Pauli Kurkirinne (toim.): Lehdistö ja kirjallisuus. Kuopio 1989: Kuopion kaupunginhallitus. 80 s. Snellman-instituutin B-sarja 15.
Rannalle pitäisi kuulemma valita kevyttä luettavaa. Näin tein; eipä tässä ollut kuin 80 sivua.
Pauli Kurkirinteen toimittama Lehdistö ja kirjallisuus on Snellman-instituutin vihkosarjassa vuonna 1989 ilmestynyt kokoelma, jonka sisältö rakentuu edellisvuonna järjestetyn seminaarin alustusten varaan. Näkökulmia on monenlaisia: on historiallisia katsauksia Suomen lehdistöön (Anto Leikola), sanomalehtien kaunokirjalliseen sisältöön (Päiviö Tommila) ja kirjallisuuskritiikkiin (Kai Laitinen, Pirkko Leino-Kaukiainen); on kritiikin merkityksen ja luonteen pohdintaa (Suvi Ahola, Elina Karjalainen, Lars Hamberg); on pistoja esimerkiksi työväenlehdistön historiaan (Heikki Mikko Viitala) ja lehtikielen kehitykseen (Esko Koivusalo).
Kokoelma on tietysti vain pintaraapaisu ja eräiltä osin kolmessakymmenessä vuodessa vanhentunut, mutta moni teksteistä on edelleen kiintoisaa ja aivan validia luettavaa. Itsessäni ainakin heräsi mielenkiinto pureutua syvemmin pariinkin aiheeseen. Lisäksi Kai Laitisen itselleen 1940-luvulla laatima, kritiikissä kiellettyjen ilmausten lista on edelleen ajankohtainen: kirpeä, riipaiseva, vavahduttavan aito, runottarien siipien havina, syvällä rintaäänellä, elonkerainen.
Pauli Kurkirinteen toimittama Lehdistö ja kirjallisuus on Snellman-instituutin vihkosarjassa vuonna 1989 ilmestynyt kokoelma, jonka sisältö rakentuu edellisvuonna järjestetyn seminaarin alustusten varaan. Näkökulmia on monenlaisia: on historiallisia katsauksia Suomen lehdistöön (Anto Leikola), sanomalehtien kaunokirjalliseen sisältöön (Päiviö Tommila) ja kirjallisuuskritiikkiin (Kai Laitinen, Pirkko Leino-Kaukiainen); on kritiikin merkityksen ja luonteen pohdintaa (Suvi Ahola, Elina Karjalainen, Lars Hamberg); on pistoja esimerkiksi työväenlehdistön historiaan (Heikki Mikko Viitala) ja lehtikielen kehitykseen (Esko Koivusalo).
Kokoelma on tietysti vain pintaraapaisu ja eräiltä osin kolmessakymmenessä vuodessa vanhentunut, mutta moni teksteistä on edelleen kiintoisaa ja aivan validia luettavaa. Itsessäni ainakin heräsi mielenkiinto pureutua syvemmin pariinkin aiheeseen. Lisäksi Kai Laitisen itselleen 1940-luvulla laatima, kritiikissä kiellettyjen ilmausten lista on edelleen ajankohtainen: kirpeä, riipaiseva, vavahduttavan aito, runottarien siipien havina, syvällä rintaäänellä, elonkerainen.
Bibliophilos. Helsinki 1986, 1987, 1992: Bibliofiilien seura.
Koronaa potiessa voi lukea vaikkapa Bibliophiloksen vuosikertoja.
1986 oli lehdelle Jarl Pousarin päätoimittaja-ajan perusvuosi. Numerot eivät ole kovin laajoja, mutta sisältö niissä on tiukkaa asiaa. Painotus on selvästi vanhassa kirjallisuudessa ja muutenkin historiallisissa aiheissa. Kaunokirjallisuutta ei oikeastaan käsitellä lainkaan, mikä on valtaisa ero nyky-Bibliophilokseen.
Mielenkiintoinen sivuhuomio: Osmo Ikolan artikkeli suomalaisen Raamatun vaiheista on julkaistu alun perin Opettaja-lehdessä. Hankala kuvitella 2000-luvun Opettajaan mitään vähääkään sivistykseltä haisevaa sisältöä.
1986 oli lehdelle Jarl Pousarin päätoimittaja-ajan perusvuosi. Numerot eivät ole kovin laajoja, mutta sisältö niissä on tiukkaa asiaa. Painotus on selvästi vanhassa kirjallisuudessa ja muutenkin historiallisissa aiheissa. Kaunokirjallisuutta ei oikeastaan käsitellä lainkaan, mikä on valtaisa ero nyky-Bibliophilokseen.
Mielenkiintoinen sivuhuomio: Osmo Ikolan artikkeli suomalaisen Raamatun vaiheista on julkaistu alun perin Opettaja-lehdessä. Hankala kuvitella 2000-luvun Opettajaan mitään vähääkään sivistykseltä haisevaa sisältöä.
Vuonna 1988 suomalainen kirja täytti 500 vuotta ja Bibliofiilien seurakin 30. Itsestäänselvyys oli, että Bibliophilos juhlistaisi kumpaakin tasalukua. Vuoden kaksi ensimmäistä numeroa ovat perusvarmoja lehtiä, joiden sisällöstä on nostettava esiin ehdottomasti J. Vallinkosken, alun perin 1948 ilmestynyt laaja artikkeli suomalaisten väitöskirjojen vaiheista.
Suurimmat paukut oli kuitenkin ladattu vuoden viimeiseen lehteen, tuplanumeroon. Se sisältää kirjan verran asiaa juhlavuosien aiheiden ympäriltä. On puhetta niin kirjan kulttuuriperinnöstä kuin sen tulevaisuudennäkymistä visuaalisen kulttuurin keskellä (ei mitään uutta siis 34 vuoteen), on erilaisten kokoelmien, keräilykohteiden ja kirjastojen esittelyjä, on kertomuksia kirjanmetsästyksestä. Se on mainio kokoelma kirjakirjallisuutta ja sellaisenaan arvokas.
Suurimmat paukut oli kuitenkin ladattu vuoden viimeiseen lehteen, tuplanumeroon. Se sisältää kirjan verran asiaa juhlavuosien aiheiden ympäriltä. On puhetta niin kirjan kulttuuriperinnöstä kuin sen tulevaisuudennäkymistä visuaalisen kulttuurin keskellä (ei mitään uutta siis 34 vuoteen), on erilaisten kokoelmien, keräilykohteiden ja kirjastojen esittelyjä, on kertomuksia kirjanmetsästyksestä. Se on mainio kokoelma kirjakirjallisuutta ja sellaisenaan arvokas.
Juhani Aromäen päätoimittajakaudella Bibliophilos alkoi muuttua monipuolisempaan, sanoisinko vähemmän elitistiseen suuntaan. Vuoden 1992 lehdissä on kyllä oppineita artikkeleita vaikkapa Helsingin yliopiston kirjaston Slavonica-kokoelmasta ja listataan innolla vanhaa Fennicaa, mutta yhtä lailla mukana on populaarimpaa keräilyn iloa niin keittokirjoista kuin exlibriksistä. Maininnan vuoden sisällöstä ansaitsevat ainakin Jukka Sarjalan artikkeli kirjallisuuden ja urheilun suomalaisista risteyskohdista, Anna Perälän katsaus kotimaisen kirjapainon varhaisvuosiin sekä ykkösnumeron moninainen E. J. Ellilän muistelu.
Arthur Conan Doyle: The Case for Spirit Photography. 2019: The Project Gutenberg. – Ilmestyi alun perin 1923.
Arthur Conan Doyle muistettaneen Sherlock Holmesin lisäksi nykyään lähinnä hänen myöhäisvuosiensa spiritismi-innostuksesta. Hänen kaunokirjallinen tuotantonsa väheni selvästi noihin aikoihin, mutta kirjoittaminen ei kuitenkaan ollut lakannut. Kertomusten sijasta Doyle kirjoitti valtaisan määrän artikkeleita, pamfletteja ja tietokirjoja henkimaailmasta.
Yksi näistä on The Case for Spirit Photography vuodelta 1923. Se on vastine syytöksille, joita paranormaalien ilmiöiden tutkija Harry Price esitti henkivalokuvaaja William Hopea kohtaan. Hope, joka kuului niin sanottuun Crewen piiriin, otti vuosikausia valokuvia, joihin varsinaisen kohteen lisäksi päätyi myös väitettyjä henkiolentoja. Useimmiten nämä tunnistettiin kuolleiksi läheisiksi. Price puolestaan todisti merkittyjen valokuvauslevyjen avulla, että Hope huijasi. Tämä sai kilpailevan järjestön, jonka hallitukseen Doylekin kuului, puolustuskannalle.
Kirjasessaan Doyle monin esimerkein ja todistajalausunnoin yrittää perustella vakaumustaan Hopen kykyjen aitoudesta. Varmasti iso osa siitä on oikeaa halua uskoa, aitoa ihmettelyä selittämättömältä tuntuvan ilmiön edessä. Toisaalta moni Doylen argumentti perustuu hänen kunniakäsitykseensä: ei ole mahdollista, että herrasmies huijaisi. Lisäksi hänen tekstissään kuuluu poteroonsa kaivautuneen aktiivin uho – Pricen ja Doylen yhdistykset olivat periaatteen tasolla toisiaan vastaan, minkä vuoksi vastapuoli ei koskaan lähtökohtaisesti voinut olla oikeassa.
Yksi näistä on The Case for Spirit Photography vuodelta 1923. Se on vastine syytöksille, joita paranormaalien ilmiöiden tutkija Harry Price esitti henkivalokuvaaja William Hopea kohtaan. Hope, joka kuului niin sanottuun Crewen piiriin, otti vuosikausia valokuvia, joihin varsinaisen kohteen lisäksi päätyi myös väitettyjä henkiolentoja. Useimmiten nämä tunnistettiin kuolleiksi läheisiksi. Price puolestaan todisti merkittyjen valokuvauslevyjen avulla, että Hope huijasi. Tämä sai kilpailevan järjestön, jonka hallitukseen Doylekin kuului, puolustuskannalle.
Kirjasessaan Doyle monin esimerkein ja todistajalausunnoin yrittää perustella vakaumustaan Hopen kykyjen aitoudesta. Varmasti iso osa siitä on oikeaa halua uskoa, aitoa ihmettelyä selittämättömältä tuntuvan ilmiön edessä. Toisaalta moni Doylen argumentti perustuu hänen kunniakäsitykseensä: ei ole mahdollista, että herrasmies huijaisi. Lisäksi hänen tekstissään kuuluu poteroonsa kaivautuneen aktiivin uho – Pricen ja Doylen yhdistykset olivat periaatteen tasolla toisiaan vastaan, minkä vuoksi vastapuoli ei koskaan lähtökohtaisesti voinut olla oikeassa.
Jeff Conner: Stephen King Goes to Hollywood. A Lavishly Illustrated Guide to All the Films Based on Stephen King's Fiction. New York 1987: New American Library. 144 s.
Jeff Connerin Stephen King Goes to Hollywood tuntuu ensisilmäykseltä lähinnä turhalta kuriositeetilta. Vuonna 1987 ilmestynyt kirja ei ole millään tavoin ajantasainen, ja runsas kuvitus ennakoi lähinnä pintapuolista rapsuttelua ja rahastusta.
Vaan eipä se aivan turhanpäiväinen teos olekaan. Conner esittelee kaikki kirjoitusajankohtaan mennessä tehdyt King-filmatisoinnit, joita on yhteensä 13 kokopitkää ja lisäksi muutama lyhyt. Hän ei tyydy vain juoniselostuksiin ja muutamiin huvittaviin anekdootteihin kuvauksista, niin kuin tällaisten kirjojen tapana niin usein on. Connerin esittelyt ovat kepeitä pienoisesseitä, joissa kronikoinnin lisäksi on myös hieman tarkkasilmäistä kritiikkiä sekä elokuvateollisuuden käytänteiden taustoitusta.
Oikeastaan Stephen King Goes to Hollywoodin ajoitus kääntyy nykynäkökulmasta sen vahvuudeksi. Kymmenet ja kymmenet King -sovitukset ovat turruttaneet katsojat, mutta kolmentoista ensimmäisen filmin kokonaisuus on vielä käsitettävissä.
Martti Innanen: Seikkailu viitakossa. Helsinki 1963: Otava. 93 s. Kuv.
Martti "Huuhaa" Innasen Seikkailu viitakossa (Otava 1967) saattaa olla himoittu keräilykohde, mutta on se myös onnettoman kehno. Seikkailu viitakossa on kokoelma kertomuksia, joita voisi kai luonnehtia genreparodioiksi. Niissä käydään läpi Afrikkaan sijoittuva seikkailutarina, melodramaattinen romanssi, länkkäri ja aikamatkustus.
Mistään erityisen oivaltavasta parodiasta ei ole kyse. Jos kasiluokkalainen palauttaisi samanlaista tekstiä minulle arvosteltavaksi, sanoisin että kliseitä on käytetty ansiokkaasti enkä siltikään antaisi kovin kummoista numeroa. Tarinat tosiaan käyvät läpi ilmiselvimmät genrekliseet, ja huumori muodostuu lähinnä kevyen murteellisesta kielestä, hassuista nimistä ja nykynäkökulmasta katsottuna epäkorrekteista vähemmistökuvauksista. Hauskaksi on varmaankin tarkoitettu myös lapsellinen (ei siis naivistinen, mitä lajia Innanen sittemmin menestyksekkäästi harrasti) kuvitus.
Mistään erityisen oivaltavasta parodiasta ei ole kyse. Jos kasiluokkalainen palauttaisi samanlaista tekstiä minulle arvosteltavaksi, sanoisin että kliseitä on käytetty ansiokkaasti enkä siltikään antaisi kovin kummoista numeroa. Tarinat tosiaan käyvät läpi ilmiselvimmät genrekliseet, ja huumori muodostuu lähinnä kevyen murteellisesta kielestä, hassuista nimistä ja nykynäkökulmasta katsottuna epäkorrekteista vähemmistökuvauksista. Hauskaksi on varmaankin tarkoitettu myös lapsellinen (ei siis naivistinen, mitä lajia Innanen sittemmin menestyksekkäästi harrasti) kuvitus.
Arthur Conan Doyle: The Coming of the Fairies. 2019: The Project Gutenberg. – Ilmestyi alun perin 1922.
Arthur Conan Doylen spiritismivuosien ehdottomasti kuuluisimmaksi jäänyt tapaus sattui 1920-luvun alussa. Tuolloin julkisuuteen nousi kaksi valokuvaa, joissa väitettiin näkyvän oikeita keijuja. Kuvat oli ottanut jo muutamaa vuotta aiemmin kaksi lasta, tuolloin 9- ja 17-vuotiaat. Kun asiasta nousi kohu, he ottivat kolme uutta keijukuvaa.
Näiden niin sanottujen Cottingleyn keijujen tapausta nostivat esiin Doyle ja teosofi E. L. Gardner. Herrat ja heidän tukijansa olivat vakuuttuneita valokuvien aitoudesta, kun taas suurelle yleisölle ihmeellisintä taisi olla, miten aikuiset miehet olivat niin helposti höynäytettävissä. Vuonna 1922 Doyle kirjoitti, tai oikeammin toimitti, kirjasen nimeltä The Coming of the Fairies, jossa hän käy tapausta läpi. Kirja sisältää Doylen ja Gardnerin kirjeenvaihtoa tapauksen alkuvaiheista, pari Doylen The Strand -lehdessä julkaisemaa artikkelia aiheesta, Gardnerin varhaisemman keijuja käsittelevän lehtikirjoituksen sekä runsaasti muiden ihmisten kertomuksia kohtaamisistaan keijujen ja muun metsien pikkuväen kanssa. Tilausta keiju-uskoon tuntuu todella olleen.
Vasta vuonna 1983 tuolloin jo ikääntyneet alkuperäisten valokuvien ottajat myönsivät huijanneensa ja tekaisseensa valokuvat. He kuitenkin pitivät loppuun asti kiinni siitä, että vaikka kuvat olivat väärennettyjä, he todella olivat nähneet keijut.
Näiden niin sanottujen Cottingleyn keijujen tapausta nostivat esiin Doyle ja teosofi E. L. Gardner. Herrat ja heidän tukijansa olivat vakuuttuneita valokuvien aitoudesta, kun taas suurelle yleisölle ihmeellisintä taisi olla, miten aikuiset miehet olivat niin helposti höynäytettävissä. Vuonna 1922 Doyle kirjoitti, tai oikeammin toimitti, kirjasen nimeltä The Coming of the Fairies, jossa hän käy tapausta läpi. Kirja sisältää Doylen ja Gardnerin kirjeenvaihtoa tapauksen alkuvaiheista, pari Doylen The Strand -lehdessä julkaisemaa artikkelia aiheesta, Gardnerin varhaisemman keijuja käsittelevän lehtikirjoituksen sekä runsaasti muiden ihmisten kertomuksia kohtaamisistaan keijujen ja muun metsien pikkuväen kanssa. Tilausta keiju-uskoon tuntuu todella olleen.
Vasta vuonna 1983 tuolloin jo ikääntyneet alkuperäisten valokuvien ottajat myönsivät huijanneensa ja tekaisseensa valokuvat. He kuitenkin pitivät loppuun asti kiinni siitä, että vaikka kuvat olivat väärennettyjä, he todella olivat nähneet keijut.
Arthur Conan Doyle: A Visit to Three Fronts. Flimpses of the British, Italian and French Lines. 2006: The Project Gutenberg. – Ilmestyi alun perin 1916.
Kaiken muun lisäksi Arthur Conan Doyle oli tuottelias sotakirjailija. Ei välttämättä sillä tavalla, että hän olisi kirjoittanut sotaan sijoittuvaa fiktiota, vaikka kyllä sitäkin on, varsinkin Napoleonin sotiin ajoittuvaa. Kuitenkin suurimman antinsa tällä kentällä Conan Doyle antoi erilaisten päivänpolttavien aiheiden ja lähimenneisyyden kommentoijana ja raportoijana. Hän kävi läpi niin buurisotaa (johon itsekin osallistui sotasairaaloineen) kuin ensimmäistä maailmansotaa (johon hän yritti yli viisikymppisenä värväytyä).
A Visit to Three Fronts muodostuu kolmesta Doylen artikkelista, jotka ilmestyivät alun perin The Daily Chroniclessa samana vuonna. Niissä hän raportoi tunnelmia ja vaikutelmia niin brittien, italialaisten kuin ranskalaistenkin rintamalta. Hän käy tutustumassa aivan taisteluhautoja myöten, ei vain upseerimessissä aterioimassa. Doylen tyyli on tietysti propagandistinen mutta nimenomaan sanan parhaassa merkityksessä. Hän korostaa sotilaiden urheutta ja taistelukykyä (ja tyyliinsä kuvailee useita yksilöitä melkein eroottisen tarkasti) ja vahvistaa kotirintaman luottamusta mutta antaa kunniaa myös vastustajalle ilman turhia mustamaalauksia.
Toisaalta Doylen rintamakatsauksia voi lukea myös melkein matkakirjallisuutena. Niin vaikuttavasti ja runollisestikin hän kertoo vaikutelmistaan tuhoutuneessa Ypresissä tai kuvaa maisemia, jotka linjojen takaa aukeavat. Ylipäänsä Doylen tekstiä leimaa sodan aiheuttama innostus, joka tosin muutaman vuoden päästä oli muuttunut pettymykseksi ja katkeruudeksikin, kun hän oli menettänyt sekä poikansa että veljensä rintamalle.
A Visit to Three Fronts muodostuu kolmesta Doylen artikkelista, jotka ilmestyivät alun perin The Daily Chroniclessa samana vuonna. Niissä hän raportoi tunnelmia ja vaikutelmia niin brittien, italialaisten kuin ranskalaistenkin rintamalta. Hän käy tutustumassa aivan taisteluhautoja myöten, ei vain upseerimessissä aterioimassa. Doylen tyyli on tietysti propagandistinen mutta nimenomaan sanan parhaassa merkityksessä. Hän korostaa sotilaiden urheutta ja taistelukykyä (ja tyyliinsä kuvailee useita yksilöitä melkein eroottisen tarkasti) ja vahvistaa kotirintaman luottamusta mutta antaa kunniaa myös vastustajalle ilman turhia mustamaalauksia.
Toisaalta Doylen rintamakatsauksia voi lukea myös melkein matkakirjallisuutena. Niin vaikuttavasti ja runollisestikin hän kertoo vaikutelmistaan tuhoutuneessa Ypresissä tai kuvaa maisemia, jotka linjojen takaa aukeavat. Ylipäänsä Doylen tekstiä leimaa sodan aiheuttama innostus, joka tosin muutaman vuoden päästä oli muuttunut pettymykseksi ja katkeruudeksikin, kun hän oli menettänyt sekä poikansa että veljensä rintamalle.
K. J. Gummerus: Vanhan pastorin muistelmia. Jyväskylä 1898: K. J. Gummerus. 240 s.
K. J. Gummerus muistetaan parhaiten kustantajana, mutta hän ansaitsi myös itse kirjailijana kannuksiaan. Vanhan pastorin muistelmia oli hänen viimeinen teoksensa, julkaistu hänen kuolemaansa seuraavana vuonna. Se on novellikokoelma, jonka kertomuksia sitoo löyhästi yhteen nimihenkilö, vanha pastori joka paitsi toimii kertojana myös osallistuu tapahtumiin, joskus enemmän ja joskus hyvin nimellisesti.
Gummeruksen proosa on kristillisen eetoksen läpäisemää. Usein se näkyy novellien moralistisuutena. Moni kertomuksista onkin varoittava esimerkki synninteon seuraamuksista. Sävy on yleensä pateettinen, huumoria on mukana vain harvoin. Silti Gummeruksen tekstissä on viehätyksensä. Oma erityispiirteensä Vanhan pastorin muistelmissa on se, että moni kertomuksista lähenee paikoin genrekirjallisuutta. Uhalla on selvästi kauhukertomus, vaikka sen yliluonnolliset elementit saavatkin maallisen selityksen lopuksi. Rikoskirjallisuuteen kallellaan on parikin novellia, ja useisiin sisäiskertomuksiin rakentuva Entisen vanhan palvelijan salaisuus muistuttaa historiallista kertomusta.
Syyttä suotta kokoelman keskipaikkeilla on liuta lyhyitä vinjettimäisiä uskonnollisia tarinoita, jotka muistuttavat enemmän saarnaa kuin novellia. On täysin lukijasta kiinni, onnistuvatko ne puhuttelemaan vai eivät.
Gummeruksen proosa on kristillisen eetoksen läpäisemää. Usein se näkyy novellien moralistisuutena. Moni kertomuksista onkin varoittava esimerkki synninteon seuraamuksista. Sävy on yleensä pateettinen, huumoria on mukana vain harvoin. Silti Gummeruksen tekstissä on viehätyksensä. Oma erityispiirteensä Vanhan pastorin muistelmissa on se, että moni kertomuksista lähenee paikoin genrekirjallisuutta. Uhalla on selvästi kauhukertomus, vaikka sen yliluonnolliset elementit saavatkin maallisen selityksen lopuksi. Rikoskirjallisuuteen kallellaan on parikin novellia, ja useisiin sisäiskertomuksiin rakentuva Entisen vanhan palvelijan salaisuus muistuttaa historiallista kertomusta.
Syyttä suotta kokoelman keskipaikkeilla on liuta lyhyitä vinjettimäisiä uskonnollisia tarinoita, jotka muistuttavat enemmän saarnaa kuin novellia. On täysin lukijasta kiinni, onnistuvatko ne puhuttelemaan vai eivät.
Konrad Lehtimäki: Kuolema. Novelleja. Helsinki 1915: Otava. 166 s.
Kaikista kotimaisen kirjallisuuden ääri-ihmisistä tunnen outoa lukkarinrakkautta Konrad Lehtimäkeä kohtaan. Monipuolinen kulttuurimies oli kirjailijana suorastaan groteskin tyly. Hänen toinen novellikokoelmansa, Kuolema, on nimensä mukainen. Sen kymmenestä kertomuksesta (viimeiset kaksi on yhden yhteisen otsikon alla) jokainen käsittelee kuolemaa.
Joskus kuolema esitetään raa'an irvokkaasti, kuten aloitusnovellin Isä kuvauksessa, kuinka sudet raatelevat taaperon kappaleiksi. Joskus kuoleman lähestyminen on tarinan fokuksessa, kuten Jouluyössä jossa sängyn omana makaava mies kuuntele ullakkokerroksessa kuolevan vauvan ääniä. Kolme viimeistä kertomusta keskittyvät nekin kuoleman odotukseen, ensin elävältä hautaamisen muodossa, sitten suunnitellun itsemurhan.
Aika on ehkä mennyt Lehtimäen ohitse, jos se koskaan on hänen luonaan ollutkaan. Jotain sanomattoman kiehtovaa hänen armottomassa maailmankuvassaan kuitenkin on.
Joskus kuolema esitetään raa'an irvokkaasti, kuten aloitusnovellin Isä kuvauksessa, kuinka sudet raatelevat taaperon kappaleiksi. Joskus kuoleman lähestyminen on tarinan fokuksessa, kuten Jouluyössä jossa sängyn omana makaava mies kuuntele ullakkokerroksessa kuolevan vauvan ääniä. Kolme viimeistä kertomusta keskittyvät nekin kuoleman odotukseen, ensin elävältä hautaamisen muodossa, sitten suunnitellun itsemurhan.
Aika on ehkä mennyt Lehtimäen ohitse, jos se koskaan on hänen luonaan ollutkaan. Jotain sanomattoman kiehtovaa hänen armottomassa maailmankuvassaan kuitenkin on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti