Tuija Laine (toim.): Kirjahistoria. Johdatus vanhan kirjan tutkimukseen. Helsinki 1996: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 276 s. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 647.
Vaikka Tuija Laineen toimittama Kirjahistoria on ilmestynyt jo 1996, se on edelleen varsin pätevä esitys aiheestaan. Alun perin yliopiston kurssikirjaksi tarkoitettu mutta myös laajemmalle yleisölle ajateltu teos on alaotsikkonsa mukaisesti "Johdatus vanhan kirjan tutkimukseen". Kirjahistoria ei ole koskaan ollut kovin näkyvä tiede Suomessa, enkä esimerkiksi tiedä, mikä sen tilanne on tällä hetkellä, mutta tieteenalan nimeä lainaava teos on hyvää luettavaa ihan vain kirjasta esineenä ja kirjan kulttuurihistoriasta kiinnostuneelle harrastajallekin.
Kirjahistoria koostuu kahdeksasta artikkelista, joista jokainen lähestyy aihetta hieman eri näkökulmasta. Aluksi Laine ja Tuija Havu, kummatkin Helsingin yliopiston kirjastosta, avaavat bibliografiatieteen traditiota ja kiinnostuksenkohteita. Seuraavaksi Havu, Anna Perälä ja Rainer Knapas keskittyvät kirjan fyysisiin ulottuvuuksiin (typografia, koristeaineisto, kuvitus, sidonta). Lopputeos on lähempänä nimenomaan kulttuurihistoriallista lähestymistapaa, kun Laine keskittyy sensuuriin ja kirjahistorian lähteisiin Ruotsissa ja Suomessa ja Liisi Huhtala arkkiveisuihin.
Niin kiinnostavia kuin kolme viimeistä artikkelia ovatkin, huomasin itse kaipaavani lisää nimenomaan angloamerikkalaisen analyyttisen bibliografian käsittelyä, kirjan tutkimista esineenä. Mannereurooppalaista, niin sanottua historiallista bibliografiaa harjoitetaan ja siitä on kirjoitettu muutenkin verrattain paljon niin historia- kuin kirjallisuustieteiden kentillä. Ehkäpä siksi Kirjahistorian alkupuoli tiukan esineellistävässä otteessaan tuntui kiehtovalta. Näin siitäkin huolimatta, etten vieläkään osaa erottaa fraktuuraa swabachista. Onneksi Kirjahistoria sisältää melko runsaan kuvituksen, mistä on suuri apu varsinkin eri kirjainmuotojen havainnollistamisessa.
Risto Koskelainen: Onpas. Runoja. Mopon vikoja. Matkakertomus. [Tampere] 1996: Kulttuuriyhdistys Kilo. 64 s.
Risto Koskelaisen teos Onpas on kirja, josta en tiedä juuri mitään. Sen on kustantanut tamperelainen Kulttuuriyhdistys Kilo vuonna 1996. Koskelainen on ymmärtääkseni julkaissut sen lisäksi vain yhden ainoan kirjan, pari vuotta aiemman runokokoelman.
Runoutta Onpaskin on, joskin tekstilajeilla leikittely on aivan oleellinen seikka teoksessa. Sen alaotsikko "runoja mopon vikoja matkakertomus" pitää yllättävän hyvin kutinsa. Kokoelman kuusi osastoa (+ liitteet) sisältävät kukin nimittäin a) runoja, b) moponkorjausohjeita ja c) luvun tai muutaman Romanian-matkapäiväkirjaa. Tietysti näin aseteltuna kaikkea kuitenkin lukee enemmän tai vähemmän lyriikkana.
Koskelaisen perinteisimmät runot ovat tiiviitä, usein äänteelliseen leikittelyyn pohjaavia, joskus rimmaavia ja rytmisiä, joskus ei. En voi sanoa saavani kiinni monenkaan "merkityksistä", jos sellaisia onkaan, mutta kielenkäyttö on nokkelaa ja parhaimmillaan lähes vaikuttavaa.
Mopo-ohjeet sen sijaan avautuvat eksoottisena kielimaastona lukijalle, jolla ei ole tuon taivaallista käsitystä mopoista. Pitkälti aidoilta tuntuvat ohjeet saattavat koska tahansa kaartaa sarkastiseen nuottiin, ja toisaalta tekninen erikoissanasto tuntuu yhtä kiehtovalta kuin mikä tahansa vieras maisema. Ohjeteksteihin syntyy melkein hypnoottinen vaikutelma.
Matkakertomusosuudet lähestyvät suorasanaisina mutta yllättävästikin assosioivina vaikkapa Pentti Saarikosken proosaa, joskin Koskelainen on paljon avoimempi leikkiin ja välittää vähemmän itsestään. Itse asiassa vinosti hymyilevää ja aihettaan oudosta kuvakulmasta tallentavaa matkaraporttia lukisi mieluusti enemmänkin.
Onpas on juuri sellainen pikkujulkaisu, joiden vuoksi jaksaa rämpiä obskyyrien nyrkkipajatuotosten hetteikössä. Aina silloin tällöin kohdalle osuu jotain omaperäistä, jota yksikään iso kustantamo ei olisi todennäköisesti julkaissut.
Martin Popoff: Blue Öyster Cult. A Visual Biography. Bedford 2020: Wymer Publishing. 240 s.
Törkeän tuottelias rock-kriitikko ja tietokirjailija, kanadalainen Martin Popoff on kirjoittanut viisi pelkästään Blue Öyster Cultiin liittyvää kirjaa. Vuonna 2020 ilmestynyt A Visual Biography on yhdistelmä isokokoista ja runsaasti kuvitettua, niin sanottu kahvipöytäkirjaa ja yhtä Popoffille ominaista tekstityyppiä, josta hän käyttää nimitystä "timeline book".
Teos on nimensä mukaisesti näyttävän visuaalinen. Kuvia on paljon ja taitto on parhaimmillaan komeaa. Kuitenkin se on nimenomaan visuaalisuus, joka tuntuu pieneltä pettymykseltä. Iso osa keikkamateriaalista nojaa lopulta muutamiin yksittäisiin konsertteihin, eikä kuvien laatu ole paljon amatööritasoa kummmempi. 70-luvun osalta tilanne on parempi, ihan jo siksi että digikuvien latteus ei ole haittaamassa. Myös runsaaksi lupailtu memorabilia-kuvasto on melko vähäistä – harva vanha lehtimainos tai sinkun kansi on sellainen, johon ei satunnaisella nettiselailulla olisi törmännyt jo kaksikymmentä vuotta sitten. Sen sijaan pidän tavasta, jolla Popoff on valinnut varhaisista levyarvosteluista mukaan ne, jotka ovat kriittisimpiä.
Yllättäen kirjan vahvimmaksi puoleksi nouseekin sen verbaalinen sisältö. Siitä huolimatta, että Popoff välttelee sellaista informaatiota, joka olisi jo tarjolla hänen aiemmassa Agents of Fortune -biografiassaan, hän on koonnut paljon itsellenikin uutta tietoa. Aikajanarakenne, jossa tapahtumia ei kirjoiteta yhtenäiseksi narratiiviksi vaan lyhyiksi, kronologisesti eteneviksi kalenterimerkinnöiksi, toimii hyvin tässä yhteydessä. Erityisen mukavaa on, ettei Popoff sorru bändikirjallisuuden perussyntiin ja keskity vain huippuvuosiin. Itse asiassa BÖCin usein varjoon jääneet viime vuosikymmenet saavat jokseenkin yhtä monta sivua kuin 70-luvun menestyksekkäät ruuhkavuodet. Harmillista sen sijaan on, että A Visual Biography ilmestyi vain vuotta ennen yhtyeen viimeisintä studioalbumia, ensimmäistä kahteenkymmeneen vuoteen. Näin ollen teos jää kaipaamaan heti uutta laitosta.
Kuvan kovakantinen painos on tuhannen kappaleen "limited edition".
Spin 2/1980. Turun Science Fiction -seuran julkaisu. 24 s.
Turun scifi-seuran Spin-lehti koki ensimmäisen ison muutoksensa numerossa 2/1980. Lehden ensimmäinen päätoimittaja, myöhempi tietokirjailija Markku Haapio, siirtyi syrjään. Seuraan puheenjohtajan mukaan syynä oli Haapion "työnantajan konkurssi". Seurauksena lehdestä vastasi parin vuoden ajan toimituskunta, johon kuuluivat Kari Mäentaka, Timo Mäntylä ja Esa Riihonen.
Lehti sai muutoksen yhteydessä myös uuden ulkoasun. Koko muuttui aiempaa pienemmäksi B5:ksi; sivuja on 24. Sisältö terävöityi jokusen vakiopalstan verran. Ehdottomasti mielenkiintoisin näin jälkikäteen on Tom Ölanderin "Fanzine-palsta", jolla zinekeräilijä esittelee maailman harrastelija- ja seuralehtiä pinnallisesti mutta asiantuntevasti. Timo Mäntylä puolestaan kirjoittaa aiheesta "Science fiction Tshekkoslovakiassa", mikä tarkoittaa lähinnä Karel Capekia ja kahden muun mainitsemista ohimennen. Ylipäänsä näissä alkuaikojen scifi-lehdissä viehättää innostus, jolla tekijät aiheeseensa suhtautuvat, vaikka tekninen osaaminen tai aina tietämyskään ei riitä samalle tasolle. Tätä ei voi laittaa tekijöiden nuoruuden piikkiin, sillä moni kirjoittaja oli jo 1980 aikamiehiä (naisia ei muuten tässä Spinin numerossa ole ainuttakaan).
Lehdessä uutisoidaan myös Tampereelle perustetun uuden scifi-seuran. Jatkumo Spinistä tamperelaisten Portti-lehteen näkyy tässä numerossa vahvasti: Raimo Nikkosen "Sf-maailman uutisia" jatkui sittemmin Portissa, jota Nikkonen on nyt toimittanut neljäkymmentä vuotta. Lisäksi tampereen seuran ensimmäinen puheenjohtaja Matti Rosvall pohtii Spinin laajassa kirjoituksessaan "Mitä science fiction on?" (joka Juhani Hinkkasen mukaan perustuu vuonna 1976 seuraillassa pidettyyn esitelmään). Pianhan Mansen miehet hylkäsivät muun fandomin (ymmärtääkseni) aika lailla kokonaan.
Anton Tšehov: Hepsakka ja muita kertomuksia. [Hämeenlinna] 1980: Karisto. 107 s. Venäläisen kirjallisuuden helmiä. 2. l. teoksesta Hepsakka (Karisto 1957).
Anton Tšehovin novellivalikoima Hepsakka ja muita kertomuksia ilmestyi Kariston mainiossa "helmisarjassa" vuonna 1980. Oikeastaan se on laajennettu laitos 1950-luvulla ilmestyneestä julkaisusta, joka sisälsi kaksi kertomusta siinä missä uudemmassa niitä on kolme. Kaikki kolme tarinaa kertovat ihmisistä, jotka jäävät tai jättäytyvät tai jätetään syrjään. Ei nykymielessä "syrjäytyneistä" vaan pikemminkin kirjailijan romaanin nimeä lainaten "tarpeettomista ihmisistä".
"Hepsakan" nimihahmo on nuori nainen, joka menee naimisiin seurapiirien mielestä vääristä syistä – mies kun ei ole rikas, merkittävä tai kiinnostavakaan. Hiljainen ja ystävällinen lääkäri ei oikein solahda taiteilijapiireihin, joita nainen suorastaan keräilee ympärilleen. Nainen kuitenkin tuntuu rakastavan miestä, vaikka itse sitä tajuamattaan käyttää tätä julmasti hyväkseen ja antaa tämän kärsiä vaimonsa tekojen vuoksi. Vaikka kertomus on suhteellisen pitkä, se rakentuu kuitenkin muutamalle armottoman tarkalle pistolle parempien piirien sydämeen. Varsinkin päähenkilöstä muodostuu kiehtova kuva.
"Koteloitunut ihminen" kertoo opettajasta, joka niin henkisten kuin fyysistenkin suojamuuriensa takaa terrorisoi yhteisöä. Hän tekee pelkällä läsnäolollaan elämän ankeaksi ja tiukoilla moraalikäsityksillään pilaa omankin onnensa. Groteski hahmo on liioiteltu mutta lopulta vain sen verran, että hän sekä huvittaa, vihastuttaa että säälittää lukijaa. Ihminen, joka rakastaa kieltoja niiden ehdottomuuden tuoman turvan vuoksi, lienee monelle tuttu.
Kokoelman päättää pienimuotoinen ja vähäeleinen "Potilaskertomus", jossa lääkäri kutsutaan hoitamaan nuorta perijätärtä. Tämän ainoa todellinen vaiva tuntuisi kuitenkin olevan vain eristyneisyys ja valmiiksi pedattu kultahäkki. Kahden henkilön välille nopesti kehittyvä ymmärrys on voimakas. Kertomus on myös vahva osoitus Tšehovin kyvystä novellikirjailijana, joka kuin huomaamatta antaa lukijan ymmärtää paljon enemmän kuin ääneen sanotaan.
Kirjan suomennoksista vastaavat Reino Silvanto ja Erkki Valkeila (joiden käännökset on tarkistettu tätä julkaisua varten) sekä P. Alarik Pesonen.
Spin 2/1981. Turun Science Fiction -seuran julkaisu. 28 s.
Spin 3/1981. 28 s.
Turun scifi-seuran Spin-lehden numerot 2/81 ja 3/81 ovat historiallisia. Vaikka Spin oli ilmestynyt jo monta vuotta, siinä ei ollut julkaistu vielä ainoatakaan kotimaista kertomusta. Novellithan sentään ovat aina olleet maailmalla yksi fanzinen oleellinen osanen. Vuoden 1981 kakkosnumerossa tilanne sitten viimein muuttui. Juuri ja juuri.
Numeron lukijapalstalla julkaistiin helsinkiläisen nimimerkki Tonin "muutamia lyhyimpiä novelleja". Käytännössä tämä tarkoittaa viittä tekstiä, joiden pituus vaihtelee kolmesta lauseesta kuuteen virkkeeseen. Puhutaan siis ultralyhyistä "novelleista". Joka tapauksessa pää oli aukaistu, ja kyllähän äärimmäisen lyhyen muodon voi nähdä ennakoivan jo fandomin tulevien aikojen raapaleinnostusta. Kovin kummoisia Tonin tarinat eivät valitettavasti ole.
Kolmos-Spinissä Toni palaa kahdella hieman pidemmällä, vaikkakin yhä hyvin tiiviillä, novellilla. "Alus" on patetiaa tavoitteleva tunnelmakuva avaruuteen hylätyn aluksen viimeisistä hetkistä. "Leikki" puolestaan pikemminkin kauhugenreä lähenevä kertomus lasten sormipyssyleikeistä.
Nimimerkin takana on mitä todennäköisimmin – myös Jussi Vainikaisen nettisivuston mukaan – teini-ikäinen Toni Jerrman, piakkoin Tähtivaeltajan päätoimittajana ja muutenkin vaikuttavana fandom-hahmona historiaan jäävä scifi-intoilija. On jotenkin osuvaa, että juuri hän se oli ensimmäisenä asialla.
Ensimmäinen ihan omalla julkaisupaikallaan (eikä siis lukijakirjeenä) ilmestynyt kotimainen zine-novelli oli sitten Aikakoneen ensimmäisessä numerossa ollut kansanedustaja Jouni J. Särkijärven Rottajahti. Lehti ilmestyi sekin 1981, kenties ennen vuoden kolmatta Spiniä. Joka tapauksessa Tonin pikkujutut uskoakseni ehättivät ensimmäisiksi.
Atik Ismail: Tuuletus; ilon synty. [Kuopio] 1999: [Kuopion kaupunki]. 38 s. Numeroitu.
Suomalaisen jalkapallon legenda Atik Ismail muistetaan myös kirjallisista töistään. Hänen kolmas(?) runokokoelmansa Tuuletus; ilon synty on mielenkiintoinen ihan julkaisunakin. Vihreäkartonkisten kansien välissä on vajaat neljäkymmentä yksipuolista lehteä, eli joka toinen sivu on tyhjä. ISBN-numero on takakannessa ja sen alla painatusvuosikin, 1999. Kirjanen näyttää kaikin puolin omakustanteelta, mutta ainakin Kansalliskirjasto sanoo kustantajan olleen Kuopion kaupunki. Lisäksi painos on numeroitu; omani on numero 0213.
Sisällöltään Tuuletus ei ole yhtä kiehtova. Ismail saa paljon anteeksi jo ihan siksi, että kirjoitustaitoinen urheilija on anomalia, jollaista on kiva ihmetellä kuin kaksipäistä vasikkaa luonnontieteellisessä museossa. Runot ovat säkeiksi jaettuja, välimerkittömiä modernin ajan aforistisia mielleyhtymiä, joissa olisi paljon karsittavaa ja terävöitettävää. Ajatuksiltaan ne kuulostavat pikkukaupungin nuoriohjaajan dadalta, joka kuitenkin teineistä tuntuu niin kovin syvälliseltä. Vaikka tässä yhteydessä parempi verrokki voisikin olla valmentaja, kuva joka Ismailinkin teksteissä toistuu. Itse asiassa mielenkiintoisimmillaan kokoelma on, kun se tuo kuvastoonsa jalkapallon. Mukana on myös pari pidempää, hengennostatusmaista saarnaa, jotka eivät aivan ole proosarunoa mutta ajatuksenvirrassaan eivät oikein muutakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti