Vexi Salmi: Vinyylin rahinaa. Helsinki 2003: WSOY. 111 s.
Yleensä kasku- ja anekdoottikokoelmissa on ongelmana, että kaljabaarin kulmapöydässä aina hauskuuttava juttu usein latistuu, kun se kirjoitetaan paperille. Kertojan pitää olla tavanomaista taitavampi pännämies, jotta kertomuksen vivahteet, painotukset ja rytmi tulisivat läpi lukijalle niin kuin ne yleensä tulevat kuulijalle.
Vexi Salmen Vinyylin rahinaa melkein kompastuu samaan ongelmaan. Vaikka Salmi oli taitava laulunsanoittaja, ei hän ole erityisen briljantti prosaisti. Kokoelman jutelmat kuitenkin pelastaa niistä henkivä ajankuva. Takavuosien iskelmäpiirien pyörinnässä on oma romantiikkansa, vaikka suurin osa Salmen tarinoista keskittyykin lähinnä viinanjuontiin. Kaskujen vakiokasvoja ovat Toivo Kärki, Junnu Vainio, Irwin ja etenkin Tapio Rautavaara.
Vexi Salmen Vinyylin rahinaa melkein kompastuu samaan ongelmaan. Vaikka Salmi oli taitava laulunsanoittaja, ei hän ole erityisen briljantti prosaisti. Kokoelman jutelmat kuitenkin pelastaa niistä henkivä ajankuva. Takavuosien iskelmäpiirien pyörinnässä on oma romantiikkansa, vaikka suurin osa Salmen tarinoista keskittyykin lähinnä viinanjuontiin. Kaskujen vakiokasvoja ovat Toivo Kärki, Junnu Vainio, Irwin ja etenkin Tapio Rautavaara.
Umberto Eco: Ruusun nimi (Il nome della rosa, 1980). Porvoo–Helsinki–Juva 1983: WSOY. 632 s. Suom. Aira Buffa.
Usein kuulee sanottavan, että maailman useimmin kesken jätetty kirja olisi James Joycen Odysseus. Kehtaan väittää, että todellisuudessa se on Umberto Econ Ruusun nimi.
Odysseukseen ei juuri koskaan törmää kirpputoreilla, Ruusun nimeen sen sijaan jatkuvasti. Se oli nelisenkymmentä vuotta sitten suuren lukevan yleisön Ilmiö, josta Suomessakin otettiin monta painosta lyhyessä ajassa (oma kappaleeni on toki ensimmäistä painosta). Ilmeisesti markkinointi toimi: väki saatiin tarttumaan kirjaan myyntipuheilla "keskiaikaisesta dekkarista", mutta sai varmasti pettyä kun huomasi lukevansa satoja sivuja 1300-lukulaista teologista ja uskonfilosofista väittelyä.
Kyllähän Ruusun nimessä dekkarijuonikin on (ja päähenkilöt ovat hatarasti naamioidut Holmes ja Watson), mutta pohjimmiltaan Econ kirja on postmodernia leikkiä. Lopulta "rikos" ja sen selvittely ovat vain väline jolla tuoda esiin pohdiskelua uskosta, tiedosta ja vallasta. Lisäksi se on hieno romaani kirjoista ja kirjanrakastajista; olkoonkin että myös tämä puoli on vahvasti ironisoitu.
Muistan lukeneeni Ruusun nimen lukioaikana – etenkin muistan matematiikanopettajan hämmennyksen, kun hän kävi koulun käytävässä kysymässä, mitä oikein luin. En kuitenkaan kai silloin saanut urakkaa loppuun, koska muistiinpanoissani ei ole mainintaa siitä. No, nyt tilanne on korjattu.
Odysseukseen ei juuri koskaan törmää kirpputoreilla, Ruusun nimeen sen sijaan jatkuvasti. Se oli nelisenkymmentä vuotta sitten suuren lukevan yleisön Ilmiö, josta Suomessakin otettiin monta painosta lyhyessä ajassa (oma kappaleeni on toki ensimmäistä painosta). Ilmeisesti markkinointi toimi: väki saatiin tarttumaan kirjaan myyntipuheilla "keskiaikaisesta dekkarista", mutta sai varmasti pettyä kun huomasi lukevansa satoja sivuja 1300-lukulaista teologista ja uskonfilosofista väittelyä.
Kyllähän Ruusun nimessä dekkarijuonikin on (ja päähenkilöt ovat hatarasti naamioidut Holmes ja Watson), mutta pohjimmiltaan Econ kirja on postmodernia leikkiä. Lopulta "rikos" ja sen selvittely ovat vain väline jolla tuoda esiin pohdiskelua uskosta, tiedosta ja vallasta. Lisäksi se on hieno romaani kirjoista ja kirjanrakastajista; olkoonkin että myös tämä puoli on vahvasti ironisoitu.
Muistan lukeneeni Ruusun nimen lukioaikana – etenkin muistan matematiikanopettajan hämmennyksen, kun hän kävi koulun käytävässä kysymässä, mitä oikein luin. En kuitenkaan kai silloin saanut urakkaa loppuun, koska muistiinpanoissani ei ole mainintaa siitä. No, nyt tilanne on korjattu.
Kai Huovinmaa (toim.): J. V. Snellman ja nykyaika. Kirjoituksia ja esitelmä J. V. Snellmanin ajallemme jättämästä henkisestä perinnöstä. Helsinki 1981: Suomalaisuuden liitto. 76 s.
Arvi Arjatsalo: Sammatin Elias. Elias Lönnrotin elämänvaiheita kouluvuosista ensimmäisiin runonkeruumatkoihin. Helsinki 1982: Otava. 175 s.
Vaikka joka syksy luennoin Suomen kansallisesta heräämisestä 1800-luvulla, J. V. Snellman on jäänyt itselleni etäiseksi hahmoksi. Piskuinen, Suomalaisuuden liiton vuonna 1981 julkaisema J. V. Snellman ja nykyaika vaikutti mukavan helposti lähestyttävältä kirjaselta. Sisällöltään se on valitettavan hajanainen. Kokoelman lyhyestä mitasta huolimatta teksteissä on päällekkäisyyttä ja tyylit heittelehtivät kansantajuisesta akateemiseen. Itselleni antoisimpia olivat Matti Kinnusen yleisesittelyt Snellmanin elämästä ja urasta lehtimiehenä sekä hänen kokoamansa Snellman-bibliografia. Snellmaniin pitäisi kyllä tutustua tarkemmin – hänen ajatuksensa kansasta ja kansanhengestä voisivat auttaa ymmärtämään nykyistäkin nationalismia.
Etenkin nuortenkirjailijana kunnostautunut Arvi Arjatsalo lähestyy oma omaa aihettaan aivan toisista lähtökohdista. Sammatin Elias on romaani Elias Lönnrotin varhaisvaiheista, alaotsikkonsa mukaisesti "kouluvuosista ensimmäisiin runonkeruumatkoihin". Arjatsalon tyyli on kevyen käyttökirjallisuuden, mutta nautin lukemisesta paljon enemmän kuin etukäteen kuvittelin. Kansakoulunopettajan tausta kuuluu joltisessakin luennoivuudessa, mutta saarnaamiseen saati opettamiseen ei sittenkään sorruta. Lukijalta kyllä vaaditaan jonkin verran pohjatietoja, jotta tarinan yksityiskohdat aukeavat. Arjatsalolla oli ehkä ajatuksissa jatkaa Lönnrotin kertomusta, mutta hän päätyi lopulta viimeisinä vuosinaan kirjoittamaan vastaavanlaiset kaunokirjalliset kertomukset kahdesta muusta saman ajan suurmiehestä, Topeliuksesta ja Castrénista.
Etenkin nuortenkirjailijana kunnostautunut Arvi Arjatsalo lähestyy oma omaa aihettaan aivan toisista lähtökohdista. Sammatin Elias on romaani Elias Lönnrotin varhaisvaiheista, alaotsikkonsa mukaisesti "kouluvuosista ensimmäisiin runonkeruumatkoihin". Arjatsalon tyyli on kevyen käyttökirjallisuuden, mutta nautin lukemisesta paljon enemmän kuin etukäteen kuvittelin. Kansakoulunopettajan tausta kuuluu joltisessakin luennoivuudessa, mutta saarnaamiseen saati opettamiseen ei sittenkään sorruta. Lukijalta kyllä vaaditaan jonkin verran pohjatietoja, jotta tarinan yksityiskohdat aukeavat. Arjatsalolla oli ehkä ajatuksissa jatkaa Lönnrotin kertomusta, mutta hän päätyi lopulta viimeisinä vuosinaan kirjoittamaan vastaavanlaiset kaunokirjalliset kertomukset kahdesta muusta saman ajan suurmiehestä, Topeliuksesta ja Castrénista.
Peter Guralnick: Robert Johnson. Blueslegendan jäljillä (Searching for Robert Johnson, 1989). Helsinki 2001: Like. 123 s. Suom. J. Pekka Mäkelä.
Peter Guralnickin kirja Robert Johnsonista (1989; suom. 2001) on kaunis yritys kuvata jotain, mitä on hyvin vaikea kuvata. Johnson on niin myyttien, tarinoiden ja legendojen alleen peittämä, että objektiivisen kuvan luominen on vaikeaa. Eikä Guralnick yritäkään sellaista. Hän puhuu nimenomaan vaikutelmista, otteesta lipsuvista tosiseikoista, totuuden suhteellisuudesta. Paljon nojataan Johnsonin tuntemien muusikkojen kertomuksiin, jotka nekin ovat ristiriitaisia, tietenkin. Melkein yhtä paljon puhutaan musiikkitieteilijä Mack McCormickin julkaisemattomasta kirjasta, jota ei vielä tänäänkään päivään ole ilmestynyt. Se on melkein yhtä suuri tarinoiden aihe kuin Johnsonkin.
Pertti Lassila: Syvistä riveistä. Kansakirjailija, sivistyneistö ja kirjallisuus 1800-luvulla. Helsinki 2008: Gaudeamus. 266 s.
Kirjassaan Syvistä riveistä Pertti Lassila käy läpi suomalaisen kansankirjallisuuden syntyä ja nopeaa syrjään jäämistä.
Aleksis Kiven jälkeiseen, Euroopasta mallinsa ottaneita realisteja edeltävään Suomen kirjalliseen kenttään muodostui erikoinen ilmiö. Jotta suomalaisista olisi saatu kunnon sivistyskansa, piti suomalaiset (siis suomenkieliset) saada lukemaan muutakin kuin Raamattua ja Katekismusta. Fennomaanien idea oli löytää "kansan syvistä riveistä" kouluttamattomia, sivistymättömiä kirjoittajia, jotka osoittaisivat rahvaassa elävän kirjallisen kyvykkyyden säätyläisille ja muulle paremmalle väelle. Samalla saataisiin uskottavia tekijöitä kirjoittamaan rahvaalle tutuista aiheista ja maailmasta. Syntyivät kansankirjallisuus ja kansankirjailija.
Lassila piirtää johonmukaisen kehityksen varhaisista suomeksi kirjoittaneista Pietari Hannikaisesta ja K. J. Gummeruksesta varsinaisiin kansankirjailijoihin kuten Pietari Päivärintaan ja Kauppis-Heikkiin ja lopulta Santeri Alkioon, joka jalosti kansanhenkensä taidekirjallisuudeksi.
Lassilan teksti on harvinaisen vetävää. Kirjan luki nautinnokseen, vaikka urbaani nyky-Helsingin lukuympäristö saikin aikaan aika vinkeän kontrastin.
Aleksis Kiven jälkeiseen, Euroopasta mallinsa ottaneita realisteja edeltävään Suomen kirjalliseen kenttään muodostui erikoinen ilmiö. Jotta suomalaisista olisi saatu kunnon sivistyskansa, piti suomalaiset (siis suomenkieliset) saada lukemaan muutakin kuin Raamattua ja Katekismusta. Fennomaanien idea oli löytää "kansan syvistä riveistä" kouluttamattomia, sivistymättömiä kirjoittajia, jotka osoittaisivat rahvaassa elävän kirjallisen kyvykkyyden säätyläisille ja muulle paremmalle väelle. Samalla saataisiin uskottavia tekijöitä kirjoittamaan rahvaalle tutuista aiheista ja maailmasta. Syntyivät kansankirjallisuus ja kansankirjailija.
Lassila piirtää johonmukaisen kehityksen varhaisista suomeksi kirjoittaneista Pietari Hannikaisesta ja K. J. Gummeruksesta varsinaisiin kansankirjailijoihin kuten Pietari Päivärintaan ja Kauppis-Heikkiin ja lopulta Santeri Alkioon, joka jalosti kansanhenkensä taidekirjallisuudeksi.
Lassilan teksti on harvinaisen vetävää. Kirjan luki nautinnokseen, vaikka urbaani nyky-Helsingin lukuympäristö saikin aikaan aika vinkeän kontrastin.
Patricia Highsmith: Hiljaa, hiljaa tuulessa (Slowly, Slowly in the Wind, 1979). Hyvinkää 1991: Book Studio. 220 s. Suom. Jorma-Veikko Sappinen. Jännityksen mestarit 54.
Patricia Highsmithia lukiessa tulee oudon lumoutunut olo. Ainoa toinen kirjailija, joka herättää minussa samanlaisen tunteen, on Raymond Carver. Molemmat kirjoittavat valitsemiensa kehysten sisässä kertomuksia, jotka eivät pelkän juonitiivistelmänsä puolesta vaikuta mitenkään erityisiltä. Highsmithilla nuo kehykset ovat jännityskirjallisuuden konventiot. Hän hyödyntää perinteisiä, tavanomaisiakin rikosfiktion aiheita mutta hänen näkökulmansa ja keinovalikoimansa on erilainen kuin muilla.
Hiljaa, hiljaa tuulessa on novellikokoelma, jonka kertomuksissa kuvataan sitä miten turvattomiksi yhteisöt ovat muuttuneet, miten pelottavia ovat ihmiset ympärillämme. Kertomuksia vanhukset joutuvat toistuvien ryöstöjen uhreiksi, satunnaiset ihmiset päätyvät murhaamaan käsittämättömistä syistä, jopa ympäristö on vaarallinen kuten mahdollisesti yliluonnollisia sävyjä saavassa novellissa Lammikko. Kaikkein vaikuttavin kokoelman novelleista on Nuo kamalat aamut, jossa vähävaraisen mutta runsaslapsisen perheen pahoinvointi ja ongelmat kärjistyvät järkyttävästi.
Kokoelman yllätys on jätetty viimeiseksi. Älkää ampuko puita on ehta tieteistarina. Viime aikojen Elokapina-uutisoinnin ja -kommentoinnin valossa se tuntuu hyvinkin ajankohtaiselta nykylukijallekin.
Hiljaa, hiljaa tuulessa on novellikokoelma, jonka kertomuksissa kuvataan sitä miten turvattomiksi yhteisöt ovat muuttuneet, miten pelottavia ovat ihmiset ympärillämme. Kertomuksia vanhukset joutuvat toistuvien ryöstöjen uhreiksi, satunnaiset ihmiset päätyvät murhaamaan käsittämättömistä syistä, jopa ympäristö on vaarallinen kuten mahdollisesti yliluonnollisia sävyjä saavassa novellissa Lammikko. Kaikkein vaikuttavin kokoelman novelleista on Nuo kamalat aamut, jossa vähävaraisen mutta runsaslapsisen perheen pahoinvointi ja ongelmat kärjistyvät järkyttävästi.
Kokoelman yllätys on jätetty viimeiseksi. Älkää ampuko puita on ehta tieteistarina. Viime aikojen Elokapina-uutisoinnin ja -kommentoinnin valossa se tuntuu hyvinkin ajankohtaiselta nykylukijallekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti