen. Henkilöt ovat pääosin nuoria, toisella kymmenellään olevia, ja tilanteet paljolti koululaisen samaistuttavissa.
Vuorikuru nimeää käyttämänsä lähteet kirjan lopussa. Alkusanoissa hän puolestaan kertoo, ettei "ole kertonut näitä tarinoita suoraan uudelleen, vaan [– –] kirjoittanut niistä uusia novelleja". Aiheet ovat ne perinteiset: vähäpuheinen liftari, kohtaaminen hautausmaalla, lapsenvahti vaarassa; aaveita, murhaajia, epäonnea... Aihepiiriä yhtään tuntevalle tarinat eivät tarjoa juuri uutta, mutta selkokirjan ideahan ei olekaan se. Jos aiempi lukuharrastus on jäänyt siihen, että kahden kappaleen jälkeen on jo unohtanut alun, ovat nämäkin tarinat mahdollisesti mullistavia – muistaisipa itse, miltä tuntui kuulla ensimmäiset kummitusjutut.
Kokoelman aloittavat Liftarityttö ja Kävely hautausmaan läpi ovat hyvin perinteisiä kummitusjuttuja. Ensimmäinen onnistuu silti olemaan melko vaikuttava. Lyhyet lauseet ja ytimekäs kerronta lisäävät tehostavat kertomusta, joka onnistuu ehkäpä parhaiten koko kirjasta aiheuttamaan tunnereaktion. Tarina on pohjimmiltaan hyvin surullinen. Jälkimmäinen puolestaan rakentuu lähinnä loppukierteen varaan ja tuo sellaisenaan mieleen Pirkko-Liisa Perttulan kauhujuttukokoelmat. Humoristisuuden ja kauhistuttavuuden raja on hyvin häilyvä ylipäänsä, mutta 10-vuotiaalle kerrotussa tarinassa sitä ei välttämättä edes erota.
Kummituksia seuraa kaksi metroaiheista tarinaa, jotka paaluttavat itsensä tiukasti nykyaikaan ja tietenkin pääkaupunkiseudulle. Vihainen tyttö metrossa on kenties kokoelman omaperäisin juttu (tai sitten en ole vain törmännyt siihen aiemmin). Kertomus metrossa matkaavaa hiljaa tuijottavasta tytöstä kahden aikuisen miehen välissä tosin vesittyy loppuratkaisussaan, joka jää toisaalta liian auki ja toisaalta antaa olettaa liikaa. Viimeinen metrovaunu puolestaan on lyhyt, sinä-muodossa kerrottu varoitus viimeisen metrovaunun vaaroista. Saman tyyppinen on myöhempi Kauhea iltasatu, eräänlainen Candyman-aiheen jatke, jossa lukija houkutellaan sanomaan itselleen kohtaloksi koituvat sanat.
Kaksin saman aiheen variaatiota on myös novelleissa Lastenvahti ja pellepatsas ja Lankapuhelin. Ensin mainittu on periaatteessa tehokas "murhaaja vaanii talossa" -tyyppinen tarina, mutta itselleni pellekuvasto tuntuu lähinnä naurettavalta. Taitaa kuitenkin olla niin, että nuorempi sukupolvi on omaksunut pellehahmon nimenomaan kauhistuttavana ja pelottavana tai ainakin häiritsevänä. Lankapuhelin on toistoa Mikko Toiviaisen Pimeä peili -kokoelmassakin ilmestyneestä tarinasta. Vuorikuru kyllä mainitsee Toiviaisen lähteissään, ja hän on rakentanut versioonsa oman lopetuksen. Viimeistään Screamin jälkeisessä maailmassa lapsenvahtia väijyvät murhaajat ovat vakiokalustoa, mutta suomalaisessa kontekstissa he toimivat huonosti. Meillä ei ole perinnettä teinitytöistä vahtimassa vieraan perheen lapsia iltamyöhään sillä aikaa, kun vanhemmat ovat rilluttelemassa. Asetelma tuntuu meistä vieraalta, korkeintaan elokuvalliselta.
Häät vanhassa linnassa on sekin tuttu tarina, vaikken juuri nyt keksi mistä... Sekin menee melkein perttulalaiseen alalajiin, jossa "kauhistuttava" loppukäänne saa kaiken edeltäneen "kauhistuttavaan" valoon. Jopa tämän sortin kauhujuttujen joukossa ja vähin sanoin kerrottuna se on epäuskottava mutta varmasti juuri sitä materiaalia, josta kaupunkitarinat sikiävät.
"Pelottavia ja jännittäviä tarinoita" tarkoittaa siis toisaalta perinteistä kummitusjuttua tai sitten toisaalta modernia slasher-kertomusta, jossa murhaaja odottaa viimeisellä rivillä. "Uskomattomat" ja "hauska" tarinat sen sijaan edustavat nimenomaan Perttulan kokoelmien tyyliä, siis sikäli kuin kauhuaiheita sisältävät. Kaksi ehdottomasti ei-kauhistuttavaa novellia ovat hyvin erilaisia ja sellaisinaan hieman eksyksissä juuri tässä kokoelmassa. Setämies bussissa on ehkäpä koko teoksen "kirjallisuudellisin" teksti; eniten perinteistä novellia muistuttava. Itsensä ylittänyt ja siitä ylpeä teinityttö on tehnyt kaverillaan täydellisen makeoverin, uskaltanut meikata ja värjätä tukkansa, ja tietysti sitten metrossa joku vanha ukko päättää alkaa arvostella ja väheksyä häntä ihan vain ulkonäön perusteella. Loppukäänteessä asetelma pyörähtää ympäri ja tarina muuttuu voimaannuttavaksi. Vaikea laskutehtävä puolestaan on tuttu tarina koulun matikkanerosta, joka epähuomiossa saa kokeen sijasta tehtäväkseen niin sanotun mahdottoman laskun ja ratkaisee sen.
Osaston kauhuaiheita sen sijaan edustavat muutama muu teksti. Niissä kieltämättä on koominen puolensa – niin kuin jo klassisten 1970- ja 1980-luvun koululaisvitsikokoelmien hirtehisissä narratiivivitseissä. Samalla ne ovat kuitenkin karmeita juttuja. Rajapinnan kallistuman ratkaisee kerronta, ja Vuorikurun kirjan kaltaisessa selkotekstissä sen ratkaisee ennen kaikkea lukija. Harvinainen koiranpentu on klassinen tarina ulkomailta tuodusta, vähän kummasta koirasta, joka paljastuu – no, tiedättehän te. Sama aihelmahan esiintyi jo jossain noista ensimmäisistä koululaisvitsikirjoista (Ujo piimä? Kilon poliisi?), ja modernimmassa genreympäristössä sitä on käsittelyt esimerkiksi Jukka-Antero Elfsbacka novellissaan Lemmikit (Portti 1/1992).
Nimitarina Käärme kainalossa muistuttaa rakenteeltaan edellä mainittujen Lankapuhelimen ja Harvinaisen koiranpennun ristisiitosta. Se ei ole kovin yllättävä, humoristinenkin lähinnä siksi että päähenkilö perheineen on niin hölmö antaessaan koululaispäähenkilön nukkua lemmikkikäärmeensä kanssa. Samoin Vuorikurun novelli Viimeiset sanat on makaaberi vitsi, joka taatusti on kerrottu useammassakin lapsuuteni vitsikirjassa.
III
Silja Vuorikurun Käärme kainalossa on hankala määritellä. Sen yli kymmenestä kertomuksesta valtaosa sisältää kummituksia tai muita kauhukuvastoon liittyviä elementtejä. Vain kaksi kertomusta on varsinaisesti jotain muuta. Silti kokoelmaa on hankala ajatella kauhukertomustenkaan kokoelmana, ei kummitusjuttujenkaan koska sellaisia ei ole kuin pari. Kuitenkin sisältö puoltaisi asemaa kotimaisessa kauhukaanonissa...
Paljonko määrittelyn hankaluudesta johtuu kirjan selkokielestä? En usko, että juurikaan. Varsinkin kansantarinoiden ja urbaanilegendojen kokoelmissa yksinkertainen, toteava ja leimallisesti ei-prosaistinen kieli on tyypillistä. Kummitusjuttu kuuluukin kertoa vähän kuin ohimennen, kaskuna. Vuorikurun kertomukset ovat silti muuta, vähän enemmän.
Oikeastaan sama dilemma pätee moneen muuhunkin kansanrunousarkistoa penkoneen tuotoksiin. Edelläkin mainittu Toiviaisen "urbaanien kauhutarinoiden" kokoelma perustuu olemassa oleviin jutelmiin mutta uudessa, harkitussa muodossa (Toiviaisen tapauksessa melko kehnossa), Onko siis Vuorikurun suurin ansio se, että tarinat ovat kirjoitettu kaikille helposti saatavilla olevaan selkokielelliseen muotoon? Voi olla.
Ja kuitenkin: Muutamat Vuorikurun kirjan tarinoista toimivat sellaisinaan paatuneenkin kauhu- ja kummitusjuttuja kuluttaneen lukijan käsissä. Liftarityttö on teemaltaan sellainen, että minuun se puree minä tahansa variaationa. Vihainen tyttö metrossa voisi olla Magdaleena Hain Uhriniituntakaisessa alku jollekin suurelle...
IV
En ole testannut Käärme kainalossa -kokoelman tarinoita vielä lukijakunnalle. Veikkaan, että suurin osa 14-vuotiaista tuomitsee ne ääneen liian kiltteinä ja arvattavina (ei ruumiita, ei roiskeita). Vaan veikkaanpa myös, että moni hiljaa sisuksissaan pitää tarinoita oikein mukavina, sopivasti värisyttävinä.
Ja jos oikein hyvin käy, joku onnistuu ensi kertaa ihan itse lukemaan tarinan, jonka ymmärtää ja joka tekee vaikutuksen. Aika hyvin 1950-luvulla kuolleelta liftaritytöltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti