Danny Boyle: Sunshine. Slummien miljonääri
Danny Boyle on monipuolinen ohjaaja, minkä osoittaa nämä kaksi hänen peräkkäistä elokuvaansa. Sunshine (2007) on scifiä maustettuna kauhu- ja toimintaelokuvalla. Aurinko on tuhoutumassa, ja ihmiset yrittävät sytyttää sen uudestaan. Lopputulos on suurelta osin melko fiksua ja oikeasti jännittävää tieteiskuvastoa. Loppupuolen kauhutehot ovat vähän liikaa, ja pompöösiys ei yleensäkään puhuttele minua, mutta annan ne anteeksi. 2001 on katseltu, samoin muutama muukin perusteos, mutta lainat ovat tyylikkäitä.
Seuraavan vuoden Slummien miljonääri (Slumdog Millionaire, 2008) toi sitten liudan Oscareita tekijöilleen. Elokuva alkaa rankahkona realismina mutta paljastuu nopeasti dramaattiseksi saduksi. Tarinassa köyhä intialainen käy läpi elämäänsä ja voittaa Haluatko miljonääriksi -visailussa. Pidän tästä kyllä, mutta jotenkin se on aina jättänyt vähän petetyn olon. Elokuva yrittää sanoa jotain painokasta mutta alleviivaa sanottavaansa niin, etten jaksa kuunnella.
Boylella on mielenkiintoinen tapa tehdä tosi sliipattua ja tyylikästä elokuvaa, mutta kuitenkin sen verran rosoisesti ja peruskatsojaa haastavasti, ettei häntä koskaan voi ohittaa pelkällä olankohautuksella. Musiikkikin on aina kohdallaan, niin näissäkin kahdessa.
Seuraavan vuoden Slummien miljonääri (Slumdog Millionaire, 2008) toi sitten liudan Oscareita tekijöilleen. Elokuva alkaa rankahkona realismina mutta paljastuu nopeasti dramaattiseksi saduksi. Tarinassa köyhä intialainen käy läpi elämäänsä ja voittaa Haluatko miljonääriksi -visailussa. Pidän tästä kyllä, mutta jotenkin se on aina jättänyt vähän petetyn olon. Elokuva yrittää sanoa jotain painokasta mutta alleviivaa sanottavaansa niin, etten jaksa kuunnella.
Boylella on mielenkiintoinen tapa tehdä tosi sliipattua ja tyylikästä elokuvaa, mutta kuitenkin sen verran rosoisesti ja peruskatsojaa haastavasti, ettei häntä koskaan voi ohittaa pelkällä olankohautuksella. Musiikkikin on aina kohdallaan, niin näissäkin kahdessa.
Arthur Penn: Bonnie ja Clyde. David Fincher: Zodiac
Arthur Pennin Bonnie ja Clyde (Bonnie and Clyde, 1967) kertoo legendaarisesta rikollispariskunnasta, jonka ryöstöketju herätti paljon huomiota 1930-luvun Yhdysvalloissa. Elokuva puolestaan herätti huomiota väkivallan ja seksuaalisuuden kuvauksillaan. Elokuva oli aloittamassa uutta aikakautta Hollywoodissa, ja sikäli se vertautuu samaan aikaan Euroopassa syntyneisiin "uusiin aaltoihin". Bonnie ja Clyde sekoittaa mielenkiintoisesti vakaviin sävyihinsä slapstick-komediaa ja viittauksia varhempaan Hollywood-perinteeseen.
David Fincherin Zodiac (2007) puolestaan kuvaa 1960- ja 70-luvuilla San Franciscossa vaikuttaneen sarjamurhaajan toimia ja jäljitystä. Tekijää ei koskaan ole saatu selville, mutta elokuvalla (ja kirjalla johon se pohjaa) on asiasta vahva teoria. Zodiac on vahvatunnelmainen ja rakenteeltaan monia näkökulmia hyödyntävä elokuva. Erittäin kiehtovaa katseltavaa, vaikka tapaus itsessään olisikin tuttu.
