Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus (The Thirteenth Tale, 2006). Helsinki 2009: Tammi. 419 s. Suom. Salme Moksunen.
Kun Diane Setterfieldin esikoisromaani Kolmastoista kertomus ilmestyi suomennoksena, en ollut siitä millään tavalla tietoinen. Ilmeisesti se kuitenkin on aiheuttanut jonkin sortin pöhinää, koska kirppiksillä ja kierrätysmyymälöissä siihen törmää alati. Voin kuvitella sen olleen jonkin lahjasesongin lukupiirisuosikki, todennäköisesti saaneen suopean juonireferaatin Hesarissa tai buustausta kirjakerhosta. Onneksi en tiedä, sillä silloin kirja tuskin olisi osunut tutkaani. Niin kuitenkin kävi, ja voin rehellisesti sanoa pitäneeni kirjasta.
Kahdessa aikatasossa liikkuva tarina kertoo toisaalta kuolevaa ja salaperäistä kirjailijaa kuuntelevan elämäkerturin vaiheet ja toisaalta mainitun kirjailijan kertomuksen taustoistaan. Tyylilaji on itsetietoisen goottilaisromanttinen: on rapistuva kartano, sisäsiittoisen suvun viimeisten vesat, on kuolemia, mysteerejä, sukusalaisuuksia. Kotiopettajattaren romaaniin viitataan usein, ja sille tämä romaani onkin paljon velkaa. Juonikudelma on kiehtova ja genreraamiensa takaa sille antaa luvan olla liioitteleva, käänteissään yllättävä ja kieleltään koristeellinen, samoin kuin hyväksyy sen muodollisesti onnellisen lopun. Setterfield tuntee alluusionsa ja subtekstinsä.
Miten sitten päädyin tarttumaan Kolmanteentoista kertomukseen? Siksi koska takakansitekstin ensimmäisessä lauseessa mainitaan antikvariaatti. Nopeasti kyllä paljastui, että vanhojen kirjojen parissa ei tarinaa paljonkaan kerrota, mutta hällä väliä. Vanhan kirjallisuudenkin ääressä on aivan yhtä lokoisaa.
Kahdessa aikatasossa liikkuva tarina kertoo toisaalta kuolevaa ja salaperäistä kirjailijaa kuuntelevan elämäkerturin vaiheet ja toisaalta mainitun kirjailijan kertomuksen taustoistaan. Tyylilaji on itsetietoisen goottilaisromanttinen: on rapistuva kartano, sisäsiittoisen suvun viimeisten vesat, on kuolemia, mysteerejä, sukusalaisuuksia. Kotiopettajattaren romaaniin viitataan usein, ja sille tämä romaani onkin paljon velkaa. Juonikudelma on kiehtova ja genreraamiensa takaa sille antaa luvan olla liioitteleva, käänteissään yllättävä ja kieleltään koristeellinen, samoin kuin hyväksyy sen muodollisesti onnellisen lopun. Setterfield tuntee alluusionsa ja subtekstinsä.
Miten sitten päädyin tarttumaan Kolmanteentoista kertomukseen? Siksi koska takakansitekstin ensimmäisessä lauseessa mainitaan antikvariaatti. Nopeasti kyllä paljastui, että vanhojen kirjojen parissa ei tarinaa paljonkaan kerrota, mutta hällä väliä. Vanhan kirjallisuudenkin ääressä on aivan yhtä lokoisaa.
Julian Symons: Conan Doyle. Portrait of an Artist. New York 1987: Mysterious Press. 137 s. – Ilmestynyt alun perin 1979.
Julian Symonsin Conan Doyle. Portrait of an Artist on paljon kevyempi teos kuin aiemmin lukemani, toisen etablisoituneen rikoskirjailijan, John Dickson Carrin kirjoittama elämäkerta. Mutta sen Symons myöntää itsekin. Ties mistä kustantajan tulotavoitteesta johtuen tämä kirja onkaan kirjoitettu, on se kuitenkin ihan sympaattinen läpijuoksu Doylen elämästä ja urastakin. Symons ei silittele aihettaan vaan myöntää tämän erheet ja viat, mikä lisää teoksen luettavuutta. Muuten parasta kirjassa ovat Symonsin kommentit Doylen ei-Holmes-romaaneista sekä runsas kuvitus. Portrait of an Artist on nimittäin kaunis kirja runsaine valokuvineen.
Vesa Sisättö: Kummitusten luokka. 11 kolkkoa kauhutarinaa. Helsinki 2007: Tammi. 154 s. Tam tam.
Paremmin tietokirjailijana tunnetulta Vesa Sisätöltä ilmestyi vuonna 2007 kokoelmallinen lasten kauhunovelleja. Kummitusten luokka julkaistiin Tammen henkiinherätetyssä Tam tam -sarjassa. Se sisältää alanimikkeensä mukaisesti 11 kertomusta.
Novellien kuvasto on klassista: noitia, kummittelevia tornihuoneita, aaveliftareita... Modernia makua antavat viittaukset konsolipeleihin, suomalaisen vivahteen puolestaan pari maamme sotiin liittyvää tarinaa. Aikuislukijalle novellit ovat tietenkin kevyitä ja arvattavia, mutta kohdeyleisölleen, juuri toiselle vuosikymmenelleen yltäneille, ne ovat varmasti oikeinkin jännittäviä. Kenellekään ei lopulta käy huonosti, mutta toisaalta nuorta lukijaa ei myöskään aliarvioida. Vain kerran tai pari kirjasta tulee hieman setämäisesti sormea heiluttelevat vibat.
Novellien kuvasto on klassista: noitia, kummittelevia tornihuoneita, aaveliftareita... Modernia makua antavat viittaukset konsolipeleihin, suomalaisen vivahteen puolestaan pari maamme sotiin liittyvää tarinaa. Aikuislukijalle novellit ovat tietenkin kevyitä ja arvattavia, mutta kohdeyleisölleen, juuri toiselle vuosikymmenelleen yltäneille, ne ovat varmasti oikeinkin jännittäviä. Kenellekään ei lopulta käy huonosti, mutta toisaalta nuorta lukijaa ei myöskään aliarvioida. Vain kerran tai pari kirjasta tulee hieman setämäisesti sormea heiluttelevat vibat.
Marja Asunta: Jenni Penninen. [Helsinki] 1980: SLEY-kirjat. 71 s. Kuv. Marjaliisa Pitkäranta.
Hieman yllättävästi meidän perheessämme yhdeksi iltasatukirjojen vakiovalinnaksi on muodostunut Marja Asunnan Jenni Penninen. Yllättävästi siksi, ettei kirjassa oikeastaan ole mitään kovin ihmeellistä. Se on lyhykäinen, arkinen, hyvin pienieleinen niin tapahtumiltaan kuin kieleltäänkin – mutta jokin siinä on vedonnut lapsiin. Jenni Pennisessä on hieman 70-lukulaisen tendenssilastenkirjan kaikuja, mutta Asunta kirjoittaa paljon samaistuttavammin ja ymmärtäväisemmin kuin moni muu aikalaisensa.
Jenni Penninen päätyi meille sattumalta, kun naapuruston vanha pariskunta kantoi varastostaan meille laatikollisen omien lastensa vanhoja kirjoja. Alun perin kirja on leimojen perusteella lähtöisin Kuusankosken kaupunginkirjastosta. Mielenkiintoisehkoksi teoksen teki heti alusta alkaen se, että kirjan kirjoittaja on monen mutkan kautta sukua lapsilleni.
Jenni Penninen on itse asiassa jatko-osa. Sitä edelsi paria vuotta aiempi Arkipäivää sanoi Jenni. Ensimmäistä osaa meillä ei koskaan kuitenkaan ole luettu. Kummankin kirjan on kustantanut Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys, mutta ainakaan Jenni Pennisessä uskonnollisuus ei ole erityisesti esille, mitä nyt taivaaseen menoa hieman lopussa pohditaan. Teoksen on kuvittanut sinänsä sympaattisesti Marjaliisa Pitkäranta.
Jenni Penninen päätyi meille sattumalta, kun naapuruston vanha pariskunta kantoi varastostaan meille laatikollisen omien lastensa vanhoja kirjoja. Alun perin kirja on leimojen perusteella lähtöisin Kuusankosken kaupunginkirjastosta. Mielenkiintoisehkoksi teoksen teki heti alusta alkaen se, että kirjan kirjoittaja on monen mutkan kautta sukua lapsilleni.
Jenni Penninen on itse asiassa jatko-osa. Sitä edelsi paria vuotta aiempi Arkipäivää sanoi Jenni. Ensimmäistä osaa meillä ei koskaan kuitenkaan ole luettu. Kummankin kirjan on kustantanut Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys, mutta ainakaan Jenni Pennisessä uskonnollisuus ei ole erityisesti esille, mitä nyt taivaaseen menoa hieman lopussa pohditaan. Teoksen on kuvittanut sinänsä sympaattisesti Marjaliisa Pitkäranta.
Sakari Salovuori: Tunturi-Joonas ja ihmeaine. Helsinki 1960: Kuva ja sana. 67 s.
Sakari Salovuori kirjoitti 1950- ja 60-lukujen taiteessa neljä poikien seikkailukirjaa Joonas-nimisestä tunturioppaasta. Tämä Tunturi-Joonas ja ihmeaina on sarjan kolmas ja ainoa lukemani. Tarina on lievästi tieteishenkinen, sillä siinä insinööri Putkonen on kehittänyt näkymättömäksi tekevän sumutteen. Sen avulla sekalainen joukkio, ilmeisesti edellisistä osista tuttuja miekkosia päättää ryhtyä tekemään hyviä tekoja. Taustalla tosin tuntuu uhka pahoista voimista, jotka haluavat keksinnön haltuunsa.
Alun jälkeen tarina muuttuu muodottomaksi sähellykseksi. Ihmeainetta päästään käyttämään noin kahdesti, ja sen sijasta lukija pääsee seuraamaan muun muassa poliopotilaiden kuntoutusta kirjoitusajan Helsingissä. Pahiksia tulee kuvioihin vasta lopussa, kun Musta Parooni varastaa aineen hengityskoneessa makaavalta nuorukaiselta. Tarina on sekava, käsittämätön ja monin tavoin lähinnä typerä. Kirjoittajaa on kiinnostanut lähinnä ympätä joka väliin muistutuksia taivaan valtakunnan kirkkaudesta. Scifiä romaanilta on turha odottaa; sitä on enemmän jopa Aapelin Vinski ja Vinsentissä, jossa siinäkin on samanmoinen näkymättömyysaihe.
Alun jälkeen tarina muuttuu muodottomaksi sähellykseksi. Ihmeainetta päästään käyttämään noin kahdesti, ja sen sijasta lukija pääsee seuraamaan muun muassa poliopotilaiden kuntoutusta kirjoitusajan Helsingissä. Pahiksia tulee kuvioihin vasta lopussa, kun Musta Parooni varastaa aineen hengityskoneessa makaavalta nuorukaiselta. Tarina on sekava, käsittämätön ja monin tavoin lähinnä typerä. Kirjoittajaa on kiinnostanut lähinnä ympätä joka väliin muistutuksia taivaan valtakunnan kirkkaudesta. Scifiä romaanilta on turha odottaa; sitä on enemmän jopa Aapelin Vinski ja Vinsentissä, jossa siinäkin on samanmoinen näkymättömyysaihe.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti