Richard Rush: Stuntman – henkensä kaupalla. Peter Strickland: Berberian Sound Studio
Ihan niin kuin kirjailijoiden kirjoittaessa kirjoittamisesta, on jotain kiehtovaa siinä, kun elokuva kuvaa elokuvan tekemistä.
Richard Rushin The Stunt Man – henkensä kaupalla (1980) on yksi hienoimpia lajissaan. Sittenkin vaikkei se ole millään tavoin täydellinen. Elokuvan taika on huijaamista ja näppäryyttä, ja The Stunt Manissa näytetään, miten huijaus tehdään, mutta samalla myös huijataan katsojaa ja päähenkilöä. Virkavaltaa pakeneva Vietnamin-veteraani saa turvapaikan elokuvaryhmän stunttimiehenä. Pian heidän kuvaamansa elokuva ja todellisuus (siis meidän maailmamme elokuvan todellisuus) limittyvät, rinnastuvat ja yhdistyvät. Alusta asti The Stunt Manin katsoja on epävarma siitä, mistä oikeastaan on kyse ja kenen fiktiota katsoo. Lienevätkö tekijätkään olleet ihan kartalla reitistään – monesti tuntuu, että käsikirjoituksen näppäryys ja kuva-alan tasot heijastuksineen ovat pelkkää sorminäppäryyttä. Se saattaa jäädä puolitiehen siinä, mitä yrittää, mutta ainakin se pakottaa pohtimaan ja jää vaivaamaan mieltä.
Paljon samaa, mutta ilman satiiria, sisältää Peter Stricklandin Berberian Sound Studio (2012). Se tekee näkyväksi sen, mitä emme koskaan elokuvissa näe – äänen. Berberian Sound Studio kertoo brittiläisestä äänisuunnittelijasta, joka on palkattu 1970-luvun Italiaan vastaamaan väkivaltaisen giallo-elokuvan äänimaisemasta. Kyseinen elokuva käsittelee noitavainoja ja on ilmeisen eksplisiittinen kidutus- ja tappokohtauksissaan. Me katsojat emme tosin näe mitään, ainoastaan kuulemme. Ja näemme kuinka äänet syntyvät. Samalla vieras ja vihamielinenkin ympäristö saa äitinsä luona asuvan brittimiehen tolaltaan niin, että elämä ja elokuva sekoittuvat, eikä katsojakaan voi olla varma, mitä oikein tapahtuu. Strickland ei aivan yllä siihen, mitä ikinä ajaakaan takaa, sillä lopun hämäryys ei kykene perustelemaan itseään. Tunnelma on kuitenkin erittäin vahva, ja kuva- ja äänimaailma ovat parhaimmillaan hyvin puhdasta.
Richard Rushin The Stunt Man – henkensä kaupalla (1980) on yksi hienoimpia lajissaan. Sittenkin vaikkei se ole millään tavoin täydellinen. Elokuvan taika on huijaamista ja näppäryyttä, ja The Stunt Manissa näytetään, miten huijaus tehdään, mutta samalla myös huijataan katsojaa ja päähenkilöä. Virkavaltaa pakeneva Vietnamin-veteraani saa turvapaikan elokuvaryhmän stunttimiehenä. Pian heidän kuvaamansa elokuva ja todellisuus (siis meidän maailmamme elokuvan todellisuus) limittyvät, rinnastuvat ja yhdistyvät. Alusta asti The Stunt Manin katsoja on epävarma siitä, mistä oikeastaan on kyse ja kenen fiktiota katsoo. Lienevätkö tekijätkään olleet ihan kartalla reitistään – monesti tuntuu, että käsikirjoituksen näppäryys ja kuva-alan tasot heijastuksineen ovat pelkkää sorminäppäryyttä. Se saattaa jäädä puolitiehen siinä, mitä yrittää, mutta ainakin se pakottaa pohtimaan ja jää vaivaamaan mieltä.
Paljon samaa, mutta ilman satiiria, sisältää Peter Stricklandin Berberian Sound Studio (2012). Se tekee näkyväksi sen, mitä emme koskaan elokuvissa näe – äänen. Berberian Sound Studio kertoo brittiläisestä äänisuunnittelijasta, joka on palkattu 1970-luvun Italiaan vastaamaan väkivaltaisen giallo-elokuvan äänimaisemasta. Kyseinen elokuva käsittelee noitavainoja ja on ilmeisen eksplisiittinen kidutus- ja tappokohtauksissaan. Me katsojat emme tosin näe mitään, ainoastaan kuulemme. Ja näemme kuinka äänet syntyvät. Samalla vieras ja vihamielinenkin ympäristö saa äitinsä luona asuvan brittimiehen tolaltaan niin, että elämä ja elokuva sekoittuvat, eikä katsojakaan voi olla varma, mitä oikein tapahtuu. Strickland ei aivan yllä siihen, mitä ikinä ajaakaan takaa, sillä lopun hämäryys ei kykene perustelemaan itseään. Tunnelma on kuitenkin erittäin vahva, ja kuva- ja äänimaailma ovat parhaimmillaan hyvin puhdasta.
Claude Chabrol: Petturin suudelma. Margarethe von Trotta: Ruusujen katu
Claude Chabrol ohjasi 1984 televisiota varten minisarjan, joka perustuu Simone de Beauvoir'n romaaniin Le Sang des autres. Myöhemmin sarja, Petturin suudelma (The Blood of Others) pääsi lyhennettynä teattereihinkin. Valitettavasti tv-tausta paistaa läpi, etenkin alkupuolella. Iso osa elokuvasta on kahdenvälistä dialogia staattisissa lähikuvissa. Onneksi loppua kohden meno hieman virkistyy ja salamurhaan johtava jakso hotellissa on oikeastaan jo aika hyvä. Petturin suudelma yrittää ratsastaa tarinallaan. Harmi ettei se ole mitenkään erityinen: toisen maailmansodan aikaan ranskalaisnainen rakastuu mieheen, ja rakkaus menee ohi kaiken muun, niin toisten ihmisten kuin isänmaan. Beauvoir'n romaani kenties pohtii tätä teemaa laajemminkin, mutta elokuvassa se vain välähtää. Asiaan ei auta, että näyttelijät lähinnä oleskelevat kuvissa, ja Jodie Fosterkin pääosassa melkeinpä kävelee elokuvan läpi. Ainoa, joka tuntuu välittävän yrittää, on Sam Neillin natsiupseeri.
Perinteinen saman ajan kuvaus on myös Margarethe von Trottan Ruusujen katu (Rosenstraße, 2004). Hieman eri aikatasoilla tapahtuva tarina keskittyy etenkin todelliseen tapahtumaan, kun vangittujen juutalaismiesten "arjalaisvaimot" kerääntyivät päiviksi Berliinin Rosenstraßelle vaatimaan puolisoidensa vapauttamista. Kehyskertomuksessa eräs naisista kertoo tarinaa tuolloin pelastamansa lapsen tyttärelle. Ruusujen katu on hyvin tehtyä, ehkä vaikuttavaakin elokuvaa mutta samalla niin läpinäkyvää saksalaista katumustyötä. Paljon päivittelyä ja kauhistelua – mikä tietysti ei ole huono asia sinänsä, mutta jos se mitään uutta ei ole sanottavana, kannattaako sitä vanhaa toistaa? No jaa, näin kaksikymmentä vuotta myöhemmässä Euroopassa alkaa tuntua, että olisihan sitä pitänyt toistella vielä paljon enemmänkin....
Perinteinen saman ajan kuvaus on myös Margarethe von Trottan Ruusujen katu (Rosenstraße, 2004). Hieman eri aikatasoilla tapahtuva tarina keskittyy etenkin todelliseen tapahtumaan, kun vangittujen juutalaismiesten "arjalaisvaimot" kerääntyivät päiviksi Berliinin Rosenstraßelle vaatimaan puolisoidensa vapauttamista. Kehyskertomuksessa eräs naisista kertoo tarinaa tuolloin pelastamansa lapsen tyttärelle. Ruusujen katu on hyvin tehtyä, ehkä vaikuttavaakin elokuvaa mutta samalla niin läpinäkyvää saksalaista katumustyötä. Paljon päivittelyä ja kauhistelua – mikä tietysti ei ole huono asia sinänsä, mutta jos se mitään uutta ei ole sanottavana, kannattaako sitä vanhaa toistaa? No jaa, näin kaksikymmentä vuotta myöhemmässä Euroopassa alkaa tuntua, että olisihan sitä pitänyt toistella vielä paljon enemmänkin....
Rob Zombie: House of 1000 Corpses. Tim Sullivan: 2001 Maniacs
Viimeistään 2000-luvulla eksploitaatioelokuva on menettänyt merkityksensä, ainakin siinä klassisessa muodossa, jossa sitä tehtiin maailmansotien jälkeisillä vuosikymmenillä. Väkivalta, seksi ja kaikenlainen bisarri on muuttunut niin jokapäiväiseksi melkein kenen tahansa populaarikulttuuriannoksessa, ettei enää ole mahdollisuutta yrittää tienata roskalla, jossa tabuja murretaan. Samalla se, mikä aiemmin on mielletty eksploitaatio- tai grindhouse-elokuvan estetiikaksi, on saanut siirtyä postmoderniksi leikittelyksi. Oireet olivat selvät jo vuosituhannen alussa.
Rob Zombien esikoisohjaus House of 1000 Corpses (2003) kumartaa syvään 70-luvun kauhulle. Etenkin Teksasin moottorisahamurhat (ja sen ensimmäisen jatko-osa) on ilmiselvä alluusion kohde. Joukko ärsyttäviä nuoria päätyy syrjäseudulle, missä heidät ottaa vastaan friikkiperhe, jonka tapa viettää yhteistä laatuaikaa on tappaminen, silpominen ja kidutus. Zombien elokuva alkaa sarjana hauskoja viittauksia, kipeää huumoria ja itsetarkoituksellista kulttimatskua, mutta lopulta se sortuu liiankin täyteen ahdetuksi huvipuistoajeluksi. Vertaus ei ole sattumaa, sillä elokuvan pohjana todella oli Zombielta tilattu kummitustalokonsepti.
Samankaltaisista aineksista ponnistaa Tim Sullivanin ohjaama 2001 Maniacs (2005), joka on uusinta Herschel Gordon Lewisin 60-luvun ug-klassikosta Two Thousand Maniacs!. Joukko ärsyttäviä nuoria päätyy syrjäseudulle, missä heidät ottaa vastaan pikkukaupungillinen väkeä, joissa tiivistyvät kaikki Yhdysvaltain etelävaltioiden asukkaiden klišeet ja jotka juhlivat tappamalla ja syömällä ihmisiä. Nimenomaisesti ruokapöytään pääsevät pohjoisvaltioiden asukkaat, koska näin se sisällissota kostetaan. Umpikiero hahmokatras ja muutama hieno splatterkohtaus eivät ihan riitä tekemään elokuvasta täysosumaa, mutta paikoin käydään lähellä. Lopussa 2001 Maniacskin lässähtää. Läträystä saisi olla reilusti enemmän.
Rob Zombien esikoisohjaus House of 1000 Corpses (2003) kumartaa syvään 70-luvun kauhulle. Etenkin Teksasin moottorisahamurhat (ja sen ensimmäisen jatko-osa) on ilmiselvä alluusion kohde. Joukko ärsyttäviä nuoria päätyy syrjäseudulle, missä heidät ottaa vastaan friikkiperhe, jonka tapa viettää yhteistä laatuaikaa on tappaminen, silpominen ja kidutus. Zombien elokuva alkaa sarjana hauskoja viittauksia, kipeää huumoria ja itsetarkoituksellista kulttimatskua, mutta lopulta se sortuu liiankin täyteen ahdetuksi huvipuistoajeluksi. Vertaus ei ole sattumaa, sillä elokuvan pohjana todella oli Zombielta tilattu kummitustalokonsepti.
Samankaltaisista aineksista ponnistaa Tim Sullivanin ohjaama 2001 Maniacs (2005), joka on uusinta Herschel Gordon Lewisin 60-luvun ug-klassikosta Two Thousand Maniacs!. Joukko ärsyttäviä nuoria päätyy syrjäseudulle, missä heidät ottaa vastaan pikkukaupungillinen väkeä, joissa tiivistyvät kaikki Yhdysvaltain etelävaltioiden asukkaiden klišeet ja jotka juhlivat tappamalla ja syömällä ihmisiä. Nimenomaisesti ruokapöytään pääsevät pohjoisvaltioiden asukkaat, koska näin se sisällissota kostetaan. Umpikiero hahmokatras ja muutama hieno splatterkohtaus eivät ihan riitä tekemään elokuvasta täysosumaa, mutta paikoin käydään lähellä. Lopussa 2001 Maniacskin lässähtää. Läträystä saisi olla reilusti enemmän.
Steve Soderbergh: Traffic. Paul Haggis: Crash
Minulla on paikka sydämessäni elokuville, joissa näyttelijäensemble esiintyy useissa risteävissä tarinajuonteissa (sille on varmasti jokin nimikin, Juri Nummelin ehdotti portmanteau-elokuvaa?).
Steve Soderberghin Traffic (2000) perustuu 1980-luvun brittisarjaan mutta on yhä tänäänkin ajankohtainen. Se seuraa kolmea eri tarinaa, jotka kaikki koskettavat jotenkin huumeongelmaa Yhdysvalloissa. Seurattavani on alkutuotanto Meksikossa, kartellit ja korruptoitunut poliisi; keskitason yhdysvaltalaiset diilerimiljonäärit, joilla elintaso on kohdallaan; ja varsinaiset käyttäjät, joita edustaa etenkin vastikään Valtion huumeiden vastaisen sodan ykkösmieheksi nimitetyn poliitikon tytär, joka epämääräisesti "vihaa kaikkea". Soderberghin kerronta ja kuvaus ovat taitavaa, lähes hypnoottisen vakuuttavaa. Dokumentaarinen käsivarakamera on kaunis katsoa ja aina tilanteen tasalla. Harmi että Stephen Gaghanin käsikirjoitus on naiivi ja saarnaavakin. Alleviivaavuutta lisää eri tarinalinjoissa käytetty värimaailma, joka inhottavasti väheksyy katsojan kykyjä. Meksikoon sijoittuva keltaisen rakeinen kuvanlaatu on kuitenkin kaunis ja tehokaskin. Koko elokuvan olisi voinut kuvata samanlaisen filtterin läpi.
Ihan yhtä laskelmoiva taitaa olla Paul Haggisin Crash (2004), joskin tähtäimessä on tällä kertaa rasismi ja ennakkoluulot. Oscar-voittajaelokuvan jälkimaine on kehno, mutta itse on pysty suhtautumaan siihen puolueettomasti. Niin syvän vaikutuksen se teki aikanaan teatterissa. Mark Ishamin unenomainen ambient-soundtrack kuljettaa useaa risteävää tarinaa vääjäämättömästi räjähdyspistettä kohti. Yhdysvaltain moninainen väestö pitää sisällään kaikenlaisia mahdollisuuksia. Tahti on nopea, siirtymät vauhdikkaita ja rytmi tarkka kuin kellokoneisto. Kyllähän pointtia hierotaan katsojan naamaan, mutta tarkoitus pyhittää keinot useammin kuin ei. Hahmoista välittää, vaikka he ovatkin usein stereotyyppejä; pikkutytön ampuminen on ainoa kerta, kun olen teatterissa lähes kyynelehtinyt. Haggisin ohjauksessa on jotain tavattoman ytimekästä, hallittua.
Huomaan kritisoivani Soderberghia asioista, joista en Haggisin kohdalla välitä. Makuasioita, veikkaan.
Steve Soderberghin Traffic (2000) perustuu 1980-luvun brittisarjaan mutta on yhä tänäänkin ajankohtainen. Se seuraa kolmea eri tarinaa, jotka kaikki koskettavat jotenkin huumeongelmaa Yhdysvalloissa. Seurattavani on alkutuotanto Meksikossa, kartellit ja korruptoitunut poliisi; keskitason yhdysvaltalaiset diilerimiljonäärit, joilla elintaso on kohdallaan; ja varsinaiset käyttäjät, joita edustaa etenkin vastikään Valtion huumeiden vastaisen sodan ykkösmieheksi nimitetyn poliitikon tytär, joka epämääräisesti "vihaa kaikkea". Soderberghin kerronta ja kuvaus ovat taitavaa, lähes hypnoottisen vakuuttavaa. Dokumentaarinen käsivarakamera on kaunis katsoa ja aina tilanteen tasalla. Harmi että Stephen Gaghanin käsikirjoitus on naiivi ja saarnaavakin. Alleviivaavuutta lisää eri tarinalinjoissa käytetty värimaailma, joka inhottavasti väheksyy katsojan kykyjä. Meksikoon sijoittuva keltaisen rakeinen kuvanlaatu on kuitenkin kaunis ja tehokaskin. Koko elokuvan olisi voinut kuvata samanlaisen filtterin läpi.
Ihan yhtä laskelmoiva taitaa olla Paul Haggisin Crash (2004), joskin tähtäimessä on tällä kertaa rasismi ja ennakkoluulot. Oscar-voittajaelokuvan jälkimaine on kehno, mutta itse on pysty suhtautumaan siihen puolueettomasti. Niin syvän vaikutuksen se teki aikanaan teatterissa. Mark Ishamin unenomainen ambient-soundtrack kuljettaa useaa risteävää tarinaa vääjäämättömästi räjähdyspistettä kohti. Yhdysvaltain moninainen väestö pitää sisällään kaikenlaisia mahdollisuuksia. Tahti on nopea, siirtymät vauhdikkaita ja rytmi tarkka kuin kellokoneisto. Kyllähän pointtia hierotaan katsojan naamaan, mutta tarkoitus pyhittää keinot useammin kuin ei. Hahmoista välittää, vaikka he ovatkin usein stereotyyppejä; pikkutytön ampuminen on ainoa kerta, kun olen teatterissa lähes kyynelehtinyt. Haggisin ohjauksessa on jotain tavattoman ytimekästä, hallittua.
Huomaan kritisoivani Soderberghia asioista, joista en Haggisin kohdalla välitä. Makuasioita, veikkaan.
Ted Kotcheff: Taistelija. George P. Cosmatos: Rambo – taistelija 2. Peter MacDonald: Rambo – taistelija 3
Rambo oli osa lapsuuttani, vaikka en nähnytkään ainoatakaan sarjan elokuvaa ennen teini-ikää. "Rambopuukko" ja otsahuivi tulivat oleellisiksi osiksi pop- ja koulupoikakulttuuria tehokkaasti ja vauhdilla.
Ensimmäinen Rambo eli Taistelija (First Blood, 1982) perustuu David Morrellin romaaniin ja on kaikesta tominnallisuudestaankin huolimatta ajatuksia herättävä elokuva. Vietnamin sodan traumatisoima veteraani saapuu pieneen washingtonilaiskylään, jossa poliisi ottaa hänet heti silmätikukseen ("pitkä tukka ja haisee"). Sodassa kokemansa kidutuksen traumat heräävät ja Rambo pakenee metsiin jatkamaan yhden miehen sissisotaa. Ted Kotcheffin ohjaama elokuva on vauhdikas ja näyttävä ja sellaisena viihdyttävä, mutta sen päähahmossa on myös paljon vaikuttavaa surumielisyyttä. Sylvester Stallonen yksi-ilmeisyys tuo Ramboon samanlaista traagisuutta kuin Rockyynkin. Välivalta puolestaan on iskevää ja veristä, mikä toistuu sarjassa sitten myöhemminkin. Muutenkin Taistelija lainaa keinojaan kauhuelokuvan puolelta; jahti metsässä on kuin slasherista.
George P. Cosmatosin ohjaama Rambo – taistelija 2 (Rambo: First Blood Part II, 1985) unohtaa sitten kaiken paitsi rymyämisen. Elokuvaa sitoo edeltäjäänsä vain alkukohtaus, jossa vankeuteen tuomiotti Rambo haetaan takaisin tositoimiin Vietnamiin, missä edelleen on yhdysvaltalaissotilaita vankeina. Sitten ollaan kuin missä tahansa 80-luvun toimintaelokuvassa: oman tiensä kulkija ei kuuntele sääntöjä mutta kaataa kokonaisen armeijan yksinään. Lihaa ei säästetä eikä mahdollisuuksia kuvata hyvin öljyttyjä ylävartalolihaksia. Onpa mukana typerä romanttinen sivujuonikin. Todelliset pahikset ovat venäläiset, tietenkin, tuohon maailmanaikaan, minkä kai voisi lukea kantaaottavuudeksi – tai propagandaksi.
Ensimmäinen Rambo eli Taistelija (First Blood, 1982) perustuu David Morrellin romaaniin ja on kaikesta tominnallisuudestaankin huolimatta ajatuksia herättävä elokuva. Vietnamin sodan traumatisoima veteraani saapuu pieneen washingtonilaiskylään, jossa poliisi ottaa hänet heti silmätikukseen ("pitkä tukka ja haisee"). Sodassa kokemansa kidutuksen traumat heräävät ja Rambo pakenee metsiin jatkamaan yhden miehen sissisotaa. Ted Kotcheffin ohjaama elokuva on vauhdikas ja näyttävä ja sellaisena viihdyttävä, mutta sen päähahmossa on myös paljon vaikuttavaa surumielisyyttä. Sylvester Stallonen yksi-ilmeisyys tuo Ramboon samanlaista traagisuutta kuin Rockyynkin. Välivalta puolestaan on iskevää ja veristä, mikä toistuu sarjassa sitten myöhemminkin. Muutenkin Taistelija lainaa keinojaan kauhuelokuvan puolelta; jahti metsässä on kuin slasherista.
George P. Cosmatosin ohjaama Rambo – taistelija 2 (Rambo: First Blood Part II, 1985) unohtaa sitten kaiken paitsi rymyämisen. Elokuvaa sitoo edeltäjäänsä vain alkukohtaus, jossa vankeuteen tuomiotti Rambo haetaan takaisin tositoimiin Vietnamiin, missä edelleen on yhdysvaltalaissotilaita vankeina. Sitten ollaan kuin missä tahansa 80-luvun toimintaelokuvassa: oman tiensä kulkija ei kuuntele sääntöjä mutta kaataa kokonaisen armeijan yksinään. Lihaa ei säästetä eikä mahdollisuuksia kuvata hyvin öljyttyjä ylävartalolihaksia. Onpa mukana typerä romanttinen sivujuonikin. Todelliset pahikset ovat venäläiset, tietenkin, tuohon maailmanaikaan, minkä kai voisi lukea kantaaottavuudeksi – tai propagandaksi.
Rambo – taistelija 3 (Rambo III, 1988) ilmestyi, oli Yhdysvallat korvannut Vietnamin jo uudella tanterella jossa sotilaitaan traumatisoida. Taustana on tällä kertaa Afganistanin sota, jossa Rambo pääsee kurmottamaan lisää venäläisiä muitten mailla. Nyt propagandahenkeä ei edes yritetä piilottaa, niin paljon elokuva keskittyy esittelemään mujahidin-sotilaiden rauhaarakastavaa ja jaloa luonteenlaatua. Heidän keskuuteensa Rambo ilmestyy buddhalaismunkkien keskeltä kuin messias kasarikiharoissaan; sotaisan maailmanpoliisi-Amerikan maskotti. Paljon on ammuskelua ja isoja räjähdyksiä, mutta henki puuttuu. Elokuvana Rambo 3 on vain mitätön.
Sylvester Stallone: Rambo. Adrian Grünberg: Rambo: Last Blood
Sylvester Stallone palautti kestohahmonsa Rockyn ja Rambon framille 2000-luvulla hämmästyttävän onnistuneesti. Kekseliäästi nimetty Rambo (2008; ohj. Stallone) jatkaa entisillä laduilla mutta huomattavasti verisemmin. Amerikkalaisen militarismin omatunto Rambo vietti kaksikymmentä vuotta hissuksiin Thaimaassa, joten hän missasi Al-Qaidan, mutta onneksi konflikteja riittää. Joukko jenkkikristittyjä halajaa Burmaan antamaan humanitaarista apua ja jää tietysti vangiksi. Rambo lähtee auttelemaan palkkasoturijoukkoa vapautusoperaatiossa, ja siinä sivussa uskishipitkin oppivat, että ainoa oikea tapa ratkaista ongelmia on väkivalta. Rambon maailmankuva on synkkä ja tyly. Ei voi silti mitenkään kieltää, että orgastisesti pumppaava veriooppera nostaisi pasifistinkin sykettä. Ymmärtävä katsoja puolustelee extravanganttia splatteria sillä, kuinka näin sodankäynnin raakuus paljastetaan kaikessa karmeudessan. Mutta kyllä siinä ovat tekijät nauttineet ihan vain roiskimisen ilosta – ihmiskeho pirstaloidaan niin monella tapaa, että se on vaatinut jo kekseliäisyyttä.
Sarjan toistaiseksi viimeinen luku on Rambo: Last Blood (2019; ohj. Adrian Grünberg). Rambosta on tullut survivalisticowboy ja kasvatti-isä. Mutta kun PTSD herää, veri vetää vielä sotimaan, eikä tällä kertaa tarvitse mennä edes merta edemmäs suolistamaan ketään. Trump ei ole saanut muuria pystyyn, joten jonkunhan niitä inhoja meksikolaisia on lähdettävä karsimaan, kun eivät ne elukat osaa arvostaa amerikkalaisia perusarvoja. Poliittisesti ollaan ihan yhtä arveluttavia kuin aiemmissakin jatko-osissa, ja seitsemänkymppinen Stallone turpeine botox-naamoineen näyttää enemmän Barbien isoisältä kuin Rambolta. Silti hän on parhaimmillaan suorastaan koskettava roolissaan. Mutta kun kierrokset nousevat tarpeeksi ja Yksin kotona -vaihde menee silmään, on meininki silkkaa hurmehenkeä.
Kauas tultiin ensimmäisen elokuvan inhimillisestä tragediasta. Stallone ei kai halua enää palata hahmoon ja laittaa häntä pistämään hommat kuntoon Länsirannalla ja Kiinassa ja... Vaan eiköhän kohta joku keksi tehdä esiosan Vietnamin kauhuista ja ympyrä saa taas alkaa täyttyä.
Sarjan toistaiseksi viimeinen luku on Rambo: Last Blood (2019; ohj. Adrian Grünberg). Rambosta on tullut survivalisticowboy ja kasvatti-isä. Mutta kun PTSD herää, veri vetää vielä sotimaan, eikä tällä kertaa tarvitse mennä edes merta edemmäs suolistamaan ketään. Trump ei ole saanut muuria pystyyn, joten jonkunhan niitä inhoja meksikolaisia on lähdettävä karsimaan, kun eivät ne elukat osaa arvostaa amerikkalaisia perusarvoja. Poliittisesti ollaan ihan yhtä arveluttavia kuin aiemmissakin jatko-osissa, ja seitsemänkymppinen Stallone turpeine botox-naamoineen näyttää enemmän Barbien isoisältä kuin Rambolta. Silti hän on parhaimmillaan suorastaan koskettava roolissaan. Mutta kun kierrokset nousevat tarpeeksi ja Yksin kotona -vaihde menee silmään, on meininki silkkaa hurmehenkeä.
Kauas tultiin ensimmäisen elokuvan inhimillisestä tragediasta. Stallone ei kai halua enää palata hahmoon ja laittaa häntä pistämään hommat kuntoon Länsirannalla ja Kiinassa ja... Vaan eiköhän kohta joku keksi tehdä esiosan Vietnamin kauhuista ja ympyrä saa taas alkaa täyttyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti