Katsottua: joulukuu 2022

Marvel Cinematic Universe

En ole pitkään aikaan raportoinut tänne katsomistani elokuvista. Se johtuu siitä, että minulla on ollut projekti käynnissä. Pitkän aikaa naureskelin, että pitänee joskus katsella kaikki Marvel-elokuvat – lähinnä siksi että olen suurin piirtein viimeinen joka niitä katselisi. Sitten iski masennus ja uupumus, ja äkkiä ajatus lapsuusnostalgiaan uppoamisesta alkoi tuntua hyvältä. Ei sillä, että yksikään Marvel-elokuva olisi minulle nostalginen. Ensimmäisen X-Menin näin tuoreeltaan lukioiässä mutta siinäpä se. Sen sijaan sarjakuvat ovat oleellinen osa lapsuuttani.

Ensimmäinen yllätys oli, miten älyttömän paljon Marvel-filmatisointeja onkaan. Enkä ollut tajunnut, etteivät ne kaikki suinkaan liity toisiinsa välttämättä mitenkään. Jonkinlaista priorisointia piti siis tehdä. Luonteva ratkaisu oli aluksi keskittyä Marvel Cinematic Universeen. Suurin osa elokuvista oli nähtävissä Disney+:ssa, joten suuria hankintojakaan ei tarvinnut tehdä. Tietysti jossain vaiheessa äkkäsin, että aiemmat 2000-luvun Hämähäkkimiehetkin kytkeytyvät jatkumoon, joten ne piti listata settiin.

Niinpä sitten olen syksyn aikana katsonut yli kolmekymmentä elokuvaa ja päälle vielä kourallisen sarjoja. Laatu on vaihtelevaa mutta pääosin ainakin tekniikka pelaa, ja vaikka tarinat toistavat itseään ja psykologia on saippuaoopperatasoa, yllättävän kiehtova kudelma elokuvista syntyy. Yksikään elokuva itsessään ei ole erityisen kummoinen (joskin joukkossa on oikeasti melko hyviäkin), mutta yhdessä niistä muodostuu jotain enemmän. Ihan niin kuin sarjakuvistakin kolmekymmentä vuotta sitten. Olin yllättynyt miten paljon nautin alkupään elokuvien katselusta ja pian huomasin ajatusteni palanneen samanlaiseen hypomaaniseen upotustilaan kuin kymmenvuotiaana.

Nyt saa hetkeksi riittää. Ehkä. Hyllyssä odottaa melkein samanlainen setti MCU:n ulkopuolisia Marvel-juttuja. Niitä voi onneksi katsella vähemmän ahmien ja kokonaisvaltaisesti. Välillä on sitä paitsi hyvä vähän hengähtääkin.

Stephen Daldry: Lukija. Tunnit

Kaksi Stephen Daldryn ohjaamaa elokuvaa, jotka saivat Oscarin parhaasta naispääosasta:

Lukija (The Reader, 2008) on takuuvarma laatudraama. Se näyttää hyvältä, on vaivaton katsoa ja käsittelee painokasta asiaa. Se onkin turhan taattu, laskelmoidun laadukas. Bernhard Schlinkin romaaniin perustuvassa Lukijassa koululaisnuorukainen ja reilusti vanhempi nainen rakastuvat 1950-luvun Saksassa. Heidän suhteensa oleelliseksi osaksi muodostuu klassikkokirjallisuus, jota poika lukee ääneen alttiille yleisölleen. Ja sitten kerrotaan natseista. Mikä olisikaan laadukkaampaa kuin nostalgia, epookki, natsit ja kielletty rakkaus. Kovin painokkaaksi elokuva ei valitettavasti kuitenkin koskaan kasva, vaikka raflaavia kertomuksia keskitysleireiltä kuullaan ja moraalikysymyksiä pyöritellään. Onneksi naispääosassa on uskomattoman intensiivinen Kate Winslet, joka kohottaa elokuvaa useamman piirun verran silmissäni.

Daldryn läpimurtoteos Tunnit (The Hours, 2002) sen sijaan on aidosti painokas ja emotionaalinen elokuva. Kolmea naista ja kolmea aikakautta limittäin seuraavaa tarinaa nivoo yhteen Virginia Woolfin romaani Rouva Dalloway. Woolf itse on yksi päähenkilöistä, Nicole Kidmanin syystä palkitusti esittämänä. Michael Cunninghamin romaaniin perustuva elokuva käsittelee sellaisia teemoja kuin väsymistä, menetystä, luopumista mutta myös esimerkiksi homoseksuaalisuutta. Siinä on apeaa jylhyyttä mitä korostaa entisestään kalsea värimaailma ja Philip Glassin vellova musiikki. Kaikessa alakuloisuudessaan ja pirstaleisessa rakenteessaankin Tunnit virtaa koko ajan kauniisti kohti päätöstään, jossa on vääjäämättömyyden tunnetta.

James Wong: Final Destination – Viimeinen määränpää. David R. Ellis: Final Destination 2 – Viimeinen määränpää. James Wong: Final Destination 3 – Viimeinen määränpää

Final Destination on elokuvasarja, joka minun olisi periaatteessa pitänyt nähdä tuoreeltaan. Se ilmeistyi juuri sellaiseen aikaan, Screamin aloittaman kauhubuumin loppuliepeillä. Mutta ei, en ollut nähnyt ainuttakaan osaa tätä ennen.

James Wongin ohjaama ja muutenkin X-Files-tyyppien työstämä ykkösosa (2000) kertoo teinijoukosta, joka lähtee lennolle Pariisiin. Alusta asti tyrkytetään pahaenteistä numerosymboliikkaa ja lukiotason korkeakirjallisia ja elokuvallisia viittauksia sekä muistutetaan lentämisen riskeistä. Pieni joukko oppilaita poistetaan koneesta, kun eräs heistä ennustaa sen räjähtävän. Niin kuin käykin ja selvänäkijästä tulee yhteisön paariaa. Ainekset psykologiseen draamaan? Ei vaan yliluonnolliseen teinislasheriin! Koneesta jäänyt joukko huijasi kuolemaa, joka on nyt heidän perässään korjatakseen tilanteen. Juonihan on typerä mutta siinä on hauskaa leikkisyyttä ja kuolintavoissa kekseliäisyyttä.

David R. Ellisin ohjaamassa kakkososassa (2003) on uudet teinit ja uudet uhat mutta muuten lähinnä lisää sitä samaa kuin edeltäjässäänkin. Tarina on yhtä pöljä ja täynnä aukkoja, mutta väkeä kuolee mielikuvituksellisin tavoin (alun liikennekaaoskin on oikein nautittava) ja koko hommassa on pelin makua: arvaa mikä potentiaalisista uhista lopulta nasahtaa maaliinsa.

Wong palasi ohjaksiin kolmannessa osassa (2006). Sitä samaa, jep – mutta huvipuistossa! Valitettavasti vain alkujakson verran. Elokuva on kaikin puolin heikompi kuin edelliset mutta ei nolostuttavan paljon heikompi. Vaikka onhan se tyhmää, että näyt on vaihdettu valokuviin.

Jatko-osia olisi lisääkin, kuudes osa tuloillaan, mutta eiköhän tämä riitä toistaiseksi.

Paco Plaza: Romasanta. Jaume Balagueró: Nimetön

Espanjalais–italialais–brittiläinen yhteistyö mutta amerikkalaisen Brian Yuznan osatuottama, Espanjaan sijoittuva mutta englanninkielinen, ja Paco Plazan ohjaama Romasanta (2004) alkaa historiallisena sarjamurhaajaelokuvana. 1850-luvun Espanjassa pikkukylästä katoilee väkeä ja osaa löytyy hengiltä raadeltuina. Aluksi teoista syytetään seudulla liikkuvia susia, mutta pian katsojalle käy selväksi, että syyllinen on kummallisen kaksijakoisesti käyttäytyvä mies, jolla on selvästi väkivaltaisia taipumuksia ja viehtymys vaimonsa siskoon. Tarinaan kuuluu myös miestä jahtaava mielipuolen oloinen heppu ja esoteerista apua hyödyntävä rikostutkija. Kaikki hyvin: kiinnostava asetelma, komea ulkoasu ja vahva tunnelma (takakannen sanoin "taiteellisen goottista"). Valitettavasti jo elokuvan alaotsikko ja alun alleviivaavat susikuvat ohjaavat katsojan ajatusten suuntaa – ihmissusistahan tässä on kyse. Toki tarinassa on kierrettä moneen suuntaan, mutta paljastus on kuin jos ensimmäisen Star Warsin alkuteksteissä olisi kerrottu Darth Vaderin etsivän lapsiaan. Romasantan tarina perustuu tositapaukseen, Espanjan ensimmäiseen tunnettuun sarjamurhaajan, joka poti lykantropiaa ja teki uhriensa rasvasta saippuaa. Julian Sandsin pääosassa on herkkävireisyyttä.

Jaume Balaguerón Nimetön (Los sin nombre, 1999) perustuu Ramsey Campbellin romaaniin (suom. Nimetön painajainen). Siinä nainen, joka on luullut tyttärensä tulleen julmasti murhatuksi, saakin puhelinsoiton joltakulta, joka väittää olevansa tämä tytär. Hän saa avuksi asian selvittämiseen virkaheiton poliisin ja roskasenttarin. Alkaa näyttää siltä, että jäljet johtavat esoteeriseen kulttiin. Tyylillisesti elokuvassa eräänlaista rosoista eleganssia: sen tiukasti rajatuissa kylmäsävyisissä kuvissa, nykivässä kerronnassa ja vähäeleisessä äänimaailmassa. Nimetön hoippuu koko ajan sillä rajalla, aikooko se olla kauhuelokuva vai ei. Sellaiseksi siinä on kylliksi groteskiutta ja tunnelmaa, mutta se malttaa pidätellä täysiä tehoja aivan loppuun saakka.

Paul Verhoeven: Gestapon vihollinen numero 1. Zwartboek

Kaksi Paul Verhoevenin toiseen maailmansotaan sijoittuvaa elokuvaa, jotka selvästi on veistetty samasta puusta:

Verhoevenin varhainen Gestapon vihollinen numero 1 (Soldaat van Oranje, 1977) oli aikanaan Alankomaiden kallein elokuva. Se seuraa opiskelijatoveruksia, jotka joutuvat maailmansodan vietäväksi kukin tahollaan; oli se sitten vastarintaliike, brittiarmeija tai natsien rivit. Rintamalla ei kuitenkaan olla, vaan lajityyppi on pikemminkin vakoilutrilleri Verhoevenille sota ei ole ylevä seikkailu tai tausta pasifistisille ajatuksille. Hänen näkökulmansa on tavallisen ihmisen, joka yrittää selvitä sillä mitä tarjolla on. Eeppisten mittasuhteiden sijasta (vaikka onhan elokuvassa polveilua vaikka kuinka) elokuva luottaa yksittäisiin vahvoihin kohtauksiin, moniulotteisiin hahmoihin ja hirtehiseen huumoriin, joka tuntuu yhtä aikaa vieraalta ja hyvin viehättävältä. Keskushenkilöä esittävä Rutger Hauer antaa muistutuksen, miten hyvä näyttelijä hän olikaan, vaikka Amerikassa päätyikin useimmiten roskaroistoksi. Gestapon vihollinen osoittaa myös, miten taitava ohjaaja Verhoeven oli ennen kuin Hollywood opetti hänelle alleviivatumman tyylin.

Verhoeven palasi Hollywoodista kotikulmille vuonna 2006 jälleen Alankomaiden kalleimmalla elokuvalla. Zwartboek on sekin sotaelokuva, jossa pääosin liikutaan rintamalinjojen välissä varsinaisten taistelujen sijaan. Tarina kertoo juutalaisnaisesta, joka pelastautuu natseilta, ryhtyy vastarintaliikkeen vakoojaksi mutta jonka asema ei suinkaan ole pysyvä. Epookkitrilleri on sujuvaa ja erittäin viihdyttävää. Hollywood on opettanut ohjaajalle, kuinka tarinaa kuljetetaan näennäisen vaivattomasti ja sopivissa kohdin oikeista tunnenaruista vedellen. Väkivalta on riittävän brutaalia, alastomuudessa ei kursailla ja juonenkäänteet ovat alituisia. Eivätkä hyvikset aina ole kovin hyviä tai pahikset niin pahoja, mikä tietysti ei ole mikään uusi huomio mutta paikallaan mainita. Zwartboekissa ei oikeastaan ole mitään erityistä (joskin hollantilaisittain ehkä onkin), mutta sen perusvarmuus ja ammattitaidon kova taso saavat sen tuntumaan paremmalta kuin se lieneekään.

Benny Chan Muk-Sing: Big Bullet. Tsui Hark: Zu Warriors

Benny Chan Muk-Singin Big Bullet (Chong feng dui nu huo jie tou, 1996) on variaatio yhdestä moderneista perustarinoista: Sopeutumaton huippupoliisi siirretään syrjään kutsumuksensa ääreltä mutta saa tilaisuuden todistaa kuntoisuutensa, kun vastaan asettuu muuten ylivoimainen rikollinen. Lau Ching-wanin esittämä poliisi siirretään vakavien rikosten osastolta autopoliisiksi, mutta hänen ryhmänsä sekaantuu sattumalta Mato Valtosen näköisen roiston ja hänen ysärikamujensa juoneen. Ryhmä on perinteinen kokoonpano, kuin Ryhmä Hausta: sääntöfriikki, nörtti, vanhus, nainen. Kaikkia klišeitä kuitenkin käsitellään inhimillisesti: hahmot eivät ehkä ole ihan kokonaisia ihmisiä mutta ainakin paljon enemmän kuin pelkkiä tyyppejä. Tulitaisteluissa on voimaa ja nopeutta, veri ja irtojäsenet lentelevät, kamera pyörii ja kolarit näytetään monesta kuvakulmasta – ollaan siis hongkongtoiminnan ydinasioiden parissa. Big Bullet ei ole mikään merkkiteos mutta tasaisen laadukas ja sellaisenaan nautittava.

Tsui Harkin Zu Warriors (Shǔ shān zhuàn, 2001) on sitten jotain ihan muuta. Taivaan ja maan välissä sijaitsee Zu-vuoristo, jonka puolijumalaiset klaanit suojelevat maailmaa pahuudelta, jota edustaa Mordo-niminen olevainen. Alussa ei paljon tarinaa selitellä, vaan välittömästi lähdetään digitaaliefektoituun taisteluun, jossa on turha yrittää saada järkeä mihinkään – tyyli ja visuaalisuus on kaikki kaikessa. Sama tykitys jatkuu läpi elokuvan: aivan kuin katselisi kaksikymmentä vuotta myöhemmän supersankarielokuvan pelkkää lopputaistelua ilman tylsiä kohtia. Paljon on mystisiä hahmoja ja tapahtumia, universumin voimia pyöritellään mennen tullen ja cgi hengittää yllättävän kauniisti. Mistään meikäläisittäin perinteisestä rytmistä ei ole tietoakaan, mutta alati virtaava kuvan ja tarinan vuo vie mukanaan silti.