Katsottua: helmikuu 2025

Ville Salminen: Kaunis Veera eli Ballaadi Saimaalta. Aarne Tarkas: Villin Pohjolan kulta.

Matti Jurvan ja Tatu Pekkarisen kupletti Kaunis Veera kääntyi ensin jälkimmäisen kirjoittamaksi näytelmäksi, sitten Ville Salmisen ohjaamaksi elokuvaksi (1950). Kepeä ja hyväntuulinen musiikkifarssi tiivistää kesäteatterin ja iltamalavojen hengen, mutta toisaalta tänä päivänä se on myös väistämättä vanhentunut. Tsaarinajan höyrylotjan miehistö tarvitsee uutta kahvinkeittäjää, kun edellinen ylpistyy voitettuaan ostetut kauneuskisat. Äijät päättävät etsiä mahdollisimman ruman uudeksi piiaksi ja löytävät kurarunnissa uitetun romanitytön, joka on paitsi oikeasti kaunis myös omiaan paossa. Romanit kuvataan eksoottisena kansana, jolla on kummat tapansa – ja jotka välttelevät työtä ja varastavat valkoisten lapsia. Veeran hahmo sentään kuvataan omanarvontuntoisena naisena, mikä piristää muuta tunkkaisuutta. Jos elokuvan pystyy näkemään oman aikansa peilinä, se on oikein mukava vaikkakin yhdentekevä viihdyttäjä. Kipparikvartetin esittämä musiikki on mainiota, ja hahmoissa on hyviä tyyppejä – niin kuin Unto Laakson laivamies, joka puhuu lähinnä wellerismeillä, Elsa Turakaisen hyperaktiivinen ruhtinatar tai Kaarlo Wilskan lipevä urkkija.

Jos Lapin kultaryntäyksissä olisi cosplayattu amerikkalaisia lännenelokuvia, olisi todellisuus voinut näyttää Aarne Tarkaksen Villin Pohjolan kullalta (1963). Villi Pohjola -sarjan toinen osa tuntee western-klišeet ja soveltaa niitä verrattain hyvin fantasialappilaiseen maisemaan. Aika ja paikka ovat silti tarkoituksellisen epämääräiset; autoja on vaikka hevosilla pääosin kuljetaankin, dollarit ovat käytössä, olut on Koffia, saamelaisia kohdataan... Mistään puhtaasta parodiasta ei kuitenkaan ole kyse, todennäköisemmin ihan aidosta lajityypin arvostuksesta, vaikkei myöskään erityisen totisesta yrityksestä. Parodia syntyy pikemminkin katsojan mielessä, jonka on vaikea hyväksyä tuttuja naamoja stetsonien alla.

Gabriele Salvatores: Minä en pelkää. Nanni Moretti: Pojan huone.

Olen sanonut ennenkin, että italialaisilla elokuvaohjaajilla on ilmiömäinen kyky tavoittaa lapsuus. Gabriele Salvatoresin Minä en pelkää (Io non ho paura, 2003) on rikoselokuva, mutta ensisijaisesti se käsittelee lapsuutta. Niccolo Amanitì kirjoitti romaaninsa pohjalta käsikirjoituksen, jossa 1970-luvun hurjia vuosia kuvataan 9-vuotiaan pojan näkökulmasta. Sattumalta hän löytää autiotalon raunioista maakuoppaan piilotetun pikkupojan. Hiljalleen paljastuu, että kotikylän aikuiset, myös päähenkilön vanhemmat, ovat osallisia kidnappaukseen ja kiristykseen. Kaveriporukassaan ulkopuolinen lapsi ystävystyy kaapatun kanssa, mikä tarkoittaa tietenkin etääntymistä omista vanhemmista. Kauheasta aiheestaan huolimatta Minä en pelkää on kaunis elokuva. Viljavina lainehtivat pellot tuntuvat välillä olevan päosassa, ja niihin piiloutuvat lapset salaisuuksineen vain poukkoilevia palasia luonnon kiertokulussa. Ihminen yrittää löytää itselleen merkitystä ja arvoa muiden kustannuksella ja kuitenkin lopulta on pelkkä kouristeleva häiriötekijä suurempien asioiden mittakaavassa. Samaan aikaan Salvatoresin elokuva tarjoaa yhden tehokkaimmista kauhukuvista modernissa elokuvassa. Kun katsojakaan ei vielä tiedä, mitä kuopassa on, on portaattainen paljastus mahdollisuuksineen hirvittävä – lapsuuden irrationaalisen kauhun katsojaan hetkellisesti palauttava. Lopetus puolestaan puhuttelee järkeä ja tiedostettua tunnetta. Lasta kohtaan tunnettu rakkaus saa ristiriitaisen todistuksen. Minä en pelkää on lähes mestariteos; se ei ehkä ihan yllä mestari tasolle mutta kovin lähelle sentään.

Entä sitten kun lasta ei ole... Nanni Morettin Pojan huone (La stanza del figlio, 2001) tarttuu vastakkaiseen tilanteeseensa. Psykoterapeutti-isän perhe menettää teini-ikäisen poikansa sukellusonnettomuudessa. Jotenkin pitäisi pärjätä. Lyhyillä, usein kahden ihmisen dialogin varaan rakentuvilla kohtauksilla syntyy selviämisen, pärjäämisen, yrittämisen kuva. Kuinka yhden puuttuminen, itsesyytökset, muiden laukaisemat muistot tuntuvat ja kuinka voimaton niiden edessä on. Moretti, joka esittää myös pääosan lapsensa menettävänä isänä, luo pienistä ja vähäeleisistä kohtauksista vahvan ja ennen kaikkea hallitun kokonaisuuden menetyksestä ja surun kanssa kamppailusta. Harkitut pienet eleet, tietoinen musiikin käyttö, toteava näytteleminen, kameran hitaat zuumaukset – kaikki hienoja osoituksia ohjaajan otteesta aiheeseen. Terapeutin ammatti mahdollistaa samoin monenlaisia peilipintoja – kuten myös Enon ja Clusterin kappale.