Mile 81 ja vähän muitakin sähkökirjoja - mietteitä Stephen Kingin äärellä #10

I

Kun Stephen Kingin Riding the Bullet ilmestyi vuonna 2000, se oli sensaatio. Syy ei ollut kertomuksessa itsessään vaan mediassa, jossa se julkaistiin. Riding the Bullet oli nimittäin ensimmäinen suurille markkinoille suunnattu sähkökirja.

Totta kai kirjallisuutta oli julkaistu sähköisesti edellisenkin vuosituhannen puolella, monenlaista ja monessa muodossa. Riding the Bullet ei ollut edes ensimmäinen Kingin sähköinen julkaisu. Esimerkiksi edellisvuonna oli ilmestynyt cd-rom-muodossa Stephen King's F13 -niminen multimediapaketti, joka sisälsi tavanomaisten Windowsin työpöytäteemojen ja näytönsäästäjien lisäksi myös novellin "Everything's Eventual". Mikään aiempi ei kuitenkaan ollut ollut niin suuri ilmiö kuin Kingin kummitusjuttu. Kustantaja Simon & Schuster onnistui markkinoinnissaan niin hyvin, että ensimmäisen vuorokauden aikana tiedostoa oli myyty liki puoli miljoonaa ja siinä sivussa serverit kaatuivat ja ihmismielet pahoittuivat.

Pahennusta nostatti muutamakin asia. Riding the Bullet herätti aivan samoja kysymyksiä kuin mikä tahansa muukin sähköinen teos: pitääkö pelkästä lukuoikeudesta maksaa? paljonko sitten olisi kohtuullinen maksu? saako ostaja päättää, montako kopioita ja missä muodossa teoksesta tekee? Riding the Bulletin tiedosto oli kopiosuojattu, ja myös tekstin tulostaminen oli estetty. Ihmiset eivät olleet tyytyväisiä – tai ainakaan kovaääninen vähemmistö ei ollut. Iso osa sadoista tuhansista lataajista kuitenkin oli mielissään. Vaikutti siltä, että kirjankustantamisessa oli alkamassa uusi aika.

Uusi aika kyllä koitti hiljalleen, mutta ei ihan niin sujuvasti tai siinä muodossa, kuin Kingin tempauksen ajateltiin ennakoivan. King itse koetteli digitaalisten lukijoiden rajoja The Plant -jatkokertomuksellaan, jota hän kaupitteli luku kerrallaan nettisivuillaan. Projekti jäi kesken, kun kävi selväksi, ettei valtaosa lataajista ollut valmis edes nimelliseen yhden dollarin hintaan. Seuraavaa isoa askelta sähkökirjan historiassa saatiin odottaa vuoteen 2007, kun verkkokauppajätti Amazon lanseerasi Kindle-sähkökirjanlukijansa ja siihen liittyvän palvelun. Ja kukapa olisi ollut edesauttamassa Kindlen alkuvuosia ellei Stephen King.

Vuonna 2009 ilmestyi hänen kertomuksensa Ur. Paitsi että sen tarinassa Kindlellä on aivan oleellinen rooli, se oli pitkään luettavissa ainoastaan Amazonin laitteella. Tällainen tietysti sai aikaan pahaa verta monissa lukijoissa, koska jos halusi saada Urin luettavakseen, ei siihen ollut muita (laillisia) keinoja kuin maksaa Amazonille. Seuraavina vuosina Kingiltä ilmestyi muutamia karkeasti pienoisromaanin mittaisia kertomuksia nimenomaan sähkökirjoina. Pitkä novelli Mile 81 (Simon & Schuster 2011), yhteistyönä Stewart O'Nanin kanssa syntynyt baseball-aiheinen kertomus A Face in the Crowd (Simon & Schuster 2012) ja aseenkanto-oikeutta käsittelevä pamfletti Guns (Philtrum Press 2013) ilmestyivät Amazonin "Kindle Singleinä".

Ur ja Mile 81 sisältyivät myöhemmin Kingin The Bazaar of Bad Dreams -kokoelmaan (2015), mutta A Face in the Crowd ja Guns eivät toistaiseksi ole luettavissa kuin sähköisinä julkaisuina.

II

Mile 81 on monella tapaa arkkityyppinen Stephen King -kertomus. Melkein kuin King kirjoittaisi pastissia alkuaikojen tuotannostaan. Kertomus sisältää useita perinteisen King-tarinan peruselementtejä, kuten aikuisia kekseliäämmät lapsihahmot, arkipäiväisen mutta uhkaavaksi muuttuvan miljöön, yliluonnollisen auton ja lähes itseironista huumoria. Kertomus ei ole missään nimessä suurta kirjallisuutta eikä edes erityisen ikimuistoinen hetki tekijänsäkään tuotannossa, mutta siitä henkii hauskuus – King on todennäköisesti nauttinut sen kirjoittamisesta.

Mile 81 sijoittuu mainelaisen valtatien levähdyspaikalle, jonka liiketoiminta on lakkautettu ja josta on tullut sittemmin lähinnä teinien ryypiskely- ja naiskentelupaikka. Levikkeelle saapuu likainen farmariauto, joka alkaa aterioida sitä varomattomasti lähestyvillä ihmisillä. Juonen lähtökohta on juuri niin naurettava tai nautittava kuin lukijan oma näkökulma vain sallii. Se että tapahtumat laittaa liikkeelle voima, joka on oikeastaan tosi typerä, sallii kuitenkin Kingille kirjoittajana monia etuoikeuksia.

Ensinnäkin King saa luvan olla suuremmin välittämättä tarinankerronnan lainalaisuuksista, siitä miten tarina "kuuluu kertoa". Novellin rakenne on oikeastaan hyvin samankaltainen kuin melkein kolmekymmentä vuotta varhaisemmassa Ihmissuden vuosi -pienoisromaanissa (josta voi lukea lisää täältä). Novellin jokainen luku marssittaa levähdyspaikalle uuden auton ja sen mukana tietysti lisää uhreja. Luvut etenevät melkein kaavamaisesti: esitellään auton matkustaja tai matkustajat, jotka ihmettelevät levähdyspaikalla nököttävää farmaria, ja kerrotaan pari kuvaavaa anekdoottia heistä ennen kuin he astuvat liian lähelle autoa ja tulevat imaistuksi sen sisuksiin. Variaatiota on oikeastaan hyvin vähän, mutta jälleen kerran King osoittaa, että hänen vahvuutensa ei ole niinkään tarinassa tai juonenkäänteissä vaan henkilöissä. Ei kukaan Mile 81:n hahmoista nouse erityisen vahvaksi sinänsä, mutta heissä kaikissa on sarjakuvamaista charmia, jokainen on omanlaisensa kiehtova pikku karikatyyri. Näiden ihmiskuvien kanssa King sitten leikittelee jutustelemalla heistä yhtä ja toista ja sitten syöttämällä heidät autolle sopivien ällöefektien kera.

Tämä onkin toinen Kingin itselleen sallimista seikoista: hän voi irrotella tarinallaan melko vapaasti. Kun kertomus ei ota itseään vakavasti (kuinka se voisikaan?), sen raameissa voi keskittyä pelkkään jutuniskentään. Koska tarina etenee luvuittain melkein syklisesti, se tarjoaa kertojalle mahdollisuuden pieniin sisäistarinoihin. Ainahan Kingillä on takaumia ja välillä hyvinkin laajoja vilkaisuja hahmojensa menneisyyksiin, mutta Mile 81:n kohdalla kerronnassa on tietynlaista rupattelevuutta. Se tuo mieleen ne jutut, joita joku tarinan levähdyspaikan kahvion entisistä vakiasiakkaista olisi voinut kertoilla innokkaille kuulijoilleen nurkkapöydässä. Sävy lähestyy esimerkiksi novellin "Siihen kasvaa kiinni" (It Grows on You, 1973) tai romaanin Buick 8 (From a Buick 8, 2002) kerrontaa. Tämänkaltaisessa kertomuksessa voi kertoa oikeastaan ihan mitä tahansa, jos kuulijat vain saa lumoutumaan. Voi vaikka kertoa avaruudesta tulleesta ihmissyöjäperheautosta.

Buick 8 on sikälikin hyvä vertailukohta, että myös siinä on yliluonnollinen, "elävä" auto. Lisää samanlaisia tapauksia Kingin tuotannossa ovat Keltatakkiset alhaiset miehet -kertomuksen (Low Men in Yellow Coats, 1999) autot sekä tietenkin romaanin Christine, tappaja-auton (Christine, 1983) nimikko-Plymouth. Christinen elokuvaversioon itse asiassa viitataankin suoraan Mile 81:ssa, joten King on hyvin tietoinen näistä alluusioista itsekin. Siinä missä mainituissa tarinoissa autojen voimien taustalla on jokin yliluonnollinen voima, henkiolento tai muu vastaava, Mile 81:n farmarin vihjataan tulevan avaruudesta. Onko se edes oikeasti auto, ei ole varmaa – mahdollisesti jokin on vain ottanut auton muodon. Tämä puolestaan tuo mieleen novellin "Rekat" (Trucks, 1973) ja etenkin sen filmatisoinnin Maximum Overdrive (1986), jonka King itse käsikirjoitti ja ohjasi. Elokuvaversiossa Maapallon ohittava komeetta saa kaikki planeetan laitteet toimimaan itsenäisesti ja hyökkäämään ihmisten kimppuun.

III

Tavallaan erikoisin osuus Mile 81:a on sen ensimmäinen luku. Siinä nuori poika, Pete Simmons, joutuu isoveljensä lemppaamaksi ja päättää siksi lähteä yksin tutkimaan levähdyspaikan hylättyä liikekeskusta. Peten harhailua ja havainnointia tyhjissä liiketiloissa seurataan pitkään. Luku päättyy hieman teennäisen oloisesti siihen, että Pete ottaa maistiaiset löytämästään viinapullosta ja nukahtaa hiprakkaansa. Peten liikkeillä on hyvin vähän mitään tekemistä muun tarinan kanssa. Toki hän tekee paluun lopussa ja häätää salaperäisen auto-olennon (melkein satumaisen näppärästi suurennuslasilla), mutta tällainen juonenkäänne ei olisi vaatinut millään muotoa pitkää alkulukua pohjustuksekseen.

Voisiko olla niin, että Peten tarinan on alun perin pitänyt olla jotain aivan muuta – jotain mikä ei ole päässyt alkua pidemmälle ja joka on sitten liitetty tyystin toisenlaiseen tarinaa? Tämä luultavasti on minulta ylitulkintaa, mutta kertomuksen aloitus tuntuu joka tapauksessa kummalliselta. Voihan toki olla niinkin, että Kingillä on ollut tarkoituksena kirjoittaa juuri Ihmissuden vuoden tyyliin hieman laajempi kertomus, jossa levähdyspaikalle saapuu jos jonkinmoista väkeä. Mutta kun kirjoittaja on huomannut alkavansa toistaa samanlaista kaavaa hyvin nopeasti, hän on luopunut ideasta ja kirjoittanut pikaisen lopetuksen. Tällaisia ideoita, joita ei ole viety (tai osattu viedä?) aivan loppuun asti, tuntuu olevan Kingin viime vuosien teoksissa jonkin verran.

Eräs tällainen useitakin puolittaisia ideoita sisältävä teos on samana vuonna Mile 81:n kanssa ilmestynyt massiivinen romaani 22.11.63. Se todellakin on kimppu monenmoista, mikä ei ole kokonaisuuden kannalta millään tavalla oleellista mutta mitä ei myöskään ole raaskittu jättää pois. Tuolloin vielä ilmestymättömästä romaanista on pitkähkö katkelma Mile 81:n lopussa.

Pimeä yö, tähdetön taivas - mietteitä Stephen Kingin äärellä #9

Stephen King

Pimeä yö, tähdetön taivas

Tammi, 2012 (alkuteos Full Dark, No Stars, 2010). 354 s. Sid. Suom. Ilkka Rekiaro.

I

Full Dark, No Stars ilmestyi alkukielisenä vuonna 2010, ja suomennos Pimeä yö, tähdetön taivas kaksi vuotta myöhemmin. Tässä vaiheessa Stephen Kingin uraa oli jo ehditty tottua erilaisiin muotokokeiluihin. Hänen tuotannolleen leimallisten tiiliskiviromaanien lisäksi Kingiltä oli ilmestynyt lyhytproosaa sekä kokoelmina että erikoisempina yksittäisniteinä, oli jatkokertomusta, oli kuvakirjaa, oli vain ääni- tai sähkökirjana ilmestyneitä kertomuksia, oli salanimillä kirjoitettuja teoksia ja niin edelleen.

Yksi Kingin tuotannon omalaatuisimmista muodoista on pienoisromaanikokoelma. Tämäntyyppistä julkaisulajia ei kovin paljon harrasteta. Jos kirjailija kirjoittaa jotain lyhyen romaanin tai pienoisromaanin (engl. novella) mittaista, on aivan luontevaa julkaista sellainen omana nimikkeenään. Noin satasivuinen kertomus on kioskipokkarin perusmitta, ja esimerkiksi Suomessa tällaisia tiiviitä romaaneja ovat kirjoittaneet jokseenkin jokainen laajan uran luonut kirjailija.

Stephen Kingin tapauksessa asia ei ole kuitenkaan ollut ihan niin yksioikoinen. Syy siihen on pitkälti kustannustoimintaa ohjaavissa voimissa. Ensinnäkin King on aina ollut erittäin tuottelias. Sen jälkeen, kun esikoisromaani Carrie ilmestyi 1974, on häneltä julkaistu lähes joka vuosi ainakin yksi uusi kirja. Ainoat poikkeukset ovat vuosi 1976 (jolloin silloinkin joulukuussa ilmestyi Richard Bachman -salanimen ensimmäinen romaani) ja 1988 (lukuun ottamatta paria erikoisjulkaisua, minkä lisäksi edellisvuonna oli ilmestynyt kolme uutta romaania ja yksi romaani ensimmäistä kertaa tavallisena kuluttajapainoksena). Kustantamoiden kannalta tällainen on ongelmallista, sillä pelkona on, että useat saman kirjailijan uutuudet syövät toistensa menekkiä. Tämähän on monesti myöhemmin osoittautunut Kingin kohdalla turhaksi peloksi (vuonna 1996 Yhdysvaltain kymmenen myydyimmän kirjan listalla oli parhaimmillaan seitsemän Kingin teosta), mutta siihen meni aikaa.

Ensimmäinen keino helpottaa ylikuumenemista oli ottaa käyttöön nom de plume, pseudonyymi, salanimi. Richard Bachmanina King pystyi julkaisemaan viisi kirjaa, jotka poikkesivat viimeistä lukuun ottamatta hänen tavanomaisemmasta kauhu- ja fantasiaprofiilistaan. Sittemmin Bachmanilta on ilmestynyt vielä pari "postuumia" teosta. Toinen tapa oli julkaista romaaneja, joiden King "ei uskonut kiinnostavan tavallista yleisöään", rajoitettuina painoksina pieniltä erikoiskustantajilta. Näin alkoi esimerkiksi Musta torni -sarjan julkaisuhistoria.

Kolmas tapa oli alkaa niputtaa yhteen kertomuksia, jotka olivat liian pitkiä novelleiksi mutta tarpeeksi lyhyitä pinottavaksi samoihin kansiin. Kingin pienoisromaanit ovat sellaisia, joista monet joku muu kirjoittaja olisi ilomielin julkaissut omina niteinään. Kustantajan näkökulmasta kuitenkin oletettiin, että Kingin lukijat janosivat paksuja kirjoja ja siksi olisivat vieroksuneet ohkaisia, hieman yli satasivuisia julkaisuja. Ensimmäinen Kingin pienoisromaanikokoelmista, Different Seasons (suomeksi kahdessa osassa ensin Kauhun vuodenajat, sittemmin muutamalla muullakin nimellä), oli sikälikin riski, että se oli suurelta osin kaikkea muuta kuin kauhua. Different Seasons loi kuitenkin mallin tulevalle muodolle. Se sisälsi neljä kertomusta, jotka oli sidottu toisiinsa löyhästi. Neljästä pienoisromaanista kolme oli realistisia vailla minkäänlaista yliluonnollisuutta. Vain päätöskertomuksessa oli perinteisempiä kauhutehoja. Mielestäni kokoelma on edelleen yksi Kingin uran vahvimmista teoksista. Se on sitä sekä tarinoidensa että kielensä puolesta.

Toinen vastaava kokoelma ilmestyi 1990. Four Past Midnight (suom. Sydänyö; ks. tarkemmin ajatuksiani täältä) on hengeltään hyvin erilainen kuin edeltäjänsä. Sen kaikki neljä kertomusta ovat kauhufantasiaa ja kieltämättä sellaisia, että omina kirjasinaan ne eivät jaksaisi kantaa ihan loppuun saakka. Kokoelmana ne saavat toisistaan vipuvoimaa vaikka ovatkin täysin itsenäisiä tarinoita. Aivan toista maata on sen sijaan vuoden 1999 Hearts in Atlantis (suom. Pedon sydän), jonka viisi kertomusta vaihtelevat puhtaasta romaanista novelleihin. Kertomukset kuitenkin liittyvät toisiinsa niin tiukasti, että kirjan voi lukea aivan hyvin myös romaanina. Yhteenkuuluvuus on sikäli melkoinen saavutus, että King käsittelee kirjassaan hyvin realistisesti 1960-luvun opiskelijaliikehdintää, toisaalta hieman maagisen realismin henkeen sotaveteraaniutta ja kytkee tähän kaikkeen myös Mustan tornin avoimen yliluonnollisuuden.

Vuonna 2010 ilmestyi sitten Pimeä yö, tähdetön taivas. Uudella vuosituhannella oli Kingiltä alettu julkaista viimein ohuempiakin kirjoja (The Colorado Kid vuonna 2005), ja varsinkin sähkökirja julkaisumediana oli avannut tällaisia mahdollisuuksia. Pimeä yö, tähdetön taivas olikin jälleen hieman erilainen kokonaisuus kuin aiemmat pienoisromaanikokoelmat. Sen tekstejä yhdistävät teemat ja aiheet. Vaikka ne eivät sinänsä liity toisiinsa, ne kuuluvat yhteen. Kertomukset tuskin ovat syntyneet ilman toisiaan.

II

Pimeää yötä lukiessani huomasin pohtivani monia rajoja. En välttämättä sellaisia, joita teos itsessään koettelisi. Pikemminkin kyse on omien ja muiden luomien odotusten aiheuttamista rajaviivoista. Otetaan esimerkiksi tekstilaji. Olen yllä puhunut pienoisromaaneista. Ja kyllä, Pimeän yön tekstit ovat pääosin pienoisromaaneja – ne ovat pitkähköjä ja kantaisivat itsensä yksinäänkin. Vain yksi kertomuksista on selvästi jotain muuta. Mutta: Suomennoksen jälkisanoissa King on laitettu puhumaan "novelleista". Alkutekstissä vastaava sana on "story". Stephen Kingin virallinen verkkosivusto sen sijaan nimeää jokaisen kertomuksista "short storyksi" novellan sijaan (novella-sanaa käytetään sivustolla kyllä monen muun sellaisen tarinan kohdalla, joihin se ei mielestäni sovi). Ilmeisesti ainakin osittain taustalla ovat Suomen ja Yhdysvaltojen erilaiset tavat määritellä. Jälkimmäisessä kategoriat perustuvat usein sanamääriin, meillä Suomessa johonkin epämääräisempään kerronnallisuuden ja tarinan rakenteen seikkoihin (ja nyt ei edes yritetä lähteä pohtimaan, olisiko sana novelli varattava vai tietynlaisille, ns. korkeakirjallisille lyhytkertomuksille). Ja jottei asia olisi turhan selvä, on suomenkielisen laitoksen takakannessa käytetty sanaa "pienoisromaani".

Tällainen on lopulta semanttista knoppailua. Entä tarinoiden sisältö? Vaikken yleensä juuri lue kirjojen takakansitekstejä, tässä tapauksessa haluan pysähtyä sen pariin hetkeksi. Tammi käyttää mainospuheessaan sellaisia sanamuotoja kuin "puistattavan hyytävä", "synkkä", "yönpimeä" – ja onpa kritiikkisitaateista saatu irrotettua myös klassinen "kauhun kuningas". Saatan tulkita liikaa, mutta minusta kuulostaa, että kustantaja yrittää epätoivoisesti viitata kauhugenreen joutumatta sanomaan suoraan, että kauhusta ei varsinaisesti ole kyse. Mersumies-trilogian kanssa Tammi käytti toista taktiikkaa ja antoi kirjoille alaotsikoksi "trillerin", jottei kukaan kauhua etsivä joutuisi pettymään rikoskertomuksen parissa. Nyt puolestaan yritetään uskotella, että luvassa on kauhua, vaikka rikostarinoistahan nämäkin ovat. 

King on koko uransa kirjoittanut rikosfiktiota. Aivan ensimmäisten julkaistujen novellien joukossa on monta ei-yliluonnollista kertomusta, jotka kuvaavat rikosta ja rikollisia. Romaanipuolella sen sijaan hänet leimattiin alusta asti kauhukirjailijaksi (ks. aiheesta esim. Kingin essee "On Becoming a Brand Name"). Suomessa tätä mainetta korostettiin pitkään jo kirjojen nimissä. Yllä jo mainittiin, kuinka Different Seasons kääntyi Kauhun vuodenajoiksi, vaikka sisällössä ei kovin paljon kauhua ollutkaan. Oli miten oli, Kingin kirjatuotannosta iso osa on kauhua tai ainakin yliluonnollista proosaa. Yliluonnolliset elementit jättävätkin helposti varjoonsa niiden alla olevat rikosjuonet. Esimerkiksi jo Kosketuksessa (Dead Zone, 1979) on poliittisen salamurhan aihe, ja Pimeä puoli (The Dark Half, 1989; ks. tarkemmin ajatuksiani täältä) on pohjimmiltaan kovaksikeitetty rikosjuttu huolimatta siitä, että rikollinen onkin lihaksi tullut sivupersoona. Niiden välissä ilmestyi Piina (Misery, 1987), täysin ei-yliluonnollinen romaani, joka kuitenkin myytiin "psykologisena kauhuna" mieluummin kuin rikosfiktiona tai edes epämääräisesti "trillerinä".

Kolmas Pimeän yön herättämä rajankäynti liittyy Kingin kirjoitustyyliin. Vaikka Kingin maine suuren yleisön mittakaavassa on pelottavan kertojan, eivät kauhua laajemmin lukevat pidä häntä millään tavoin kovin kummoisena kauhukirjailijana. Kingin vahvuudet liittyvätkin enemmän hänen psykologiseen silmäänsä ja yhteisön kuvaukseensa. Kingin kauhutehoja vesittävät yleensä paitsi lavea ja rönsyävä kerronta myös hänen mieltymyksensä huumoriin. Hyvin usein hän katkaisee kiristyvän tunnelman jollain koomisella sivuhuomautuksella. Jokin sinänsä kauhea asia esimerkiksi voi tuoda henkilöhahmon mieleen huvittavan muiston. Tarkoitus on varmaankin usein tehostaa kauhistuttavuutta ankkuroimalla se hahmon ja lukijan arkielämään, mutta useimmiten käy päinvastoin ja jännite lässähtää. Näin ei kuitenkaan käy Pimeän yön kertomuksissa.

III

Pimeän yön kolme rikoskertomusta – 1922, Iso kuski ja Hyvä avioliitto – ovat kingiläisittäin poikkeuksellisen totisia, brutaaleja ja tylyjä. Niissä ei juurikaan pilkahtele huumori, korkeintaan tarinoiden alkupuolella kun asiat ovat vielä hyvin. Kokoelman alkuperäinen nimi Full Dark, No Stars on erittäin osuva. Nämä tarinat ovat synkkiä.

Mainitut kolme kertomusta kuvaavat rikoksia mutta vieläkin enemmän rikosten vaikutuksia. Ne saattavat laukaista uusia pahantekoja, ne todennäköisesti levittävät kärsimystä sivullisiinkin (uhreja eivät ole vain rikosten suorat kohteet vaan myös omaiset ja yhteisö), ja rikos saa tavalla tai toisella rangaistuksensa. Rangaistus ei välttämättä tule viranomaisilta – tässä kokoelmassa ei itse asiassa koskaan – vaan joko tekijän itsensä sisältä (1922), rikoksen uhrilta (Iso kuski) tai tekijän läheiseltä (Hyvä avioliitto). Pimeä yö käsitteleekin koston dilemmaa: onko oikein rangaista rikoksesta uudella rikoksella?

Pimeän yön ihmiskuva on lohduton. King sanoo jälkisanoissaan halunneensa "kirjoittaa siitä, mitä ihmiset saattaisivat tehdä ja miten he saattaisivat käyttäytyä tietyissä kiperissä tilanteissa". Hän viitannee tarinoidensa päähenkilöihin, mutta itse näen tämän liittyvän oikeastaan jokaiseen kirjan henkilöön. Synkimmillään se tarkoittaa kaikkia niitä kertoja, kun ihminen tekee jotain, mikä yleisesti mielletään vääräksi tai pahaksi. Mikä saa ihmisen tappamaan, ehkäpä jopa useita kertoja, ja siinä sivussa elämään näennäisen tavallista elämää? Kun Ison kuskin päähenkilö Tess lähtee kostamaan hänelle tehtyä vääryyttä, on lukijan helppo ymmärtää häntä. Sen sijaan häneen itseensä kohdistunutta silmitöntä väkivaltaa ei perustella. Se vain tapahtuu, ja lukijan on itse tehtävä päätelmänsä. Helpoin ratkaisu on todeta, että sellaista sattuu, maailmassa on pahuutta, jotkut ihmiset ovat sairaita ja niin edelleen. King kuitenkin pakottaa miettimään pidemmälle. Entä sitten kun läheiset edesauttavat varsinaisen rikoksentekijän "pahuutta" ja "sairautta"? Entä sitten kun silmittömän pahoihin tekoihin toistuvasti kykenevä ihminen on samaan aikaan mitä rakastavin ja rakastettavin perheenjäsen?

King ei kaunistele. 1922 kuvaa murhan ja sen jälkipuinnin tarkasti mutta lähes toteavasti. Melkein kuin yhteiskunnallinen realisti kuvaisi teollista työtä. Vasta seuraamukset ovat se kammottava osuus, kun teon aiheuttamat aallot alkavat iskeytyä ympärillä oleviin. Iso kuski vetää lukijan osaksi raiskausta, hirvittävää sellaista. Mieslukijana näkökulmani on varmasti rajoittunut, mutta kehtaan silti väittää Kingin löytäneen oikean tavan kirjoittaa kohtaus. Se on julma ja väkivaltainen muttei mässäile. Se ahdistaa lukijaa, mutta niin sen pitääkin. Kukaan ei taatusti ole raiskaajan puolella hetkeäkään. Hyvä avioliitto vie lukijan kenties kirjan rankimman kysymyksen äärelle: mitä jos lähimmäisesi ei olekaan sitä, minä olet häntä pitänyt vuosikausia; mitä jos koko elämäsi on ollut jonkun toisen valetta? Se on raskas kysymys eikä oikeastaan edes kovin harvinainen. Hyvässä avioliitossa valhe on sarjamurhaajan, mutta tavallisimmillaan se voi olla vaikkapa sarjapettäjän. Mittakaava vain on toinen.

IV

Olen toistaiseksi jättänyt mainitsematta Pimeän yön kolmannen kertomuksen, novellin "Kahden kauppa". Se poikkeaa ensi silmäyksellä muista teksteistä tyystin. Se on selvästi lyhyempi, ehdottomasti novellimittainen. Se sisältää yliluonnollisuuksia. Se ei kuvaa varsinaisesti rikosta, ei ainakaan siinä mielessä että lakeja rikottaisiin.

"Kahden kauppa" on oikeastaan eräänlainen faabeli, vertauskuva, satu. Vähän samaan tapaan kuin tuoreempi pienoisromaani Keveys (Elevation, 2018; ks. tarkemmin ajatuksiani täältä), joka tosin on aika paljon toiveikkaampi. Se alkaakin melkein kepeänä, vaikka alkutilanne on sarjakuvamaisen synkkä: syöpäsairas mies kohtaa paholaisen. Pimeän yön muiden kertomusten tapaan tämäkin tarina saa lopulta hyvin makaaberin sävyn. Mies saa elämälleen lisäaikaa, jos hän nimeää jonkun muun sijaiskärsijäkseen. Ja kärsiä joku toinen sitten saakin.

Kingin kerrontatyyli on koko ajan ulkopuolisen toteava, jälleen sadun tapaan. Ympäröivä maailma menee menojaan, hahmot kohtaavan monenlaista, ketkä hyviä ja ketkä huonoja asioita. Keneenkään ei yritetä samaistua. Silti lopputulos on kylmäävä. Voisiko joku oikeasti, jos saisi tilaisuuden käydä kauppaa paholaisen kanssa, tehdä näin? Ajatella, että kyllä elämä on mukavaa, kunhan vain itsellä menee hyvin muiden kustannuksella? Aika helppo meidän on myöntää, että kyllä totta kai, näinhän se menisi.

Yksinään "Kahden kauppa" olisi näppärä mutta hieman yhdentekevä moraalitaru. Mutta kun se on Pimeän yön muiden tarinoiden joukossa, se saa kummasti lisäpontta. Se on yllättävä kahden realistisen julman kertomuksen jälkeen. Ensin lukijaan iskee epäusko siitä, mitä hän on lukemassa, mutta aiempien tarinoiden synkät varjot sävyttävät myös "Kahden kauppaa", muistuttavat mistä siinäkin on pohjimmiltaan kyse. Novellin lopussa lukija voi naurahtaa sen liioitellulle häijyydelle – mutta nauru tarttuu kurkkuun, kun siirrytään jälleen Hyvän avioliiton realistiseen julmuuteen. "Kahden kauppa" on hengähdystauko, hetken suvantovaihe, mutta tarpeellinen ja tehokas.

V

King sitoo Pimeän yön kertomuksia toisiinsa mielenkiintoisesti. Kyse ei ole nokkelista ristiviittauksista. Tarinoissa ei esiinny samoja henkilöitä tai edes paikkoja, eikä niissä viitata toistensa tapahtumiin (saati Mustaan torniin, herran kiitos). Yhtymäkohdat ovat hyvin hienovaraisia, melkein alitajuisia.

Tietenkin kertomusten teemat ja aiheet risteävät. Koston, itsekkyyden tai tekojen seuraamusten toistuva käsittely vaikuttaa tekstien välillä ja saa lukijan yksittäisten kertomusten sijasta kokonaisuutta. King varioi taitavasti näitä johtoajatuksiaan. Tarinat rinnastuvat toisiinsa, ja jopa jotkin tilanteet samaistuvat lukijan mielessä helposti, mutta risteyskohdissa polut vievät uusiin suuntiin.

Toinen, paljon pienempi keino, on käyttää peräkkäisissä tarinoissa joitain toistuvia avainsanoja. Esimerkiksi jokin hieman epätavallisempi sanonta tai vertaus voi kertautua seuraavassa kertomuksessa. Tai vaikkapa ammatti, kuten kirjastonhoitaja joka esiintyy sekä 1922:ssa että Isossa kuskissa. Tällaiset ristipistot eivät ole millään tavoin alleviivattuja tai välttämättä huomattavaksi tarkoitettuja. Lukija voi tietenkin panna ne merkille, ehkä jopa ärsyyntyä moisista "kömpelöistä toistoista". Ne ovat kuitenkin yllättävän vaikuttava tapa saada tarinat limittymään toisiinsa lukijan mielessä.

Pimeä yö, tähdetön taivas pitäisi lukea yhtenä teoksena neljän erillisen sijasta. Tämän vuoksi on harmillista, että kirjan kertomuksista kolme on filmattu omina itsenäisinä elokuvinaan. En ole nähnyt niistä ainoatakaan, joten en voi arvioida onnistumista. Pelkään kuitenkin, että jotain kirjan ominaislaadusta on kadotettu sovitusten myötä. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteivätkö elokuvaversiot voisi olla toimivia ja päteviä omina teoksinaan. Hyvän avioliiton on sovittanut King itse ja Ison kuskin Richard Christian Matheson, joten ainakin ammattilaiset ovat olleet asialla. En voi kuitenkaan olla tekemättä vertausta Kauhun vuodenajat -kokoelmaan. Senkin neljästä tarinasta kolme on filmattu, ja jokainen elokuvista on hieno. Jotain kuitenkin puuttuu, ja se jokin on tarinoiden välinen jännite, niiden vaikutus toisiinsa.

VI

King päätyi itse kuitenkin sekoittamaan kokonaisuuttaan. Full Dark, No Starsin pokkaripainokseen (2011) nimittäin sisällytettiin uusi novelli. "Under the Weather" -nimistä tarinaa voi kyllä pitää ikään kuin klassikkolevyn remasteroidun cd-painoksen bonusraitana, jonka voi kyllä kuunnella mutta jota ei miellä varsinaisesti levyyn kuuluvaksi. Tällainen lukutapa on perusteltu, sillä "Under the Weather" julkaistiin myöhemmin Kingin novellikokoelmassa The Bazaar of Bad Dreams (2015; ei suomennettu).

Mutta silti. Alkuperäinen Pimeä yö, tähdetön taivas on sen verran harkittu kokonaisuus, että ylimääräisen tarinan liittäminen entisten jatkoksi tuntuu jotenkin painokkaalta. Todennäköisesti tulkitsen liikaa. Luultavimmin King kirjoitti kokoelman jo ilmestyttyä novellin, jonka koki jollain tavalla vielä liittyvän aiempien kertomusten jatkumoon ja pokkarilaitos tuntui sopivalta väliltä saada se julkaistuksi. Mikäs siinä.

"Under the Weather" on paljon muuta kirjaa kevyempää tekoa. Se on yhden idean, vieläpä oikeastaan loppukäänteen, ympärillä rakentuva pienimuotoinen tarina. Kyllä, se on eräänlainen rikosjuttu, juuri sellaista sorttia joka julkaisupaikasta riippuen voidaan lukea myös kauhuna. Se ei millään tavalla liity Pimeän yön kostotematiikkaan, mutta voisi kyllä vastata kysymykseen siitä, mihin kaikkeen ihminen on valmis, kun olosuhteet antavat mahdollisuuden. Lihaa luiden ympärille "Under the Weather" saa mainostoimistomiljööstä, mutta novellin painavuuteen se ei juuri tuo mitään uutta. Arkipäiväinen ympäristö korkeintaan korostaa ajatusta tavallisesta ihmisestä erikoisessa tilanteessa.

"Under the Weather" on kuin hiljainen coda muun kokoelman vivahteikkaammalle sinfonialle. Se kestää lukemisen, mutta olen tyytyväinen, ettei sitä sisällytetty suomennokseen.

Katsottua: heinäkuu 2021

Johan Renck: Tshernobyl

Lukion ryhmänohjaajani kertoi miten vuonna 1986 hän oli huhtikuisena iltapäivänä lähtenyt kotiin päin koululta, kuulemma yo-kirjoitusten jälkeen vaikken ole ihan varma kirjoitettiinko tuolloin huhtikuussa. Hän oli pyöräillyt leppeässä kevätsateessa ja nauttinut olostaan. Kotona uutiset olivat kertoneet, että Tshernobylin ydinvoimalassa oli räjähtänyt ja eteläiset tuulet olivat kuljettaneet säteilyä Suomeen asti.

RO:ni kertoi tämän tarinan noin vuonna 2000. silloin ydinvoimalaonnettomuudesta oli noin 14 vuotta, paljon vähemmän kuin vuosituhannenvaihteeseen on tästä hetkestä. Silloin se tuntui kaukaiselta menneisyydeltä (olen syntynyt 1983), mutta nyt tajuan, ettei aikaa ollut kulunut kuin hetki.

Craig Mazinin Tshernobyl-minisarja (Chernobyl, 2019) käy läpi tapahtumat ukrainalaisen Tsernobylin ydinvoimalan onnettomuudesta huhtikuussa 1986 ja sen jälkilöylyistä. Tarina on dramatisoitu, ei täysin dokumentaarinen mutta toteava tyyliltään. Tapahtumat ovat riittävän karmaisevia itsessään. Sarja (tai elokuvahan tämä on) tuo lähelle inhimillisen tragedian, niin uhrien kuin vastuussa olleidenkin. Tietysti Neuvostoliiton kömpelyyttä myöntää ja ratkaista katastrofi alleviivataan, amerikkalais-brittiläisen yhteistuotannon ollessa kyseessä, mutta jos sormella osoittelun voi unohtaa, on sarja tehokas, ahdistavakin kokemus. Tietenkin neuvostobyrokratia on on ontunut pahasti onnettomuuden joka vaiheessa, mutta syyn vyöryttäminen kommunismin niskoille, on kovin yksisilmäistä.

Kuitenkin tarinan ydin on siinä, että yksilöt törmäävät yksi toisensa jälkeen aivan liian suuriin vastoinkäymisiin, joita he eivät kykene hallitsemaan, ehkei edes ymmärtämään. Sosiaaliset roolit kuitenkin pakottavat jokaisen yrittämään säilyttämään kasvonsa, selittämään selittämättömän ja esittämään, että hallitsematon on halussa. Voiko suurempaa inhimillistä murhenäytelmää olla?

Neuvostokansalainenlainenkin saa kyllä ymmärrystä sarjan edetessä muttei silloinkaan järjestelmän osana, korkeintaan typerän viattomana uhrina. Tarina kerrotaan kuin kylmän sodan aikaisessa agenttitrilleissä siltä osin, että itäeurooppalainen on aina vieras, toinen. Kaiken yllä on epäilys, varmuus siitä että asiat eivät ole niin kuin väitetään. Se tuo elokuvaan ylimääräisen tason mutta samalla estää nauttimasta teoksesta täysin.

Itselleni järisyttävintä on, että teoksen on ohjannut ruotsalainen Johan Renck, joka 1999-luvulla europoppaili musiikkilistoilla artistinimellä Stakka Bo.

Martin Scorsese: Silence. Yorgos Lanthimos: The Lobster

Martin Scorsesen Silence (2016) perustuu Shusaku Endon romaaniin ja kertoo portugalilaisten jesuiittojen matkasta 1600-luvun Japanissa. Japanissa kristityt ovat vainottuja, niin ulkomaalaiset kuin japanilaisetkin. Kaksi jesuiittaa ovat tulleet maahan etsimään oppi-isäänsä, jonka huhutaan luopuneen uskostaan ja ryhtyneen noudattamaan buddhalaista elämäntapaa.

Elokuva on hidas ja mietiskelevä, vähän samaan tapaan kuin aiempikin Scorsesen Aasiaan sijoittuva elokuva, Kundun. Kuvat ovat kauniita, tarina monipolvinen ja kokonaisuus ajatuksia herättävä. Toinen selvä vertailukohta ohjaajan uralla on Kristuksen viimeiset kärsimykset, uskontoa ja hengellisyyttä käsittelevä elokuva sekin.

Yorgos Lanthimosista on tulossa hiljalleen uusi suosikkini nykyohjaajista. The Lobster (2015) on hienosti kirjoitettu, hyvin uniikki elokuva. Sen tarina sijoittuu jonkinlaiseen vinksahtaneeseen vaihtoehtotodellisuuteen. Kun ihminen jää sinkuksi, hänellä on 45 päivää aikaa pariutua, tai muuten hänet muutetaan valitsemakseen eläimeksi.

Elokuva yhtä aikaa vieraannuttaa katsojaa staattisilla, hyvin itsetietoisilla kuvilla, eleettömällä näyttelemisellä ja jousimusiikilla, joka välimerkittää tapahtumia. Ja silti The Lobster menee ihon alle, tekee vahvan vaikutuksen vastaanottavaan mieleen. Siinä sivussa on hyvä satirisoida tosimaailman parisuhdeteollisuutta, -viihdettä ja elämäntapasuorittamista.

Luettua: heinäkuu 2021

Irja-Leena Evijärvi: Kaarle Krohn. Elämä ja toiminta. Helsinki 1963: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 138 s. Suomi 110:2.

Helmi Krohn: Isäni Julius Krohn ja hänen sukunsa. Helsinki 1942: Otava. 177 s. 

Irja-Leena Evijärven Kaarle Krohn. Elämä ja toiminta ei ole varsinainen elämäkerta. Pikemminkin se on kokoelma pieniä välähdyksiä kohteensa elämän eri puolilta. Pääpaino on toki elämänvaiheissa, mutta mitään kattavaa kronikkaa ei ole pyrittykään tekemään. Kaarle Krohn, kielitieteilijä ja folkloristi, on paitsi osa suomalaista kulttuurihistoriaa myös paikallishistoriaa minulle. Hän rakennutti nimittäin Vehkalahdelle, nykyiseen Haminaan, Suviranta-nimisen huvilan toista sataa vuotta sitten. Siellä se on pystyssä yhä, ympärillään luonnonsuojelualue.

Kaarle Krohnin sisar, Helmi Krohn, kirjoitti sota-aikaan puolestaan teoksen heidän isästään. Isäni Julius Krohn ja hänen sukunsa keskittyy varsinaisen keskushenkilönsä lisäksi myös suvun taustoihin. Todellinen kosmopoliittisuku on levinnyt pitkin Eurooppaa jo varhaisessa vaiheessa, ja sen ensimmäinen todellinen suomalaisjäsen oli juuri Julius Krohn. Hän oli monella tapaa muutenkin esikuvallinen fennomaani, suomalaisuusaatteelle lähes kaiken elämänsä antanut, kielitieteilijä ja kansanperinteen tutkija hänkin. Helmi Krohnin kirja ei ole tyypillinen lähisukulaisen kirjoittama muistelmateos, vaan kirjoittaja etäännyttää itsensä vahvasti tekstistä ja kirjoittaa (ainakin pitkälti) objektiivisesti.

Krohnin laaja suku on mielenkiintoinen osa Suomen kulttuurihistoriaa ja toki nykypäivääkin. Jo pelkästään Juliuksen lapset – professorit Kaarle ja Ilmari, kirjailijat Helmi, Aino (Kallas) ja Aune – olisivat vaikuttava oksa sukupuussa. Mutta kun heidän jälkeläisensä ja Juliuksen omien sisarusten jälkeläisetkin ovat olleet aikaansaavia kulttuuripersoonia, on pakko nostaa henkistä hattua koko klaanille.

Viljo Tarkiainen: Henrik Gabriel Porthan. Helsinki 1948: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 84 s. Tietolipas 6.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Tietolipas-sarjan kuudentena niteenä ilmestyi vuonna 1948 professori Viljo Tarkiaisen tiivis katsaus Henrik Gabriel Porthaniin. Porthan (1739 - 1804) oli monitieteilijä ja kirjamies sekä merkittävä fennofiili. Hänen laaja-alaisuuttaan kuvaa hyvin Tarkiaisen teoksen lukujako: Porthania esitellään kansanrunouden, historian, estetiikan, kirjallisuuden ja maantieteen tutkijana, lehtimiehenä sekä opettajana. Tarkiaiselta jää jokseenkin käsittelemättä Porthanin toiminta ja merkitys Turun akatemian kirjaston hoitajana ja fennican keräilijänä. Kirjanen onkin nimenomaan tieteilijä Porthanin esittely, hänen muuta toimintaansa ja elämäänsä lähinnä sivutaan.

Pertti Lassila: Ihanteiden isänmaa. Julius Krohnin romanttinen fennomania ja kirjallisuus. Helsinki 2003: Yliopistopaino. 327 s.

Pertti Lassilan Ihanteiden isänmaa taitaa olla definitiivinen Julius Krohnin elämän ja etenkin tuotannon esittely. Elämäkertana se ei sinänsä tuo paljon uutta jo aiemmin tiedettyyn (mikä ei ole yllättävää, sillä siksi julkinen hahmo Krohn oli). Sen sijaan Lassila käy läpi systemaattisesti Krohnin uraa tiedemiehenä, hänen kirjoituksiaan, toimintaansa fennomaanina, hänen uskonnollisuuttaan. Tulos on kattava ja juuri sopivassa määrin arvottava.

Juhani Salokannel: Hengen paloa & painettua sanaa. Renqvist-Reenpäät kustantajina 1815–2015. Helsinki 2015: Otava. 344 s.

Tuore Bibliophiloksen Heikki A. Reenpää -numero kannusti tarttumaan Hengen paloa & painettua sanaa -teokseen, jonka nappasin mukaan kahdella eurolla jokunen viikko sitten Goodwillistä.

Juhani Salokannel korostaa esipuheessaan, että kirja keskittyy nimenomaan henkilöihin, ei Otavaan. Näinhän se ei kuitenkaan mene – se kertoo nimenomaan Otavan vaiheista, vaikka näkökulma yrittääkin olla kustantamoa pyörittäneissä ihmisissä. Renqvisteistä ja myöhemmin Reenpäistä valokeilaan pääsevät ne, jotka ovat osallistuneet Otavan johtamiseen. Käytännössä tämä tarkoittaa jatkumoa Alvar Renqvist – Heikki Reenpää & veljet – Heikki A., Erkki & Olli Reenpää – Antti Reenpää. Tarina sentään alkaa kantaisä Heikki Kukkosesta, myöhemmästä herätysjohtaja Henrik Renqvististä, joka hänkin puuhaili kirjankustantamisen kanssa.

Ihmisistä ei lopulta kerrota kovinkaan paljoa, lähinnä hehkutetaan heidän merkitystään Otavalle. Kaikki kunnia toki menestyneille tekijämiehille. Salokanteleen teos on kuitenkin niin kritiikitön, että lukija ei voi uskoa kaiken tulleen kerrotuksi. Voisiko tosin muuten ollakaan, kun kirjan kustantaja on samalla sen aihe?

Salokannel kirjoittaa nykyään niin yleisellä tavalla, tarinoiden ja eläytyen. Hän ei raportoi tiukkoja faktoja vaan maalailee ja pyrkii elävöittämään. Itse en ole tällaisen tyylin ihailija mutta tiedän monen muun olevan. Ainakin aikakausien ja ajan hengen kontekstualisointi onnistuu. Toisaalta Salokannel innostuu välillä kontekstinsa kanssa vähän liiaksikin ja kirjoittaa pitkät pätkät Sillanpäästä ja Hirvisaaresta.

Hengen paloa & painettua sanaa on vankka perusteos aiheestaan, joskin itse olisin kaivannut hieman toisenlaista käsittelyn tapaa.

Heikki A. Reenpää: Pojanpoika. Helsinki 1998: Otava. 253 s.

Kirjamies Heikki A. Reenpään ensimmäinen muistelmateos Pojanpoika jakautuu oikeastaan kahtia. Ensin käydään läpi lapsuutta ja kouluvuosia, sen jälkeen sota-aikaa. Varsinkin alkupuolella teksti on sävyltään nostalgisen lämmin, pienten muistikuvien ja lempeän huumorin yhdistelmä. Sodasta sen sijaan kirjoitetaan paitsi yksityiskohtaisemmin myös laajemmin, yleisemmällä tasolla. Ajankuva on vahvaa.

Teoksen suurin ongelma on sama kuin monella muullakin muistelmalla. Välillä tekstistä tulee pelkkää listaa suurista miehistä, joita kirjoittaja on tavannut. Lapsuudenystävätkin supistuvat vanhempiensa asemaan tai heidän itsensä tuleviin ammatteihin. Tietysti Reenpään yhteydessä ei yläluokkaisuutta voi välttää, mutta välillä se häiritsee jopa minun kaltaistani elitistiä. Kun ensin on pitkään kuvailtu, miten talvisodan ensimmäinen ilmahyökkäys pelotti, ja sitten jatketaan kuvailemaan, miten helpottavaa oli päästä turvaan isän huvilalle, tietää ainakin tämä lukija kuuluvansa alempaan kastiin.

Pojanpoika on sujuvaa luettavaa, mutta yksinään se ei ihan kanna. Siksi onkin tartuttava jatko-osaan välittömästi.

Heikki A. Reenpää: Pikku-Heikki. Helsinki 2000: Otava. 279 s.

Heikki A. Reenpään muistelmien toinen osa, Pikku-Heikki, on edeltäjäänsä paljon painavampi teos. Se keskittyy lähinnä Reenpään uraan kustannusalalla. Hieman kuvataan Otavan vaiheita, esitellään muutamia kirjailijoita ja kerrotaan monenlaisia anekdootteja. Nimien pudottelu ei tässä yhteydessä tunnu yhtä vaivaannuttavalta kuin aiemmassa Pojanpojassa. Lisäksi pysähdellään moniin muihinkin Reenpään aktiviteetteihin, niin Ateneumin pyörittämiseen, kirjojen keräilyyn kuin metsästykseenkin. Omat suosikkilukuni käsittelivät Seitsemän veljeksen ensipainoksen hankintaa ja Tawaststjernan Sibelius-teoksen työstämistä.

Vaikka erilaista asiaa on enemmän kuin edellisessä osassa ja vaikka kokonaisuus ei siksi ole aivan yhtä koherentti, muodostuu Pikku-Heikistä aarrearkkumainen kokoelma monenlaista kiehtovaa. Harmi, että Reenpää lopetti muistelun tähän. Hän eli vielä kaksikymmentä vuotta, kuoli vasta viime syksynä 98-vuotiaana.

Samuli S.: Novelleja. Helsinki 1876: K. E. Holm. 147 s.

Fennomaanien piiriin kuulunut sanomalehtimies ja opettaja Samuli Suomalainen ehti myös suomentaa ja kirjoittaa omaakin kaunokirjallisuutta. Novelleja-niminen kokoelma ilmestyi kirjoittajanimellä Samuli S. vuonna 1876. Kustantaja oli K. E. Holm.

Novelleja sisältää kuusi kertomusta. Niistä neljä pisintä ovat kepeitä ihmissuhdejuttuja, humoristisia ja runsasdialogisia. Nykylukijalle huumori tuntuu liiaksi kesäteatterimaiselta, mutta edelleen rivien välistä pystyy huomaamaan pyrkimystä leppeään satiiriin. Kaksi muuta novellia ovat synkempiä tilannekuvia. Varsinkin kokoelman päättävässä Hallayönä-kertomuksessa on tehokkaan surumielinen tunnelma ja sisäistarinansa kautta ripaus jopa kauhuromantiikkaa. Kovin ovat pateettisia kuitenkin nämä vakavammat tekstit, mutta pitää muistaa, että ihanteet tulivat yhä romantiikan ajalta.

Kirjan kappaleeni on leimojen perusteella kuulunut aikoinaan Hurukselan piirikirjaston kokoelmiin, mutta minulle se on tullut erään kymenlaaksolainen oppilaitoksen varaston kautta. "Suomalaisen kansakoulun ystävät" -leima on sikäli kiintoisa, että kyseinen yhdistys perustettiin 1889 eli kolmetoista vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen. Liekö yhdistys jakanut vanhoja kirjoja kouluille? Sidonta joka tapauksessa on tehty vasta Kymenlaaksossa, sillä sidosasu on yhtenäinen muiden hallussani olevien, samasta lähteestä tulleiden kirjojen kanssa.

Veli Granö, Martti Honkanen, Erkki Pirtola: Itse tehty elämä. ITSE / DIY  Lives. Helsinki 2000: Maahenki. 237 s.

Minua on aina kiinnostanut kaikenlainen hieman epäkesko taide. Semmoinen joka ei noudata perinteitä tai säännönmukaisuuksia. Oli kyse sitten omakustannekirjallisuudesta, findie-elokuvista tai pienlevymerkkien julkaisemasta musiikista, se on todennäköisesti ainakin mielenkiintoista.

Kuvataiteen suhteen olen noviisi, mutta silläkin kentällä omaehtoisempi laita tuntuu useimmiten kiinnostavimmalta. Suomen kontekstissa tämä tarkoittaa yleensä ns. ITE-taidetta. Termi on lähtöisin 1999 toteutetusta Veli Granön hankkeesta, jossa pyrittiin kartoittamaan Suomen outsider-taidetta. Vuosituhannen vaihteessa saatiin aikaan niin ITE-taiteen näyttelyä kuin tämä kirjajulkaisukin. Granön lisäksi etukannessa on Martti Honkasen ja Erkki Pirtolan nimet, mutta yhtä hyvin siinä voisi olla ainakin tusina muutakin.

Kirja sisältää teoreettista pohdintaa taiteesta, ulkopuolisuudesta ja tekemisen meiningistä. Yhtenä keskeisenä osana on Pirtolan teksti, jossa hän esittelee suomalaista takapihataidekulttuuria (sitä mikä on stereotyyppisintä ITEä). Granö puolestaan esittelee joukon valokuvaajia, jotka ovat dokumentoineet hieman toisenlaista outsider- ja underground-taidetta: tatuointeja, ajoneuvojen koristelua, graffiteja... Kokonaisuus on runsaudessaan hajanainen mutta kuvaa hienosti nykykansantaiteen moninaisuutta. Historiallisesta perspektiivistä on hauska huomata, miten paljon vaikkapa tatuointien asema on muuttunut vielä tuolloisestakin alakulttuurista nykyisen kaltaiseksi kansanhuviksi.

Itse tehty elämä on perusteos, jota myöhemmät julkaisut ovat sitten täydentäneet omista näkökulmistaan.

Keräilyuran varrelta: 90-luku ja jääkiekkokortit

I

Jokainen joka minut tuntee, tietää että olen ollut aina keräilijä. Aivan pienestä pitäen olen kerännyt kaikenlaista, on kysymys ollut sitten pikkuautoista, He-Man-figuureista, juomatölkeistä tai Marvel-sarjakuvista. Perhepiirini oli keräilyyn kannustava ja siinä auttava. Jo lapsena yksi suurimpia nautintojani oli saada kokoelmaan uusi osa, tehdä kokonaisuudesta hieman täydempi. Jokainen uusi jäsen entisten riviin muutti kaiken: Eternian voimasuhteet vaihtuivat, kun Skeletorin joukko saikin uuden jäsenen; Hämähäkkimiehen tarina täydentyi, kun Hämis teki cameo-esiintymisen Sarjakuvalehden puolella; sisustus muuttui, kun Coca-Cola-tölkit ylsivät viimein seinästä seinään.

Jokainen joka minut tuntee, tietää että inhoan urheilua. En liiku kuin väkipakolla, en ainakaan muiden seurassa tai jos joku muu siihen kehottaa. Kilpaileminen on minusta vastenmielistä, ja inhoan sitä pseudouskonnollista urheilukiihkoilu, jota Suomessa ilmentää eritoten jääkiekon asema kultaisena vasikkana, jonka pitäisi villitä koko kansa aina, kun verkko heiluu.

Jotkut kuitenkin tietävät, että jopa jääkiekko saa kielenkantani innostumaan, jos puhe vain sattuu osumaan tarpeeksi spesifiin pisteeseen. Jos keskustelu ajautuu Wayne Gretzkyyn tai vaikkapa vuoden 1995 Stanley Cupin finaalisarjaan (Detroit Red Wings – New Jersey Devils, 4–0), saattaa kanssajutustelija yllättyä.

Harva minut tunteva tietää, että 90-luvun puolivälissä, päältä kymmenvuotiaana, hengitin parin vuoden ajan lähes pelkkää jääkiekkoa. Tilasin Inside Hockey -lehteä, katselin loputtomiin sitä ainoaa joltain kirppikseltä löytämääni Don Cherry -vhs:ää (jossa oli Marty McSorleyn ja Bob Probertin tappelu!) ja jopa pukeuduin hetken aikaa joululahjaksi saatuun Tapparan paitaa, jonka selässä luki Jutilan nimi. Aina, kun äiti komensi pihalle, lähdettiin kavereiden kanssa takapihalle "lätkimään"; olimme rakentaneet autotallin taa maalin, jonka eteen asetettiin ohut mökiltä raijattu makuualusta, jolle oli hyvä maalivahdin heittäytyä; olimme askarrelleet  vaahtomuovista molarille patjat ja kilven, pesisräpylä kelpasi toiseen käteen; ja sitten alettiin lätkiä, joko jääkiekko- tai sählymailalla, joko tennis- tai sählypallolla. Siinä meni monta kesää. Ja jos joskus saikin jäädä sisälle, silloin pelattiin Super Nintendolla NHL:ää (joko vuosimallia 94 tai 96) tai jopa paljon heikompaa Brett Hull Hockeyta.

Ja kaiken tämän syy oli vuonna 1993 Suomeenkin iskenyt jääkiekkokorttien buumi.

II

Minuun, kuten niin monen muunkin, tietoisuuteen jääkiekkokortit (ja keräilykortit ylipäänsä) saapuivat syksyllä 1993, kun Suomen kioskeihin ja kauppoihin ilmestyivät kaksi Leafin sarjaa: SM-liigaa dokumentoinut Sisu Hockey Cards sekä NHL-aiheinen Leaf Set. Eihän keräilykortteja tietenkään tuohon aikaan keksitty, niitä oli kotimaassakin nähty  vuosikymmenten ajan. Korttien lisäksi varsinkin tarrat, myös jääkiekkoaiheiset, olivat olleet jo monen ikäpolven kerättävää. Itsekin olin aloittanut aiheen parissa edellisellä kaudella, kun keräsin muistaakseni täyteen JyväsHyvän Hockey Liiga '92-'93 -keräilykirjan. Sarjan tarrat myytiin samannimisten suklaiden mukana. Suomessa onkin nimenomaan tällaisten oheistarrojen ja -korttien pitkä perinne. Varsinkin purukumikuvia edeltävät sukupolvet muistelevat lämmöllä.

Korttien kanssa aloitin kotimaisella Sisu-sarjalla, mutta hyvin pian huomasin, että NHL houkutteli enemmän. Sisun kortit olivat pinnoittamatonta pahvia, minkä vuoksi kortit nuhrautuivat taskunpohjalla nopeasti, ja niiden visuaalinen ilme oli muutenkin aika paljon vaatimattomampi kuin amerikanserkuissa. En ollut ainoa meidän koulumme Leaf Setin kerääjä, mutta meitä ei toviin ollut kovin monta. Tässä tuleekin ilmi heti yksi 1990-luvun puolivälin korttikeräilyn parhaista puolista: se oli eittämättömän sosiaalista. Kortteja vaihdellessa tuli tutuksi ihmisten kanssa, joihin ei muuten olisi kuin ohimennen törmännyt koulun ruokalassa. Ja kun kaikki keräsivät (siis kaikki pojat, käytännössä), oli aina tiedossa joku, jolla oli hallussaan juuri se minun halajamani kortti.

Ensi alkuun mistään erikoistumisesta ei tiedetty. Meidän pohjoishämäläisen kirkonkylämme tarjonta oli tasan nuo kaksi mainittua sarjaa, joten yleensä tavoite oli saada jompikumpi niistä täydeksi. En tiennyt ketään, joka olisi pyrkinyt täydentämään kummatkin. Pikkuhiljaa valikoima kuitenkin alkoi laajentua. Varsinkin seuraavan kauden koittaessa R-kioskin korttilaari oli yhtäkkiä räjähtänyt kooltaan ja sisällöltään moninkertaiseksi aiemmasta. Samoihin aikoihin tai ehkä jo hieman aiemminkin mitä eriskummallisimmissa paikoissa alkoi törmätä korttipusseihin, myös aiempien kausien jäännöseriin. Omiin rutiineihini kuului käydä vähintään joka toripäivä kylän valokuvausliikkeessä (johon minulla ei muuten olisi ollut mitään asiaa) ostamassa pari pakkaa Scoren kauden 1991–92 sarjaa. Se oli vanhan ja halvan näköinen sarja eikä sisältänyt erityisiä helmiä, MUTTA pussissa oli peräti 15 korttia eikä se maksanut kuin viisi markkaa. Lisäksi sarjassa oli se erikoisuus, että siitä oli olemassa sekä englannin- että ranskankieliset variantit erikseen Yhdysvaltain ja Kanadan markkinoille, mikä lisäsi keräiltävyyttä.

III

Hyvin nopeasti alkoivat täyttyä ensin kansioiden korttitaskulliset sivut (kaksi kortti per tasku), ja sittemmin myös pahviset korttilaatikot eivät enää riittäneet. Tuli selväksi, että keräilyä tulisi jotenkin rajata. Sama asiahan tulee vastaan jokaiselle keräilijälle; kaikkea ei voi kerätä, siitä tulee hyvin nopeasti vain hamstraamista, on pakko erikoistua.

Ilmiselvin ratkaisu oli keskittyä johonkin seuraan. En vain tainnut tuntenut suurta vetoa yhteenkään. Minulle on sittemminkin ollut lähes käsittämätöntä, että ihminen samaistuu johonkin tiettyyn joukkueeseen, etenkään sellaiseen johon ei ole mitään "luonnollista" sidettä. Kotikaupunginkaan joukkue ei minusta voi tuntua "omalta" nykyisinä ammattilaisuuden päivinä, kun kaikki pelaajat saattavat olla tuontitavaraa ja kuka tahansa voidaan myydä pois milloin vain. Keräilyn kannalta urakka olisi sitä paitsi aivan liian suuri. NHL-kortteja oli ollut jo tuolloin niin kauan, että yhdenkin joukkueen korttien lukumäärät olivat valtaisat. Toki moni aloitti noihin aikoihin Mighty Ducksin tai Panthersin keräilyn, koska joukkueet olivat uusia ja niiden korttimäärät olivat rajalliset.

Myöskään mikään pelipaikka, pelinumero, kotimaa tai muu tällainen triviaali seikka ei tuntunut mielekkäältä. Samoin täysien sarjojen kerääminen tuntui jostain syystä typerältä – se ehkä oli jo liian rajoittunutta makuuni. Siinä ei olisi ollut yllätykselle tilaa, kun tiesi jo etukäteen hyvin tarkkaan, mitä kaikkea oli tähtäimessä.

Siispä valinta osui yhteen tiettyyn pelaajaan. En osaa sanoa, mikä sai minut valitsemaan kohteekseni nimenomaan Wayne Gretzkyn. En tuolloin ymmärtänyt tai edes tiennyt jääkiekosta käytännössä mitään. Ei meillä kotona katseltu jääkiekkoa televisiosta, hyvä kun itse osasin luistella (enkä kyllä tainnutkaan osata). Mutta Gretzkyn nimi kaikui koulun pihalla sen verran maagisesti lausuttuna, että ehkä se jäi mieleen. Tai sitten vaativa persoonallisuuteni nosti päätään jo tuolloin, eikä minulle yksinkertaisesti olisi kelvannut vähempi kuin paras pelaaja. Ja ei kai kukaan voi ihan oikeasti kieltää, etteikö Gretzky olisi ollut kaikkien aikojen paras jääkiekkoilija jo tuolloin? (Lemieux olisi voinut olla, mutta tilastot ovat tilastoja.)

Wayne Gretzky siis tuli olemaan ykköskohteeni. Ehkäpä jonkinlaisena avainhetkenä oli Leafin pakasta saatu Gold All-Stars -erikoiskortti, jossa toisella puolen oli Gretzky ja toisella Toronton Doug Gilmour. Se oli sen verran erityinen, että sen ympärille saattoi alkaa kerätä lisää jotain erityistä. Kortti oli sitä paitsi arvokas: keräilylehtien mukaan sen arvo oli sadan markan paikkeilla, mikä oli nelosluokkalaiselle hurja summa pidettäväksi taskun pohjalla. Ja tässä onkin toinen Gretzkyn merkityksellisyys: hänen korteillaan oli aina muita kovempi listahinta, peruskorteillakin aina 6–10 markkaa. Gretzkyn keräily tuntui melkein sijoitukselta. Onhan iso Jyrki Lumme -kokoelma kivan näköinen, mutta vähäiselläkin Gretzky-kokoelmalla on rahallista arvoa. Keräily on monesti kauppamiesten narussa laahustamista.

IV 

Melkein kaikkeen keräilyyn liittyy raha tavalla tai toisella. Tietysti, jos päättää kerätä vaikkapa kauniita kiviä ja valokuvia auringonlaskuista, ei rahallinen satsaus ole kovin suuri. Mutta kun kerätään jotain, mikä on tehty kerättäväksi, minkä itseisarvo on siinä piilevä mahdollisuus kokoelmaan, on raha aina mukana kuvioissa. Korttien ostaminen oli aluksi kuin uhkapeliä. Sitä valitsi kioskin tiskiltä folioon suljetun pakan, maksoi mitä pyydettiin ja avatessa toivoi, että pussista paljastuisi juuri se paljon toivottu ja harvinaiseksi tiedetty yksilö. Yleensä näin ei käynyt. Toki kylillä tunnettiin tietyt tyypit, jotka aina saivat erikoiskortteja ja joita tuotiin mukana ostosreissuille ikään kuin maskoteiksi. Mutta sellainen lahja oli suotu vain harvoille.

Kun keräilyni alkoi erikoistua ja varsinkin kun en enää millään tavoin keskittynyt tiettyihin sarjoihin, oli myös ostamisen ja varsinkin vaihtamisen myös erikoistuttava. Ja tässä kohtaa mukaan saapuivat arvolistat. Aikaa ennen nykyisenkaltaista Internetiä listat piti kaivaa lehdistä. Suomessa alkoi hyvin nopeasti ilmestyi jääkiekkokorttien keräilyyn erikoistunut lehti, olisikohan ollut Collector's World. Hyvin pian tutuksi tuli myös amerikkalainen Beckett's Hockey Monthly. Naapurikadulla asui hieman omalaatuinen kaveri, joka oli juuri näitä aina erikoiskortteja tuurillaan saavista tyypeistä ja joka höpisi aina, että pitää katsoa arvo "peketistä". Beckettiin minäkin nopeasti siirryin, vaikka sen antamat arvot olivatkin Pohjois-Amerikan hintatasoa eivätkä sellaisinaan olleet yksi yhteen Suomen kanssa. Listat olivat kuitenkin laajat, ja niistä oppi paljon sellaisistakin sarjoista, joista ei muuten olisi tiennyt mitään.

Oikeastaan lehtien antamat korttien hinta-arviot olivat pitkään kuin pelikorttien numeroarvoja. Tietyn hintainen kortti voitti vaihdossa halvemmat kortit. Ja vaihtamiseenhan korttien keräily pitkälti tuolloin keskittyi. Minulla oli jokin kaverilta puuttuva kortti, joka oli itselleni oikeastaan arvoton – paitsi että sillä saisin vaihdettua minua kiinnostavan kortin, joka sattui olemaan kaverin nipussa.

Lehtien lisäksi maisemassa alkoi näkyä myös korttien keräilyyn keskittyneitä kauppoja. Muistikuvissani niitä on kymmeniä. Aina, kun perheen kanssa menimme uudelle paikkakunnalle, piti etukäteen selvittää, missä siellä olisi paikallinen korttikauppa. Ja melkein aina sellainen olikin. Isoimmissa kaupungeissa useampi. Jopa omilla kotikulmillani, Mäntän pienessä naapurikaupungissa, oli parhaimmillaan pari liikettä. Toinen oli nimeltään Hobitin kolo, joskin pian se muuttui X-koloksi. Se taisi olla enemmänkin roolipelikortteihin ja sen sellaiseen erikoistunut, mutta rahan nimissä siellä myytiin myös urheilukortteja. En käynyt siellä juuri koskaan, koska palvelu oli mielestäni heikkoa, ja pian liike katosikin. Sen sijaan viereisessä korttelissa sijaitsi Mellimaa. Se taisi saada voittonsa eritoten myymästään karkista ja maustekahvivalikoimastaan, mutta myyjien intohimo tuntui olevan korteissa. Jopa meikäläisen kaltainen pikkuvanha, LA Kings -lippiksinen kersa sai siellä aina hyvän ja mukavan vastaanoton. Siihen saattoi kyllä vaikuttaa äitini auliisti avaama lompakkokin... Joka tapauksessa Mellimaa oli ensimmäinen kosketukseni siihen, mitä on olla vakioasiakas, joka tunnetaan ja jolle saatetaan jopa laittaa jotain tiskin alle odottamaan.

Noihin aikoihinhan Suomessa järjestettiin myös messuja, jotka keskittyivät nimenomaan keräilykortteihin. Muistan osallistuneeni ainakin ensimmäisille sellaisille, varmaankin Tampereella. Muistan myös suurimman tekemäni löydön sieltä: Jari Kurrin tulokaskortti kymmenellä markalla. Myyjä oli kanadalainen, mikä selitti naurettavan matalan hinnan. Myöhemmin ilmoitin kortista Keltaisen pörssin sivuilla, kaipasin vaihdossa luonnollisesti Gretzkyjä. Sain valtavan määrän soittoja ja postikorttejakin. Nykynäkökulmasta tuntuu hyvin vieraalta, että 12-13-vuotias meikäläinen on hieronut kauppoja puhelimessa äänestä päätellen aikuisten ukkojen kanssa pahvinpalasta. Tein muistaakseni huonot kaupat ja tyydyin vaihdossa liian vähään.

V

Keräsin Gretzkyä aktiivisesti vain parin vuoden ajan. Ne olivat kuitenkin niitä ikävuosia, jotka jälkikäteen tuntuivat kestäneen melkein ikuisesti. Tiedän, että vielä seiskaluokan jouluna sain äidiltä lahjaksi muutaman harvinaisehkon Gretzkyn. Se oli kyllä mieluisa lahja, mutta olin jo jatkanut eteenpäin. Yläasteen myötä kaveripiiri oli vaihtunut, ja syksyllä saatu pc oli muuttanut myös mielenkiinnon kohteitani. Keräilyrintamalla olin siirtymässä elokuviin.

Korttini säilyivät vanhempieni varastoissa toistakymmentä vuotta. Jossain vaiheessa pelastin Gretzkyt sieltä itselleni, mutta muiden kohtalosta en osaa sanoa. Enkä erityisemmin ole siitä välittänytkään. Välillä nostalgikko minussa kaipailisi niiden selailua, mutta realisti tietää, että tilaahan ne vain veisivät kodissani, joka jo muutenkin on täynnä kaikenlaisia kokoelmia.

Gretzkyjä kertyi parin vuoden aikana reilusti kolmatta sataa. Se ei ole suuri kokoelma, etenkään kun tietää miehestä tehdyn tuhatmäärin erilaisia kortteja. Täydellisen sarjan kokoaminen ei liene edes mahdollista. Siitä huolimatta olin ylpeä. Ei meidän kylillä ainakaan ollut toista samanlaista. Muutamia kertoja ventovieraat tyypit tulivat koulun pihalla kysymään, voisivatko he päästä näkemään Gretzkyni, joista he olivat kuulleet. Harvoin keräilijä saa tällaista huomiota, ellei kokoelmassa ole edes jotain poikkeuksellista.

Uskoakseni vuonna 1999, pari vuotta aktiivisen keräämisen loputtua, vanha suola alkoi vielä kerran janottaa. Olen ollut lukiossa, kun Ärrällä nähty tuoreen korttisarjan paketti veti huomioni ja päätin kokeilla. Ostin muistaakseni kaksi pussia. Molemmista tuli Gretzky. Laitoin ne paikoilleen kansioon. Sivu tuli täyteen, ja tiesin että tähän on hyvä lopettaa. Kansio kulki mukanani muutoissa, aina välillä vilkaisin sitä, joskus näytin lapsille kuin kuka tahansa säälittävä omaa lapsuuttaan kaipaava ukko, ja sitten laitoin taas takaisin kirjahyllyn päälle.

VI

Mikä laukaisi nämä muistot? Kävin pari viikkoa sitten paikallisella kirppiksellä. Siellä aina silloin tällöin näkee urheilukortteja myytävänä. Vilkaisen kyllä usein niitä, aina automaattisesti mielessä: "Olisikohan siellä yhtään Gretzkyä?" Tälläkin kertaa päätin vähän selata, mitä sekaisessa pahvilaatikossa oli. Ja siellähän oli Gretzkyjä, paljon. Monta tunnistin, ja tiesin niiden olevan omassakin kansiossani. Annoin asian olla ja jatkoin matkaani. Mutta asia jäi näihertämään mieleeni. Otin asian puheeksi kotona ja huomasin selittäväni suurin piirtein samoja asioita, joita olen ylle kirjannut. Päätin käväistä kirppiksellä uudestaan.

Hetken tarkastelun jälkeen päädyin ostamaan muutaman niitatun minigrippussin. Sisällöstä en ollut varma, mutta ulospäin näkyneet kortit vaikuttivat vierailta. Maksoin seitsemästä kortista kympin. En avannut pusseja vähään aikaan. Siinä välissä päädyin guuglailemaan nykyistä keräilykulttuuria, ja se oli muuttunut. Mitä muutakaan voi odottaa, kun menneiden vuosikymmenten lapset saavat vihdoin kovaa palkkaa ja pääsevät toteuttamaan nuoruudenhalujaan. Sama ilmiöhän näkyy vaikkapa lelu- tai konsolikeräilijöissä. Pienestä innostuksen sykähdyksestä huolimatta tiesin, että tähän leikkiin en lähtisi. Todennäköisesti kuitenkin yhä edelleen muistan tarkistaa kirpputoripöydissä, olisiko näkyvillä yhtään Gretzkyä.

Kaikki ostamani seitsemän korttia olivat muuten sellaisia, joita minulla ei ennestään ollut. Hyvin on mieleen jäänyt, mitä lapsena on kerännyt. Nyt pitäisi vain löytää jostain tyhjä korttisivu kansioon. Ja siitähän jää nyt pari taskua vielä tyhjäksi...

Katsottua: kesäkuu 2021

Kim Ji-woo: Pahan yhteys. Tanit Jitkul: Bang Raja

Eteläkorealainen Kim Ji-woon Pahan yhteys (tai kuten nimi on elokuvassa itsessään suomennettu, Tarina kahdesta siskosta; Janghwa, hongryeon, 2003) on vahvatunnelmainen ja tyylikäs kauhuelokuva. Vanhaan kansantaruun perustuva tarina rakentuu toisaalta psykologisen kauhukertomuksen, toisaalta kummitusjutun perinteelle. Mielisairaalasta palaavat siskokset joutuvat suoraan toimimattoman uusperheen solmukohtiin. Aasialaisen elokuvan tapauksessa ei kai oikein voisi puhua goottilaisuudesta, mutta paljon tässä on samaa. On sukusalaisuuksia, on pahoja paikkoja – taidokkaassa kuvauksessakin on sellaista tyylikkyyttä ja kamaridraaman henkeä, että se on helppo liittää eurooppalaiseen traditioon. Olisi mielenkiintoista kuulla, miten nämä elementit liittyvät korealaiseen traditioon. Äänisuunnittelulle kunniamaininta.

Thaimaalainen Tanit Jitnukulin ohjaama Bang Rajan (2000) on historiallinen sotaelokuva. 1700-luvulle sijoittuva tarina kertoo siamilaisen kylän ja burmalaisten valloittajien yhteenotosta. Kallis spektaakkeli näyttää hyvältä (paitsi ajoittain ällöttävää värimaailmaa, mikä lienee kuitenkin pohjoismaista ennakkoluuloisuuttani). Puolialastomia miesvartaloita on paljon. Samoin kuvaa viidakosta. Ääniraidalla on sadetta ja ötököiden siritystä. Kieltämättä on myös paljon vimmaa. Goreakin on yllättävän paljon, ja lopetus on raakuudessaan vaikuttava. Koskahan suomalaiset muistelisivat elokuvissa muita kuin talvi- ja jatkosotaa; tai sisällissotaa tietysti? Miten olisi nuijasota, Suomen sota, pohjan sodat, osallistuminen Krimin sotaan? Samasta asiasta on kuitenkin pohjimmiltaan kyse: tappaminen aiheuttaa vain kärsimystä.

Luettua: kesäkuu 2021

Vexi Salmi: Vinyylin rahinaa. Helsinki 2003: WSOY. 111 s. 

Yleensä kasku- ja anekdoottikokoelmissa on ongelmana, että kaljabaarin kulmapöydässä aina hauskuuttava juttu usein latistuu, kun se kirjoitetaan paperille. Kertojan pitää olla tavanomaista taitavampi pännämies, jotta kertomuksen vivahteet, painotukset ja rytmi tulisivat läpi lukijalle niin kuin ne yleensä tulevat kuulijalle.

Vexi Salmen Vinyylin rahinaa melkein kompastuu samaan ongelmaan. Vaikka Salmi oli taitava laulunsanoittaja, ei hän ole erityisen briljantti prosaisti. Kokoelman jutelmat kuitenkin pelastaa niistä henkivä ajankuva. Takavuosien iskelmäpiirien pyörinnässä on oma romantiikkansa, vaikka suurin osa Salmen tarinoista keskittyykin lähinnä viinanjuontiin. Kaskujen vakiokasvoja ovat Toivo Kärki, Junnu Vainio, Irwin ja etenkin Tapio Rautavaara.

Umberto Eco: Ruusun nimi (Il nome della rosa, 1980). Porvoo–Helsinki–Juva 1983: WSOY. 632 s. Suom. Aira Buffa.

Usein kuulee sanottavan, että maailman useimmin kesken jätetty kirja olisi James Joycen Odysseus. Kehtaan väittää, että todellisuudessa se on Umberto Econ Ruusun nimi.

Odysseukseen ei juuri koskaan törmää kirpputoreilla, Ruusun nimeen sen sijaan jatkuvasti. Se oli nelisenkymmentä vuotta sitten suuren lukevan yleisön Ilmiö, josta Suomessakin otettiin monta painosta lyhyessä ajassa (oma kappaleeni on toki ensimmäistä painosta). Ilmeisesti markkinointi toimi: väki saatiin tarttumaan kirjaan myyntipuheilla "keskiaikaisesta dekkarista", mutta sai varmasti pettyä kun huomasi lukevansa satoja sivuja 1300-lukulaista teologista ja uskonfilosofista väittelyä.

Kyllähän Ruusun nimessä dekkarijuonikin on (ja päähenkilöt ovat hatarasti naamioidut Holmes ja Watson), mutta pohjimmiltaan Econ kirja on postmodernia leikkiä. Lopulta "rikos" ja sen selvittely ovat vain väline jolla tuoda esiin pohdiskelua uskosta, tiedosta ja vallasta. Lisäksi se on hieno romaani kirjoista ja kirjanrakastajista; olkoonkin että myös tämä puoli on vahvasti ironisoitu.

Muistan lukeneeni Ruusun nimen lukioaikana – etenkin muistan matematiikanopettajan hämmennyksen, kun hän kävi koulun käytävässä kysymässä, mitä oikein luin. En kuitenkaan kai silloin saanut urakkaa loppuun, koska muistiinpanoissani ei ole mainintaa siitä. No, nyt tilanne on korjattu.

Kai Huovinmaa (toim.): J. V. Snellman ja nykyaika. Kirjoituksia ja esitelmä J. V. Snellmanin ajallemme jättämästä henkisestä perinnöstä. Helsinki 1981: Suomalaisuuden liitto. 76 s.

Arvi Arjatsalo: Sammatin Elias. Elias Lönnrotin elämänvaiheita kouluvuosista ensimmäisiin runonkeruumatkoihin. Helsinki 1982: Otava. 175 s.

Vaikka joka syksy luennoin Suomen kansallisesta heräämisestä 1800-luvulla, J. V. Snellman on jäänyt itselleni etäiseksi hahmoksi. Piskuinen, Suomalaisuuden liiton vuonna 1981 julkaisema J. V. Snellman ja nykyaika vaikutti mukavan helposti lähestyttävältä kirjaselta. Sisällöltään se on valitettavan hajanainen. Kokoelman lyhyestä mitasta huolimatta teksteissä on päällekkäisyyttä ja tyylit heittelehtivät kansantajuisesta akateemiseen. Itselleni antoisimpia olivat Matti Kinnusen yleisesittelyt Snellmanin elämästä ja urasta lehtimiehenä sekä hänen kokoamansa Snellman-bibliografia. Snellmaniin pitäisi kyllä tutustua tarkemmin – hänen ajatuksensa kansasta ja kansanhengestä voisivat auttaa ymmärtämään nykyistäkin nationalismia.

Etenkin nuortenkirjailijana kunnostautunut Arvi Arjatsalo lähestyy oma omaa aihettaan aivan toisista lähtökohdista. Sammatin Elias on romaani Elias Lönnrotin varhaisvaiheista, alaotsikkonsa mukaisesti "kouluvuosista ensimmäisiin runonkeruumatkoihin". Arjatsalon tyyli on kevyen käyttökirjallisuuden, mutta nautin lukemisesta paljon enemmän kuin etukäteen kuvittelin. Kansakoulunopettajan tausta kuuluu joltisessakin luennoivuudessa, mutta saarnaamiseen saati opettamiseen ei sittenkään sorruta. Lukijalta kyllä vaaditaan jonkin verran pohjatietoja, jotta tarinan yksityiskohdat aukeavat. Arjatsalolla oli ehkä ajatuksissa jatkaa Lönnrotin kertomusta, mutta hän päätyi lopulta viimeisinä vuosinaan kirjoittamaan vastaavanlaiset kaunokirjalliset kertomukset kahdesta muusta saman ajan suurmiehestä, Topeliuksesta ja Castrénista.

Peter Guralnick: Robert Johnson. Blueslegendan jäljillä (Searching for Robert Johnson, 1989). Helsinki 2001: Like. 123 s. Suom. J. Pekka Mäkelä.

Peter Guralnickin kirja Robert Johnsonista (1989; suom. 2001) on kaunis yritys kuvata jotain, mitä on hyvin vaikea kuvata. Johnson on niin myyttien, tarinoiden ja legendojen alleen peittämä, että objektiivisen kuvan luominen on vaikeaa. Eikä Guralnick yritäkään sellaista. Hän puhuu nimenomaan vaikutelmista, otteesta lipsuvista tosiseikoista, totuuden suhteellisuudesta. Paljon nojataan Johnsonin tuntemien muusikkojen kertomuksiin, jotka nekin ovat ristiriitaisia, tietenkin. Melkein yhtä paljon puhutaan musiikkitieteilijä Mack McCormickin julkaisemattomasta kirjasta, jota ei vielä tänäänkään päivään ole ilmestynyt. Se on melkein yhtä suuri tarinoiden aihe kuin Johnsonkin.

Pertti Lassila: Syvistä riveistä. Kansakirjailija, sivistyneistö ja kirjallisuus 1800-luvulla. Helsinki 2008: Gaudeamus. 266 s.

Kirjassaan Syvistä riveistä Pertti Lassila käy läpi suomalaisen kansankirjallisuuden syntyä ja nopeaa syrjään jäämistä.

Aleksis Kiven jälkeiseen, Euroopasta mallinsa ottaneita realisteja edeltävään Suomen kirjalliseen kenttään muodostui erikoinen ilmiö. Jotta suomalaisista olisi saatu kunnon sivistyskansa, piti suomalaiset (siis suomenkieliset) saada lukemaan muutakin kuin Raamattua ja Katekismusta. Fennomaanien idea oli löytää "kansan syvistä riveistä" kouluttamattomia, sivistymättömiä kirjoittajia, jotka osoittaisivat rahvaassa elävän kirjallisen kyvykkyyden säätyläisille ja muulle paremmalle väelle. Samalla saataisiin uskottavia tekijöitä kirjoittamaan rahvaalle tutuista aiheista ja maailmasta. Syntyivät kansankirjallisuus ja kansankirjailija.

Lassila piirtää johonmukaisen kehityksen varhaisista suomeksi kirjoittaneista Pietari Hannikaisesta ja K. J. Gummeruksesta varsinaisiin kansankirjailijoihin kuten Pietari Päivärintaan ja Kauppis-Heikkiin ja lopulta Santeri Alkioon, joka jalosti kansanhenkensä taidekirjallisuudeksi.

Lassilan teksti on harvinaisen vetävää. Kirjan luki nautinnokseen, vaikka urbaani nyky-Helsingin lukuympäristö saikin aikaan aika vinkeän kontrastin.

Patricia Highsmith: Hiljaa, hiljaa tuulessa (Slowly, Slowly in the Wind, 1979). Hyvinkää 1991: Book Studio. 220 s. Suom. Jorma-Veikko Sappinen. Jännityksen mestarit 54.

Patricia Highsmithia lukiessa tulee oudon lumoutunut olo. Ainoa toinen kirjailija, joka herättää minussa samanlaisen tunteen, on Raymond Carver. Molemmat kirjoittavat valitsemiensa kehysten sisässä kertomuksia, jotka eivät pelkän juonitiivistelmänsä puolesta vaikuta mitenkään erityisiltä. Highsmithilla nuo kehykset ovat jännityskirjallisuuden konventiot. Hän hyödyntää perinteisiä, tavanomaisiakin rikosfiktion aiheita mutta hänen näkökulmansa ja keinovalikoimansa on erilainen kuin muilla.

Hiljaa, hiljaa tuulessa on novellikokoelma, jonka kertomuksissa kuvataan sitä miten turvattomiksi yhteisöt ovat muuttuneet, miten pelottavia ovat ihmiset ympärillämme. Kertomuksia vanhukset joutuvat toistuvien ryöstöjen uhreiksi, satunnaiset ihmiset päätyvät murhaamaan käsittämättömistä syistä, jopa ympäristö on vaarallinen kuten mahdollisesti yliluonnollisia sävyjä saavassa novellissa Lammikko. Kaikkein vaikuttavin kokoelman novelleista on Nuo kamalat aamut, jossa vähävaraisen mutta runsaslapsisen perheen pahoinvointi ja ongelmat kärjistyvät järkyttävästi.

Kokoelman yllätys on jätetty viimeiseksi. Älkää ampuko puita on ehta tieteistarina. Viime aikojen Elokapina-uutisoinnin ja -kommentoinnin valossa se tuntuu hyvinkin ajankohtaiselta nykylukijallekin.