David Fincherin Zodiac (2007) puolestaan kuvaa 1960- ja 70-luvuilla San Franciscossa vaikuttaneen sarjamurhaajan toimia ja jäljitystä. Tekijää ei koskaan ole saatu selville, mutta elokuvalla (ja kirjalla johon se pohjaa) on asiasta vahva teoria. Zodiac on vahvatunnelmainen ja rakenteeltaan monia näkökulmia hyödyntävä elokuva. Erittäin kiehtovaa katseltavaa, vaikka tapaus itsessään olisikin tuttu.
George Roy Hill: Puhallus. Alan J. Pakula: Presidentin miehet
Kaikkien huijarifilmien äiti on tietenkin George Roy Hillin ohjaama Puhallus (The Sting, 1973). Robert Redfordin ja Paul Newmanin esittämät alan miehet ottavat urakakseen koijata röyhkeää rikollispomoa 1930-luvun Chicagossa. Käsikirjoitus tuntuu edelleen tiukalta, ajankuva on luotu taitavasti ja ragtime-musiikki jää päähän soimaan päiviksi.
Ihan toisenlainen kokemus on Alan J. Pakulan Presidentin miehet (All the President's Men, 1976), jossa seurataan kahta lehtimiestä selvittämässä Watergate-skandaalia. Vaikka lopputulos kuuluu länsimaiseen yleissivistykseen, pystyy elokuva silti olemaan jännittävä. Koskaan aiemmin ei ole hiljaista kirjastosalia kuvaava, kohti kattoa hitaasti nouseva kamera kyennyt luomaan niin kireää tunnelmaa kuin tässä.
Ihan toisenlainen kokemus on Alan J. Pakulan Presidentin miehet (All the President's Men, 1976), jossa seurataan kahta lehtimiestä selvittämässä Watergate-skandaalia. Vaikka lopputulos kuuluu länsimaiseen yleissivistykseen, pystyy elokuva silti olemaan jännittävä. Koskaan aiemmin ei ole hiljaista kirjastosalia kuvaava, kohti kattoa hitaasti nouseva kamera kyennyt luomaan niin kireää tunnelmaa kuin tässä.
Liam Lynch: Tenacious D: Maailman paras rokkibändi. Michel Gondry: Be Kind, Rewind
Jack Black on minulle hankala tapaus. Periaatteessa en pidä hänestä yhtään: hän osaa näytellä tasan yhtä hahmoa, joka on pirun ärsyttävä ja maneerien kyllästämä. Toisaalta kuitenkin päädyn yleensä sympatiseeraamaan hänen hahmoaan. Parhaita Jack Black -elokuvia taitavat olla ne, joissa hän saa olla lähinnä itsensä: School of Rock ja taannoin uudelleen katselemani Tenacious D -elokuva (2006). Stand up -bändinä alkanut, tv-sarjana jatkunut ja elokuvaan huipentunut Tenacious D yhdistelee hevifanitusta, perähuonemuusikkoutta ja teinihuumoria. Eli kaikkea mistä minä pidän. On hassua, kun lihava mies sanoo "pippeli", ja on tajunnan räjäyttävää, kun julisteen Ronnie James Dio alkaa puhua. Piste.
Be Kind, Rewind (2008) puolestaan on elokuva, josta haluaisin pitää. Siinä on paikallisromanttista nostalgiaa, videonauhoja, rakkautta elokuvaan, positiiviset vibat... Mutta: Jack Black on ihan väärä mies roolissaan (Mos Def puolestaan aikas hyvä), ja elokuvan huumori ei aina lähde minulle. Jälkimmäiseen syy voi olla ohjaajassa. Michel Gondry on ranskalainen, ja tämän elokuvan huumorissa on juuri sellaista modernista ranskalaiskomediaa määrittävää typerehtemistä, jossa on liikaa epäparisia asioita ympättynä yhteen ja jota en vain osaa arvostaa. Toisaalta Gondryn Tahraton mieli on mielestäni yksi parhaista tämän vuosituhannen elokuvista.
Be Kind, Rewind (2008) puolestaan on elokuva, josta haluaisin pitää. Siinä on paikallisromanttista nostalgiaa, videonauhoja, rakkautta elokuvaan, positiiviset vibat... Mutta: Jack Black on ihan väärä mies roolissaan (Mos Def puolestaan aikas hyvä), ja elokuvan huumori ei aina lähde minulle. Jälkimmäiseen syy voi olla ohjaajassa. Michel Gondry on ranskalainen, ja tämän elokuvan huumorissa on juuri sellaista modernista ranskalaiskomediaa määrittävää typerehtemistä, jossa on liikaa epäparisia asioita ympättynä yhteen ja jota en vain osaa arvostaa. Toisaalta Gondryn Tahraton mieli on mielestäni yksi parhaista tämän vuosituhannen elokuvista.
David Mackenzie: Nuori Adam
Wikipedia kuvailee David Mackenzien Nuorta Adamia (Young Adam, 2003) "eroottiseksi", Google tarjoaa genreksi "mysteerin". No joo, ähiseviä ja alastomia ihmisiä tässä vilkkuu ja joesta löytyneen ruumiin tapausta seurataan, mutta kumpikaan niistä ei ole tarinan kärki. Elokuvan ytimessä on itsekeskeinen panomies, jonka menoa eivät estä ystävyys, raskaus eikä kuolema. Ewan McGregor on tyypillisen varma pääroolissa, mutta Tilda Swintonin raa'an naturalistinen suoritus vie hänen kohtauksissaan kaiken huomion. Elokuva on kylmä ja tyly, intensiivinen ja vaikuttava. Mitään eroottista tässä ei ole, mysteerikin ratkeaa ennen puoltaväliä. David Byrnen vähäeleinen kamari-ambient säestää kaunista kuvakerrontaa tehokkaasti.
Mike Nichols: Charlie Wilsonin sota. Nora Ephron: Uneton Seattlessa
Charlie Wilsonin sota (Charlie Wilson's War, 2007) alkaa poliittisena farssina naisiin menevästä Yhdysvaltain kongressiedustajasta. Ja sitten ollaankin pakolaisleirillä katsomassa raajoja menettäneitä lapsia. Tarina kertoo tosielämän kongressiedustaja Wilsonin fiktiivisestä vastineesta, joka yhdessä CIA:n kanssa tukea afgaaneille taistelussa Neuvostoliittoa vastaan 1980-luvun alussa. Sävy on kovin jenkkikeskeinen, ja kaikki, mitä venäläiset tekevät, on saatanasta. Tietysti siihen sisältyy aimo annos ironiaa, mutta se ei aukene ihan helposti, jos elokuvaa katselee valmiiksi tähtilasit päässä. USA tekee maailmanpoliisijuttujaan, mutta jälkiä ei siivota. Harmi että käsikirjoituksen alkuperäinen lopetus, jossa afgaaneille annettu koulutus johtaa WTC-iskuihin, korvattiin toisella. Elokuvassa on kuitenkin kiistämättä vetovoimaa. Dialogi on tehokasta, etenkin kun Hanks ja etenkin Philip Seymour Hoffman tekevät siitä omaansa, mutta se on myös älykästä ja katsojan kykyihin luottavaa, mitä voi pitää saavutuksena isohkossa Hollywood-tuotannossa. Koko homman ohjasi konkari Mike Nichols viimeisenä työnään.
Nora Ephronin ohjaama Uneton Seattlessa (Sleepless in Seattle, 1993) on höttöromantiikan klassikko. Tarinassa äitinsä menettänyt poika soittaa radio-ohjelmaan kysyäkseen, miten hänen suruunsa hukkuva isänsä saisi uuden vaimon. Nainen kuulee ohjelman ja lopussa kaikki ovat onnellisia. Romanttinen elokuva on laji, jolle on paikkansa jopa minun paatuneessa sydämessäni, mutta aivan liian usein se on ennalta arvattavaa roskaa. Eikä sekään oikeastaan mitään, mutta jos ennalta arvattava roska on myös tyhmää, ollaan ongelmissa. Uneton on onneksi aika fiksu. Vaikka loppuratkaisu on selvä alusta alkaen, on matka sinne kiehtova, viehättävä ja häpeämättömän tunteellinen. Sokerikuorrutus on sallittua silloin tällöin. (Mutta: saman porukan myöhempi Sinulle on postia on kyllä minulle vielä läheisempi teos.)
Nora Ephronin ohjaama Uneton Seattlessa (Sleepless in Seattle, 1993) on höttöromantiikan klassikko. Tarinassa äitinsä menettänyt poika soittaa radio-ohjelmaan kysyäkseen, miten hänen suruunsa hukkuva isänsä saisi uuden vaimon. Nainen kuulee ohjelman ja lopussa kaikki ovat onnellisia. Romanttinen elokuva on laji, jolle on paikkansa jopa minun paatuneessa sydämessäni, mutta aivan liian usein se on ennalta arvattavaa roskaa. Eikä sekään oikeastaan mitään, mutta jos ennalta arvattava roska on myös tyhmää, ollaan ongelmissa. Uneton on onneksi aika fiksu. Vaikka loppuratkaisu on selvä alusta alkaen, on matka sinne kiehtova, viehättävä ja häpeämättömän tunteellinen. Sokerikuorrutus on sallittua silloin tällöin. (Mutta: saman porukan myöhempi Sinulle on postia on kyllä minulle vielä läheisempi teos.)
Ang Lee: Järki ja tunteet. Joe Wright: Ylpeys ja ennakkoluulo
Emma Thompson esikoiskäsikirjoitti ja Ang Lee ohjasi ensimmäisenä länsielokuvanaan Järjen ja tunteet (Sense and Sensibility, 1995), ja tulos on komea. On epookkia, on pukudraamaa, on komeita englantilaismaisemia, on meidän näkökulmastamme kummallisia (mutta silti niin kiehtovia) sosiaalisia konventioita. On köyhiä naisia ja varakkaita kosijoita. Ja onpa myös komea brittinäyttelijöiden kavalkadi (jossa Kalkaros vikittelee Punurmion pikkusiskoa, joka on päässyt yli Titanicin Jackista, ja Bertie Wooster on päätynyt naimisiin Dolores Pimennon kanssa). Järki ja tunteet on hauska, kaunis ja tunnelmallinen elokuva, mahdollisesti paras Austen-filmatisointi.
Joe Wrightin ohjaama Ylpeys ja ennakkoluulo (Pride & Prejudice, 2005) on astetta hollywoodimpi mutta silti melko hieno filmiversio. Sen viehättävyyttä syö lähinnä kymmenen vuotta varhaisempi, definitiivinen BBC-sarja. Elokuva on komea, mutta Matthew Macfadyenin asemaa Mr. Darcyna ei käy kateeksi; niin vahva on aiemman version Colin Firthin varjo. Donald Sutherlandista ja tanssikohtauksista kunniamaininta. Miinusta oudoista zoomeista, jotka ovat kuin 70-luvun italotrilleristä.
Kuten minulle kerran sanottiin, "jokainen tarvitsee oman herra Darcynsa".
Joe Wrightin ohjaama Ylpeys ja ennakkoluulo (Pride & Prejudice, 2005) on astetta hollywoodimpi mutta silti melko hieno filmiversio. Sen viehättävyyttä syö lähinnä kymmenen vuotta varhaisempi, definitiivinen BBC-sarja. Elokuva on komea, mutta Matthew Macfadyenin asemaa Mr. Darcyna ei käy kateeksi; niin vahva on aiemman version Colin Firthin varjo. Donald Sutherlandista ja tanssikohtauksista kunniamaininta. Miinusta oudoista zoomeista, jotka ovat kuin 70-luvun italotrilleristä.
Kuten minulle kerran sanottiin, "jokainen tarvitsee oman herra Darcynsa".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti