Seikkailukertomuksia. Jännityslukemisto. 24/1965. Ilmarinen. 40 s.
Ilmarisen julkaisemat lehdet Seikkailukertomuksia ja Jännityslukemisto yhdistyivät 1960, ja sen jälkeen uusi lehti ilmestyi parillakin kömpelöllä tittelillä. Vuonna 1965 nimi oli Seikkailukertomuksia ja alaotsikkona Jännityslukemisto. Se oli lehden viimeinen ilmestymisvuosi.
Numeron 24/1965 sisältö on tyypillinen: Kirjoittajan nimi on ilmoitettu yhdessä käännöstarinassa ja kolmessa suomalaisessa. Niiden lisäksi on neljä kertomusta, koti- tai ulkomaista, joissa tekijää ei mainita. Lehden täydentää pari true crime -artikkelia ja sarjakuvat.
Lehden johtonovelli on Glenn H. Wichmanin länkkäri Kolmas tie ulos (The Third Way Out, 1931), jonka suuri juonenkäänne on talossa oleva lattialuukku. Western-miljööhön sijoittuu myös anonyymin kirjoittajan Yksi nassakoista, jossa seurataan hieman kömpelösti henkilöstä ja tilanteesta toiseen siirtyviä nassakoita.
Muut anonyymit tekstit ovat rikoskertomukset Itsemurhakerho (jonka nimi paljastaa puolet loppuratkaisusta) ja raportinomainen sarjamurhaajajuttu Kaksi kärpästä... sekä Painajaisuni. Viimeksi mainittu on joko fantasiakertomus miehestä, joka tekee diilin paholaismaisen hahmon kanssa, tai "kaikki olikin vain unta" -tyyppinen moraliteetti (kuvituksena on Claudia Cardinale!).
Numeron 24/1965 sisältö on tyypillinen: Kirjoittajan nimi on ilmoitettu yhdessä käännöstarinassa ja kolmessa suomalaisessa. Niiden lisäksi on neljä kertomusta, koti- tai ulkomaista, joissa tekijää ei mainita. Lehden täydentää pari true crime -artikkelia ja sarjakuvat.
Lehden johtonovelli on Glenn H. Wichmanin länkkäri Kolmas tie ulos (The Third Way Out, 1931), jonka suuri juonenkäänne on talossa oleva lattialuukku. Western-miljööhön sijoittuu myös anonyymin kirjoittajan Yksi nassakoista, jossa seurataan hieman kömpelösti henkilöstä ja tilanteesta toiseen siirtyviä nassakoita.
Muut anonyymit tekstit ovat rikoskertomukset Itsemurhakerho (jonka nimi paljastaa puolet loppuratkaisusta) ja raportinomainen sarjamurhaajajuttu Kaksi kärpästä... sekä Painajaisuni. Viimeksi mainittu on joko fantasiakertomus miehestä, joka tekee diilin paholaismaisen hahmon kanssa, tai "kaikki olikin vain unta" -tyyppinen moraliteetti (kuvituksena on Claudia Cardinale!).
Nimensä lehteen ovat saaneet Asser Harkima kovaksikeitetyllä huumetarinallaan Paljon valkoista lunta ja nimimerkki Raa, joka kertoo mitä Tapahtui Kakolassa, kun kaksi räätälinpaikkaa havittelevaa vankia yrittävät päästä toisistaan eroon. Sitten on vielä vuosikertajuttu, alun perin kai 1930-luvulla ilmestynyt Marton Taigan mitätön La Perla -kertomus.
Artikkeleissa käsitellään vankikarkuri Lola Gordonia sekä Utahin valtionvankilaa.
Boris Hurtta: Haamulinnan herran. Kirjoituksia kauhu- ja fantasiakirjallisuudesta. Turku 2023: Kustantamo Helmivyö. 327 s.
Harvoin sitä liikuttuu ja myhäilee yhtä aikaa kirjaa lukiessaan. Näin kuitenkin kävi lukiessani Boris Hurtan Haamulinnan herraa. Juri Nummelinin toimittama ja Harri Haarikon esipuhuma teos kokoaa samoihin kansiin Hurtan tekstejä 2000-luvun Portti-lehdistä. Tampereen scifiseuran Portti oli ensisijaisen oleellinen Hurtan kirjailijanuralle, joka alkoi vasta päälle nelikymppisenä. Portissa häneltä julkaistiin ensimmäisen kerran novelli ja niin tehtiin lopulta useammin kuin missään toisessa lehdessä. Portti toimi alustana myös Hurtan kirjallisuuskritiikille (joka ansaitsisi oman kokoelmansa!) sekä sittemmin myös monille bibliofiilisille artikkeleille. Suuri merkitys lienee ollut Portin päätoimittaja Raimo Nikkasella, kirjakeräilijä hänkin.
Haamulinnan herra jakautuu kolmeen osaan. Niitä edeltää kuitenkin pitkä, alun perin Finnconissa pidetty puhe, jossa esitellään keräilijän unelma-antikvariaatti. Se on teksti, joka palaa mieleeni joka kerta, kun koluan divarin pölyisiä alahyllyjäni vähintään yksi polvi maassa (ei koskaan shortseja, neuvoo Hurtta).
Keräilijän näkökulma on vahvana muissakin teksteissä. Ensimmäinen osio kokoaa suomalaista kauhu- ja fantasiakirjallisuutta käsitteleviä, pitkiä artikkeleja. Joukossa on myös kirjan toinen jossain muualla kuin Portissa ilmestyneistä teksteistä, kotimaisen kauhukirjallisuuden historiaa raottava artikkeli, joka oli alan paras yleisesittely ennen kuin Nummelin kirjoitti definitiivisen teoksen aiheesta pari vuotta myöhemmin.
Toisessa osassa keskitytään kirjailijoihin, usein unohdettuihin, jotka ovat Suomessa sattuneet kirjoittamaan jotain fantastista tai peräti kauhua. Klassisin näistä on tietenkin artikkeli, jossa Hurtta paljastaa uransa suuremman bibliofiilisen löydön, Kosti Koskisen Ihmeellisen kuherruskuukauden. Koskiseen palataan vielä kolmannessa osassa, joka kerää pakinamaiset Kaapparin lokikirjasta -tekstit. Oikeastaan ne tuntuvat tässä yhteydessä paljon heppoisemmilta kuin ovatkaan, mutta vaikea niitä on kuvitella koottavaksi missään muussakaan yhteydessä. Sitä paitsi ne osittain täydentävät aiempia, laajempia tekstejä mukavasti.
Haamulinnan herra jakautuu kolmeen osaan. Niitä edeltää kuitenkin pitkä, alun perin Finnconissa pidetty puhe, jossa esitellään keräilijän unelma-antikvariaatti. Se on teksti, joka palaa mieleeni joka kerta, kun koluan divarin pölyisiä alahyllyjäni vähintään yksi polvi maassa (ei koskaan shortseja, neuvoo Hurtta).
Keräilijän näkökulma on vahvana muissakin teksteissä. Ensimmäinen osio kokoaa suomalaista kauhu- ja fantasiakirjallisuutta käsitteleviä, pitkiä artikkeleja. Joukossa on myös kirjan toinen jossain muualla kuin Portissa ilmestyneistä teksteistä, kotimaisen kauhukirjallisuuden historiaa raottava artikkeli, joka oli alan paras yleisesittely ennen kuin Nummelin kirjoitti definitiivisen teoksen aiheesta pari vuotta myöhemmin.
Toisessa osassa keskitytään kirjailijoihin, usein unohdettuihin, jotka ovat Suomessa sattuneet kirjoittamaan jotain fantastista tai peräti kauhua. Klassisin näistä on tietenkin artikkeli, jossa Hurtta paljastaa uransa suuremman bibliofiilisen löydön, Kosti Koskisen Ihmeellisen kuherruskuukauden. Koskiseen palataan vielä kolmannessa osassa, joka kerää pakinamaiset Kaapparin lokikirjasta -tekstit. Oikeastaan ne tuntuvat tässä yhteydessä paljon heppoisemmilta kuin ovatkaan, mutta vaikea niitä on kuvitella koottavaksi missään muussakaan yhteydessä. Sitä paitsi ne osittain täydentävät aiempia, laajempia tekstejä mukavasti.
Haamulinnan herra on kulttuuriteko, kuten sanonta kuuluu. Hurtta oli alallaan, niin genrekirjailijana kuin keräilijänä Suomen huippuja. Mutta koska hän toimi lähes koko ajan marginaalissa – tai vielä syrjemmässä – hän jäi tuntemattomaksi vähemmän esoteeriselle yleisölle. Toivottavasti tämä kirjajulkaisu nostaa hänet ainakin jokusen uudenkin lukijan näköpiiriin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti