David Lean: Arabian Lawrence
Yksi parhaista pääsiäismuistoistani on pitkäperjantai, joskus kenties lukiovuosina, kun uppouduin katselemaan David Leanin Arabian Lawrencea (Lawrence of Arabia, 1962). Se on myös suurimpia elokuvaelämyksiäni. Tänä pääsiäisenä uusin kokemuksen.
Nykypäivän viitekehyksessähän Arabian Lawrence on lähinnä roskaa. Ei yhtään naista, valkonaamat esittävät tärkeimpiä arabirooleja, keskiössä on siirtomaa-Britannia jota ei ehdottomasti tuomita. Ei nyt kuitenkaan ryhdytä muodikkaaseen hassutteluun.
Arabian Lawrence on nimittäin hieno elokuva. Leanin ohjauksessa on suuruutta ilman liikaa pompöösiutta; tarina on sankarin mutta hyvin problemaattisen sankarin; päähenkilö ei ole täydellinen vaikka semmoisena esiintyykin, eikä kolonialismia glorifioida liiaksi; rotustereotypioista huolimatta identiteetin kipukohtien huomiot ovat tarkkasilmäisiä; roolitus on komea jo paperilla, mutta suoritukset yltävät kauttaaltaan vielä parempaan; autiomaakuvat ovat kauniita, joukkokohtauksissa on voimaa. Seitsemän Oscaria ovat ansaittuja.
Tällaisten elokuvien kohdalla jaksaa harmitella vain sitä, että ne "perustuvat tositapahtumiin". Hyvä niin, niinhän iso osa fiktiosta. Mutta jos tositapahtumia ei aio toistaa pilkuntarkasti, miksi säilyttää vihjaus siitä, että tarina on "totta"; miksi ei muuteta henkilöiden nimiä, kun kerran tapahtumiakin muutetaan? Katsoja välttyisi heti vertailun kiusaukselta.
Vaikka nykyään eeppisyys alkaa olla valtavirtaelokuvan perusominaisuuksia, vain harva jos ainutkaan yltää siihen mittakaavaan kuin Arabian Lawrence. Siinä ei taistella maailmankaikkeudesta, ei seurata vuosikymmenten mittaista tarinankaarta, mutta yksilön kehitystä harvoin luodataan näin laajalti. Tuoreemmasta elokuvasta tulee mieleen vain kenties Paul Thomas Anderson.
Nykypäivän viitekehyksessähän Arabian Lawrence on lähinnä roskaa. Ei yhtään naista, valkonaamat esittävät tärkeimpiä arabirooleja, keskiössä on siirtomaa-Britannia jota ei ehdottomasti tuomita. Ei nyt kuitenkaan ryhdytä muodikkaaseen hassutteluun.
Arabian Lawrence on nimittäin hieno elokuva. Leanin ohjauksessa on suuruutta ilman liikaa pompöösiutta; tarina on sankarin mutta hyvin problemaattisen sankarin; päähenkilö ei ole täydellinen vaikka semmoisena esiintyykin, eikä kolonialismia glorifioida liiaksi; rotustereotypioista huolimatta identiteetin kipukohtien huomiot ovat tarkkasilmäisiä; roolitus on komea jo paperilla, mutta suoritukset yltävät kauttaaltaan vielä parempaan; autiomaakuvat ovat kauniita, joukkokohtauksissa on voimaa. Seitsemän Oscaria ovat ansaittuja.
Tällaisten elokuvien kohdalla jaksaa harmitella vain sitä, että ne "perustuvat tositapahtumiin". Hyvä niin, niinhän iso osa fiktiosta. Mutta jos tositapahtumia ei aio toistaa pilkuntarkasti, miksi säilyttää vihjaus siitä, että tarina on "totta"; miksi ei muuteta henkilöiden nimiä, kun kerran tapahtumiakin muutetaan? Katsoja välttyisi heti vertailun kiusaukselta.
Vaikka nykyään eeppisyys alkaa olla valtavirtaelokuvan perusominaisuuksia, vain harva jos ainutkaan yltää siihen mittakaavaan kuin Arabian Lawrence. Siinä ei taistella maailmankaikkeudesta, ei seurata vuosikymmenten mittaista tarinankaarta, mutta yksilön kehitystä harvoin luodataan näin laajalti. Tuoreemmasta elokuvasta tulee mieleen vain kenties Paul Thomas Anderson.
Scott Derrickson: Sinister. Oren Peli: Paranormal Activity
Scott Derricksonin Sinister (2012) on elokuva, josta en tiennyt etukäteen mitään. Se tarttui kirpputorilta mukaan käytännössä sattumalta. Vaan olipa mukava sattuma! Sinister on periaatteessa tosi perinteinen ja kliseinen kauhuelokuva: True crime -kirjailija muuttaa taloon, jossa on tapahtunut perhemurha, kirjoittaakseen tapauksesta kirjan. Ullakolta löytyy laatikollinen kahdeksanmillisiä kotielokuvia murhista. Mikä erottaa Sinisterin massasta, on tyylitaju: tunnelma on vahva koko elokuvan ajan, Ethan Hawke pääosassa on erittäin hyvä, Christopher Youngin äänimaailma on tehokas. Jostain syystä hyppysäikytkään eivät tunnu banaaleilta. Ainoastaan ihan loppu jää hiukan liian koomiseksi, tahattoman.
Oren Pelin Paranormal Activity (2007) sen sijaan on ennalta tuttu. Edellisestä katsomiskerrasta oli kuitenkin jo yli kymmenen vuotta (paluumatkalla Sodankylän elokuvajuhlilta). "Found footage" -kauhun toinen iso nimi (Blair Witch Projectin ohella) sai ison määrän jatko-osia ja maineen halvan teinienpelottelun merkkiteoksena. Muistan kuitenkin pitäneeni elokuvasta. Tarinassa nuoren pariskunnan kotona tapahtuu kummia, ja he hankkivat videokameran siinä toivossa, että oudot ilmiö tallentuisivat nauhalle. Iso osa elokuvasta on höpöttelyä heiluvan kameran edessä, mutta yllättävän hyvin se toimii. Usein valvontakameramaiset otokset, joissa ei tapahdu mitään mutta joissa varmasti ihan kohta tapahtuu jotain, ovat hyvin tehokkaita. Halvasta estetiikasta tuli viimeistään tämän jälkeen kliseinen tehokeino, mutta Paranormal Activityssä se toimii hämmentävän hyvin.
Oren Pelin Paranormal Activity (2007) sen sijaan on ennalta tuttu. Edellisestä katsomiskerrasta oli kuitenkin jo yli kymmenen vuotta (paluumatkalla Sodankylän elokuvajuhlilta). "Found footage" -kauhun toinen iso nimi (Blair Witch Projectin ohella) sai ison määrän jatko-osia ja maineen halvan teinienpelottelun merkkiteoksena. Muistan kuitenkin pitäneeni elokuvasta. Tarinassa nuoren pariskunnan kotona tapahtuu kummia, ja he hankkivat videokameran siinä toivossa, että oudot ilmiö tallentuisivat nauhalle. Iso osa elokuvasta on höpöttelyä heiluvan kameran edessä, mutta yllättävän hyvin se toimii. Usein valvontakameramaiset otokset, joissa ei tapahdu mitään mutta joissa varmasti ihan kohta tapahtuu jotain, ovat hyvin tehokkaita. Halvasta estetiikasta tuli viimeistään tämän jälkeen kliseinen tehokeino, mutta Paranormal Activityssä se toimii hämmentävän hyvin.
Lewis Gilbert: Alfie – naisten viettelijä. Adrian Edmondson: Hotelli Paradiso
Lewis Gilbertin Alfie – naisten viettelijä (1966) alkaa kepeänä komediana naistenmiehestä mutta loppuu melko viiltävänä irrallisuuden ja ihmissuhteiden kuvauksena. Liika pelailu ei lopulta kanna kovin pitkälle. Tyylikäs elokuva muistetaan etenkin muutamasta asiasta: Michael Cainesta pääosassa, Sonny Rollinsin musiikista, Bacharachin ja Davidin nimikkolaulusta sekä aikanaan radikaalista aborttikohtauksesta.
Adrian Edmondsonin Hotelli Paradiso (Guest House Paradiso, 1999) on sitten kaikkea muuta kuin tyylikäs. Bottom-tv-sarjan jatkoksi Edmondson ja Rik Mayal väänsivät elokuvan, joka lähes yltää sarjan tasolle. Huumori on mustaa, rujoa, väkivaltaista ja huonoa – ideat anarkistisia ja keskenkasvuisen törkeitä. Elokuva ei taatusti uppoa kenen tahansa huumorintajuun, mutta minä arvostan.
Adrian Edmondsonin Hotelli Paradiso (Guest House Paradiso, 1999) on sitten kaikkea muuta kuin tyylikäs. Bottom-tv-sarjan jatkoksi Edmondson ja Rik Mayal väänsivät elokuvan, joka lähes yltää sarjan tasolle. Huumori on mustaa, rujoa, väkivaltaista ja huonoa – ideat anarkistisia ja keskenkasvuisen törkeitä. Elokuva ei taatusti uppoa kenen tahansa huumorintajuun, mutta minä arvostan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti