Joel & Ethan Coen: A Serious Man. Tim Burton: Big Eyes
Coenin veljesten A Serious Man (2009) on periaatteessa tarina miehestä, jonka elämä ratkeilee joka puolelta. Naturalistisen tragedian sijasta tyylilaji on tekijöilleen tyypillisempään tapaan absurdi musta komedia. Elokuva ei kuitenkaan tarjoa niin groteskeja hahmoja ja käänteitä kuin Coeneilla yleensä vaan huomattavasti hillitympiä karikatyyrejä. Kaikki on selvästi henkilö- ja omakohtaisempaa kuin yleensä. Vuoteen 1967 sijoittuvassa tarinassa juutalainen fysiikanopettaja joutuu yhä uusiin tilanteisiin, joissa hänen elämänsä, perhesuhteensa, uransa, terveytensä kyseenalaistuu ja paine hänen ympärillään kasvaa. Ajankuva tuo elokuvaan kehykset, jotka täyttyvät leimallisesti sellaisesta juutalaisesta sisällöstä, joka ei varmasti aukea kaikilta osin minulle. A Serious Man on silti nautittava elokuva, moderni Jobin tarina, jossa jumala kätkeytyy toistuviin koettelemuksiin. Yksi avain lienee elokuvassa toistuva Jefferson Airplane -laina: "The the truth is found to be lies / and all the joy within you dies".
Hieman samankaltaista kypsyyttä osoitti Tim Burtonin Big Eyes (2014). Eksentristen ja fantastisten yksilöiden kuvaaja jatkoi linjallaan kertoessaan tositapahtumien pohjalta kuvataiteilija Margaret Keanen tarinan mutta paljon aiempaa realistisemmin. Kyllähän tyylitelty kuva- ja värimaailma ovat edelleen läsnä, mutta riuhtova outoilu on saanut väistyä perinteisemmän tarinan tieltä, ainakin hetkeksi. Keane oli 1950- ja 60-luvuilla hurjan menestynyt kitsch-taiteilija – mutta kukaan ei tiennyt sitä, sillä hänen huijarimiehensä otti kaiken kunnian. Naista ei noihin aikoihin otettu vakavasti, ei myöskään Walter Keanen omaa tuotantoa (joka muuten oli sekin jonkun muun tekemää). Eksentristyyden mukana Burton on luopunut myös jossain määrin omasta erityislaadustaan – Big Eyes on hyvä ja hallittu elokuva mutta samalla myös aavistuksen tavanomainen. Jos todellisuuspohjasta ei tietäisi, voisi elokuva tuntua vaikuttavammalta. Nyt sitä vaivaa jossain määrin sama ulkokohtaisuus kuin monta muutakin Burtonin myöhempää elokuvaa. Friikahduksen häivä näkyy yhä Walterin hahmossa, jonka patologista valehtelua Christoph Waltz tulkitsee nautiskellen.
Kim Farrant: Strangerland. Geoffrey Wright: MacBeth
Kim Farrantin ohjaama Strangerland (2015) yrittää kovasti olla syvällinen ja taiteellinen trilleri perheestä, jonka teini-ikäiset lapset katoavat. Perhe on joutunut muuttamaan aavikon laitaan skandaalin alta, ja nyt katoaminen tuo pintaan menneitä salaisuuksia. Kaikkea ei paljasteta katsojallekaan, moni asia jää viittauksen tasolle ja tulkinnan varaan. Mysteerin odottava tunnelma kulkee läpi elokuvan, mutta se ei synnytä sellaista jännitettä kuin ohjaaja kenties olisi halunnut. Strangerland on liian usein laahaava ja väärällä tavalla totinen elokuva. Sen kurjistelu ei tukahduttaa elon sinänsä hallitusta kuvakerronnasta ja varsinkin luonto-otosten osalta kauniista kuvauksesta. Nicole Kidmanin musertuva äiti on hurja, vereslihainen hahmo, mutta hänkin jää jotenkin ulkokohtaiseksi. Sama vaivaa vielä enemmän Joseph Fiennesin esittämää isää, joka etenkin alkupuolella on vaivaannuttavan kömpelö pökkelö. Strangerland yrittää selvästi sanoa jotain painavaa ja herättää ajatuksia, mutta mitä ne ovat, sitä en valitettavasti tiedä.
Kunnianhimoinen idea on myös Geoffrey Wrightin jälkitarantinolainen näkemys Shakespearin skottilaisnäytelmästä. Macbeth (2006) vaihtaa Skotlannin kuninkuuskamppailut australialaisen rikollisjengin valtapeliin. Siirros ei sinänsä ole mahdoton ajatus ja paperilla se varmaan on toiminutkin. Toteutuksen suurin ongelma tyylitajuttomuus. Vaikka kulissit näyttävät hyvältä, on heiluva kamera vain halvan oloinen ja näyttelijät yksi-ilmeisiä kuin Konnunsuon kesäteatterissa. Siitäkin voisi vielä päästä yli, mutta kun Wright ja toinen käsikirjoittaja Victoria Hill ovat päättäneet säilyttää shakespearilaisen replikoinnin, on se yksinkertaisesti liikaa näyttelijöille. Korvauksena elokuva tarjoaa paljon räiskintää, veriroiskeita ja alastomia naisia. Macbeth on kuin Roger Averyn ohjaama Salattujen elämien jakso.
Steven Spielberg: Tappajahai. Jeannot Szwarc: Tappajahai 2
Steven Spielbergin Tappajahai (Jaws, 1975) oli paljon alku. Se oli ohjaajansa ensimmäinen menestys, se aloitti Hollywoodissa suurten kesä-blockbustereiden trendin (ja yhdessä Star Warsin kanssa pilasi ns. uuden Hollywoodin hyvin alkaneen laatuelokuvan perinteen) ja se teki kauhuelokuvasta salonkikelpoista. Jonkinlaista kevytkauhuahan Tappajahai on, periaatteessa ihan sitä itseään mutta ei silti pääse järkyttämään suuria massoja; John Williamsin musiikkikin korostaa mieluummin seikkailuaspektia. Itse asiassa Tappajahain pienyhteisön arkea sekoittava hirviöjuoni edustaa samaa sorttia kuin samoihin aikoihin aloittaneen Stephen Kingin romaanit. Mielenkiintoisinta on se, mitä turistikylän rannoille ilmaantuva valtava valkohai saa aikaan ihmisissä ja yhteisössä – ensin asukkaissa, sitten pyyntiporukassa – ei niinkään ne hyökkäyskohtaukset, jotka elokuvasta parhaiten muistetaan. Niissä kyllä näkee, miten Spielberg on nauttinut, kun on päässyt läträämään verellä ja kauhistuttamaan kesäleffailijoita irtojäsenillä. En ole aiemmin noteerannut Tappajahaita kovinkaan korkealle, mutta pitkä paussi on tehnyt hyvää – sehän onkin ihan kelpo elokuva.
Kunnon kassamenestysten tapaan Tappajahaikin sai liudan jatko-osia. Ranskalaisen Jeannot Szwarcin ohjaama Tappajahai 2 (Jaws 2, 1978) tuo takaisin muutaman hahmon ja näyttelijän ykkösestä ja tyytyy muutenkin sen kaiuttamiseen. Tietysti kaiun luonteeseen kuuluu olla alkuperäistä heikompi. Taas on meressä iso misantrooppihai. Poliisipäälliköllä heräävät vanhat traumat. Ja niin edelleen. Hahmot ovat huonosti kirjoitettuja, tapahtumat pitkään pelkkää merkityksetöntä haahuilua ja purjehduskuvaa joita maustetaan mukauhkaavilla vedenalaisotoksilla, ja mukaan on ympätty aivan turhaa teinidraamaa. Roy Scheideriakin näyttää lähinnä ärsyttävän olla mukana.
Joe Alves: Tappajahai 3. Joseph Sargent: Tappajahai 4
Tappajahai 3 (Jaws III, 1983) vaihtaa maisemaa edellisistä osista. Pääosassa ovat nyt niiden poliisipäällikkö Brodyn varttuneet pojat, jotka työskentelevät SeaWorldissä. Sinne pääsee soluttautumaan avomereltä myös, yllätys, valkohai – ja sen mutsi. Idea voisi älyttömyydessäänkin olla hyvää elvytystä sarjalle, mutta Tappajahai 3 on epätasainen ja kömpelö yhdistelmä katastrofielokuvaa ja kauhutrooppeja. Silti taidan pitää siitä enemmän kuin kakkosesta, ihan vain koska se yrittää jotain erilaista. Kolmatta Tappajahaita leimaa kummallinen ilme, mikä selittyy sillä, että elokuva filmattiin alun perin kolmiulotteisena. Siksi hieman vinksahtanut mise-en-scène, epäskarppi kuva ja paksurajaiset ja irrallisen oloiset objektit keskellä ruutua toistuvat läpi elokuvan. Ohjaaja Joe Alves muistetaan paremmin lavastajana. Tämä on hänen ainoa ohjauksensa. Toinen käsikirjoittajista on kauhukirjailija Richard Matheson. Näyttelijästössäkin on pari mielenkiintoista nimeä: Dennis Quaid varhaisessa pääosassa ja hetkeä myöhemmin tulevaisuuteen palannut Lea Thompson.
Toistaiseksi viimeinen sarjassa on ilman numeroa nimellä Tappajahain kosto (Jaws: The Revenge, 1987; ohj. Joseph Sargent) ilmestynyt neljäs osa. Hieman yllättäen myyvää nimeä ei hyödynnetty ainoassakaan suoraan videolle tuotetussa halpiksessa eikä ainakaan vielä ole ilmestynyt muodikasta uudelleenfilmatisointia. Kosto unohtaa kolmosen olemassaolon ja jatkaa kakkosen jäljissä. Nuorempi Brodyn pojista on nyt poliisi edesmenneen isänsä jalanjäljissä – ja hai syö hänet heti alkuminuuteilla. Äiti on varma, että hai on tullut kostamaan heidän perheelleen. Esikoispoika vie mamman mukanaan Bahamalle, missä hän toimii meribiologina. Ja hai tulee perässä. Vaikka tämän lähtökohdan hyväksyisi asiaankuuluvana yliluonnollisuutena, on elokuva muutenkin täynnä käsittämättömiä loogisia aukkoja ja yleistä hölynpölyä. Se ei kuitenkaan ole mikään nautittava roskaelokuva vaan periaatteessa ihan ammattitaitoisen näköinen mutta rehellisen huono tekele.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti