Kahtena niin sanottuna koronakeväänä kirjoitin päivänkirjanomaista raporttia siitä, millaista on kirjankerääjän arki nykypäivän Kymenlaaksossa. Aiemmat teksit ilmestyivät tässä blogissa 31.3.2000 ja 31.3.2001 sekä pienin lisäyksin ja viilauksin pienjulkaisussa Divarimuistoja (Luovaja 2022). Ne keskittyivät ahkeraan ja hieman pakkomielteiseenkin bibliofilian muotoon, jossa aikaa ja rahaa kului enemmän kuin olisi ollut sopivaa, vaikka kohtuuden rajoissa ainakin yritettiin pysyä. Paljon on muuttunut kahden vuoden takaisestakin: koronan jälkeen (läntistä) maailmaa alkoi myllyttää Venäjän hyökkäys Ukrainaan, mikä nosti vähän kaiken hintoja. Omassa taloudenpidossani tuntui lisäksi se, että omistamani satavuotias hirsitalo, jota jo vuosia olin yrittänyt saada kaupaksi ja jonka päädyin lopulta vuokraamaan juuri ja juuri kulut kattavalla kuukausisummalla, jäi yllättäen syksyllä tyhjäksi. Kuten kuvitella saattaa, ei tämmöisen erikoisuuden myynti aikana, jona sodan ja hintojen nousun lisäksi omakotiasujaa kuritti sähkön hinnan huima nousu ja sillä mediassa pelottelu, ei ole helppo homma, ei ainakaan ennen kuin lumet sulavat ja piha tulee näkösälle.
Kaiken tämän keskellä luulisi helposti, että kirjoja ei uskalla juuri metsästellä. Totta onkin, että ostoaikeet saa usein haudata jo ennakkoon ja joka kuukauden lopussa on pikemminkin mietittävä, mistä on valmis luopumaan, jotta lapset saavat ruokansa ja bensa riittää työmatkaan. Ja kuitenkin: ilman tarkkaa kirjanpitoakin kehtaan väittää, että kuluneiden puolen vuoden aikana kirjavuo ei ole tyrehtynyt lainkaan, milteinpä päinvastoin! Syy tähän on useammassakin onnenkantamoisessa. Toisaalta kotikaupunkini Haminan pääkirjasto oli remontissa viime vuoden puolella, mistä syystä sen varastoja tyhjennettiin ennennäkemättömällä vauhdilla ja volyymilla. Hyllymetreittäin teoksia siirtyi Savilahden vastarannalle hoteisiini. Kirjastopoisto ei tietenkään koskaan ole ensisijainen hankintakohde, mutta ilmaisena se on oikein kätevää oman käsikirjaston täytettä, varsinkin silloin kun puhutaan erikoisalojen teoksista tai oma- ja pienkustanteista. Muutenkin ilmaisen tai puoli-ilmaisen kirjan markkinat ovat kasvamaan päin. Korona-aika opetti ihmiset kuuntelemaan kirjojansa ikävän vaivalloisen lukemisen sijaan, jota kehitystä en varsinaisesti tuomitse joskin elitistisesti toki paheksun ja jonka vuoksi kotien viimeiset kirjahyllyt sisältöineen ovat saaneet tulvia paitsi kierrätyskeskuksiin (Kymenlaaksossa se tarkoittaa lähinnä Goodwilliä, Fidaa ja Pelastusarmeijaa) myös mainitun Haminan pääkirjaston vaihtohyllyyn. Siitä onkin muodostunut vakikohteeni aina, kun käyn linnoituksen puolella. Vaihtuvuus on nopeaa ja todellisia löytöjä tekee ellei ihan joka viikko niin ainakin usean kerran kuukaudessa.
Tämä yritelmä bibliofiiliseen sarjaani on siis paitsi raportti myös kuvaus kirjankeräilyn tilasta. Suuria kappauksia ei rahanpuutteessa yleensä tehdä, mutta löytöihin on silti lupa valmistautua. Kirjan arvostus esineenä on suuren yleisön silmissä niin romahtanut, että vaikkapa runoutta saa helposti hyllyynsä viikoittain, jos malttaa käydä ahkerasti silmäilemässä jahtimaita.
*************
Maaliskuu käynnistyi poikkeustilanteessa, tällä kertaa ei kuitenkaan yhteiskunnallisessa vaan henkilökohtaisessa. Jo ennen koulujen talvilomaa olin ollut kolmatta viikkoa sairauslomalla oikuttelevan selän vuoksi, ja autokin oli koko sen ajan ollut huoltamon pihassa ajokiellossa. Heti kun aiemmin uskolliseksi luulemani Mokka oli selvinnyt imusarjan vaihdosta, suuntasin jälkikatsastukseen. Samalla matkalla oli hyvä pysähtyä myös kirjastolla, jonka vaihtokärryssä minua odottikin lupaavan ohkainen nide. Runokokoelman tunnistaa kaukaakin, ja niin Anja Vammelvuon Totuuden iskut (1973) päätyi kokoelmaani. Samalla kirjastopoistojen kärrystä löytyi kotiin vietävää esikoisen sivukirjastoon.
Pari päivää myöhemmin palasin paikalle kauppareissun yhteydessä. Runoyhdistys Nihil Interitin julkaisema Jaan Kaplinski -valikoima Rukous, mantra, runo (1996) oli miellyttävä löytö. Sisäkanteen liimatusta exlibriksestä oli nimi sutattu tussilla, turhaan, sillä nimen erottaa kyllä pienellä vaivalla sittenkin, ja nopea tarkistus paljasti, että samaa merkkiä esiintyy muutamassa muussakin, jo aiemmin samasta paikasta noukkimastani runoteoksesta. Mielenkiintoni herätti myös eräs kirjakolmikko, joka tarkemmalla silmäilyllä paljastui pohjanmaalaisen omakustannekirjailija Jaakko Pelkosen kolmeksi ensimmäiseksi romaaniksi (1974–1977). Omakustanteina ilmestyneissä teoksissa on aina oma viehätyksensä. Laatua harvemmin odottaa, joten iloisia yllätyksiä sattuu eteen, mutta usein aiheissa ja käsittelytavoissa voi olla paljonkin sellaista, mitä kustantamoiden julkaisuista ei löydä. Pelkosen romaanit vaikuttavat pintapuolisella vilkaisulla realistiselta arkiproosalta, ehkäpä suorastaan päätalomaiselta... Samalla poikkesin myös kadun toisella puolen Goodwillissä, josta tältä kertaa ei tarttunut mukaan kirjoja itselle, jälkikasvulle sentään. Normaalioloissa ehkä olisinkin kasannut kainalooni muutaman pokkarin (kolme kappaletta eurolla) ja ehkäpä jonkin kovakantisenkin (kaksi euroa kappaleelta).
Lauantain kunniaksi poikkesin lähikirjastossani Ruissalossa. Sen ilmaiskärryssä on yleensä lähinnä kirjaston omia poistoja; vaihtokäytänne ei ole lyönyt vanhan Vehkalahden puolella läpi niin kuin kantakaupungissa. Toisaalta kyllä kärrystä on joka kerta kadonnut se, mitä sinne olen tarjolle vienyt. Tällä kertaa poistovalikoima oli kapea, pääosin modernia dekkaria. Valonpilkahduksena oli Iain M. Banksin Tähystä tuulenpuolta (Loki-Kirjat 2004). Toki se oli muovitettu, leimattu ja vieläpä sen liimasidontakin oli haljennut. Täyttäköön se kuitenkin paikkansa hyllyssä, kunnes jostain löytyy parempikuntoinen sopivan huokealla. Siihen tosin voi mennä aikaa – tällä hetkellä ainoa Antikvaari.fin tarjoama kappale on hyväkuntoisena 55 euron hintainen.
Kun paluu töihin pitkästä aikaa koitti, kävin samoilla bensoilla katsastamassa edellä mainitun taloni ja polttamassa pesälliset sen kakluuneissa. Samalla käytin tilaisuuden hyväkseni ja käväisin ohimennen Kuusankosken kirjastolla. Sielläkin on ollut pitkään kirjojen vaihtohylly, mutta erityisen anteliaaksi sitä ei voi sanoa. Lähinnä sieltä on saattanut saada hyvää käyttökirjallisuutta luokkakirjastooni oppilaiden luettavaksi. Nytkin näytti pahalta. Kolmesta hyllytasosta vain ylimmällä oli kirjoja, yksi hylly oli tyhjillään ja kolmannella lojui muutama lehti. Jälkimmäiset eivät tarkemminkaan katsottuna herättäneet himoja, Taloustaitoa ja Kodin kuvalehteä näyttivät olevan. Kirjojen joukossa oli sentään jotain soveliastakin: Daniel Katzin novellikokoelma Berberileijonan rakkaus (WSOY 2008). Ei se sinänsä mitenkään mullistava löytö ole, mutta tapanani on aina panna talteen kaikki löytyvät novellikokoelmat. Sihteerini mukaan Katz on noin 710. novellijulkaisu kokoelmassani.
Seuraava päivä oli aurinkoinen ja kylmä. Korkea mieliala johdatti minut pyörähtämään työmatkalla Valkealan Sisätorilla. Sen aikaisemmin valtaisat kirjaröykkiöt ovat pienentyneet huomattavasti, mutta yhä edelleen siellä täällä on lupaavan oloisia kasoja. Vaihtuvuuttakin tuntuu yhä olevan. Rajattomin varannoin sieltä olisi nytkin löytynyt kaikenlaista kiintoisaa, kuten useita numeroita Kuusankosken kotiseutujulkaisu Vellikuppia ja joitain kotimaisia 1930-luvun niteitä. Lopulta hyvin rajalliset pelimerkkini riittivät pariin erikoisuuteen. Hilkka Pullin toimittama Arjen kristalleja (Hilkka Pulli Kustannus 2010) kostuu uskoakseni turkulaisen kirjoittajapiirin tuotoksista. Mukana on yhdeksän kirjoittajaa ja sekä runoja että proosaa. Eihän tämmöisillä kokoelmilla välttämättä kummoista taiteellista arvoa ole, mutta niihin pitää sama kuin omakustannekirjoihinkin: aina voi yllättyä. Sen sijaan paljon varmempi löytö oli kolmen kirjoittajan – Lawrence Durrellin, Henry Millerin ja Alfred Perlès'n – Kirjeitä (Art and Outrage, 1959; Taikajousi 1968), joka syntyi reaktiona Milleriä kohdanneeseen sensuuriin. Kappale on priimakuntoinen ja kolikon hintaisena edullinen.
Seuraavana päivänä jäi luppoaikaa, kun olin kyytimässä lapsia harrastuksiinsa. Karhulassa olisi ollut muutamakin otollinen kohde, mutta kellonaika asetti selvät rajat: koska kaikki menee kiinni viideltä, piti valita yksi. Goodwill tarjoaa yleensä aina jotain, mutta harvoin mitään oikeasti hienoa. Pennikirppis mahdollistaa löydöt, mutta tavallisemmin siellä saa lähinnä rämpiä pölyisen romun keskellä. Niinpä päätin käväistä Aarrearkussa, joka Karhulaan muuttamisensa ja pienten käynnistelyvaikeuksien jälkeen on muodostunut pikkukivaksi kohteeksi. Etenkin yksi pöytä on osoittautunut anteliaaksi. Veikkaan sen takana olevan jonkun seudun antikvaarisista kauppiaista, koska myynnissä on kaikkea muuta kuin bulkkia ja koska etulehdillä hyvin usein on lyijykynällä piirretty hinta. Myyntihinta on kuitenkin aina hintalapuilla ja tavallisesti puolestatoista muutamaan euroon. Tälläkin kertaa oli joitain teoksia, joita lupaavasti hipelöin. Oli Volter Kilven Albatrossin tarinan isokokoinen laitos, oli Kotkan kirjaston historiikki, oli jokin törkeän näköinen Kariston julkaisema runokokoelma... Mutta siltikin onnistuin kaikesta kieltäytymään. Tosiasiat on tunnustettava, ja vaikka toista euroa kirjasta ei sinänsä paljon olekaan, sillä joutuu kuitenkin ensi viikolla vielä ostamaan bensaa ennen palkkapäivää, jotta pääsee töihin sen palkan ansaitsemaan.
Pari päivää myöhemmin lääkärikäynnin yhteydessä piipahdin jälleen pääkirjaston kautta. Vaikka ovet eivät olleetkaan vielä aamutuimaan auki, kirjastokortilla pääsee omatoimiajan puitteissa sisään esimerkiksi katsastamaan vaihtohyllyn sisällön. Isoja muutoksia ei ollut ehtinyt tapahtua, mutta Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuoleman kakkospainos (Gummerus 1985) siirtyi nyt kotikirjastooni. Tiedä häntä, tuleeko se koskaan luetuksi, mutta pidän kokeellisten romaanien läsnäolosta. Samalla mukaan tarttui myös lisä luokkakirjastoon. Agatha Christietä siellä onkin jo valmiiksi paljon, mutta Idän pikajuna vielä puuttui. Christie on siitä hyvä kirjailija, että häntä voi luetuttaa monessa yhteydessä: ne jotka lukevat hieman, valitsevat usein mielellään jonkin dekkarin; kasiluokalla opetussuunnitelmaan kuuluu rikoskirjallisuus; ysiluokalla luetutan maailmankirjallisuuden klassikoita, hyvin laajasti ajateltuna. Tarjolla ollut kappale oli kirjakerholaitos, joskin kansipaperillinen, minkä vuoksi sitä kestää katsella työpäivän aikana.
Sitten iskikin taas kohtalo, sattuma tai jokin muu luonnonvoima. Lapset sairastuivat. Ensin yksi niin, että sain ennen työpäivää käydä hänen kanssaan päivystyksessä; sitten toinen kesken koulupäivän. Edellisenä iltana autokin muistutti, ettei kahden viikon takainen kallis huolto vielä tarkoita mitään, ja vaati toisen, onneksi pienemmän ja halvemman remontin. Sitten sairastuimme minä ja puolisokin, ja niin koko seurue sai nauttia viikon influenssasta, melkein neljänkymmenen asteen kuumeesta, lihaskivuista ja yhdestä ärtyneestä kurkunpäästä. Ei silloin jaksa kirjoja metsästellä, ei. Lukemista ehti sen sijaan kyllä harjoittaa. Kun valvoo yöt läpeensä lasten sängyn vieressä kuuntelemassa rohisevaa hengitystä ja vaihtamassa kylmää käärettä uuteen, ehtii ihan kivasti lueskelle. Ei kuitenkaan valitettavasti kokoelman kirjoja, koska pimeätä oleman pitää, vaan kokoelmasta vielä puuttuvia. Sähkökirja on verraton apu pimeisiin lukuhetkiin. Tarkkailun alle valikoitui Conan Doylea, ensin lyhyt true crime -pamfletti The Case of Oscar Slater (1912), sitten paljon massiivisempi muistelmateos Memories and Adventures (1924). Kummankin joku voisi suomentaa...
Vaikka sairausloma jatkui, eikä oma olo ollut suinkaan vielä aivan vatupassissa, piti liikkeellä silti olla. Päivystyksen, apteekkien ja ruokakaupan ohessa ihan vain nopeasti kipaisin kirjastossa paitsi hakemassa muutaman runoteoksen myös vilkaisemassa vaihtohyllyä. Sisältö oli vaihtunut viikon takaisesta ilahduttavasti, ja kuranttia tavaraa oli tarjolla. Ilmiselvästi yksi tai kaksi pikku kokoelmaa olivat päätyneet nyt kiertoon Jos olisin rikoskirjallisuuden harrastaja, olisin nyt monta Liken julkaisua rikkaampi. Toistaiseksi kuitenkin riitti nuoruuden suosikki, Arturo Pérez-Reverten antikvaarinen dekkari Flaamilainen taulu (1990; Like 1997). Yleisen kirjallisuuden tuntemattomasta tasalaatuisuudesta kaivoin esiin Kalervo Hämäläisen esikoisteoksen Huhtikuun ilta (Otava 1991). Kuten sanottu, novellikokoelmille on hyllyssä aina tilaa.
Viikon potemisen jälkeen koitti jälleen töihinpaluu, ja samassa yhteydessä tuli syy käydä Kuusankoskelle. Kävin kurkistamassa kirjaston vaihtokärryn, mutta se oli tavallistakin aneemisempi. Kymmenkunta nidettä, bulkkia kaikki. Sen sijaan Kuusankosken kirppis yllätti positiivisesti. Se on yleensä ollut minusta jotenkin tunkkainen ja huonosti hoidetun oloinen, ja harvemmin sille puolen kaupunkia on ollutkaan asiaa. Nyt kuitenkin Rekolassa käynti sai pyörähtämään kirppiksenkin sisäänkäynnillä. Paitsi että paikan yleisilma on raikastunut huomattavasti, kirpputori on saanut seinilleen myös pitkät kirjahyllyrivit. Niiden tarjonnasta ilmeisesti vastaa kaksi eri myyjää, jotka eivät vaikuta ihan tavanomaisilta kirppiskauppiaita. Laputtaja ainakin on ollut hintatietoinen. Eivät summat nytkään erityisen kovia olleet mutta yläkanttiin kuitenkin kirpputorikontekstissa. Hugon Nauruihmisestä esimerkiksi taidettiin pyytää niinkin kovaa hintaa kuin neljäkymppiä. Perusvalikoiman joukossa oli joitain erikoisuuksiakin, etenkin 1940–1950-lukujen painoksia. Monen kohdalla sormia syyhytti (Järnefeltin Isänmaan kolmas painos jälkisidoksena, Linnankosken koottujen 1940-luvun kauniit sidokset). Onneksi toinen myyjistä tarjosi omia laarejaan puoleen hintaan, jolloin kolmenkin euron pyynti muuttui paljon siedettävämmäksi. V. A. Hailan ja Kauko Heikkilän koulukäyttöön tarkoitetusta ja Otavan julkaisemasta Suomalaisen kirjallisuuden historiasta minulla toki on jo myöhempi, Eino Kauppisen kanssa työstetty laitos, mutta nytpä myös aiemman laitoksen viides, uudistettu painos vuodelta 1956. Ja mikä tärkeintä: kansipaperein. Samaa ylellisyyttä ei valitettavasti ole Aaro Hellaakosken Sarjoissa (WSOY 1952), mutta reilun euron hinta kompensoi puutetta. Kolmas haltuuni valikoitunut teos on puolestaan Tatu Vaaskiven matkakuvausten kokoelma Kurjet etelään... (WSOY 1946).
Maaliskuun viimeisenä viikonloppuna löysin itseni Joensuusta, mikä on aina mukava käänne kirjanmetsästyksen puolesta. Tällä kertaa kuitenkin jahti suunniteltiin tarkoituksellisen tiiviiksi ja kapealle alalle. Yleensä parhaat metsästysmaat ovat Punaisen ristin Kontista, jossa on laaja ja mielenkiintoinen valikoima. Ei se pettänyt tälläkään kertaa. Yhtä ja toista kutkuttavaa oli tarjolla vaikka korikaupalla, mutta tarkan raakkauksen jälkeen päädyin valikoimaan jonka kantaminen kädessä ei päässyt vielä puuduttamaan ajomatkan väsyttämiä rattilihaksia. Suomen tietokirjailijoiden 25-vuotisantologia He kirjoittavat öisin – mutta miksi? (2008) on pitkään kummitellut nettiostoskoreissani, mutta verrattain yleisenä kirjana se ei ole koskaan päätynyt tilaukseen asti. Fyysisenä esineenä en ollutkaan sitä aiemmin kohdannut, joten nappasin sen nyt viimein matkaani. (Ja onhan siinä artikkeli Juri Nummeliniltakin, joten se kuuluu myös nummelinianan joukkoon.) Vähän samanlainen status on ollut myös Suvi Niinisalon teoksella Keijukaisten lähteillä (Atena 2004). Folklorea ja kirja(kuvitus)historiaa yhdistelevä kirja osuu kohdalleen monella tapaa; pikaisella selailulla ei selvinnyt, olisiko kirjassa maininta Conan Doylen keijutapauksesta.
Joensuun Kontin parhaita puolia on tavallisesti epämääräisten omakustanteiden ja pienien paikallisjulkaisujen määrä. Tällä kertaa sellaisista ei kuitenkaan löytynyt mitään riittävän kiinnostavaa, joskin paikallisen kotiseutuyhdistyksen julkaisusarjan niteet saivatkin hetkeksi punnitsemaan kiintoisuuttaan. Sen sijaan runohylly ei pettänyt. Ensimmäisenä silmään osui Otavan Runoja tunteville -sarjan (vai oliko se edes sarja, ulkoasultaan yhtenäinen kuitenkin) tavallista paksumpi nide, joka paljastui Jarkko Laineen viimeiseksi hänen elinaikanaan ilmestyneeksi kokoelmaksi. Jumala saalistaa öisin eli Jobin kirjaan meidän on aina palaaminen. Osittain kursivoituja runoja (2005) on sellainen nimi, jolla varmistaa minut ostajaksi. En ole koskaan ollut erityisen ihastunut Laineen lyriikkaan, mutta hahmona hän on aina kiinnostanut, ja kieltämättä semianarkistinen beat-hassuttelu maittaa sopivina annoksina. Laineen vieressä oli aivan toisen näköinen kirjanen, ohut ja yksinkertainen. Anne Hännisen kolmas teos, Tulitemppeli (WSOY 1982), on runokokoelmaksikin ohkainen, 40-sivuinen. Kolmas runohyllystä valikoitunut kirja ei ole runoutta lainkaan. Terhi Rannelan Kirjeiden lumo (Karisto 2021) vaikutti riittävän houkuttelevalta. Se käsittelee kirjeiden ja päiväkirjan kirjoittamista, ei välttämättä minun alaani sinänsä, mutta kulttuuri- ja kirjoittamisen historian kannalta se lienee vähintään lukemisen arvoinen.
Oikeastaan Joensuussa olisi kuulunut käydä kiertämässä myös yliopiston kirjaston poistohyllyt. Siihen ei kuitenkaan seurueellamme ollut aikaa eikä varsinkaan voimia. Vaikka opiskelija pääseekin kirjastoon viikonloppuisinkin sisälle, ei poistoihin pääse silloin käsiksi. Onneksi kontaktini joen kaupungissa paikkasi puutosta seuraavalla viikolla ja valikoi kärrystä kaikenlaista, jonka arveli kiinnostavan minua. Joukossa on valokuvien perusteella ainakin signeerattua Terho Itkosta ja kulttuurintutkimusta. Onnea on puoliso, joka ymmärtää kirjan (ja kirjamiehen) päälle.
Kotiinpaluun jälkeen oli aika käydä äänestämässä ennakkoon eduskuntavaaleissa. Olipa kerrankin tilanne, että ehdokkaissa on joku, jonka tiedän ääneni arvoiseksi ja vieläpä oikeassa puolueessa. Varsinainen syy käyntiin oli kuitenkin se, että äänestyspaikkana oli pääkirjasto. Vaihtokirjat jäivät tällä kertaa rauhaan, mutta viereen ilmestyneestä poistokärrystä huomasin parempaan huostaan turkkilaisen Nazim Hikmetin runovalikoiman Punainen omena (Tammi 1972) ja Leo Harmajan toimittajan kirjan Arvid Genetzistä – Arvi Jänneksestä (WSOY 1949). Runot kannattaa aina kerätä turvaan, sillä niiden painokset ovat kuitenkin niin pieniä, että ihan äkkiä ei toista kenties sattumalta eteen ilmesty. Rahalla toki saisi Hikmetinkin kokoelman ilman muovituksia ja leimoja, mutta luettava se on ilmainenkin kirja.
Kirjastoa vastapäätä Goodwillin myymälän alakerran nykyään valitettavan stabiileista hyllyistä löytyi sentään Aulikki Oksasen kokoelma Kolmas sisar (Siltala 2011). Oksasen edellinen vastaava, "runoja ja laulurunoja" sisältävä kokoelma Puškinin hevonen (2007) sisältää erään kaikkien aikojen suosikeistani, nimirunonsa. Seuraavana päivänä kävin myös Kouvolan Goodwillissä, koska kuulin siellä edelleen olevan käynnissä tarjous korillisesta kirjoja kolmella eurolla. Valitettavasti saatavilla ei ollut paljoakaan kummoista. Tai olisi oikeastaan ollut, mutta Kouvolan Goodwillillä on outo tapa pitää erillään "erikseen hinnoiteltujen" kirjojen osasto, jonka tuotteet eivät tietenkään sisälly tarjoukseen. Käytännössä sinne päätyvät yli viisikymmentä vuotta vanhat kirjat eli kaikki kiinnostava. Nytkin sekalaisessa kasassa olisi ollut 1900-luvun alun Runebergin koottuja, Waltarin varhaisia painoksia, Jousi-sarjaa... Eihän kolme tai neljä euroa sinänsä ole paha hinta – mutta jos Charles Readen Luostarista ja kotiliedestä pitää matkaa yhtä paljon kuin korillisesti Loisto-pokkareita ja päätaloja, tuntuu se väistämättä vähän tyyriiltä. Lisäksi sivusta kuulin, kuinka kassalla kaksi myyjää panikoi kolmesta myymälässä polkupyöräostoksilla olleesta ei-suomenkielisestä miehestä, mikä vei vähän makua koko asioinnista.
Kuukauden toiseksi viimeisenä iltapäivänä huomasin olevani Karhulassa, ja koska kello ei vielä ollut virka-ajan viime minuuteilla – niin kuin se usein on silloin, kun olen Karhulassa – päätin hyödyntää tilaisuuden. Kirpputori Aarrearkku ei ole ihan nimensä veroinen, mutta joskus siellä on tarjolla mielenkiintoista tavaraa. Tällä kertaa se osoittautui olevan Johan Wreden Vänrikki Stool -monografia Se kansa meidän kansa on (Gummerus, 1988). Löytö tuntui melkein johdatukselta, koska viime viikkoina olen lukenut sekä Panu Rajalan J. L. Runeberg -elämäkerran että Merete Mazzarellan teosta Fredrika Runebergistä. Wreden tutkimus kummittelee voimallisesti varsinkin Rajalan tekstissä, joten kirja päätynee myös lukujonooni nopeasti. Aarrearkun tuulikaapissa on pieni hylly ilmaistavaraa, varmaankin sellaista jota on jäänyt myyjiltä jälkeen tai sitten myyntikelvottomaksi tuomittua. Siihen sisältyy myös pieni kirjavalikoima, josta voi saada yllättäviä saaliita. Kaikkien aikojen paras ilmaislöytöni on ollut ensipainos Saarikosken toista runokokoelmaa. Tälläkin kertaa hyllyssä oli lyriikkaa, ei tosin ihan Saarikoskea. Silti Kari Aartomaan kokoelma Pilvet eivät pidä mistään kiinni (Nihil Interit 1999) on tervetullut lisä kokoelmaan. Ylipäänsä kaikki runoyhdistys Nihil Interiti julkaisut ovat kiinnostavia kohteita.
Samalla Karhulan-käväisyllä matkalle osui myös sikäläinen Goodwill. En odottanut kummia, koska myös siellä kirjahyllyt (ja elokuva-) eivät enää tarjoa samanlaista runsautta kuin vielä jokunen vuosi sitten. Kyllä valikoimaa nytkin oli – jos sattuisin olemaan kiinnostunut presidenttien elämäkerroista, Jari Tervosta tai Arto Paasilinnasta. Kaikkea sitä löytyi yllättävän kattavat hyllymetrit. Itselleni poimin vain Mia Vänskän kauhuromaanin Saattaja (Atena 2011), vaikka moderni kauhu ei sinänsä omiin kiinnostuksenkohteisiini ihan kuulukaan. Tulipa samalla lunastettua myös yksi kirja esikoiselle ja epäodotuksenmukainen elokuvalöytö hyvällä ystävälle vietäväksi. Se mikä Goodwillin tarjonnassa pisti silmään, oli Keltaisen kirjaston niteitten määrä. Ilmeisesti suurten ikäluokkien kokoelmat päätyvät siltäkin osin lahjoituksina kierrätysmyymälöille, kun nuori polvi ei laadun (tai ylipäänsä kirjallisuuden) päälle ymmärrä. Sarja olisi isolta osin melko helppo kerättävä (varsinkin jos ei välitä painoksista tai vaadi priimakuntoisuutta saatikka kansipapereita), mutta olen linjannut, etten osta keltaisia, ellen halua nimenomaan kyseistä teosta (Joyce, Carver jne.). Ilmaisena kyllä hyväksyn minkä tahansa Keltaisen kirjaston kirjan mieluusti, mutta rahaa en aio niihin laittaa, koska – suoraan sanottuna – tuskin tulen lukemaan montakaan niistä toista kertaa tai kaipaa itselleni käsikirjastokappaletta.
Alkuperäinen ajatus oli, että kirjamaaliskuu olisi loppunut tähän, mutta tilanteet silloin tällöin yllättää. Kuukauden 31. päivä vaati pyörähdystä Kouvolan keskustassa, ihan Pelastusarmeijan kirppiksen nurkilla, joten en voinut vastustaa kiusausta. Pelastusarmeija on niitä paikkoja, joissa todennäköisesti ei ole mitään mieltä kiehtovaa, mutta silloin tällöin saattaa tehdä erinomaisia löytöjä. Ihmiset jotka lahjoittavat tavaraa näille uskonnollisille tahoille, eivät suinkaan aina tunnu miettivän tavaran rahallista arvoa tai sitten nimenomaan ajattelevat, että rahat menevät hyvään tarkoitukseen. Lisäksi Kouvolan kirppis on alkanut jokin aika sitten pitää sekin ilmaishyllyä, jossa poistaa muuten myymättä jäävää tavaraa. Tällä kertaa aarteet olivat vähissä, mutta jotain kuitenkin löytyi runohyllystä. Nimellistä korvausta vastaan irtosivat Irma Kerppolan Teerunoja (WSOY 1980; yllätyksekseni toinen painos) ja Pertti Laakkosen Kuin ruohonkorsi tuulenhengessä (Kirjapaja 1976). Nipun täydensi ilmaiseksi saatu Ainikki Kiven Ajatusteni lintu (Karisto 1946), joka selän pienestä repaleisuudesta huolimatta on ihan kelpo kunnossa.
*************
Maaliskuu 2023 päättyi kirjahankintojen osalta ihan mukavasti. 31 uutta nidettä, joihin kului rahaa hieman kolmattakymmenettä euroa. Voisi tietysti ajatella, että sillä saisi perheelle muutaman päivän ruoat (tai pullon halpaa rommia), mutta pärjäilen itse kyllä viikon halvalla appeella. Mitään suuria kaappauksia ei kuukauden aikana tapahtunut, mutta käypää kirjallisuutta kuitenkin. Tietysti samalla hinnalla saisi kerran kuussa ostettua jonkin hieman arvokkaamman antikvaarisen kappaleen tai muutaman kerran vuodessa jonkin todellisen keräilykappaleen, mutta nämä ovat maku- ja arvotuskysymyksiä. Voin olla tyytyväinen varsinkin kokoelman runolisäyksiin, jotka ovat aina ilo – jo ihan siksikin, että yksi runokokoelma ei vie hyllysenttejä juurikaan, mutta tuo muassaan paljon iloa.
