Pertti Ylermi Lindgren: Kreivi. Tasavallan Casanova. Helsinki 1992: Aquarian. 173 s.
Pertti Ylermi Lindgren oli aikoinaan maineikas huijari ja sarjakihlautuja, jonka vaiheita seurattiin niin Suomessa kuin Ruotsissa. 1960-luvulla Jallu-lehti julkaisi hänen muistelmansa, joissa keskityttiin etenkin hänen naisseikkailuihinsa. En ole kyseisisä muistelmia lukenut, mutta vuonna 1992 kirjamuodossa ilmestynyt Kreivi. Tasavallan Casanova on todennäköisesti pitkälti samansisältöinen jos ei ihan yksi yhteen olisikaan.
Lindgrenin muistoihin on suhtauduttava hyvin varauksella. Todennäköisesti hänen varhaisvaiheensa on muistelmissa käsitelty melko totuudenmukaisesti – sotalapsuus Ruotsissa, vieraantuminen biologisesta perheestä ja suomen kielen unohtaminen – mutta kun päästään hänen urotekoihinsa, on niissä varmasti paljon ylimääräistä kuorrutusta. Jutun juoni on, että Lindgren tajuaa, miten helppoa on esiintyä keksittyinä roolihahmoina, olivat he sitten kreivejä, italialaisia tutkijoita tai gynekologian opiskelijoita, ja siinä samassa huijata naisilta näiden rahat. Varmasti jutuissa on totuutta osaksi, mutta kyllähän naisten helppouskoisuus on välillä kovin uskomatonta, etenkin kun Kreivin keinovalikoima kuulostaa varsin vähäiseltä.
Ihan oman lisänsä kirjaan tuovat sen "eroottiset" piirteet. Välillä Lindgren intoutuu muistelemaan kohtaamisiaan niin limaisen yksityiskohtaisesti, ettei todellakaan ole sattumaa, miksi juuri Jallu aikoinaan valikoitui hänen muistelukanavakseen. Tiettyä ilomielistä riehakkuutta hänen jutuissaan kieltämättä on, ja kielenkäyttö yltää välillä todella luoviin sävyihin.
Ilmeisesti kirjalle oli aiottu jatkoakin, mutta ymmärtääkseni sellaista ei koskaan ilmestynyt. Tarina päättyy Jallun tarjoukseen muistelmista. Näin ollen käsittelemättä jäävät ura iskelmälaulajana sekä käsittääkseni aivan rehellisenä perheenpäänä ja perushoitajana.
Olavi Kanervisto (toim.): Sata kertaa sadalla sanalla. Janakkala 2007: Tieto-tila. 188 s. Kannessa nimi Raapaleantologia.
Vuonna 2006 Suomen Mensa juhlisti nelikymppisiään raapalekirjoituskilpailun merkeissä. Raapalehan on englantilaisessa scififandomissa syntynyt proosamuoto: täsmälleen satasanainen novelli. Suomeen se rantautui 1989, kun Aikakone-lehti lanseerasi drabblelle suomenkielisen vastineen. (Usein kerrotaan suomennoksen takana olleen tuleva Finlandia-voittaja Johanna Sinisalo, mutta en löydä mistään primäärilähteestä vahvistusta asialle. Ei sillä että epäilisin.)
Mensan kisaan osallistuneista teksteistä sata julkaistiin seuraavana vuonna Olavi Kanerviston toimittamassa antologiassa Sata kertaa sadalla sanalla. (Kirjan kannessa on kyllä Raapaleantologia isommalla, mutta nimiölehdellä sanaa ei edes mainita.) Koska raapaleen juuret ovat scifissä (sisältäen fantasian ja kauhun), on luonnollista, että genrekytkös on vahvana tässäkin kokoelmassa. Toisaalta onpa joukossa myös rikosfiktiota, metatekstejä kirjoittamisesta kuin borishurttamaisia vinon humoristisia realismin kappaleitakin.
Hurtan tai vaikkapa Shimo Suntilan tasoon ei silti ylletä. Useimmille kirjoittajille nämä ovat ensimmäisiä kokeiluja, ja monesti näkee, että suurin keskittyminen on laitettu sadassa sanassa pysymiseen. Lajin perinteet kuitenkin ovat hallussa: monesti tekstit päättyvät viimeisen virkkeen käänteeseen, joka asettaa koko muun jutun uuteen valoon. Joskus se on oivaltavaa (pari vedenpinnan käyttöä maailmojen rajana), joskus väkinäistä (Kekkonen kristuksena), joskus vain typerää (jokunen tunkkaiselta nykyään tuoksuva juttu).
Fandomista tuttuja kirjoittajia ei ole mukana kuin pari, Heikki Oja (eli Matias & Matilda Ranta) ja Juha-Pekka Koskinen. Tosin moni kirjoittaja esiintyy vain salanimellä, joten ehkä ei ole tarpeen vielä epäillä kotimaisten scifistien matalaa älykkyysosamäärää.
Pieneen mutta innokkaaseen suomalaisen raapalekirjallisuuden kaanoniin Sata kertaa sadalla sanalla on mukava lisä, osoitus siitä että lajilla on elinvoimaa tiukimpien piirien ulkopuolellakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti