Katsottua: maaliskuu 2022

Paul Verhoeven: Lihaa ja verta. Ninja Thyberg: Pleasure

Paul Verhoevenin ensimmäinen englanninkielinen elokuva Lihaa ja verta (Flesh and Blood, 1985) sijoittuu 1500-luvun alun Italiaan. Joukko palkkiosotureita auttaa aatelismiestä valtaamaan takaisin kaupungin. Palkkion sijasta miehet passitetaan matkoihinsa, ja koston kierre alkaa. Elokuva yrittää olla "todenmukainen" kuvaus uuden ajan alkuhetkistä. Verhoevenilaisittain tämä tarkoittaa väkivaltaa ja seksiä. Kumpikin on estottomampaa kuin amerikkalaiselokuvissa yleensä, mutta ei mitenkään tavattoman rankkaa tai erityisen realistista. Poikkeuksen tekee pitkä ja visuaalinen raiskauskohtaus, jota ilman olisin kyllä pärjännyt ihan hyvin. Se mikä Lihassa ja veressä on omalaatuista, on sen monikeskisyys: kukaan ei oikeastaan ole sympaattinen, mutta näkökulmasta riippuen katsoja on monenkin hahmon puolella pitkin elokuvaa. Kukaan ei ole sankari, mutta aina on olemassa kyllä joku vielä inhottavampi. Onneksi voi aina luottaa ruttoon.

En kuvaile kovin tarkasti ruotsalaisen Ninja Thybergin elokuvaa Pleasure (2021), koska lukijoissa on jonkin verran alaikäisiä. Se pitäisi monen nähdä mutta ei missään nimessä ennen aikojaan. Elokuva kertoo nuoresta ruotsalaisnaisesta, joka saapuu Yhdysvaltoihin tullakseen aikuisviihdetähdeksi. Se on monellakin tapaa Paul Thomas Andersonin Boogie Nightsin sukua vaikkei tarinan moraali olekaan niin selvä. Toki ajat ovat toiset, ja nykyelokuvan mainstreamkin pystyy näyttämään asioita, joista ei vielä kauaakaan sitten voitu kuin ennustella. Ja lähes rajaton visuaalisuus onkin ensimmäinen asia, joka katsojan silmille iskee. Hyvin pian sitä alkaa kuitenkin myös vierastaa, kritisoida, kyseenalaistaa. Kuvavirta on useimmille katsojille tuttua mutta aivan toisesta kontekstista. Onhan tässä šokkiarvoja haettu mutta pelkästään siihen ei jäädä. Aivan perinteisestä hyväksikäyttökuvauksesta ei ole – systeemi ei vain välttämättä ole ainoa joka hyväksikäyttää. Samalla tarina kertoo vallasta ja rajoista hyvin painokkaasti, ehkä myös ystävyydestä yllättäen. Vaikuttava elokuva, mutta onneksi ei tarvinnut katsella teatterissa yleisön seassa.

Kobayashi Masaki: Kwaidan – kauhun kasvot. Fruit Chan, Park Chanwook, Miike Takashi: Three... Extremes

Kobayashi Masakin ohjaama Kwaidan – kauhun kasvot (Kaidan, 1965) sisältää neljä (laskutavasta riippuen jopa kuusi) japanilaista kummitustarinaa, jotka on nostettu Lafcadio Hearnin julkaisemista kertomuksista. Kwaidan on kaunis elokuva – niin visuaalisesti, äänisuunnittelultaan kuin tunnelmaltaankin. Mistään pelottelu- ja säikyttelykauhusta ei ole kyse vaan pikemminkin erittäin intensiivisestä vierauden tunteesta. Kwaidan on hidas elokuva, usein myös hiljainen, hypnoottiseksikin joku varmasti voisi kutsua. Ulkoasu on hyvin tyylitelty lavasteineen ja kamerakulmineen, ja puheen vähäisyys etäännyttää kokemuksen varsin samankaltaiseksi kuin alkuperäisten Hearnin tarinoidenkin. Vaikka tarinat periaatteessa ovatkin samankaltaisia, niiden käsittelytavat eroavat toisistaan tyystin. Tämä luo pitkälle elokuvalle vaihtelevaa rytmikkyyttä mutta myös perustelee antologiarakenteen, kun episodit vaihtelevat lähes-kabukiteatterista modernistiseen päätösjaksoon.

Three... Extremes (2004) on kolmen erimaalaisen ohjaajan yhteistyö, minkä vuoksi sillä ei ole yhtä oikeaa "alkuperäistä" nimeä. Hongkongilaisen Fruit Chanin ohjaama ensimmäinen osa kertoo vanhenemista pelkäävästä naisesta, joka löytää avuksi varsinaisen superfoodin – eli ihmissikiöt. Odottamattoman vähäeleinen vaikkakin melko yllätyksetön. Korealaisen Park Chanwookin osuus on paljon tyylitellympi. Siinä pettynyt statisti ottaa elokuvaohjaajan ja tämän vaimon vangikseen. Parkin tyyliin kuuluu tälläkin kertaa mustan huumorin ja painokkaan sisällön yhdistely. Viimeisenä japanilainen Miike Takashi tarjoaa suorastaan runollisen tragedian traumaisesta naisesta, joka on lapsuudessaan aiheuttanut siskonsa kuoleman. Three... Extremes ei ole sitä mitä odotin - mutta vain hyvällä tavalla. Kolme lyhytelokuvaa sisältävät paljon monenlaista mutta samalla ne ovat yhtenäinen, vahvatunnelmainen kokonaisuus.

Patty Jenkins: Monster – Aileen Wuornos. Simon Curtis: My Week with Marilyn

Monster – Aileen Wuornos (Monster, 2003) on erilainen sarjamurhaajaelokuva. Tosielämän Aileen Wuornos oli prostituoitu, joka ampui joukon asiakkaitaan. Elokuva ei ole yksi yhteen todellisuuden kanssa vaan rakentaa sen pohjalta omanlaisensa kertomuksen elämän päähänpotkimasta naisesta, joka päätyy epätoivoisiin tilanteisiin ja ratkaisuihin. Charlize Theron tekee arkkityyppisen Oscar-roolin – hyvin rankan, sekä fyysisesti että varmasti henkisesti, ja koskettavan. Christine Ricci toisessa pääroolissa Wuornosin naisystävänä toimii katsojalle pehmentävänä hahmona. Tarina ei varsinaisesti yllätä, mutta Jenkins pitää sen komeasti kurissa ja antaa näyttelijöille tilaa loistaa.

Tositapahtumiin perustuu myös My Week with Marilyn (2011). Laurence Olivier kuvaa Prinssi ja revyytyttö -elokuvaa vuonna 1957 Marilyn Monroen kanssa. Jälkimmäinen tuo mukanaan monesti kronikoidut ongelmansa. Elokuva tyytyy kuvaamaan niitä tuomatta aiheeseen mitään uutta. Tarina kerrotaan nuoren Colin Clarkin näkökulmasta. Tämä päätyy auttamaan tuotannossa ja todistamaan Monroen epävarmuuksia ja toisaalta käsittämätöntä lumovoimaa. Michelle Williams ja Kenneth Branagh ovat esikuviensa nahoissa uskottavasti, joskaan Williams ei tee itselleni sellaista vaikutusta kuin moneen muuhun tuntuu tehneen. Elokuva on kepeähkö epookkidraama, sinänsä taidokkaasti tehty mutta ei mitenkään erityinen. Ongelma voi kyllä olla ihan minussa – nämä oikeita historiallisia hahmoja, varsinkin ajallisesti näin läheisiä, kuvaavat elokuvat ovat aina hieman hankalia tapauksia lähestyä.

Baltasar Kormákur: Meri. Pedro González-Rubio: Merelle

Baltasar Kormákurin ohjaama Meri (Hafið, 2002) alkaa milteipä tavanomaisena: Pikkupaikkakunnan kalatehtaan omistaja ei halua yrityksensä siirtyä lapsilleen, jotka kuitenkin myisivät sen eteenpäin jollekin suurtoimijalle, ja kutsuu nämä luokseen kertoakseen asiasta. Seuraa tietenkin luurankojen kaivelua kaapeista ja patoumien purkautumisia. Loppujen lopuksi Meri onnistuu kuitenkin sanomaan paljon monestakin asiasta. Yhteiskunnan rakennemuutoksesta, yhteisön merkityksestä, keskiluokan kipuilusta, perheestä... Dvd-julkaisun saateteksti viittaa Fassbinderiin, mitä aluksi pidin törkeänä liioitteluna, mutta melodraamaattinen ja tragedinen loppu todellakin tuo mieleen hänet (ja sitä kautta myös Sirkin). Hahmoja on paljon ja heidän välillään monenlaisia suhteita, mutta mitään ei alleviivailla tai edes arvoteta juurikaan. Islantilaisuus tuo tietenkin mukanaan omanlaisensa tunnelman ja humoristisuuden. En ole nähnyt islantilaista elokuvaa läheskään niin paljon kuin olisin halunnut, mutta kaikki näkemäni on ollut aina mielenkiintoista.

Meksikolaisen Pedro González-Rubion ohjaama Merelle (Alamar, 2009) välttelee määritelmiä. Se on siinä mielessä dokumentaarinen, että jokainen elokuvan henkilö "esiintyy" omana itsenään. Toisaalta se ei ole dokumentti, koska varsinaisesti se ei "kerro" mistään. Merelle on kuvaus maya-miehestä, joka viettää aikaa poikansa kanssa ennen kuin tämä palaa äidilleen Roomaan. Taustat selviävät ensimmäisten minuuttien aikana, ja sen jälkeen keskitytään kaikessa rauhassa kuvaamaan parin (sekä pojan isoisän) elämää Banco Chinchorron riutalla. Merelle on tyylipuhdasta "slow cinemaa" parhaimmillaan. Kuvat ovat pitkiä, ympäristö kaunista, kerronta verkkaista. Mistään luontodokumentista ei ole kyse, sillä hahmoja ympäröivä miljöö ei ole pääasia vaan nimenomaan tausta isän ja pojan suhteelle. Tärkeintä ei ole tarina vaan elämys.

Ken Loach: Looking for Eric. Gerry O'Hara: Hupitytöt

Ken Loachin Looking for Eric (2009) on kerrankin urheiluaiheinen elokuva, josta minäkin jaksan aidosti innostua. Mutta se ei olekaan mikään perinteinen vaikeuksien kautta voittoon nousevan urheilijan kuvaus. Elokuvassa on kyllä keskeisessä osassa urheilija, jalkapalloilija Eric Cantona omana itsenään, mutta tarinan näkökulma on fanien. Eric, ei Cantona, on keski-ikäinen elämänsä masentama postivirkailija. Hänen jokseenkin ainoa ilonsa on suuresti ihailemansa Cantona, joka eräänä iltana ilmestyy kaimalleen tukemaan ja johdattamaan häntä. Jalkapallo on ollut ainoa asia, jonka ääressä Eric on voinut unohtaa kaiken muun. Se antaa yhteisön ja pelkälle katsojallekin tarinan, jonka voi kokea omakseen. Yksikään tarina voittamisesta ei voi sanoa niin paljon kuin kertomus luuserista. Looking for Eric on myös elokuva vanhemmuudesta. Kuviossa on mukana niin Ericin lapsi ja lapsenlapsi että hänen kasvattamansa lapsipuolet, jotka ovat sotkeutuneet laittomuuksiin. Loachin ymmärryksessä duunareitaan kohtaan on niin paljon hellyyttä, että siihen on pakko uskoa. Mistään kepeästä komediasta ei ole kyse, vaan pahimmillaan ollaan hyvinkin synkissä vesissä. Steve Evets pääroolissa tekee sympaattisen vahvan suorituksen, ja Cantona hänen sisäisenä äänenään on yllättävän vakuuttava hänkin.

Gerry O'Haran The Pleasure Girls eli suomalaisittain Hupitytöt (1965) on suotta historian lehdiltä piiloon jäänyt brittielokuva. Se valmistui hieman liian myöhään ollakseen osa sikäläistä uutta aaltoa, vaikka yhteistä pinta-alaa olisikin jonkin verran, ja toisaalta se ilmestyi ennen kuin hipit valtasivat Lontoon. Tarinan leikkauspisteessä on nuori nainen, joka muuttaa Lontooseen mallin uraa tekemään ja ajautuu modernin sinkkuelämän iloihin. Hahmoja on paljon, monenlaisia tarinanlankoja samoin – on yhteiskunnallista kantaaottavuutta, seksuaalivähemmistöjä ja lopulta rikoskertomuskin. Juonessa ei omaperäisyyksiä ole, mutta sen käsittely on sympaattista, dialogi nasevaa ja mustavalkokuvaus kaunista, joskin käsikirjoitus hieman harhailee ja laahaa. Historiallisuutta tuovat kaksi keskeistä miesroolia, joissa esiintyvät Ian McShane ja Klaus Kinski.

John Huston: Prizzin kunnia. Punainen mylly

Musta komedia on aina hankala tapaus. Jotta se toimisi, olisi elokuvan olla paitsi hauska myös draamana tyydyttävä. Hustonin toiseksi viimeinen ohjaus Prizzin kunnia (Prizzi's Honor, 1985) onnistui siinä ainakin, jos Oscar-ehdokkuuksia laskee. Suitsutusta saivat etenkin näyttelijät, ja mikä ettei: Jack Nicholson esittää överisti itseään mutta mafia-aksentilla, Kathleen Turner näyttelee överin pirtsakasti naista joka moneen otteeseen esittää överisti mitä milloinkin, ohjaajan tytär Anjelica käy tunneskaalan läpi roolissa joka lopulta saikin Oscarin, ja onpa noita muitakin hienoja suorituksia. Tarina on melko höntti – kaksi palkkatappajaa rakastuvat mutta heidän ammatilliset intressinsä menevät ikävästi ristiin – mutta ei se olekaan kuin tausta, jota vasten näyttelijät pääsevät irrottelemaan. En kyllä itse jaksa hirveästi innostua elokuvasta, vaikka hetkittäin se onkin riemastuttavaa katsottavaa. Palaset ovat kauniita mutta mosaiikki on yleensä aika tylsää.

Oscareita sai paljon aiemmin myös Punainen mylly (Moulin Rouge, 1952). Brittituotanto perustuu Pierre La Muren romaaniin ja kertoo tosielämän taidemaalari Henri de Toulouse-Lautrecista ja hänen kauttaan Pariisin boheemeista piireistä 1800-luvun lopun Pariisissa. Taiteilija oli sisäsiittoisuuden vuoksi epämuodostunut; hänen jalkansa jäivät lyhyiksi. Tämä luo traagisen taustan elokuvallakin. Liikkumiseltaan rajoittunut Toulouse-Lautrec seuraa aikansa villeimpiä bileitä legendaarisessa kabareessa, Punaisen myllyssä. Samalla elokuva kertoo myös taiteilijuudesta, työstä, luokkarajojen rikkomisesta, alkoholismista. Se on komea (Oscarit tulivatkin puvustuksesta ja lavastuksesta, minkä lisäksi värimaailma on kuin suoraan Toulouse-Lautrecin maalauksista), alun tanssikohtaukset näyttäviä ja energinen on muukin kokonaisuus. José Ferrer pääosassa on hämmentävän hyvä. Naiset hänen ympärillään tekevät hekin hyvää jälkeä, jokainen omalla tyylillään. Sivuosissa pyörähtävät myös Peter Cushing ja Christopher Lee.

Larry Clark: Bully. Larry Clark & Edward Lachman: Ken Park

Valokuvaaja Larry Clark siirtyi elokuviin vuonna 1995 ohjauksellaan Kids, joka oli iso ilmiö. Jo valokuvissaan hän oli keskittynyt nuorison huumekulttuuriin, seksielämään ja erilaisiin alakulttuureihin, ja elokuvassa hän jatkoi samalla linjalla.

Clark teki vuonna 2001 kolme elokuvaa, joista ensimmäinen oli Bully (2001). Se kertoo kahdesta kaveruksesta, joista toinen kuitenkin on täysi mulkku ja pompottaa muita, myös arkaaa ystäväänsä ja molempien tyttöystäviä. Tarina saa kierrettä, kun öykkäröintiin väsyneet "ystävät" päättävät tappaa alistajansa. Aluksi puhutaan paljon rumia ja paneskellaan ympäriinsä, narkataan ja ollaan tosi edgyjä. Iso osa rankkuudesta on itsetarkoituksellisen tuntuista, jonkinlaista hyperrealistista eksploitaatiota, jos halutaan käyttää hienoja sanoja. Pian elokuva menee kuitenkin ihon alle dokumentaarisessa tyylissään; varsinkin nuorten kömpelö murhan suunnittelu on kuvattu kylmäävästi. Murha on oikea murha, ei mikään sisäsiisti leffahassuttelu. Tarina perustuu tositapahtumiin, Bobby Kentin murhaan, joka on tuttu tapaus true crimen kuluttajille. Bobbykin saa elokuvassa ymmärrystä vaikka kusipää onkin – vanhemmissahan se syy on. Brad Renfro on vahva kiusatun kaverin roolissa. Harmi ettei hänellä ollut enää monta elinvuotta jäljellä.

Vuoden kolmannen elokuvansa Clark ohjasi (ja kuvasi) yhdessä Edward Lachmanin kanssa. Ken Park (ilmestyi 2002) perustuu Clarkin omiin kokemuksiin. Nostalgiaa löytyy mutta aika katkeraa sellaista. Elokuva seuraa joukkoa skeittinuoria, joilla kaikilla on huonot tai vähintään oudot suhteet vanhempiinsa (sieltähän se kaikki paha aina tulee). Sitten narkataan ja irstaillaan ja valitetaan porukoista ja muuta perus-Clark-kamaa, kunnes mennään täysin Oidipukseksi. Šokkiarvoja on tälläkin kertaa, eivätkä ne ole kovin perusteltuja. Sisällön ei ole tarpeeksi painavaa vaan jää lähinnä pateettiseksi. Vanhempienkin näkökulmaa avataan hieman, mutta se jää kovin pinnalliseksi. Ken Parkin ihmiskuva on läpeensä masentavan yksioikoinen.

Richard Attenborough: Lumous. Florian Zeller: Isä

Lumous (Magic, 1978) on merkillinen elokuva. William Goldman kirjoitti sen oman romaaninsa pohjalta, ja Richard Attenborough valikoitui lopulta ohjaajaksi. Lumous kertoo taikurista, joka menestyäkseen ottaa osaksi esitystään myös vatsastapuhumista. Mies ei vain pysty lopettamaan nukkensa kautta puhumista ja tällä alkaakin olla pian jo oma tahto. Taikuri pakenee nuoruudenrakkautensa luo, missä ongelmat kärjistyvät. Periaatteessa Lumous on kauhuelokuva, ruumiitakin tulee, mutta pääpaino on hajoavan mielen kuvauksessa. Hopkins todellisuudesta vieraantuvana taikurina tekee hienoa työtä, samoin kaikki sivurooleissa. Valitettavasti suomalainen dvd-julkaisu on kammottava: kuva näyttää siltä kuin se olisi siirretty ikivanhalta, televisiosta nauhoitetulta vhs-tallenteelta, josta on reunat leikattu pois. Suomennoskin on kuin leikkikoululaisen kädestä – mikä osittain varmasti johtuu nuhjuisesta ääniraidasta.

Isä (The Father, 2020) on Florian Zellerin esikoisohjaus, jonka käsikirjoituksen hän kirjoitti oman näytelmänsä pohjalta. Hopkins esittää dementiasta kärsivää miestä ja Olivia Colman hänen tytärtään, joka yrittää pärjätä isänsä kanssa. Elokuva visualisoi ja siirtää katsojalle mestarillisesti sen hämmennyksen, jossa muistisairas joutuu elämään, kun kaikki tuntuu hämmentävältä ja arki täyttyy yllätyksistä. Hopkins puolestaan tavoittaa ulkoisesti käytöksen, eleet, puhetavan, kaiken mikä muistin rappeutumiseen liittyy. Pakko sanoa että sain melkein kylmiä väreitä häntä katsellessani – tuli elävästi mieleen eräs tuntemani. Monella tapaa Isä on näistä kahdesta elokuvasta se kauhistuttavampi.

John Badham: The Jack Bull. Tommy Lee Jones: The Homesman

Hevoskauppias nousee vastustamaan paikallista suuromistajaa, joka vuorostaan pahoinpitelee häneltä intiaaniapurin ja kaksi hevosista. Mies lähtee hakemaan oikeutta, mutta valtakoneisto pitää yhtä ja pienen ihmisen osa on kurja. Taustalla on hankkeilla oleva Wyomingin osavaltiohakemus, joka toteutuessaan rajoittaisi maanomistajien oikeuksia. Näistä lähtökohdista alkaa John Badhamin ohjaama televisiolänkkäri The Jack Bull (1999). Elokuva perustuu saksalaisen Heinrich von Kleistin pienoisromaaniin Michael Kohlhaas vuodelta 1808; sen pohjana puolestaan on tositarina 1500-luvulta. Puhutaan siis aina ajankohtaisesta ellei peräti ajattomasta tarinasta. Se kohoaa kertomukseksi oikeudesta ja yhdenmukaisuudesta – ja politiikasta. Kun kerran laki ei turvaa tavallisia kansalaisia, nämä ottavat lain omiin käsiinsä. The Jack Bull on tehokas elokuva, etenkin kun ottaa huomioon sen olevan tv-tuotanto, ja suotta vähälle huomiolle jäänyt.

Oikeudesta ja yhdenmukaisuudesta on kyse myös Tommy Lee Jonesin The Homesmanissa (2014), joka perustuu Glendon Swarthoutin romaaniin. Kolme naista, jotka ovat sään, nälän ja miestensä rasittamina saaneet hermoromahduksen (ns. preeriakuumeen) ja päätyneet tahoillaan tekemään kauheuksia, lähetetään Iowaan saamaan hoitoa. Saattajaksi matkaan ryhtyy vielä neljäs nainen, yksin elävä mutta varakas ja oman arvonsa tunteva. Avukseen hän saa vanhan miehen, jonka pelastaa hirrestä. Tarina on karu. Matka läpi preerian ja jatkuvan tuulen on rankka, ihan kuten on tapa jolla ihmiset toisiaan kohtelevat. Näkökulma on tietysti etenkin siinä, miten huono ja turvaton on naisen asema ollut 1800-luvun puolivälissä (ja sittemminkin). Kurjastihan meille kaikille lopulta käy. Kaiken taustalla soi Marco Beltramin erittäin komea musiikki.

Stanley Tong: Supercop. Yuen Woo-ping: Wing Chun

Supercop (Jingchá Gùshì Sān Chāojí Jingchá, 1992) on kolmas osa Jackie Chanin Police Story -sarjaa, tällä kertaa Stanley Tongin ohjaama. Aiemmista osista tuttu Chanin hahmo soluttautuu huumeliigaan ja saa avukseen Michelle Yeohin (tässä vielä Michelle Khan) esittämän kiinalaisen Interpol-poliisin. Tyyliltään elokuva jatkaa edeltäjiensä linjoilla: hurjia stuntteja, tulitaisteluita, räjähdyksiä, komeasti koreografioituja mätkintäkohtauksia. Yhdistelmä ajoittain hyvinkin brutaalia väkivaltaa ja Chanille tunnusomaista pöljähuumoria on ihastuttava. Monella tapaa Supercop on definitiiivinen Jackie Chan -elokuva. Viimeinen pitkä takaa-ajokohtaus on mestarillinen. Suomalainen dvd-julkaisu on huvittava. Jostain syystä kannessa Jackie Chan on "action-tähti" lainausmerkeissä ja takakannen esittelyssä kerrotaan, että Michelle Khanin "kauneus ja kovuus ovat Jackie Chanin luokkaa". En ole koskaan ajatellut Chania erityisen kauniina... Valitettavasti suomijulkaisu on länsimaille tarkoitettu leikkaus, jossa on lisäksi paljon kehnommat musiikit.

Ehta Hong Kong -versio on sijaan Wing Chun (1994), jonka on ohjannut Yuen Woo-ping. Yeohin esittämä nimisankari on tofua myyvä kung fu -mestari, joka ei taivu perinteisiin sukupuolirooleihin. Juoneen kuuluvat kaunis leskirouva, rikollisliiga, kilpakosijoita, naisten välistä ystävyyttä, identiteettisekaannuksia, slapstickiä ja huikeita kamppailukohtauksia. Kerronta kenties junnaa paikoillaan silloin tällöin, mutta hahmot ovat sympaattisia ja heistä on helppo pitää. Vaan yhteenottojenhan tätä katsotaan - ja ne ovat energisiä, kekseliäitä ja ultratyylikkäitä. En tunne hongkongilaista elokuvaa niin, että osaisin sanoa, kuinka tavallista Wing Chunin feministisyys on, mutta joka tapauksessa se tuntuu varsin raikkaalta.

Wong Jing & Corey Yuen: Legenda punaisesta lohikäärmeestä. Ringo Lam: Full Alert

Voisiko kung fu -elokuvalla olla kliseisempää nimeä kuin Legenda punaisesta lohikäärmeestä? Sillä nimellä kuitenkin Wong Jingin ja Corey Yuenin Xīguān Zhī Shàolín Wu Zu (1994) Euroopassa tunnetaan. Se on monella tapaa genren peruskauraa, näyttääkin ihan 90-luvun alun elokuvalta vaikka sijoittuukin menneisyyteen. Jet Li esittää kostoreissulla keihästään heiluttelevaa mestaria, jonka kotikylä on poltettu ja vaimo kuollut. Mukana hänellä on pikkupoikansa, oiva kung fun taitaja hänkin. Tarinaan kietoutuvat myös viisi pikkupoikaa, joihin on tatuoitu kartta shaolinin aarteen luo, sekä pastakastikkeeseen dipatun pökäleen näköinen pahis, joka ajaa paikalle peltisellä batmobiilipyörätuolilla. Vakavanaamaiset ja synkkämieliset päähenkilöt ovat mielenkiintoisessa ristiriidassa ympärillä tapahtuvan komiikan kanssa. Huumori on usein hölmöä, mutta niin kauan kuin keneenkään pokka ei petä, se ei muutu naurettavaksi. Jet Lin ja poikaa esittävän Miu Tsen kemia on vahvaa. Englanninkielinen dubbaus on hirveä, niin kuin yleensäkin, mutta ei edes mukavan campilla tavalla.

Huumoria on turha etsiä Ringo Lamin ohjaamasta Full Alertista (Gāodù Jièbèi, 1997). Se on rivakka rikoselokuva, joka kaikessa tyylittelyssäänkin keskittyy ihmiseen kaiken keskellä. Lau Chin- wan (eli Sean Lau) esittämä poliisi on taiwanilaisen rikolliskoplan perässä ja samalla epäilee omaa ammattitaitoaan. Hänen ja Francis Ngin esittämän pommiekspertin välille kehittyy outo suhde; he yrittävät päihittää toisensa niin, että kamppailusta tulee henkilökohtaista. Tarina on melko suoraviivainen takaa-ajokertomus, mutta intensiteetti on huima. Pääosassa eivät oikeastaan ole poliisit eivätkä roistot vaan kaoottinen ja klaustrofobinen suurkaupunki. Vertaukset Melvilleen eivät ole kaukaa haettuja. Kaiken taustalla kummittelee Hong Kongin siirtyminen Kiinan alaisuuteen, vaikka sitä ei suoraan sanotakaan. Lopputulos on synkkä ja lohduton ja sellaisena ehdottoman vaikuttava.

Luettua: maaliskuu 2022

Herik Grönroos: Cognitio librorum. Retkiä kirjojen maailmaan. Utfluckter i böckernas värld. Helsinki 1983: Helsingin yliopiston kirjasto. 92 s.

Henrik Grönroos oli legendaarinen Helsingin yliopiston kirjaston kirjastonhoitaja kaunokirjallisuuden. Hän teki laitoksessa pitkän uran ja osallistui muun muassa kirjaston kirjojen suojelemiseen toisen maailmansodan aikana. Grönroos myös kirjoitti ahkerasti alaansa liittyvistä aiheista. Näistä teksteistä julkaistiin hänen 75-vuotisjuhlansa aikoihin valikoima Cognitio librorum.

Valitettavasti olen kykenevä lukemaan kirjasta vain kaksi kolmasosaa, sillä sivistymättömänä moukkana en selviä ruotsinkielisistä artikkeleista. Suomeksi on kuitenkin tekstejä 1700-luvun suomalaisten kirjatiedosta koskien saksalaisia ja venäläisiä sekä suomalaisten kirjasuhteesta ja kirjastotoiminnasta ennen kansan- ja pitäjänkirjastoja. Suomenkieliset tekstit on alun perin ilmestyneet 1941–46.

Heikki Asunta: Ruuhenveistäjä. Runoja. Porvoo–Helsinki 1946: WSOY. 113 s.

Ruuhenveistäjä vuodelta 1946 osoittaa hyvin, miten Heikki Asunnan runoilijankuva muuttui uran alun kauhuromantiikasta. Kokoelman aloittava "Jeftan tytär" on kuin se kuuluisa kaiku menneisyydestä, kertova ja pateettinen runo. Patetiaa on luvassa muutenkin, samoin edelleen kuolema monen tekstin aiheena. Nyt kuolemaa ei kuitenkaan esitetä enää lainkaan romanttiseen sävyyn, enemmänkin Asunnan teksteissä on irtipäästämisen ja resignaation henkeä. Vaikea sanoa, kuinka aidosta kirjailijan tunteesta on kyse vaiko roolista sittenkin. Asunta ei kirjan julkaisun aikaan ollut kuin nelikymppinen. Vastakkainenkin valo paistaa Ruuhenveistäjässä: Purjeet-osaston runot osoitetaan lapselle ja niissä on kenties kaihoisa muttei synkkä tunnelma.

Asunnan runous on hyvin hallittua. Rytmistä ja metristä ei poiketa ja riimit ovat kohdallaan. Joitain tekstejä vaivaa liiallinen säkeen ylitys, mutta se lienee vain oman makuni ongelma. Hyvin moni Ruuhenveistäjän runoista moni on kuvastoltaan varsin perinteistä luontolyriikkaa, mutta Asunnan alakuloinen paatos tekee parhaimmillaan vaikutuksen. En silti saa kokoelmasta samanlaista nautinnollista otetta kuin alku-uran julkaisuista ja jään kaipaamaan niiden energisyyttä.

Heikki Asunta: Sudenmarja. Runoja. Porvoo–Helsinki 1950: WSOY. 84 s.

Heikki Asunnan viimeinen runokokoelma, Sudenmarja, ilmestyi 1950, yhdeksän vuotta ennen hänen melko varhaista kuolemaansa. Verrattuna Ruuhenveistäjään, hänen edelliseen kokoelmaansa, nämä viimeiset runot ovat paljon kepeämpiä. Kaikki aiempi patetia on lähes tyystin poissa (lukuun ottamatta ehkä kahta tekstiä), ja sen tilalla on hentoja luontokuvia, ironiaa ja jopa huumoria. Asunta hallitsee edelleen mittansa mestarillisesti, mielestäni jopa paremmin kuin edellisessä kokoelmassa, mutta runot ovat leikkisämpiä ja lyhyempiä. Ei pitkiä kertovia tekstejä tällä kertaa. Balladimaisuutta on yhä, nimenomaan tunnelmallisissa luonnon kuvauksissa. Mielenkiintoisinta antia ovat kenties hänen työtä käsittelevät tekstinsä, joita Sudenmarjassa on melko monta. Ankkurinhioja-nimisen osaston runoissa on tosiaan yllättävää humoristisuutta, joka sekin on kevyttä ja hyväntuulista.

Matthias Arnold: Henri de Toulouse-Lautrec 1864–1901. Elämän teatteri (Henri de Toulouse-Lautrec 1864–1901. Das Theater des Lebens, 1987). Köln 1989: Benedikt Taschen. 95 s. Suom. Katariina Röbbelen.

Pari viikkoa sitten katsomani Punainen mylly -elokuva sai minut kiinnostumaan Henri de Toulouse-Lautrecista. Paikallisesta kirjastosta löytyi tasan yksi kirja hänestä, mutta onneksi kerrankin se sattui olemaan sitä mitä kaipasin. Matthias Arnoldin Henri de Toulouse-Lautrec. 1864-1901. Elämän teatteri keskittyy nimenomaan Lautrecin taiteeseen, sen keskeisimpiin piirteisiin ja kehitykseen. Taiteilijan elämä tulee hahmoteltua siinä sivussa. En osaa itse eritellä kuvataidetta, joten en myöskään osaa arvioida Arnoldin onnistumisia tai tulkintojen validiutta, mutta minun kaltaiselleni amatöörille ne ovat riittävät. Tällaisten taiteilijasarjojen tarkoitus lieneekin pitkälti se, että ne toimivat jonkinlaisina johdatuksina ymmärrykseen.

Boris Hurtta: Krapuja ja Keräiltyjä krapuja

Englantilaisen scifi-fandomin parissa syntyi 1980-luvulla tekstilaji nimeltä drabble, tasan sadan sanan mittainen kertomus. Suomeen se saapui viimeistään 1989, kun Aikakone-lehden numerossa 2/89 ilmestyi nimettömän kirjoittajan artikkeli aiheesta. Siinä sana oli saanut myös suomenkielisen vastineensa raapale. Yksi varhaisista muodon mestareista Suomessa oli Boris Hurtta, jonka ensimmäinen julkaistu raapale ilmestyi tuona samaisena vuonna Aikakoneen seuraavassa numerossa. Hurtta jatkoi koko loppuelämänsä raapaleiden kirjoittamista, mutta hän omaksui sille aivan oman sanan, krapu. Syynä ehkä oli, ettei hän pysytellyt pelkän scifin ja fantasian rajoissa vaan kirjoitti estoitta mitä monituisimmista aiheista. Hurtan krapuja ilmestyi vuosien varrella lehtien lisäksi moninaisissa vihkojulkaisuissa ja joissain antologioissakin. (Hurtan ja Harri Haarikon raapalekokoelma Cyranon hengessä vuodelta 2016 mainitsee raapale-sanan keksijäksi Johanna Sinisalon.)

Vuoden 1997 Krapuja-kokoelma (kust. Avoin Kirja) sisältää lähes viisikymmentä tekstiä. Kaikki ovat tietenkin satasanaisia, mutta novellien lisäksi joukossa on muutama runokin. Kaikki tekstit on julkaistu toisaallakin; esimerkiksi Aitoja krapuja -vihkosen (1995) sisältö on lähes kokonaan - muttei ihan! - mukana. Vanhimmat tekstit ovat vuoden 1989 tuotantoa eli aivan niitä ensimmäisiä ilmestyneitä (esim. pikkuklassikko, tieteisfantasia Louhikärmes). Fantasia-aiheiden lisäksi mukana on realismia, nostalgiaa, pakinamaisia arkihuomioita, pastisseja ja tosiaan myös runoja.

Ensimmäinen osasto on selvimmin genrekirjallisuutta. Joukossa on fantasiaa, hieman kauhuhöystettäkin (Tuon pirtin rakensi Jaakko, Vampyyri rannalla) mutta myös suoranaista abdusrdismia ja metatason genrepohdintaa, kuten kertomuksessa Kauhukirjailijana olon syitä ja seurauksia. Kokoelman toinen osasto on mielestäni paras ja samalla, jos rohkenen sellaista sanaa käyttää, korkeakirjallisin. Kevyen arkisurrealismin ohessa on viittauksia muun muassa klassiseen poikakirjallisuuteen. Esimerkiksi Kaks reilua kundia Kotkasta luo katsauksen Pertsan ja Kilun myöhempiin vaiheisiin, ja Musiikkia mandariinille kaikuu vanhojen orientalismiin kallellaan olevien seikkailutarinoiden suuntaan. Itselleni kiehtovimmalta tuntuu osaston aloittava kolmen kravun sarja, nostalgiset välähdykset joihin kaikkiin liittyy Rojolan Erkki, linnuille puhuva ja noidaksi uskottu. Viimeinen osasto muodostuu sekalaisemmasta sarjasta kertomuksia, joihin tuntuu liittyvän aiempaa henkilökohtaisempi sävy. Käsittelyyn pääsevät niin bibliofilia (Valdemar Rydberg -tarina Keräilijän vietti), poliisin työ (Tähtihetki) ja Kakolanmäen miljöö (Yöllä päiväntasauksen aikaan). Krapuja on erittäin laadukas kokoelma. Väitän, että jos kokoelman olisi julkaissut joku etabloitunut valtavirtakirjailija, sitä voitaisiin hyvinkin pitää pienenä lyhytproosan helmenä.

Vuoden 1998 Keräiltyjä krapuja -kokoelma (julk. Wanhain Herrain Huone) tekee mieli nähdä jonkinlaisena lisävihkona edelliselle. Se on sekalaisempi valikoima yleensä humoristisia tekstejä, alaotsikoltaankin "Uusia, vanhoja, pahnanpohjimmaisia, sensuroituja, hyljättyjen joukosta hyljättyjä omia krapuja", ei niin laadukas tai tasavahva mutta kuitenkin mielenkiintoinen ja parhaimmillaan hauskakin. Maininnat ansaitsevat ainakin Universal Con 2019, joka irvailee varsinkin Tähtivaeltajan sivuilta tutuille viinanhuuruisille con-raporteille, sekä Hurtan näkemys Jussi Vareksesta, Minun Varekseni. Myös siinä on novellien lisäksi pari runomuotoistakin tekstiä, joskin merkittävin ero proosakrapuun on lähinnä tekstin asettelu. Hurtta ei muuten ole ollenkaan hassumpi runoilija, mutta valitettavasti häneltä ei tietääkseni ole näiden krapurunojen ja joidenkin yksittäisten WHH-arkkien lisäksi ilmestynyt vain yksi kokoelma, sekin Wanhain Herrain Huoneen pienjulkaisuja (1995). 

Katsottua: helmikuu 2022

Murray Lerner: Nothing Is Easy

Dokumenttiohjaaja Murray Lerner kuvasi 1970 Isle of Wightin rockfestivaalin kokonaisuudessaan, mutta monenlaisten taloudellisten ja oikeudellisten pulmien vuoksi hän pääsi hyödyntämään materiaalia vasta parikymmentä vuotta myöhemmin. Tuloksena syntyi monta elokuvaa, jotka keskittyivät joko tapahtumaan kokonaisuutena tai johonkin yksittäiseen esiintyjään. Viimeisen päivän viimeisenä esiintyjänä nähty Jethro Tull sai oman dokumenttinsa 2005.

Nothing Is Easy -nimen saanut dokumentin ja keikkavideon risteymä sisältää paitsi ison osan Tullin setistä myös jonkin verran taustoittavaa kuvamateriaalia sekä Ian Andersonin tuoreita haastattelupätkiä. 2000-luvun alun osuudet olisi voinut huoletta jättää pois. Niissä ei ole mitään uutta tai edes mitään todella tarpeellista.

Itse keikkataltioinnit sekä kuvat soundcheckistä ja dramaattisista käänteistä kulisseissa, kun festivaalin järjestäjillä alkoi raha ja auktoriteetti loppua kesken, ovat sen sijaan nautintoa. Lernerin karheassa filmikuvassa on lämpöä ja vaikka kamera viipyileekin lähinnä Andersonissa, keikan energia välittyy edelleen, viisikymmentä vuotta myöhemminkin katsojalle. Keikkalistasta kahta kappaletta ei jostain syystä ole kuvattu, mutta nekin kyllä kuullaan elokuvan aikana – toinen vähän kömpelön uusiokäytetyn kuvakollaasin taustalla ja toinen lopputekstien aikana.

George Sluizer: Kivinen lautta. Fernando Leon de Aranoa: Maanantai auringossa

Olen aina pitänyt portugalilaista José Saramagoa mahdottomana kirjailijana filmata. George Sluizerin ohjaaman Kivisen lautan (La balsa de piedra, 1986) nähtyäni olen edelleen sitä mieltä, mutta se ei tee elokuvasta huonoa. Saramagon pitkävirkkeisen, mutkittelevan, leikittelevän ja aina itsetietoisen kerronnan siirtäminen miksikään toiseksi taiteenlajiksi ei tietenkään ole mahdollista, joten Sluizerin espanjalais-portugalilais-alankomaalainen yhteistyö keskittyy tarinaan. Pyreneiden niemimaa halkeaa irti Euroopan mantereesta ja lähtee vaeltamaan valtamerelle. Kansainvälinen yhteisö on sekaisin, kun maailma ei olekaan hallinnassa ja omistussuhteet eivät ole selviä. Samalla viiden ihmisen (ja koiran) epätasainen joukko päätyy yhteen paitsi maantieteellisen ihmeen myös heitä itseään kohdanneiden ihmeellisyyksien vuoksi. Siinä missä maanosa hajoaa, ihmisyksilöt löytävät toisensa. Kivinen lautta on hieman epätasainen elokuva eikä saa aikaan sellaista tunnevoimaa kuin tarinansa mahdollistaisi. Se on kuitenkin hyvin viehättävä ja lievästä pintapuolisuudesta huolimatta siihen mahtuu yllättävän paljon – vähän niin kuin tarinan rättisitikkaan.

Fernando León de Aranoan Maanantain auringossa (Los lunes al del sol) edustaa aivan toisenlaista lajityyppiä. Fantastisen viitekehyksen sijasta ollaan tiukasti kiinni sosiaalisessa realismissa. Joukko telakkatyöläisiä on pistetty pihalle. Uusia töitä ei ole, pikkuasiatkin tuntuvat ylitsepääsemättömiltä, jostain elämänilo pitäisi repiä. Yksi yrittää pistää yhteiskunnalle kampoihin, toiselle ottaa sielun päälle kun vaimo on elättäjän roolissa, kolmas potee ikäkriisiä – onneksi miehillä sentään on toisensa. Tarina voisi olla Kaurismäeltä, tyyli on vain paljon helpommin lähestyttävä ja arkisempi. Painokas se kuitenkin on, kaunis ja myötäelävä.

Wolfgang Petersen: Päättymätön tarina. George Miller: Päättymätön tarina II. Seuraava luku

Michael Ende Tarina vailla loppua -romaaniin (Die unendliche Geschichte, 1979) elokuvasovitukset eivät ole minulle lainkaan niin nostalgisia kuin monelle muulle tuntuvat olevan. Ensimmäisen elokuvan muistan nähneeni ala-asteella, kun se katsottiin jonain luokan leffapäivänä (samassa sarjassa katseltiin muuten myös Bad Taste), mutta ei se jättänyt muistijälkiä. Niinpä katseeni oli tuore, kun nyt näin sen ja ensimmäisen jatko-osan yhdessä yhdeksänvuotiaani kanssa.

Päättymätön tarina (The Neverending Story, 1984) ja sarjan kakkososa, alaotsikoltaan Seuraava luku (Next Chapter, 1990) ovat englanninkielisyydestään huolimatta pääosin länsisaksalaisia tuotantoja. Varsinkin kakkonen on silti hyvin amerikkalaisen oloinen kerronnaltaan ja moraaliltaankin. Ensimmäisessä elokuvassa kerronta sen sijaan on vähemmän sulavaa ja varmisteltua, mikä antaa sille omalaatuisuutta.

Enden alkuperäistekstin mukaisesti Päättymätön tarina kertoo Bastian-nimisestä pojasta, joka pakenee koulun ja perhe-elämän painostavuutta kirjojen maailmaan. Hämärä antikvaari asettaa hänen käteensä tarinan nimiteoksen, fantasiatarinan johon Bastian uppoaa tyystin. Ensimmäisessä osassa hän toimii vielä suurelta osin kirjan ulkoisena voimana, mutta jatko-osassa Bastian on kirjaimellisesti seikkailemassa tarinan sisässä.

Tarina itsessään on toimivaa, suuria aiheita alleviivaavaa lastenfantasiaa, jossa Narnia yhdistyy etenkin Ihmemaa Oziin. Varsinkin kakkoselokuvassa Oz tuntuu vahvalta verrokilta. Katsojan huomio kiinnittyykin heti vahvaan maailmanluontiin. Lavasteet, puvustus ja etenkin erikoisefektit ovat edelleen vaikuttavia – etenkin koska tietokonegrafiikasta niissä ei ole kyse. Ykkösen satumainen syvyys karsiutuu Seuraavasta luvusta ulkonaisen näyttävyyden tieltä mutta se ei mielestäni ole paljon alkuperäistä kehnompi, vaikka olenkin mielipiteeni kanssa melko yksin.

Karl Freund: Muumio. James Whale: Frankenstein

Tänä keväänä kasien kauhuklassikkoelokuviksi tulivat valituiksi Karl Freundin Muumio (The Mummy, 1932) ja James Whalen Frankenstein (1931).

Jälkimmäinen on edelleen hämmästyttävän hienosti rakennettu ja hallittu elokuva. Iän tuomaa tahatonta huumoria ei juuri ole (tarkoituksellista kylläkin) ja elokuvan emootiolatinki on vahva. Tällä katselukerralla huomioni kiinnittyi etenkin Colin Cliveen nimiroolissa. Henry Frankenstein käy 70 minuutin aikana verrattain ison kehityskaaren, ja Cliven esiintymissä on herkkyttä, joka suotta jää groteskimpien hahmojen varjoon. Karloffin hirviö on tietenkin varmasti yksi kaikkien aikojen elokuvaikoneista.

Muumio on Karloffin toinen iso Universal-rooli ja tyystin erilainen kuin Frankensteinissa. Mielikuvissani Muumio on liian usein melko tylsä romanssi, jossa on lähinnä joitain komeita otoksia. Mutta jos vain pääsee yli tekoajalle tyypillisestä venytetystä dialogista ja Zita Johannin karmeasta teeskentelystä toisessa pääroolissa, paljastuu elokuvasta paljon taitavaa dynamiikkaa. Alkukohtaus on klassinen pohjustus, mutta varsinainen Freundin taidonnäyte on käytännössä mykkä takaumakohtaus muinaisesta Egyptistä. Voi kun ajan äänitysteknologia ja tuottajapuolen esteettinen silmä olisi sallinut samanlaisen vimman ja energisyyden myös muuhun elokuvaan.

Luettua: helmikuu 2022

Portti. Tampere 1992: Tampereen Science Fiction Seura.

Tampereen Science Fiction Seuran lehti Portti on ollut monessakin mielessä Suomen scifilehtien ykkönen. Sen levikki on ollut isoin (on ehkä yhä?), se oli pitkään laadukkaimman näköinen ja siinä on aina ollut tiettyä prestiisiä. Lisäksi se ei oikein koskaan lähtenyt fandom-meininkiin mukaan vaan piti yllä hieman akateemisempaa, hiukan kuivakkaakin, linjaansa.

Minusta Portin huippuvuodet alkoivat 1992, mistä todistaa huikean hyvä vuosikerta. Portti 1/92 on minulle varmasti kaikkien aikojen luetuin lehti, mikä johtuu pitkälti sen laajasta Arthur Conan Doyle -osuudesta. Päätoimittaja Raimo Nikkosen kokoama ACD-bibliografia oli häkellyttävän kiehtova jo yläkouluikäisenä. Muutenkin ulkomaiset novellit olivat kyseisenä vuonna huippua: Asimovin Nightfallin suomennos, Dino Buzzatin novelleja ja etenkin ensimmäiset Jorge Luis Borges -suomennokset sitten 1960-luvun. Itse asiassa Borgesilta on jotain vuoden jokaisessa numerossa.

Kotimaiset novellit eivät ehkä ole aivan huippua, mutta jälkiviisaasti niissäkin on paljon kiinnostavaa. On pari varhaista Pasi Ilmari Jääskeläisen kauhujuttua, on Maarit Verrosta, S. Albert Kivisen lovecraftiaaninen Puhu pukille ja Boris Hurtaltakin novelli, jota ei ole taidettu sittemmin julkaista muualla. Artikkelipuoli ja kritiikit muistuttavat siitä, miten kovia kirjoittajia lehden avustajiin on mahtunut, ihan tohtorisväkeäkin. Nelosnumerossa Anto Leikola aloitti myyttisiä eläimiä käsitelleen sarjansa, joka ilmestyi myöhemmin kirjanakin, ja Matti Savolainen pohtii cyberpunkia. Petri Salinilta taitaa olla joka numerossa ainakin (!) yksi laatuartikkeli, välillä novellikin.

Jouko Teperi: Vanhan Suomen suomalaisuusliike I. Helsinki 1965: Suomen historiallinen seura. 280 s. Historiallisia tutkimuksia 69.

Jouko Teperin Vanhan Suomen suomalaisuusliikkeen ensimmäisessä niteessä käydään läpi fennomanian leviämistä ja kehitystä ns. vanhassa Suomessa, käytännössä Viipurissa, 1830-50-luvuilla. Käsittelyssä keskitytään lähinnä Sanan Saattaja -lehteen, Viipurin Suomalaiseen Kirjallisuusseuraan – joka sai alkunsa eräänlaisena SKS:n sisarseurana ja joka yllätyksekseni on edelleen voimissaan – sekä jälkimmäiselle jättiperinnön jättäneeseen liikemies Adam Wilkeen. Mielenkiintoista on, miten erilainen oli itäisen Suomen kielitilanne tuolloin verrattuna paremmin tunnettuun ja dokumentoituun lännen ja Helsingin tilanteeseen. Siinä missä ruotsinkielisyys muodosti korkean kynnyksen suomen leviämiselle muualla Suomessa, Viipurin seudun monikielisessä kulttuurissa ei samanlaista ongelmaa ollut. Samoin viipurilaiset tuntuivat olleen enemmän kansan sivistämisen kannalla eikä vain suomen kielen herrasväen pariin levittämisen asialla. Tällainen tietenkin aiheutti arvovaltakamppailua fennomaanien kesken eikä suinkaan aina SKS:läisten kunniaksi.

Tämänkaltaisten vanhojen tietokirjojen kanssa saa aina olla tarkkana, kuinka paljon sisällöstä on jo vanhentunutta. Toisaalta vanhentunutkin tieto voi olla antoisaa; ainakin se kertoo jotain kirjoitusajankohdastaan. Tämän teoksen kohdalla en osaa yhtään arvioida, onko sen kertomat seikat jälkikäteen osoitettu vääriksi. Suurelta uskon sen olevan aivan validia luettavaa edelleen.

Alienisti. Jyväskylä 1991, 2021: Jyväskylän Science Fiction Seura 42.

Jyväskylän Science Fiction Seura 42:n lehti Alienisti on ilmestynyt jo yli kolmekymmentä vuotta, ja koko aikansa se on säilynyt nimenomaan fanzine, pienimuotoisena ja mukavan simppelinä. Itse asiassa kun vertaa lehden tuoreinta numeroa (#43, 2021) sen kolmanteen (1991) ero on hämmästyttävän vähäinen. 20-sivuisten mustavalkolehtien selkärankana on pari novellia ja artikkeli.

Vuonna 1991 aiheena oli piakkoin Jyväskylän kesään saapuva tieteiskirjailija Ian Watson, jonka tuotantoa Marko Ahonen avaa artikkelissaan ja jolta on suomennettu kaksi novellia. Lisäksi on Mixu Laurosen englanninkielinen kauhufantasiaruno. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin "löyhänä teemana on pelit", kuten pääkirjoitus asian muotoilee. Käytännössä mukana on Valheim-pelin esittely sekä Venla Lintusen peliaiheinen (ja sellaisena melko mielenkiintoinen) novelli. Lisäksi lehti sisältää kaksi muuta novellia, La Ciska -kirjoittajaryhmän haastattelun sekä Juha Sihvosen sarjakuvan.

Alienisti on sympaattinen lehti. Siinä on kaikista Suomessa ilmestyvistä spefilehdistä eniten seuralehden henkeä, fanzinen kotikutoisuutta, joka on vain vaihtunut valokopioestetiikasta modernimpaan tietokonetaittoon, ja mahdollisuuden tuntua – uusimman lehden tekstit eivät olisi ehkä voineet ilmestyä missään muussa lehdessä, mutta nyt ne ovat saaneet tilaisuutensa.

Chris Wade: The Music of Jethro Tull. [Morrisville] 2016: Lulu.com. 86 s.

Tarvepainatus ja muut halpapainomenetelmät ovat tuonut mukanaan sen, että yhä enemmän julkaistaan heikkotasoista ja puolivillaista kirjallisuutta. Paljon ilmestyy tietysti silkkaa laatuakin, ja esimerkiksi pienilevikkiselle marginaalikirjallisuudelle tarvepainatus on loistava henkireikä. Mutta sitten ovat kaikki ne nimikkeet, jotka vielä kaksikymmentä vuotta sitten olisi julkaistu omilla nettisivuilla kansanopiston html-kurssin oppien mukaan.

Niin kuin Chris Waden The Music of Jethro Tull, joka ilmestyi 2016 Lulu.comin kautta. Se on kevyttäkin kevyempi kokoelma levyarvosteluja, joissa muusikoksi ja musiikkitoimittajaksi tituleerattu Wade käy läpi Jethro Tullin diskografian. Senkin kirjanen tekee jotenkin oudosti, sillä studioalbumien lisäksi on mukaan otettu livelevyjäkin mutta vain kaksi. Arvostelut kulkevat aivan oletettuja raiteita: Aqualung on paras, Under Wraps huonoin ja A Passion Play tuntuu oudolta. Varsinkin myöhempien levyjen kohdalla Wade ei viitsi oikein edes arvostella, kunhan kertoo mielipiteensä ja lainaa pitkästi haastatteluja ja aikalaisarvosteluja lehdistä. Kummasti hän on myös valinnut aina kaikkein negatiivisimmat arviot siteeraamisen arvoisiksi... Kokonaisuuden täydentävät paitsi kymmeniä kertoja aiemminkin käytetyt kuvat sekä pari Waden tekemää pikku haastattelua. Näissä Glenn Cornick ja Ian Anderson toistavat muutaman itsestäänselvyyden ja siinä se.

The Music of Jethro Tullin mitäänsanomattomuutta korostaa se, että kirjanpitoni mukaan olen näemmä lukenut tämän joskus aiemminkin. Siitä ei vain ole jäänyt minkäänlaista muistijälkeä.

Markku Sadelehto (toim.): Kauhupokkari 1. Helsinki 1991: Jalava.

Jalavan julkaiseman Kauhupokkari-lukemiston olisi pitänyt olla hitti. Vuonna 1991 julkaistiin hurjia määriä kauhukirjallisuutta suomeksi, joten sarjan olisi luullut osuvan markkinarakoon. Toimittajanpallilla istui Markku Sadelehto, joka ei vielä ollut se antologiamaestro, jollaiseksi hän pian nousisi, mutta jolla oli kyllä myyntiarvoa piireissä. Ensimmäisessä osassa oli Koontzia, Lovecraftia ja Howardia ja seuraavaan luvattiin ihan Kingiäkin. Miten tämmöinen ei voinut menestyä?! Sadelehdon mukaan kyllä menestyikin mutta ei tarpeeksi hyvin. Sarja nimittäin jäi yhteen osaan, vaikka sen mainostettiin ilmestyvän kahden kuukauden välein.

Kokoelman sisältö on yllättävän kovatasoinen ollakseen tällainen kioskipokkarilukemisto. Oikeastaan vain Guy N. Smithin yhden idean splatterjuttu tuntuu mitättömältä. Onhan kokonaisuus oudon hajanainen – on klassikoita ja on moderneja ja on yksi kotimainenkin. Boris Hurtan Sillikuningasta ei ole taidettu julkaistu sittemmin missään muualla, vaikka se on oikein kelpo hurttamainen kertomus.

Sarjan kaksi seuraavaa osaa olisivat olleet valmiit, mutta niistä muotoutui lopulta Outoja tarinoita 3 ja 5. Missään ei ole tietääkseni mainittu, mikä novelli Kingiltä olisi ollut luvassa –häneltä ei ole julkaistu mitään Sadelehdon antologioissa.

Werner Söderström Osakeyhtiö kuvina juhlavuonna 1953. Porvoo 1953: WSOY. 163 s.

Kun WSOY täytti 75 vuotta, se julkaisi "ystäviään varten" pienimuotoisen mutta sympaattisen juhlakirjan nimeltä Werner Söderström Osakeyhtiö kuvina juhlavuonna 1953. Siinä esitellään yhtiön toiminnan eri puolia kymmenin mustavalkovalokuvin. Toki myös yhtiön silloiset pamput saavat muotokuvansa heti alkuun.

Tämäntyyppiset kirjat ovat paitsi dokumentteja myös kiehtovaa ajankuvaa. Vaikka itse synnyin kolmekymmentä vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen, on kuvissa jotain "melkein tuttua"; olen mielessäni lähes nähnyt tuon maailman, koska kyllä siitä on moni haamu edelleen kummitellut omassa lapsuudessani. Lämmittää myös ajatella maailmaa, jossa suurella kustantamolla on oma osastonsa täynnä timpureita, jotka kokoavat kirjojen lähetykseen tarvittavat laatikot.

Kaunis sidos ilmestyi yksinkertaisen tyylikkäässä kotelossa. Oman kappaleeni välissä on myös alkuperäinen saate.

Siw Wessberg (toim.): Wentzel Hagelstam kustantajana 1891–1903. Historiikki ja näyttelyluettelo. Helsinki 2003: Sällskapet bokvännerna i Finland. 88 s.

Kannessa nimeksi ilmoitetaan Wentzel Hagelstam kustantajana 1891–1903 ja alaotsikoksi Satavuotismuisto. Likanimiösivulla on sama nimi mutta ei alaotsikkoa. Varsinaisella nimiösivulla (joka mielenkiintoisesti tulee vasta nimiökääntiön jälkeen) puolestaan kannen nimi on käytännössä yläotsakkeena ja varsinaisena teosnimenä on Historiikki ja näyttelyluettelo.

Oli nimi mikä oli, kyseessä on kuitenkin Sällskapet bokvännerna i Finlandin julkaisu vuodelta 2003. Siw Wessbergin toimittama teos liittyy yhdistyksen järjestämään näyttelyyn, joka juhlisti Hagelstamin kustannustoiminnan päättymisen satavuotispäivää. Mikään "pelkkä" näyttelyluettelo se ei kuitenkaan ole. Valtaosan sisällöstä muodostaa Tage Jarolfin kirjoittama Hagelstamin elämäkerta ja kustantajanuran esittely.

Hagelstam oli aikansa tyypillinen kulttuuripersoona. Hän ehti olla opettaja, rehtori, lehtimies, päätoimittaja, kirjakauppias ja -kustantaja, minkä lisäksi hän oli naimisissa neljästi ja joutui maanpakoon sen jälkeen, kun kenraalikuvernööri Bobrikov oli julistanut hänet "kapinalliseksi". Karkoitukseen loppui hänen kustantannustoimintansakin. Itselleni henkilökohtaisesti mielenkiintoista on, että Hagelstamin ura alkoi Haminassa, jossa hän toimi ruotsalaisen reaalilyseon rehtorina ja toimitti Fredrikshamns Tidnings -lehteä ennen siirtymistään pääkaupungin piireihin. Siellä Hagelstamin suurin saavutus saattoi olla kulttuurilehti Ateneum.

Jarolffin tekstin lisäksi kirja sisältää tarkan Hagelstamin kustantamien painatteiden luettelon sekä Folke Nybergin kokoaman näyttelyluettelon sekä siihen liittyvän, neljänkymmenen värikuvan koosteen kirjankansista ja sen sellaisista.

Katsottua: tammikuu 2022

Tobe Hooper: Tappava yhteys. David Cronenberg: Videodrome – tuhon ase

Tobe Hooperin ohjaama brittiläistuotanto Tappava yhteys (Lifeforce, 1985) lähtee vauhdilla liikkeelle: Halleyn komeetan muassa löytyy valtava alus täynnä avaruusvampyyrejä! Pikainen startti johtuu ilmeisesti tuottajien käskystä lyhentää yli kaksituntista elokuvaa. Ja tämäkin versio on sentään pidempi kuin Yhdysvalloissa teattereissa esitetty leikkaus. Lifeforce on älyttömästä juonestaan (perustuu Colin Wilsonin romaaniin) huolimatta nautittava elokuva. Avaruuteen sijoittuvan alun jälkeen siirrytään maahan, jossa avaruusvampyyri (sattumalta kaunis alaston nainen) saa uhrit kuivumaan rusinoiksi, jotka imevät muista elinvoimaa. Se on hemmetin komean näköinen elokuva, etenkin efektikuvissaan, eikä ota itseään vakavasti muttei myöskään lyö leikkiä ihan läskiksi. Frank Finlay ja Patrick Stewart tuovat sivurooliensa mukana painokkuutta. Lopulta kun muukalaisten luonne ja opus moderandi paljastuvat, on hetkessä aitoa koskettavuutta (jonka räjähdykset ja välkevalot laukaisevat kyllä pian). Lopussa on yllättävän modernia zombiapokalypsikuvastoa, ja finaali on eeppinen. Pääosissa ovat alkoholisoitunut Lorenz Backman ja Veikko Lavin nenä, joka haluaisi olla taas nuori.

Kanadalaisen David Cronenbergin varhainen merkkiteos Videodrome – tuhon ase (1983) saattaa vielä muodostua historialliseksi virstanpylvääksi. Se todistaa ajasta, jona elokuva siirtyi teatterien saleista televisioruuduille ja sai aivan uusia. Monella tapaa se on aikaansa edellä käsitellessään (tosi)televisiota, väkivaltaviihdettä, seksuaalisuutta ja yksilön virtuaalista minuutta; sen merkitys tuntuu vain kasvavan vuosikymmenten myötä. Videodrome on myös synteesi ohjaajansa aiemmasta tuotannosta – kehokauhun elokuvallinen päätepiste, jos ihmisliha ja keinotekoinen saavuttavat täydellisimmän ja järkyttävimmän synteesinsä. James Woods olisi ansainnut kimpun Oscareita ja on hämmentävän hyvä tässäkin pääosassaan limaisena videotuottajana, jonka henkilökohtainen todellisuus alkaa sulautumaan keinotodellisuuteen ja videomaailma alkaa limittyä tosimaailmaan.

Joseph Zito: Rosemary's Killer. Tony Maylam: Koston liekit

Joseph Ziton ohjaama Rosemary's Killer (eli The Prowler, 1981) on slasher-elokuvan merkkiteoksia. Tutuista aineksista keittyy persoonallinen soppa. Vuonna 1945 armeijan univormuun pukeutunut murhaaja tappaa entisen heilansa ja tämän tanssiaisparin heinähangolla. 35 vuotta myöhemmin sama toistuu jälleen valmistujaistanssien aikaan. Paljon on elokuvassa vaanimista ja odottelua, jumpscaret hyppäävät silmille juuri kun pitääkin ja totta kai blondi säilyy hengissä loppuun asti. Kuitenkin Rosemary's Killer onnistuu olemaan viehättävän omaperäinen, kauniskin elokuva. Kuvauksessa on jotain unenomaista, ja Tom Savinin tappoefektit toimivat kuin puukko päälaessa. Elokuvasta on olemassa monenlaisia leikkauksia, joissa räikeimpiä roiskekuvia on sensuroitu, mutta ymmärtääkseni tämä Optimumin julkaisu on ihan täysi versio.

Tony Maylamin Koston liekit (The Burning, 1981) sai vielä pahemman kohtalon, kun se kiellettiin useissa maissa kokonaan, myös Suomessa. Kesäleiriläisten pila menee pahasti pieleen, minkä seurauksena leiriohjaaja (tai oikeastaan caretaker) palaa pahasti. Viisi vuotta myöhemmin mies pääsee sairaalasta ja lähtee kostamaan. Tom Savini on taas vastuussa efekteistä ja jälki on mukavan roiskeista. Muutenkin elokuvan ulkoasu on yhdistelmä tyylittelyä ja sleazyä. Kuvaus on karua mutta varsinkin tappokohtauksissa on näkemystä. Kaiken kruunaa Rick Wakemanin syntikkamusiikki.

John Carpenter: Naamioden yö. Rick Rosenthal: Halloween II – tappajan paluu

Harvoin on elokuvalla yhtä ikonista alkutekstijaksoa kuin John Carpenterin Halloweenilla (suomalaisittain Naamioiden yö, 1978). Ohjaajan hypnoottisesti tykyttävä syntikkateema ja yksinkertainen kuva kurpitsalyhdystä, jota kohti kamera zuumaa, asettavat välittömästi sävyn elokuvalle, joka aloitti paitsi pitkän ja polveilevan sarjan myös oikeastaan koko slasher-genren. Vaikka ennen sitä olikin tehty joukko elokuvia, jotka myöhemmin tunnistettaisiin slashereiksi, on Halloween monella tapaa avainteos.

Tarina on yksinkertainen ja juuri siksi niin tehokas: mielisairaalasta karannut Michael Myers, joka on lapsena tappanut siskonsa, lähtee viisitoista myöhemmin vaanimaan naamioituneena lapsenlikkoja vanhoilla kotikulmillaan. Ruumita alkaa tulla. Asetelma voisi enteillä tylsääkin tylsempää elokuvaa, mutta Carpenterilla on langat niin hyvin otteessaan, että hän saa punottua niistä verkon, joka kiristää tarinaa aina loppuun asti. Oikeastaan mitään varsinaista lopetusta ei edes ole: Michael Myers on kuin luonnonvoima, joka katoaa ja ilmestyy, kun sen aika on. Kuolemakin on vain hidaste. Tällainen tietysti avaa ovet jatko-osille – ja niitähän sitten piisasikin.

Halloween II – tappajan paluu (1981) on kirjaimellisesti jatkoa alkuperäisen elokuvan tapahtumille. Se jatkuu itse asiassa täsmälleen siitä hetkestä, johon ykkönen jäi. Michael Myers on vapaalla jalalla ja kaupunki tietää sen nyt. Tämän myötä tietysti menetetään alkuperäisen intiimiys. Michael on entistä korostetummin yliluonnollinen olento, jota ei normaalein keinoin voiteta. Hän lähtee jälleen jahtaamaan Laurieta, joka makaa nyt sairaalassa. Selviää, että Laurie onkin todellisuudessa Michaelin sisko, mikä selittää hänen pakkomielteensä. Lopuksi Michaelista näytettäisiin pääsevän eroon.

Carpenter ei halunnut enää palata ohjaajana Myersin saagaan, vaan antoi vetovastuun Rick Rosenthalille. Carpenter kyllä käsikirjoitti tämänkin elokuvan yhdessä Debra Hillin kanssa. Halloween II on paljon edeltäjäänsä heikompi, tyhjänpäiväisempi. Kuitenkin se on monella tapaa päätä pidempi kuin moni verrokkinsa.

Tommy Lee Wallace: Halloween III – pahuuden yö

Kakkos-Halloweenin jälkeen tuottajat John Carpenter ja Debra Hill saivat loistoidean jatkaa sarjaa jatkamatta sarjaa! Sen sijaan, että Hallloween-otsikon alla seurattaisiin vain Michael Myersin yritystä lyhentää joulukorttilistaa, voitaisiin nimellä myydä oikeastaan mitä tahansa kauhuelokuvaa, joka sijoittuisi nimikkojuhlan aikoihin. Idea ei ottanut tulta ja jäi yhteen kokeiluun. Siispä Halloween III – pahuuden yö (eli Season of the Witch, 1982) on sarjan kummajainen, joka ei oikeastaan liity edeltäjiinsä tai seuraajiinsa mitenkään. Se ei edes ole slasher-elokuva vaan sarjakuvamaista tieteiskauhua.

Elokuvan ohjasi ja käsikirjoitti Carpenterin pitkäaikainen yhteistyökumppani Tommy Lee Wallace, joka oli aiemmin kieltäytynyt edellisestä Halloweenista. Tarina on linjassa antologia-ajatuksen kanssa. Se on perinteistä Twilight Zone - ja Outer Limits -tyyliä. Lääkäriltä kuolee potilas, minkä myötä hän uppoaa outoon kuvioon, jossa halloween-naamarit ja salaliitot nivoutuvat yhteen. Yhdessä menehtyneen miehen tyttären kanssa hän alkaa nuuskia naamareita valmistavaa yritystä vinksahtaneessa pikkukaupungissa, jota vartioivat pukumiesrobotit ja jossa irlantilaiset suunnittelevat lasten massauhraamista.

Halloween III on kummallinen elokuva. Jos se ei olisi nimeltään Halloween, sitä katsoisi varmasti toisin silmin. Nyt kuitenkin se on anakronistinen osa sarjaa, johon se ei kuulu, ja vieläpä kovin skitsofreninen. Paikoin se on kuin lapsille tarkoitettu vuokravideopelottelu, joss kuitenkin on muutamia kohtalaisen väkivaltaisia kuvia. Irti repäistävä pää, porakonemurha ja androidityttöystävä ovat huippuhetkiä, jollaisia kaipaisi enemmänkin.

Dwight H. Little: Halloween 4. Domnique Othenin-Girard: Halloween 5. Joe Chappelle: Halloween: The Curse of Michael Myers

Kolmannen Halloweenin idea tehdä franchisesta antologiatyyppinen sarja oli kokenut mahalaskun, jonka myötä koko Halloweenin nimi uhkasi vajota unohduksiin. Vasta 1988 ja 1989 ilmestyivät seuraavat osat ja tällä kertaa mentiin varman päälle: Michael Myersin nimi on varmuuden vuoksi alaotsikoissakin. Halloween 4 on jatkoa kakkososalle, mutta samalla se aloittaa kolmen elokuvan mittaisen tarinan, josta usein käytetään nimeä Thorn-trilogia. Osissa 4 & 5 keskushenkilöksi nousee nyt jo edesmenneen Laurie Stroden tytär Jamie, josta kuullessaan Michael Myers päättää ottaa taas omaa lomaa ja lähteä sukulaishakkuisiin.

Sarjan neljäs ja viides elokuva ovat ajalleen tyypillistä hyvin sarjakuvamaista kauhua. Oikeastaanhan ne eivät ole edes kauhuelokuvia vaan teineille suunnattua toimintaa, jossa on kauhujuoni ja näyttävät tappokohtaukset. Michael Myersinkin hahmosta on tullut juuri se mörkö, joksi häntä on nimitelty alusta asti. Hän ei ole enää tappava luonnonvoima.

Kuudes osa, joka ilmestyi vasta 1995, yrittää ottaa askeleen taaksepäin kohti vakavampaa tyyliä. Se onkin synkempi ja tylympi elokuva. Kuitenkin typerä juoni kelttiläisestä okkultistiryhmästä, joka on manannut Myersin uhraamaan heidän puolestaan omia sukulaisiaan, latistaa sinänsä tyylikkään yrityksen. Varsinkin lopetus on todellinen lässähdys. Elokuvan tuotannossa olikin suuri määrä vaikeuksia, mikä selittää osan sen sisällön ongelmista. Parikymmentä vuotta myöhemmin ilmestyi alun perin faniprojektina tehty "tuottajan leikkaus", joka pistää elokuvan aikalailla uusiksi. Sitä en ole nähnyt.

John Carpenter ei osallistunut Halloween 4–6:n tekemiseen millään tavoin.

Steve Miner: Halloween H20. Rick Rosenthal: Halloween Resurrection

Halloween otti aivan uuden suunnan ensimmäisen elokuvan 20-vuotisjuhlan kunniaksi. Halloween H20 (1998) unohtaa suosiolla neljä edellistä elokuvaa ja onkin suoraa jatkoa kakkoselle. Ero vain muutaman vuoden takaiseen edelliseen Halloweenin on selvä. Hahmoissa on enemmän luonnetta, katsojan odotuksilla leikitellään, genreperinne tiedostetaan ja alkuperäisen elokuvan maailmaa kunnioitetaan.

Jamie Lee Curtis palaa pääosaan, mikä antaa heti projektille uskottavuutta . Laurie Strode on saanut uuden henkilöllisyyden ja elää nyt high schoolin rehtorina. Hänellä on oma teini-ikäinen lapsi, mutta myös edelleen traumansa kahdenkymmenen takaa. Ja kuten asiaan kuuluu, pelot ja muistot käyvät sittenkin lopulta toteen. Hetki, jona Laurie kohtaa veljensä kasvotusten, vain ovi-ikkuna välissään, ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin, on ikoninen. Michael on taas se vääjäämättömästi kohdettaan metsästävä tappaja ja elokuvassa on muutenkin tiettyä brutaaliutta. Laurien pelkojansa kohtaaminen ja yritys niiden – Michaelin – kertakaikkiseen tuhoamiseen on vimmaista ja se energia tuntuu katsojallekin.

H20 ei ole missään nimessä täydellinen elokuva, mutta haluan pitää siitä, eikä se ole edes kovin vaikeaa. Lopetus on yhtä aikaa koskettava, voimauttava ja – etenkin – erittäin tyydyttävä. Lisäksi elokuvassa ei ole lainkaan jahkailua. Se on kompakti ja hyvin hallittu – se keskittyy vain oleelliseen eli Laurien ja Michaelin kohtaamiseen.

H20 sai jatkoa 2002, kun Halloween Resurrection ilmestyi. Ohjaajaksi palasi Rick Rosenthal 21 vuoden tauon jälkeen. Hän on ensimmäinen ohjaaja, joka on ohjannut useamman kuin yhden osan sarjaan. Olisi mukava sanoa, että tällä kertaa hän onnistui paremmin, mutta valitettavasti Resurrection on aika turhanpäiväinen.

Irrallisen alun, jossa Michael kuin ohimennen pääsee viimein eroon Lauriesta, jälkeen päästään varsinaiseen asiaan. Joukko nuoria osallistuu nettiohjelmaan, jossa heidät laitetaan vanhaan Myersin taloon. Tämä antaa kaikelle tuolloin muodikkaan found footage -silauksen. Michael tietysti myös haahuilee talossa. Rivien välissä muka kritisoidaan tosi-tv- ja muuta tirkistelykulttuuria, mutta se on lähinnä vaivaannuttavaa.

Rob Zombie: Halloween. Halloween II

2000-luvulla keksittiin alkaa rahastamaan vanhojen kauhuklassikoiden uudelleenfilmatisoinneilla – tai "rebooteilla" kuten se hienommin sanottiin. Myös Halloween sai saman kohtalon. Vaikka Resurrectionille olikin suunniteltu jatko-osaa, päädyttiin sen sijaan sarja aloittamaan alusta, ja ohjaajaksi valikoitui Rob Zombie.

Halloween (2007) alkaa aivan uudella näkökulmalla: Michael Myersin lapsuudella perhehelvetissä ja koulukiusattuna. Hänen mielenlaatunsa ja toimintansa saa selityksen ja tekee hänestä traagisen, suorastaan sympaattisen hahmon. Tämä tietysti tekee myöhempien tekojen katsomisesta hyvin toisenlaisen kokemuksen kuin alkuperäisessä elokuvassa. Salaperäisyys on poissa mutta sen tilalla on inhimillistä murhetta.

Zombien Halloween hylkää niin aiempien osien sarjakuvamaisuudet kuin postmodernin pikkunäppäryyden. Se kunnioittaa alkuperäisen henkeä yllättävän hyvin. Väkivalta on rumaa ja kyllähän sillä mässäilläänkin, mutta usein sen puuskat ovat myös perusteltuja. Sen sijaan en näe ainuttakaan perustelua sille, että Laurien hahmosta on tehty raivostuttavan ärsyttävä. Halloween on nyt nimenomaan elokuva Michael Myersistä ja ehkä myös Loomisista, ei Lauriesta ja hänen ystävistään. He ovat vain uhreja Michaelille. Tämän vuoksi elokuva ei varsinaisesti olekaan enää "kauhistuttava" tai "pelottava", vaan pikemminkin ahdistava, groteski sairauskertomus.

Vuonna 2009 seurasi jatkoa. Zombien Halloween II on paljon hänen muun tuotantonsa oloinen elokuva – väkivaltainen, visvainen ja täynnä korneja okkulttisia näkyjä sekä musiikkivideomaisuuksia. Kamera viipyy pitkiä aikoja verisissä lähikuvissa ja äänipuolella on saatu irroteltua lätinän ja purskeiden kanssa.

Tarina lainaa joitain elementtejä alkuperäisestä Halloween 2:sta ja yllättäen myös nelosesta ja viitosesta, mutta Zombien visiosta siinä lopulta on kyse. Fokus yrittää olla ykkösen uhrien traumoista ja toipumisesta, mikä voisi olla todella mainio ja tuorekin idea. Tarina kuitenkin rönsyää ties minne, eikä sillä lopulta tunnu olevan muuta tekemistä kuin sitoa rujoja ja brutaaleja väkivaltafantasioita ketjuksi. Michaelin näyt valkeasta hevosesta ja äidin kummitus ovat vain typeriä.

David Gordon Green: Halloween

Rob Zombien Halloweenien jälkeen sarja jäi pitkälle tauolle. Zombien oli tarkoitus ohjata vielä yksi osa, mutta se sai olla. Vuonna 2018 ilmestyi kuitenkin uusi elokuva, nimeltään yksinkertaisesti jälleen Halloween, mutta se teki yllättävän käänteen: se unohti Zombien uuden alun, se unohti itse asiassa yhdeksän edellistä elokuvaa ja on jatko-osa alkuperäiselle elokuvalle. John Carpenter oli elokuvan teossa mukana neuvonantajana. Jamie Lee Curtiskin on jälleen Lauriena ja Charles Cyphers sheriffinä.

Neljäkymmentä vuotta ensimmäisen elokuvan jälkeen Michael Myers on lukittuna mielisairaalaan ja Laurie on traumoineen vapaaehtoisesti kotiinsa lukittautuva survivalisti. Ne traumat ovat periytyneet jo kahdessa sukupolvessa, kun isoäiti yrittää valmistaa perhettään vaarojen varalta. Michael päätetään siirtää toiseen laitokseen sopivasti erään lokakuisen juhlan aikaan – ja taas on Michael vapaalla. Michael on Laurien perässä; he eivät ole tässä jatkumossa sukua, koska se juonikuvio keksittiin vasta toisessa osassa. Mutta myös Laurie jahtaa Michaelia, siihen hän on valmistautunut neljäkymmentä vuotta.

Elokuva tavoittaa melko hienosti alkuperäisen tunnelman ja kuvakielen, vaikka tyyli onkin luonnollisesti moderni. Käsikirjoitus sisältää myös runsaasti viittauksia aiempiin jatko-osiin. Sen voi nähdä tyylitietoisena tai sitten vain halpahintaisena fanipalveluna. Kiitosta elokuva ansaitsee siitä, että se unohtaa kaiken mytologisoinnin aiemmista elokuvista eikä sorru liikaan eeppisyyteen, joka usein vaivaa nykyisiä, itsestään kovin suuria luulevia uusioversioita. Jäljellä on vain Michaelin yliluonnollista hipova, kaiken jyräävä eteneminen.

F. W. Murnau: Faust. Alexander Sokurov: Faust

Faustin tarina on vanha saksalainen legenda miehestä, joka tekee paholaisen kanssa sopimuksen saadakseen nauttia maallisista kokemuksista ja rajattomasta tiedosta. Se on ollut pohjana lukuisille versioinneille, niin kirjallisille kuin kuvallisille. Kuuluisimmat lienevät Goethen ja Marlowen näytelmät.

F. W. Murnaun versiossa tarinasta (1926), arkkienkeli Mikael ja Saatana lyövät vetoa maailman herruudesta ja pelinappulaksi joutuu juuri Faust. Tämä tekee sopimuksen Mefisto-demonin kanssa, pelastaakseen kotikylänsä rutolta, mutta sortuu himoitsemaan nuoruuttaan ja nautintoa. Murnaun Faust alkaa huikeana kauhufantasiana. Trikkikuvat ja kuvasommitelmat ovat näyttäviä ja ekspressionistinen kuvamaailma vaikuttava. Emil Jannings muikistelevana Mefistona varastaa huomion usein tehosteiltakin. Faustista on vuosien varrella kiertänyt monenlaisia leikkauksia; tämä nyt katsomani on tuore restauraatio, johon on ensimmäistä kertaa palautettu elokuvan alkuperäiset välitekstit. Runomuotoiset tekstit ovat Nobel-kirjailija Gerhart Hauptmannin käsialaa. Elokuvan säestyksestä vastaa pianisti Richard Siedhoff.

Alexander Sokurovin venäläinen, joskin saksankielinen, versio Faustista (2011) on sekin vaikuttava mutta hyvin eri tavalla kuin Murnaun. Faust on köyhä, elämäänsä kyllästynyt lääkäri, jonka kovin mefistolesmainen ja epämuodostunut rahanlainaaja vie kierrokselle elämän nautintojen pariin. Tohtori ihastuu nuoreen naiseen, josta tulee hänen viimeinen kosketuksensa elämän mielekkyyteen. Kuuluisa sopimuksen allekirjoittaminen tapahtuu vasta viimeisen puolen tunnin aikana. Samalla alkavat näkyä tarinan fantastiset piirteet.

Sokurovin elokuva on kaunis ja samalla siinä on kiehtovaa irvokkuutta. Ruskean ja vihreän sävyttämä värimaailma ovat kuin maalauksesta, likainen ja rujo miljöö on yhtä aikaa vieraannuttava ja luokseen kutsuva.

Robert Altman: M.A.S.H. – armeijan liikkuva kenttäsairaala. Buffalo Bill ja intaanit

M.A.S.H. – armeijan liikkuva kenttäsairaala (1970) on altmanilaiseen tyyliin moniääninen, polveileva yhteisön kuvaus. Tässä tapauksessa yhteisö on Korean sodan aikaisen Yhdysvaltain kenttäsairaalan miehistö. Mistään dramaattisesta sotakertomuksesta ei kuitenkaan ole kyse. MASH on komedia, joskin kovin musta (ja ajoittain veriroiskeiden täplittämä). Huumoria revitään synkistä ja kipeistä aiheista – kuolemasta, itsemurhasta, henkisestä väkivallasta, komentoketjusta ja niin edelleen. Hauskuus on hyvin hirtehistä, usein se on katsojallekin melkein kuin selviytymiskeino. Elokuvan hahmoille ainakin on, ryyppäämisen ja yleisen perseilyn ohessa. Lopuksi suurin taistelukin käydään jenkkifutiskentällä. Vaikka tarina sijoittuu Koreaan, on tekoajankohtana käynnissä ollut Vietnamin sota selvä tausta kaikelle. MASH taisi tulla tarpeeseen, ja epätoivoin komiikka puree edelleen. Altmanin tyyli täyttää elokuvansa suurella hahmo- ja näyttelijäensemblellä on MASHIssa kenties orgaanisimmassa huipussaan. Hahmot toimivat yhdessä ja ristiin tasapainoisesti (paitsi ehkä henkisesti), ja käsikirjoitus ja ohjaus pitävät ne kaikki tarkasti hyppysissään. Lopputekstien sijaan nähtävä selostettu montaasi näyttelijöistä tuo mieleen Russ Meyerin. Kertonee enemmän minusta kuin mistään muusta.

Samanlaista kuvainraastamista on Buffalo Bill ja intiaanit (Buffalo Bill and the Indians, or Sitting Bull's History Lesson, 1976), joka ottaa käsittelyynsä villin lännen. (Ja sekin tuo heti alussa mieleen Russ Meyerin!) Altmanin länsi on ihan yhtä aito kuin alkuperäisen Buffalo Billin: hyvien tarinoiden täyttämä näyttämö, myytti. Tälläkin näyttämöllä on valtava määrä esiintyjiä – hieno ensemble jälleen – ja hemmetin paljon puhetta, niin yhtäaikaista kuin alleviivatun pateettista monologia. Buffalo Billin villinlännensirkus saa uuden vetonaulan, kun päällikkö Istuva härkä saadaan mukaan kööriin. Hänen läsnäolonsa kuitenkin kääntää myyttien peilin sen esittäjiä kohti; valkoisen miehen temppuilu paljastuu pelkäksi teeskentelyksi ja voittajien historia yksiulotteisiksi. Altmanin Buffalo Billillä ei ole kummoinen maine, mitä hieman ihmettelen.

Billy Wilder: Avanti!. Sherlock Holmesin salaisuus

Avanti! (1972), joka perustuu Samuel L. Taylorin näytelmään, on sivistynyt ja nautittava joskin reilusti liian pitkä komedia. Amerikkalainen liikemies lähtee hakemaan Italiasta onnettomuudessa kuollutta isäänsä. Paljastuu että tällä on ollut jo kymmenen vuotta kestänyt salasuhde Italiassa. Myös suhteen toinen osapuoli on kuollut onnettomuudessa, ja hänen tyttärensä on tullut noutamaan äitiään. Huumori on pitkälti kielellistä, nasevan dialogin ja napakoitten näyttelijöiden vastuulla. Jack Lemmon ja Juliet Mills ovat vahva pääosapari. Pakollisten kulttuuriväärinkäsitysten lisäksi nauretaan varsinkin amerikkalaisten ennakkoluuloisuudelle ja ulkokultaisuudelle. Elokuva on fiksusti kirjoitettu, mutta lähes kahden ja puolen tunnin kesto on liikaa. Yksikään käänne ja sivujuonne ei ole huono tai tarpeeton, mutta ne eivät tuo tarpeeksi vaihtelua elokuvan dynamiikkaan. Viehättävä elokuva on joka tapauksessa.

Sherlock Holmesin salaisuus (The Private Life of Sherlock Holmes, 1970) suhtautuu päähenkilöönsä parodisesti mutta täydellä rakkaudella. Holmes-kaanonin kliseille naureskellaan ja niitä liioitellaan, mutta samalla käsikirjoitus osoittaa syvää perehtyneisyyttä aiheeseen ja perinteeseen. Osansa saa niin Holmesiin alkuperäisten tarinoiden ulkopuolella liitetyt seikat, kuten hänen pukeutumisensa, ja toisaalta fanifiktion perusjutut, kuten Holmesin naissuhteet ja toisaalta hänen ja Watsonin välisen suhteen laatu. Fanifiktiotahan tämäkin elokuva on – se ei pyri tekemään uutta Holmes-kertomusta vanhojen hengessä vaan varioimaan ja tulkitsemaan hahmoja uudessa valossa. Mycroftin suhteen tosin on otettu aikamoisia vapauksia... Mysteerinä tarina ei ole erityinen ja melko kovasti se rönsyääkin, joten eniten elokuvasta saavat irti Holmes-fanit. Heille se onkin oikein nautittava.

Sergio Corbucci: Suuri hiljaisuus

Sergio Corbuccin Suuri hiljaisuus (Il grande silenzio, 1968) on kovin kyyninen spagettiwestern. Kaikki ovat rahan perässä, kuolema on kauppatavaraa ja tarinan ainoa idealisti jää jalkoihin. Periaatteessa on hyvin tyypillinen tarina: on pehmeäkatseinen ja -ääninen mutta ruumiita tehtaileva palkkionmetsästäjä, on mykkä ja menneisyyden haamuista kärsivä lainsuojattomia puolustava pyssysankari, on säännöistä kiinni pitävä uusi sheriffi, on kostoa hautova leski. Asetelmassa on kumman paljon yhtäläisyyksiä kuin samana vuonna ilmestyneessä Leonen Huuliharppukostajassa.

Elokuva poikkeaa kuitenkin monesta muusta kalseudellaan – enkä tarkoita vain talvisia maisemia vaan myös lähes täydellistä empatian puuttumista ja tunnekylmyyttä. Jean Louis Trintignant sanoo yllättävän paljon puhumattomuudestaan, ja Klaus Kinski loistaa outoa teeskenneltyä lempeyttä, jonka alla on koko ajan uhkaa. Hänen näyttelijänlaadussaan on parasta pienet katseet, jotka näyttävät mitä hahmon päässä liikkuu huolimatta siitä, mitä hän sanoo ääneen.

Simon Wincer: Suuri hiljaisuus

Vaarojen maa eli Lonesome Dove on Simon Wincerin ohjaama minisarja vuodelta 1989. Larry McMurtryn romaaniin perustuva länkkäri on suuren mittakaavan eepos. Kaksi vanhaa Texas rangeria lähtee kuljettamaan karjaa 1870-luvun Teksasista Montanaan. Matkaan lähtee suuri joukko väkeä ja sen aikana tiet risteävät vielä useamman kanssa. Jokaisella on menneisyytensä ja omat tarinansa, tulevaisuus sen sijaan jää monelta kokematta. Vaikka elokuva on verkkainen ja puheentäyteinen, mahtuu siihen suuri määrä sivujuonteita ja ihmiskohtaloita.

1980-luvun televisio ei sallinut paljoakaan sellaisista tehokeinoista, joilla nykytuotantoja täytetään. Silti esimerkiksi karmeuksia kyllä riittää. Vaikka ulkoiset puitteet, vanhan lännen kaupunkimiljöö ja komeat maisemat, ovatkin kunnossa, ihmiset ovat ne, jotka täyttävät tv-ruudun. Tämä antaa paljon vastuuta näyttelijöille. Onneksi he ovatkin kovatasoinen joukkio. Robert Duvall ja Tommy Lee Jones karjapaimenina ovat täynnä karismaa, ja varsinkin karkuun lähtenyttä vaimoaan etsivää sheriffiä esittävä Chris Cooper eläytyy rooliinsa koskettavasti. Ainoa harmin aihe elokuvassa on sen yksisilmäinen ja stereotyyppinen tapa esittää Amerikan alkuasukkaat.