P. G. Wodehouse: The Jeeves Collection. Volume 1

P. G. Wodehouse

The Jeeves Collection

Volume 1

Audible Studios, 2020. 40 t, 37 min. Lukija Stephen Fry.

Sis. The Inimitable Jeeves (1923), Carry on Jeeves (1925), Right Ho, Jeeves (1934), The Code of the Woosters (1938), Joy in the Morning (1946).

Stephen Frystä näyttää olevan tulossa Audiblen äänikirjojen vakiolukija. Ja mikäpä siinä. Paitsi, että Fry saa aikaan loistavaa jälkeä, hänelle myös valikoituu laadukasta luettavaa. Toissa vuonna hän luki Audiblelle koko Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -tuotannon (lukuun ottamatta muutamaa kuriositeettia) ja viime vuoden lopulla ilmestyi valikoima P. G. Wodehousen Jeeves-tarinoita.

P. G. Wodehouse kirjoitti elämänsä aikana paljon kepeän humoristista kirjallisuutta, mutta lähtemättömimmän vaikutuksen ovat tehneet hänen kertomuksesta joutilaasta ja pöljänpuoleisesta yläluokan poikamiehestä, Bertie Woosterista, ja tämän terävä-älyisestä ja vähäeleisestä miespalvelija Jeevesistä. Wodehouse kirjoitti neljänkymmenen vuoden aikana 46 kertomusta heistä. Tarinat sinänsä eivät ole erityisiä. Niiden aihiot toistavat melko ennakoitavaa kaavaa: Bertie joutuu tätinsä tai setänsä vuoksi mukaan kuvioon, johon hänellä ei ole vähäisintäkään halua kuulua. Soppaan sisältyy hänen puoliälyisiä ystäviään, näiden naimahaluisia kihlattuja, vihonviimeisiä sukulaispoikia ja poliisinhattuja. Kertomukset aukeavat kuin käänteisinä arvoitusdekkareina, joissa lukijalle tarjotaan sekava vyyhti ihmissuhde- ja muita solmuja. Lukija tietää, että lopussa kaikki selviää, mutta selvitystyö luo nautinnon ja oivalluksen kokemuksia. 

Tarinaa oleellisempia ovatkin Wodehousen hahmot. Jeeves ja Bertei ovat kuin Sherlock Holmes ja John Watson, olkoonkin että tässä tapauksessa selvästi keskeisempi hahmo on tuo heikkohoksottimisempi isäntä. Jeeves puolestaan on kuin äärimmäisyyksiin viety deus ex machina, joka pelkällä läsnäolollaan ratkaisee ongelmat. Jeeves jääkin lopulta hyvin yksiulotteiseksi hahmoksi, mihin hänen viehätyksensä perustuu. Bertie on paljon mehukkaampi hahmo. Hän on kyllä viattoman yksinkertainen, mutta vertaistensa joukossa silti päätä pidempi ajattelija. Bertien kouluaikaiset toverit ja Kuhnuriklubin jäsenet ovat toinen toistaan naurettavampia toilailijoita. He ovat kymmenvuotiaita, jotka vain ovat sattuneet kasvamaan aikuisiksi. Vastassa on maailma omaisuuksineen ja avioitumisineen, mutta nämä kaverit (ja Bertie siinä sivussa) haluaisivat vain nauttia elämästä, leikkiä ja tehdä koirankujeitaan. Iso osa Wodehousen tarinoiden lumovoimaa onkin se, kuten myös Fry esipuheessaan esittää, että Woosterin ja Jeevesin maailma on 1920-luvun huolettomuuteen jämähtänyt, vailla todellisen elämän isoja ongelmia, kuin kesäteatterin hupinäytelmä jossa ihmisen pahin uhka on ankara täti.

Audiblen äänikirjakokoelma sisältää viisi Jeeves-teosta; kaksi novellikokoelmaa ja kolme romaania (1923-1946). Wodehousen tarinoiden toistuvuus tulee (ikävänkin) selväksi jo näiden viiden kirjan aikana. Kaksi ensimmäistä puhtaasti Woosteriin ja Jeevesiin keskittynyttä teosta, novellikokoelmat The Inimitable Jeeves (1923) ja Carry on, Jeeves (1925) ovat todennäköisesti parhaat valikoiman nimikkeistä. Ne ovat luonteeltaan ja julkaisuhistorialtaan novellikokoelmia, mutta niiden kertomuksissa on sellaista jatkuvuutta, että ne on täysin mahdollista lukea myös romaaneina. Tarina ovat kekseliäitä, hahmot riemastuttavia ja koko ajan ilmassa on brittiläisen kuivakka ironian sävy, jota tukee Wodehousen kieli. Kielenkäyttö onkin hahmojen ohella toinen Wodehousen tuotantoa kantava tekijä. Hän hyödyntää Bertien ja tämän ystävien puheessa paljon 1920-luvun slangia kaikkine hölmöyksineen (hölmöjähän kaikki slangit ovat, kun niitä etäisyyden päästä tarkastelee). Lisäksi kaikenkarvaiset väärinkäsitykset, ei vain tarinan vaan myös kielen tasolla, ovat aidosti hauskoja. Kielipelit, kaksoismerkitykset ja sekarotuiset idiomit ovat kekseliäitä ja usein myös yllättäviä.

Romaanitmitassa Wodehousen juonikuviot eivät toimi mielestäni yhtä hyvin kuin novelleissa. Varsinkin kolmas Jeeves-romaani, The Code of the Woosters (1938), tuntuu lähinnä kierrättävän aiempia ideoita ja venyttävän kertomusta (sinänsä toki hienolla) nonsense-dialogilla. Onneksi siinä esiintyy Jeeves-tarinoiden paras sivuhahmo, oman elämänsä tuleva valtakunnanjohtaja Roderick Spode. Sitä edeltävä Right Ho, Jeeves (1934) on ihan mukiinmenevä jatko aiemmissa novelleissa alkaneella kudelmalle, ja kokoelman päättävä Joy in the Morning (1946) on jo paljon nautittavampi. Ilmeisesti pitkä, sodan aiheuttama tauko on tehnyt hyvää.

Stephen Fryn luenta on nautittavaa, kuten odottaa saattaa. Hän on taitava ääninäyttelijä, joka luo aina vain uusia persoonallisia hahmoja toisensa perään. Humoristinen viitekehys mahdollistaa liioitellut ja groteskitkin hahmot. Itseäni usein harmittaa, miten Frystä on tullut jonkinlainen populaarikulttuurin kulttihahmo ihan itsenään, jolloin unohdetaan miten loistava koominen näyttelijä on kyseessä. Nettiarvosteluissa Fryn versiota Bertie Woosterista on arvosteltu liian "ikääntyneeksi", mutta uskoisin sen johtuvan vain vertailusta Hugh Laurien ikoniseen tv-versioon sarjassa Kyllä Jeeves hoitaa (Jeeves and Wooster, 1990–1993). Mielestäni Fryn Wooster on jopa uskollisempi Wodehousen kirjoitusten hahmolle. Laurien sinänsä upea suoritus tekee Bertiestä täydellisen tolvanan, mitä hän ei kuitenkaan aina Wodehousella ole. Omasta mielestäni Fry onnistuu Wodehousen kanssa vielä paremmin kuin aiemmassa Sherlock Holmesien läpiluennassaan. Osittain tämä johtuu juuri materiaalin koomisuudessa, joka antaa enemmän tilaa näyttelijälle. Lisäksi Fryn rooli Jeevesinä edellä mainitussa tv-sovituksessa on niin definitiivinen, ettei kukaan ikimaailmaassa kykenisi lukemaan hahmon repliikkejä uskottavammin.