Kerttu Peldán: Kaksi rasiaa. Apteekkiromaani 1700-luvulta. Helsinki 1983: Kerttu Peldán. 184 s.
Kun Hamina paloi 1742 pikkuvihan aikaan, apteekista jäi tarinan mukaan jäljelle vain kaksi pillerirasiaa. Haminan ensimmäisen apteekin, kaikkiaan nykyisen Suomen alueen toisen, oikeudet sai ruotsalainen Henning Rothfeldt. Hän matkasi vasta perustettuun linnoituskaupunkiin 1733 perheineen ja toimi siellä apteekkarina varhaiseen kuolemaansa saakka 1740. Pian hänen jälkeensä Hamina jo sitten tuhoutuikin täysin.
Kerttu Peldán tiettävästi kirjoitti kolme teosta.
Apteekkarina päivätyönsä tehnyt Peldán kirjoitti 1967 laajan ja käsittääkseni ansiokkaan Suomen farmasian historian. 1972 ilmestyi Suomen apteekkariyhdistyksen historiikki ja 1983 romaani Kaksi rasiaa, joka kertoo mainitun Haminan I apteekin tarinan. Ja nimenomaan tarinan, sillä tosiasioita siinä on vain siteeksi. Historiankirjoitus ei osaa kertoa apteekin vaiheista juurikaan – en ole löytänyt mistään esimerkiksi apteekin tarkkaa sijaintia, vaikka Raatihuoneentorilla se ilmeisimmin on ollut. Historiallisista henkilöistä Peldán hyödyntää Rothfeldtin pariskuntaa, muutamaa Haminan silloista porvaria sekä kahta myöhempää apteekkaria. Kaikki muu kuitenkin on silkkaa fiktiota.
Tarinaltaan Kaksi rasiaa sijoittuu jonnekin Hietamiehen–Hirvisaaren ja Utrion historiallisten romanssien jatkumoon, joskin käänteet ovat yleensä arkisia ja pieniä (mikä on vain viehättävää!) suuren draaman sijasta. Peldánin huomio onkin farmasiassa, jonka historiallisia käytänteitä hän kuvaa mainiosti. Tarinankerronta siitä hieman kärsii, mutta kirjan alaotsikkona onkin "apteekkiromaani" eli lukijaa on varoitettu.
Omakustanteena ilmestynyt romaani olisi hyötynyt kustannustoimittajasta, mutta yleisesti ottaen Peldánin proosa on sujuvaa. Joitain anakronismeja varmasti on, mutta eipä tuosta jaksa kuin vähän turhaantua. Sen sijaan kirjoittajan vähäinen tapahtuma-alueen tuntemus pelastaa kirjan liialta osoittelulta ja nimitulvalta, mikä on monen kotiseuturomaanin perisynti.
Kerttu Peldán tiettävästi kirjoitti kolme teosta.
Apteekkarina päivätyönsä tehnyt Peldán kirjoitti 1967 laajan ja käsittääkseni ansiokkaan Suomen farmasian historian. 1972 ilmestyi Suomen apteekkariyhdistyksen historiikki ja 1983 romaani Kaksi rasiaa, joka kertoo mainitun Haminan I apteekin tarinan. Ja nimenomaan tarinan, sillä tosiasioita siinä on vain siteeksi. Historiankirjoitus ei osaa kertoa apteekin vaiheista juurikaan – en ole löytänyt mistään esimerkiksi apteekin tarkkaa sijaintia, vaikka Raatihuoneentorilla se ilmeisimmin on ollut. Historiallisista henkilöistä Peldán hyödyntää Rothfeldtin pariskuntaa, muutamaa Haminan silloista porvaria sekä kahta myöhempää apteekkaria. Kaikki muu kuitenkin on silkkaa fiktiota.
Tarinaltaan Kaksi rasiaa sijoittuu jonnekin Hietamiehen–Hirvisaaren ja Utrion historiallisten romanssien jatkumoon, joskin käänteet ovat yleensä arkisia ja pieniä (mikä on vain viehättävää!) suuren draaman sijasta. Peldánin huomio onkin farmasiassa, jonka historiallisia käytänteitä hän kuvaa mainiosti. Tarinankerronta siitä hieman kärsii, mutta kirjan alaotsikkona onkin "apteekkiromaani" eli lukijaa on varoitettu.
Omakustanteena ilmestynyt romaani olisi hyötynyt kustannustoimittajasta, mutta yleisesti ottaen Peldánin proosa on sujuvaa. Joitain anakronismeja varmasti on, mutta eipä tuosta jaksa kuin vähän turhaantua. Sen sijaan kirjoittajan vähäinen tapahtuma-alueen tuntemus pelastaa kirjan liialta osoittelulta ja nimitulvalta, mikä on monen kotiseuturomaanin perisynti.
Pietari Päivärinta: Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen seurauksista. YLE Areena. Luk. Esko Salervo. – Ilmestynyt alun perin 1893.
Pietari Päivärintaa on suotta varjostanut ns. kansankirjailijan varjo. Totta on, että hän oli kirjoittajan ja kirjailijana oppimaton, myöhään aloittanut amatööri. Aikanaan moinen oli riittämiin sysäämään taitavankin pännämiehen toisarvoisten kastiin, vaikka luulisi pappismiehellä sanan hallinta olevan hallussaan.
Vuonna 1893 ilmestyi Päivärinnan tarinasikermä Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen seurauksista. Nimi selittää itsensä. Teos käsittelee Suomen suuria kato- ja nälkävuosia. Päivärinnan ote on toisaalta dokumentoiva, toisaalta selvästi kaunokirjallinen. Hän piirtää kavalkadin nälästä kärsivien kuvia, moni varmasti ihan totuudenmukaisia mutta aivan yhtä varmasti taiteilijan linssin läpi katsottuja. Kertomusten minä näyttäytyy hyveellisenä kansan auttajan, joka päivittelee kansan kohtaloksi osunutta kurjuutta. Valikoima on kieltämättä vaikuttava. Päivärinta saa kaikesta laskelmoinnista huolimatta herätettyä myötätuntoa ja sääliä hahmojaan kohtaan, olivat he sitten nääntyviä vanhuksia tai epätoivossaan varastavia nuorukaisia.
Synkkä sävy värittää vahvasti koko teosta, paitsi aivan lopussa, kun Päivärinta alkaa viimeisessä kertomuksessa valistaa lukijoita kelvollisista korvikkeista (kuten sienet ja oljesta pantu olut). Tyylilaji pettää silloin – vaikka olisiko se kurjistelukaan lopulta miellyttänyt kuin minua? Paras yksittäinen teksti lienee lakoninen yhden miehen kohtalonkuvaus Rouhu, joka puhutteli minua yksinkertaisuudellaan.
Pietari Päivärinnan kirja on Esko Salervon lukemana kokonaisuudessaan YLE Areenassa.
Vuonna 1893 ilmestyi Päivärinnan tarinasikermä Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen seurauksista. Nimi selittää itsensä. Teos käsittelee Suomen suuria kato- ja nälkävuosia. Päivärinnan ote on toisaalta dokumentoiva, toisaalta selvästi kaunokirjallinen. Hän piirtää kavalkadin nälästä kärsivien kuvia, moni varmasti ihan totuudenmukaisia mutta aivan yhtä varmasti taiteilijan linssin läpi katsottuja. Kertomusten minä näyttäytyy hyveellisenä kansan auttajan, joka päivittelee kansan kohtaloksi osunutta kurjuutta. Valikoima on kieltämättä vaikuttava. Päivärinta saa kaikesta laskelmoinnista huolimatta herätettyä myötätuntoa ja sääliä hahmojaan kohtaan, olivat he sitten nääntyviä vanhuksia tai epätoivossaan varastavia nuorukaisia.
Synkkä sävy värittää vahvasti koko teosta, paitsi aivan lopussa, kun Päivärinta alkaa viimeisessä kertomuksessa valistaa lukijoita kelvollisista korvikkeista (kuten sienet ja oljesta pantu olut). Tyylilaji pettää silloin – vaikka olisiko se kurjistelukaan lopulta miellyttänyt kuin minua? Paras yksittäinen teksti lienee lakoninen yhden miehen kohtalonkuvaus Rouhu, joka puhutteli minua yksinkertaisuudellaan.
Pietari Päivärinnan kirja on Esko Salervon lukemana kokonaisuudessaan YLE Areenassa.
Maiju Lassila: Elämän vaihteessa. YLE Areena. Luk. Esko Salervo. – Ilmestynyt alun perin 1912.
Olisikohan Maiju Lassilan Elämän vaihteessa maailman ainut imetyksen lopettamisesta kertova romaani? Ainakin ainut lapsen näkökulmasta kerrottu? Siitä se nimittäin kertoo.
Kolmevuotias Juko Pynninen on äidin suosikkilapsi, joka on saanut jatkaa rintaruokinnassa turhan pitkään. Vaan sitten äiti päättää lopettaa ja sivelee rintaansa tervaa, jolla homma pitäisi ratketa. Mutta Jukoa semmoinen vituttaa, etenkin kun hän keksii äidin tahallaan moista tehneen. Seuraavan päivän aikana hän joutuu alinomaa riitoihin, tappeluihin ja kahnauksiin vuotta vanhemman veljensä ja ystäviensä ja vielä naapurin pässinkin kanssa. Syyksi kelpaa mikä vain, ja toistuvasti Juko suorastaan lietsoo riitaa.
Romaanin voi lukea moneen tapaan. Pinnalta on koominen kertomus lasten ajattelutavasta, sellaisena ihan huvittava. Todennäköisesti Lassila (oik. Algot Untola) kuitenkin on halunnut kuvata ihmisen perikateellista luonnetta, joka jo lapsena kolisee, kun ihminen ei saa haluamaansa tai kun joku muu saa enemmän.
Nykylukija saattaa myös perustellusti lukea tarinan niin sanotun toksisen maskuliinisuuden synnystä. Sen verran äidin lellimä poika pyörittää muita laskelmoiduilla tunteillaan, matkii aikuisten miesten leveitä haara-asentoja ja ruokottomuuksia, joutuu naisten vähättelyn ja pilkan kohteeksi (naapurin emäntä ahdistelee tarjoamalla tissiään imettäväksi) ja saa isältään kuulla, kuinka pojat pitäisi meluamisen vuoksi hakata pampulla mustelmille.
Esko Salervon luenta on saatavilla YLE Areenassa.
Kolmevuotias Juko Pynninen on äidin suosikkilapsi, joka on saanut jatkaa rintaruokinnassa turhan pitkään. Vaan sitten äiti päättää lopettaa ja sivelee rintaansa tervaa, jolla homma pitäisi ratketa. Mutta Jukoa semmoinen vituttaa, etenkin kun hän keksii äidin tahallaan moista tehneen. Seuraavan päivän aikana hän joutuu alinomaa riitoihin, tappeluihin ja kahnauksiin vuotta vanhemman veljensä ja ystäviensä ja vielä naapurin pässinkin kanssa. Syyksi kelpaa mikä vain, ja toistuvasti Juko suorastaan lietsoo riitaa.
Romaanin voi lukea moneen tapaan. Pinnalta on koominen kertomus lasten ajattelutavasta, sellaisena ihan huvittava. Todennäköisesti Lassila (oik. Algot Untola) kuitenkin on halunnut kuvata ihmisen perikateellista luonnetta, joka jo lapsena kolisee, kun ihminen ei saa haluamaansa tai kun joku muu saa enemmän.
Nykylukija saattaa myös perustellusti lukea tarinan niin sanotun toksisen maskuliinisuuden synnystä. Sen verran äidin lellimä poika pyörittää muita laskelmoiduilla tunteillaan, matkii aikuisten miesten leveitä haara-asentoja ja ruokottomuuksia, joutuu naisten vähättelyn ja pilkan kohteeksi (naapurin emäntä ahdistelee tarjoamalla tissiään imettäväksi) ja saa isältään kuulla, kuinka pojat pitäisi meluamisen vuoksi hakata pampulla mustelmille.
Esko Salervon luenta on saatavilla YLE Areenassa.
Harri Erkki: Scifistä. Turku 2021: Turbator. 139 s.
Harri Erkin ytimekkäästi nimetty Scifistä kokoaa yhteen kirjoittajan Portti-lehdessä ilmestyneitä esseitä. Niissä toden totta pohditaan tieteiskirjallisuutta (perinteikkäästi sisältäen fantasian & kauhun) ja sen teemoja. Käsittelyssä ovat etenkin uskonto ja myytit sekä sellaiset harvemmin onnistuneesti scifiin ympätyt aiheet kuin talous, seksuaalisuus ja ravinto.
Harri Erkki (oik. Kumpulainen) on pitkän linjan spefikirjoittaja, jonka ensimmäiset alan tekstit on julkaistu jo yli puoli vuosisataa sitten. Hänellä on perspektiiviä, näkemystä ja perehtyneisyyttä, minkä lisäksi luistava kynä. Vaikka hän pyörittelee useassa tekstissään samoja esimerkkejä ja ajatuksiakin, tuntuu ajattelu usein tuoreelta. On Erkillä sokeat kohtansakin: Hänellä on selvää lukkarinrakkautta vanhaan hc-scifiin. Viitatut kirjailijat typistyvät usein "vanhoihin mestareihin" Asimoviin ja Clarkeen sekä operisteihin Vingeen ja Reynoldsiin. Vanhan miehen äksyyttäkö puolestaan lienee termin "spekulatiivinen fiktio" aiheuttama ärsytys ja kaipuu vanhan kunnon scifiin ja fantasiaan eikä mihinkään nykyaikaiseen "trilogiafantasiaan"? Neuvoja muille kirjoittajille jaellaan auliisti, mutta kehotuksissa ei ole bessewisserismiä vaan tervettä haastavuutta vanhojen konventioiden ylittämiseen.
Aiemmin ilmestyneiden esseiden lisäksi mukana on myös yksi entuudestaan julkaisematon. Siinä erotiikan ja rakkauden merkitystä scifissä–fantasiassa–kauhussa problematisoidaan kevyen provosoivasti. Se on, jos ei muuta, mukava pikkulisä kotimaiseen kauhuesseistiikkaan.
Kokoelman kannessa Matti Rag Paanasen maalaus.
Harri Erkki (oik. Kumpulainen) on pitkän linjan spefikirjoittaja, jonka ensimmäiset alan tekstit on julkaistu jo yli puoli vuosisataa sitten. Hänellä on perspektiiviä, näkemystä ja perehtyneisyyttä, minkä lisäksi luistava kynä. Vaikka hän pyörittelee useassa tekstissään samoja esimerkkejä ja ajatuksiakin, tuntuu ajattelu usein tuoreelta. On Erkillä sokeat kohtansakin: Hänellä on selvää lukkarinrakkautta vanhaan hc-scifiin. Viitatut kirjailijat typistyvät usein "vanhoihin mestareihin" Asimoviin ja Clarkeen sekä operisteihin Vingeen ja Reynoldsiin. Vanhan miehen äksyyttäkö puolestaan lienee termin "spekulatiivinen fiktio" aiheuttama ärsytys ja kaipuu vanhan kunnon scifiin ja fantasiaan eikä mihinkään nykyaikaiseen "trilogiafantasiaan"? Neuvoja muille kirjoittajille jaellaan auliisti, mutta kehotuksissa ei ole bessewisserismiä vaan tervettä haastavuutta vanhojen konventioiden ylittämiseen.
Aiemmin ilmestyneiden esseiden lisäksi mukana on myös yksi entuudestaan julkaisematon. Siinä erotiikan ja rakkauden merkitystä scifissä–fantasiassa–kauhussa problematisoidaan kevyen provosoivasti. Se on, jos ei muuta, mukava pikkulisä kotimaiseen kauhuesseistiikkaan.
Kokoelman kannessa Matti Rag Paanasen maalaus.
Sointu Fritzen & Susanna Santala (toim.): William Blake 1757–1827. Helsinki 2000: Helsingin kaupungin taidemuseo. 198 s.
Kun William Blaken taidetta oli esillä Tennispalatsissa alkuvuodesta 2000, sai näyttely osakseen tavallista tukevamman näyttelyluettelon. Sointu Fritzen ja Susanna Santalan toimittama luettelo on suuri, kovakantinen, parisataasivuinen kirja, informatiivinen ja luonnollisesti runsaasti kuvitettu. British Museumista lainassa olleet teokset saavat ansiokkaan pohjustuksen ja esittelyn UCL:n taidehistorian professorin, David Bibdmanin kynästä.
Blake oli monipuolinen kuvataiteilija, runoilija ja kirjanpainaja mutta ennen kaikkea myös mystikko sekä omaehtoinen mystikko ja esoteerikko. Elinaikanaan melko vähäistä arvostusta saanut Blake oli aikaansa edellä ja nousi arvoon vasta paljon kuolemansa jälkeen. Hänen henkilökohtaisiin mytologioihinsa perustuneet ja omakustanteita ilmestyneet kirjansa, joissa yhdistyivät saumattomasti teksti ja kuva, ovat saaneet ympärilleen myyttisen auran. Ne ovat nykyaikaisen taiteilijakirjan loisteliaita edeltäjiä, ne ovat inhomillisen luomisvoiman komeita tiivistymiä, ne ovat happohuuruisten hippivisioiden esikaikuja ja samalla hurskasta jumalenergiaa rehellisimmillään. Voi vain kuvitella, miten hurjilta hänen näkynsä ovat vaikuttaneet aikalaisista.
Näyttelyluettelo esittelee 137 teosta. Lähes jokaisesta tarjotaan perustietojen lisäksi tiivis mutta oppinut analyysi, jossa teokset kytketään myös osaksi Blaken uran jatkumoa. Samalla hahmottuu myös suurpiirteinen elämäkerta. Kuvia kirja pitää sisässään, kansi mukaan lukien, kuusikymmentä. Loputkin mainitut työt on nykyään helppo guuglata lukemisen oheen. Tekstit ovat suomen lisäksi ruotsiksi.
Blake oli monipuolinen kuvataiteilija, runoilija ja kirjanpainaja mutta ennen kaikkea myös mystikko sekä omaehtoinen mystikko ja esoteerikko. Elinaikanaan melko vähäistä arvostusta saanut Blake oli aikaansa edellä ja nousi arvoon vasta paljon kuolemansa jälkeen. Hänen henkilökohtaisiin mytologioihinsa perustuneet ja omakustanteita ilmestyneet kirjansa, joissa yhdistyivät saumattomasti teksti ja kuva, ovat saaneet ympärilleen myyttisen auran. Ne ovat nykyaikaisen taiteilijakirjan loisteliaita edeltäjiä, ne ovat inhomillisen luomisvoiman komeita tiivistymiä, ne ovat happohuuruisten hippivisioiden esikaikuja ja samalla hurskasta jumalenergiaa rehellisimmillään. Voi vain kuvitella, miten hurjilta hänen näkynsä ovat vaikuttaneet aikalaisista.
Näyttelyluettelo esittelee 137 teosta. Lähes jokaisesta tarjotaan perustietojen lisäksi tiivis mutta oppinut analyysi, jossa teokset kytketään myös osaksi Blaken uran jatkumoa. Samalla hahmottuu myös suurpiirteinen elämäkerta. Kuvia kirja pitää sisässään, kansi mukaan lukien, kuusikymmentä. Loputkin mainitut työt on nykyään helppo guuglata lukemisen oheen. Tekstit ovat suomen lisäksi ruotsiksi.
Rikoksen lyhyt jäljet. Sadan sanan mysteereitä. Tampere 2020: Osuuskumma. 32 s.
Osuuskumman julkaisema pikku kirjanen, Rikoksen lyhyet jäljet, lupailee kansissaan rikosaiheisia raapaleita. Sisältö on pikemminkin spefiä monessa ilmenemismuodossaan. Vaan voisiko muuta olettaakaan, jos kirjoittajisto on Jussi Katajala, Mixu Lauronen, Tarja Sipiläinen ja Shimo Suntila?
Jokainen kokoelman 24 raapaleesta kyllä tosiaan pitää sisällään rikoksen. Moni noudattelee ihan klassisen dekkarin kaavaa tai ainakin hyödyntää sellaisen perinteitä ja klišeitä. Kuitenkin jok'ikinen nitkahtaa jengoiltaan jonkinlaisen spefi-idean vuoksi: palkkamurha tehdään planeettojen kiertoratoja hyödyntäen, muodonmuutos tai henkimaailma ovat vakavasti otettavia seikkoja rikostutkijalle, Kyllikki Saaren tappoi Predator. Moni kierre on silkkaa fantasiaa, paikoin ollaan ainakin muodollisesti scifiä. Kauhukuvastoakin manataan, mutta raapaleille tyypillinen humoristisuus vesittää yritykset. Ylipäänsä viimeisen virkkeen twisti on sellainen raapaletrooppi, josta irtoamista juhlistaa aina mielellään. Rikoksen lyhyissä jäljissä siihen ei ole suuremmin aihetta. Hauskan siviraiteensa tarjoavat tosihenkilöihin kytkeytyvät jutut – Kyllikki Saaren lisäksi esiintymään pääsevät ainakin Viiltäjä-Jack ja Julius Caesar.
Keräilijä arvostaa tietoa, että kokoelman avaa Boris Hurtan raapalemuotoinen esipuhe, itsessäänkin pieni dialogimuotoinen narratiivi.
Jokainen kokoelman 24 raapaleesta kyllä tosiaan pitää sisällään rikoksen. Moni noudattelee ihan klassisen dekkarin kaavaa tai ainakin hyödyntää sellaisen perinteitä ja klišeitä. Kuitenkin jok'ikinen nitkahtaa jengoiltaan jonkinlaisen spefi-idean vuoksi: palkkamurha tehdään planeettojen kiertoratoja hyödyntäen, muodonmuutos tai henkimaailma ovat vakavasti otettavia seikkoja rikostutkijalle, Kyllikki Saaren tappoi Predator. Moni kierre on silkkaa fantasiaa, paikoin ollaan ainakin muodollisesti scifiä. Kauhukuvastoakin manataan, mutta raapaleille tyypillinen humoristisuus vesittää yritykset. Ylipäänsä viimeisen virkkeen twisti on sellainen raapaletrooppi, josta irtoamista juhlistaa aina mielellään. Rikoksen lyhyissä jäljissä siihen ei ole suuremmin aihetta. Hauskan siviraiteensa tarjoavat tosihenkilöihin kytkeytyvät jutut – Kyllikki Saaren lisäksi esiintymään pääsevät ainakin Viiltäjä-Jack ja Julius Caesar.
Keräilijä arvostaa tietoa, että kokoelman avaa Boris Hurtan raapalemuotoinen esipuhe, itsessäänkin pieni dialogimuotoinen narratiivi.
J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone, 1997). Helsinki 2019: Tammi. 10 h 28 min. Luk. Vesa Vierikko. – Suomennos ilmestynyt alun perin 1998, äänikirja 2003.
Viime vuodet ovat menneet niin, etten yhtenäkään yönä, jona lapset ovat luonani, ole ollut tilannetta, jossa en olisi kuullut edes pientä pätkää Vesa Vierikon Harry Potter -luennasta. Koska sarjan edellisestä lukukerrasta on jo aikaa, päätin täyttää myös työmatkojani Vierikon äänellä.
Vierikon tulkintaa on ymmärtääkseni arvosteltu paljonkin. Uskoisin syynä olevan sen, että monelle Potter-hahmot yhdistyvät niin vahvasti elokuvien versioihin, että mikään vaihtoehtoinen ei tunnu oikealta. Silti Vierikko selviää mielestä oikein kunnialla, vaikka kieltämättä sarjan ensimmäinen osa, Harry Potter ja viisasten kivi, onkin vielä hieman haparoiva. Pystyn kuitenkin elämään oikein vaivatta turhan lapselliselta kuulostavan Ginnyn kanssa (sitä paitsi kirjassa hänet kuvataan tavalla, jonka puolesta häntä ei välttämättä todellakaan pidä kymmenvuotiaalta). Samoin voin antaa anteeksi Seamusin (Siimus) ja Flamelin (Fleimel) nimien väännökset.
Pottereiden kohdalla pysähdyn aina miettimään, miksi ne on niin tenhoavia ja tehokkaita. Tällä kerralla minuun iski, miten valmiilta niiden maailma tuntuu. Rowling vyöryttää lukija–kuuntelijalle yksityiskohtia toistensa perään – pikkuseikkoja, jotka siinä hetkessä tuntuvat ehkä pelkältä koristeelta tai rönsyltä mutta jotka kuitenkin antavat illuusion kokonaisesta maailmasta ja kulttuurista. Vähäisempi tekijä olisi tyytynyt kolmannekseen määrästä ja korvannut tyhjäksi jääneet sivut toiminnalla, jota Rowling säästelee ainakin vielä tässä vaiheessa kiitettävän paljon. Toisin kävi elokuvasovitusten kanssa, joissa moni sivujuonne, hahmo ja kohtaus jäivät vauhdin ja rymyn alle.
Vierikon tulkintaa on ymmärtääkseni arvosteltu paljonkin. Uskoisin syynä olevan sen, että monelle Potter-hahmot yhdistyvät niin vahvasti elokuvien versioihin, että mikään vaihtoehtoinen ei tunnu oikealta. Silti Vierikko selviää mielestä oikein kunnialla, vaikka kieltämättä sarjan ensimmäinen osa, Harry Potter ja viisasten kivi, onkin vielä hieman haparoiva. Pystyn kuitenkin elämään oikein vaivatta turhan lapselliselta kuulostavan Ginnyn kanssa (sitä paitsi kirjassa hänet kuvataan tavalla, jonka puolesta häntä ei välttämättä todellakaan pidä kymmenvuotiaalta). Samoin voin antaa anteeksi Seamusin (Siimus) ja Flamelin (Fleimel) nimien väännökset.
Pottereiden kohdalla pysähdyn aina miettimään, miksi ne on niin tenhoavia ja tehokkaita. Tällä kerralla minuun iski, miten valmiilta niiden maailma tuntuu. Rowling vyöryttää lukija–kuuntelijalle yksityiskohtia toistensa perään – pikkuseikkoja, jotka siinä hetkessä tuntuvat ehkä pelkältä koristeelta tai rönsyltä mutta jotka kuitenkin antavat illuusion kokonaisesta maailmasta ja kulttuurista. Vähäisempi tekijä olisi tyytynyt kolmannekseen määrästä ja korvannut tyhjäksi jääneet sivut toiminnalla, jota Rowling säästelee ainakin vielä tässä vaiheessa kiitettävän paljon. Toisin kävi elokuvasovitusten kanssa, joissa moni sivujuonne, hahmo ja kohtaus jäivät vauhdin ja rymyn alle.
Ritva Sorvali (toim.): 100 rikollista raapaletta. Kouvolan Dekkaripäivien kirjoituskilpailun parhaat 2017. Kouvola 2017: Kouvolan kaupunki. 117 s.
Kouvolan Dekkaripäivien perinteinen kirjoituskilpailussa kisasivat vuonna 2017 raapaleet. Symboliikkan on selvää: Suomen satavuotisjuhlavuonna tasan sadan sanan novelleja. Yksi satanen saatiin vielä, kun kisat parhaimmistoa julkaistiin kokoelmana 100 rikollista raapaletta.
Vaikka raapale saikin alkunsa nimenomaan scifi-piireissä, on se jo ajat sitten liukunut muidenkin lajityyppien puolelle ja rajojen ylikin. Rikoskirjallisuuteen se tuntuu luontuvan tavattoman hyvin. Ehkäpä lajin täsmällinen aihepiiri (siis rikos) ja hioutuneet konventiot mahdollistavat hyvin tiukankin ilmaisun. Verrattuna vaikkapa taannoin kommentoimaani Mensan raapalekilpailun antologiaan, dekkaristit hallitsevat hommansa paljon mallikkaammin.
Kokoelman rikoksiin mahtuu monenlaista. Vaikka murha onkin tietysti tilastojen ykkönen, kaljavarkaudesta kaahaajiin. Pakko sen sijaan on yhtyä kilpailun tuomarin, kirjailija Jukka Behmin ihmettelyyn, miksi niin moni henkirikos tuntuu tapahtuvan parisuhteen sisässä. Monessa tarinassa puoliso saa kuolla, muutaman kerran myös äidit ja tyttäret ovat selvittelemässä välejään.
Vaikka raapale saikin alkunsa nimenomaan scifi-piireissä, on se jo ajat sitten liukunut muidenkin lajityyppien puolelle ja rajojen ylikin. Rikoskirjallisuuteen se tuntuu luontuvan tavattoman hyvin. Ehkäpä lajin täsmällinen aihepiiri (siis rikos) ja hioutuneet konventiot mahdollistavat hyvin tiukankin ilmaisun. Verrattuna vaikkapa taannoin kommentoimaani Mensan raapalekilpailun antologiaan, dekkaristit hallitsevat hommansa paljon mallikkaammin.
Kokoelman rikoksiin mahtuu monenlaista. Vaikka murha onkin tietysti tilastojen ykkönen, kaljavarkaudesta kaahaajiin. Pakko sen sijaan on yhtyä kilpailun tuomarin, kirjailija Jukka Behmin ihmettelyyn, miksi niin moni henkirikos tuntuu tapahtuvan parisuhteen sisässä. Monessa tarinassa puoliso saa kuolla, muutaman kerran myös äidit ja tyttäret ovat selvittelemässä välejään.
Behm tuntuu valinneen voittajakymmenikköön tarinoita, joissa on voimakas loppukäänne tai erikoinen näkökulma. Itse puolestani huomaan mieltyneeni enemmän niihin raapaleisiin, joissa rajoituksista huolimatta onnistutaan kirjoittamaan jotain eheää, ilman kierresyöttöjä. Esimerkiksi Iris Backlundin kylmäävä juttu väsyneestä äidistä on sellainen, joka jää mieleen. Samoin Teemu Paarlahden monitasoinen kuvaus syyllisyydentunnosta.
Jälkiviisaasti on ihmeteltävä, miten pari vuotta aiempi, niin sanottu pakolaiskriisi kuuluu teksteissä. Useampaankin kertaan puhutaan "mokkamunista" tms., ja onpa takakanteenkin asti päässyt Terhi Raumosen teksti, joka puhuu "vieraslajeista" monta vuotta ennen Juha Mäenpään höpinöitä eduskunnassa.
Jälkiviisaasti on ihmeteltävä, miten pari vuotta aiempi, niin sanottu pakolaiskriisi kuuluu teksteissä. Useampaankin kertaan puhutaan "mokkamunista" tms., ja onpa takakanteenkin asti päässyt Terhi Raumosen teksti, joka puhuu "vieraslajeista" monta vuotta ennen Juha Mäenpään höpinöitä eduskunnassa.
J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio (Harry Potter and the Chamber of Secrets, 1998). Helsinki 2019: Tammi. 11 h 26 min. Luk. Vesa Vierikko. – Suomennos ilmestynyt alun perin 1999, äänikirja 2004.
Harry Potter -sarjan toinen osa, Salaisuuksien kammio, tuo lavalle suuren määrä uusia hahmoja ja elementtejä vanhojen vierelle. Sen teemat ovat painokkaampia kuin edellisen (esimerkiksi selvä rasismikritiikki), mutta kokonaisuus jää edeltäjäänsä jälkeen.
Itse asiassa Salaisuuksien kammio saattaa olla sarjan kehnoin. Kovatasoinen se on siitä huolimatta, mutta kokonaisuus ei vain ole yhtä sulava ja viilattu. Suurin ongelma on mutkikas ja monipolvinen kuvio, jonka kautta romaanin pääjuoni aukeaa. Siihen liittyy niin monta käännettä, mutkaa ja sivuaskelta, että kaiken hahmottaminen ei ole ihan itsestään selvää, ainakaan lapsilukijalle. Toisaalta Rowling sitoo kunnioitettavan hyvin melkein kaiken tarinassa liittymään pääjuoneen, vaikka yksityiskohtia ja vaikkapa hahmoja on erittäin paljon.
Kuitenkin se, miten hän tarinansa kutoo, ei aina ole ongelmatonta. Varhoin on yhdessä tarinassa niin monta deus ex machinaa kuin Salaisuuksien kammiossa. Suurimpia on tyhjästä ilmestyvät Ford Anglia ja lopputaistelun feenikslintu Fawkes – kumpaakaan ei lopulta edes yritetä selittää. Lisäksi on paljon pieniä "onnekkaita sattumia", niin kuin Kalkaroksen oikea-aikainen aivastus juuri, kun Harry ja Ron olisivat muuten paljastuneet hänelle ja niin edelleen.
Parasta on velhomaailman elävä syke. Se todella tuntuu hengittävän ja kasvavan luontevasti. En yhtään ihmettele niitä, jotka sanovat Pottereiden lukemisen olevan kuin kotiinsa palaisi. Siihen maailmaan palaa varmasti mieluummin kuin, sanotaan nyt vaikka, Kouvolaan.
Itse asiassa Salaisuuksien kammio saattaa olla sarjan kehnoin. Kovatasoinen se on siitä huolimatta, mutta kokonaisuus ei vain ole yhtä sulava ja viilattu. Suurin ongelma on mutkikas ja monipolvinen kuvio, jonka kautta romaanin pääjuoni aukeaa. Siihen liittyy niin monta käännettä, mutkaa ja sivuaskelta, että kaiken hahmottaminen ei ole ihan itsestään selvää, ainakaan lapsilukijalle. Toisaalta Rowling sitoo kunnioitettavan hyvin melkein kaiken tarinassa liittymään pääjuoneen, vaikka yksityiskohtia ja vaikkapa hahmoja on erittäin paljon.
Kuitenkin se, miten hän tarinansa kutoo, ei aina ole ongelmatonta. Varhoin on yhdessä tarinassa niin monta deus ex machinaa kuin Salaisuuksien kammiossa. Suurimpia on tyhjästä ilmestyvät Ford Anglia ja lopputaistelun feenikslintu Fawkes – kumpaakaan ei lopulta edes yritetä selittää. Lisäksi on paljon pieniä "onnekkaita sattumia", niin kuin Kalkaroksen oikea-aikainen aivastus juuri, kun Harry ja Ron olisivat muuten paljastuneet hänelle ja niin edelleen.
Parasta on velhomaailman elävä syke. Se todella tuntuu hengittävän ja kasvavan luontevasti. En yhtään ihmettele niitä, jotka sanovat Pottereiden lukemisen olevan kuin kotiinsa palaisi. Siihen maailmaan palaa varmasti mieluummin kuin, sanotaan nyt vaikka, Kouvolaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti