Hearts in Suspension - Mietteitä Stephen Kingin äärellä #13

Hearts in Suspension (University of Maine Press, 2016) on Stephen Kingin vähemmän tunnettuja kirjoja. Oikeastaan en ole valmis välttämättä edes pitämään sitä juuri Kingin teoksena, vaikka hänen nimensä kannessa onkin. Hänen käsialaansa on kyllä yli puolet sivumäärästä, ja hän on ikään kuin teoksen läpäisevä punainen lanka, mutta miellän tekijäksi enemmänkin sen toimittajan, Jim Bishopin.

Bishop on englannin kielen ja kirjallisuuden yliopistonlehtori, joka siirtyi opettamaan Mainen yliopiston Oronon kampukselle vuonna 1966. Saman vuoden fukseihin kuului Stephen King. Itse asiassa King on muistellut, että hänen ensimmäinen oppituntinsa yliopistossa oli juuri Bishopin luento.

Kingin nimi kannessa on monen asian summa. Teos sai alkunsa hänen ei-fiktiivisten tekstiensä kokoelmana. Bishopin ajatuksena oli sillä tavoin juhlistaa Kingin yliopisto-opintojen alkamisen 50-vuotispäivää, mutta projekti osoittautui vaikeaksi toteuttaa monenlaisten julkaisuoikeusongelmien vuoksi. Se muotoutuikin lopulta aivan toiseen suuntaan.

Hearts in Suspensionin keskeisimmäksi aiheeksi nousee 1960-luvun lopun yhdysvaltalainen yliopistoelämä. Ajankohta oli suurten muutosten: oli Vietnamin sotaa ja rauhanaatetta, hippejä, mielenosoituksia, mellakoita joita poliisit yrittivät kukistaa väkivalloin, valtava määrä luovuutta. Samalla se oli myös aikansa nuorten ihmisenä kasvun aikaa, mikä helposti jää muistamatta populaarikulttuurin rakentaman sixties-myytin alle. Kingin vuosikurssi oli tämän myllerryksen myrskynsilmässä. Kansikuvassa näkyy tuleva menestyskirjailija nuorena miehenä keskellä mielenosoitusta. 

Kirja avaa näkymän Vietnamin sodan Yhdysvaltoihin Stephen Kingin kautta, mutta näkökulma ja kertojanääni eivät suinkaan ole vain hänen. Hän on pikemminkin polttopiste, jonka kautta monien muidenkin katseet käyvät ja sitten levittäytyvät paljon laajemmaksi näkymäksi kuin mitä yksi ainoa ihminen kykenisi tarjoamaan. 

Kirja alkaa Kingin pitkällä esseellä hänen opiskeluajoistaan. The Doorsilta nimensä lainanneessa tekstissä Five to One, One in Five hän käy fragmentaarisesti läpi muistikuviaan yliopistovuosien avainhetkistä. Hän paljastaa elämästään paljon henkilökohtaista, jota hän ei ole aiemmin käsitellyt julkisuudessa ja joka laajenee hänen käsittelyssään yleisemminkin hänen ikäpolveaan kuvaavaksi. Kingin kerronnassa on lämpöä ja ymmärrystä. Tekstistä henkii nöyrä kunnioitus muita nuo vuodet hänen kanssaan jakaneita hahmoja kohtaan.

Five to One, One in Five on aivan yhtä nautinnollista luettavaa kuin muutkin Kingin pitkät asiatekstit. Siinä  Suomalainen lukija ei välttämättä ymmärräkään, miten paljon ja laadukasta ei-fiktiivistä kirjallisuutta King on uransa aikana tuottanut. Täällä tunnetaan hänen esseistään lähinnä novellikokoelmien esipuheet (joista Yön äänien on ehdoton klassikko). Niiden lisäksi ei ole julkaistu kuin Head Down (suom. Katse pallossa), joka täkäläisestä näkökulmasta on mahdollisimman kehno esimerkki, koska se käsittelee amerikkalaista juoniori-baseballia ja julkaistiin keskellä kauhu- ja fantasianovellien kokoelmaa, sekä melko tiivis teksti Batmanista (Batman Special -lehden numerossa 2/1988). Kingin jutusteleva, alati asiansa ympärillä vaelteleva mutta oivaltava tyyli suosii nimenomaan vapaamuotoista esseetä. Niistä pitäisikin ehdottomasti saada suomennosvalikoima, mutta oikeudet lienevät kalliit eikä Kingin suomalaiskustantaja Tammi varmaankaan ole valmis moiseen "epäkaupalliseen" yritykseen, kun kerran uusi romaani tulee joka tapauksessa vuosittain.

Kingin esseetä täydentää ja peilaa fiktiivinen mutta tosipohjainen ajankuva, pienoisromaani Hearts in Atlantis. Se ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1999 samannimisessä kokoelmassa, joka suomennettiin typerästi kauhuyleisöä tavoitellen Pedon sydämeksi (itse kertomus puolestaan Pedon silmäksi). Hearts in Atlantis on Kingille harvinainen realistinen teksti, joka ei sisällä juuri lainkaan dramaattisia jännitystehoja. Se on ehkäpä hänen pitkistä kertomuksistaan eniten valtavirran kaunokirjallisuutta lähestyvä. Useinhan Kingin realistisetkin tarinat sisältävät jonkin kauhu- tai muuhun jännityskirjallisuuteen kallistuvan elementin, joka ei välttämättä suoranaisesti pilaa kokonaisuutta mutta tuntuu silti teennäiseltä (tuoreehkona esimerkkinä Tervetuloa Joylandiin -romaani, joka olisi paljon parempi avoimesti nostalgisena ajankuvana, ilman kummitusta ja lopputaistelua).

Hearts in Atlantis ei ole aivan napakymppi, ei aivan sitä mitä King todennäköisesti yritti sillä saavuttaa. Hän on sanonut halunneensa pitkään kirjoittaa 1960-luvun opiskelijaliikehdinnästä ja omasta ajastaan Mainen yliopistossa, muttei uskaltanut tarttua aiheeseen aiemmin. King mahdollisesti itsekin tiedosti, ettei hänen pienoisromaaninsa ollut riittävän hyvä sellaisenaan, joten hän sisällytti sen osaksi laajempaa kokonaisuutta, jolle kertomus lainasi nimensä. Kokoelma Hearts in Atlantishan rakentuu parista romaanimittaisesta kertomuksesta sekä muutamasta novellista, jotka liittyvät toisiinsa löyhästi.

Kun luin vuoden 1999 kirjan ensimmäisen kerran lukioikäisenä ja sittemmin itse yliopisto-opiskelijana, nimikertomus jäi minulle kertomuksista kaikkein etäisimmäksi. Se tuntui melkein kuin välisoitolta paljon kiehtovampien osien seassa. Ehkä se tuntuisi yhä – sitä edeltävä Low Men in Yellow Coats on niin vahva, että mikä tahansa sen jälkeen tuntuu lähinnä hengenvedolta. Tarina ei ole itsessään kovin erikoinen: joukko opiskelijoita sekoaa asuntolassaan korttipeliin, joka on turmella heidän opintonsa ja viedä heidät itsensä sitä myöten taistelemaan Vietnamiin. Ajankuva ja kertomuksen maailman rikkaus kuitenkin ovat kiehtovia; ne saavat paljon kaikupohjaa ja syvyyttä ympäröivistä teksteistä. Nimikertomuksen merkitys kirkastuu, kun sitä edeltää ja seuraa jotain. Aivan samoin sille käy myös Hearts in Suspensionin kontekstissa. Se on fiktiivinen ankkuri, jonka ääreen lukija palaa kokoelman muiden tekstien anti mukanaan. 

Kingin osuuden päättää kolme kolumnia, jotka alun perin julkaistiin yliopiston lehdessä hänen opiskeluvuosinaan. King's Garbage Truck -nimistä kolumnia ilmestyi The Maine Campus -lehdessä viikoittain vuosien 1969 ja 1970 aikana kaiken kaikkiaan 47 osaa. Näistä Jim Bishop on valikoinut kolme sellaista, jotka liittyvät kirjan aihepiiriin parhaiten. Kingillä oli tapaa kommentoida kolumnissaan yliopisto- ja opiskelijaelämää sekä populaarikulttuuria, joihin ymmärrettävästi noina aikoina yhdistyi hyvin vahvasti myös poliittista ainesta. Kingillä oli tarinan mukaan tapana tulla lehden toimitukseen puoli tuntia ennen deadlinea, iskeä paperi kirjoituskoneeseen ja naputella valmista tekstiä kolumnin verran. Useat hänet opiskeluaikoina tunteneista kertovatkin, että jo tuolloin King joko luki tai kirjoitti koko ajan (mikä lienee liioittelua, koska monet myös muistavat hänen pelanneen paljon korttia ja ryypänneen vielä enemmän). Garbage Truckeja ei ole sittemmin julkaistu uudestaan näiden kolmen näytteen lisäksi, mikä tekee niistä entistä mielenkiintoisempaa luettavaa.

Kaiken tekstin oheen Heart in Suspensioniin on sisällytetty myös joukko valokuvia. Mukana on tietenkin kuuluisa "Study, Dammit!!" -kuva, jossa King osoittaa haulikolla suoraan katsojaan silmissään hullunkiilto ja joka julkaistiin aikanaan yliopiston lehden kannessa. Muut kuvat ovat kuitenkin harvinaisempia, ja vain muutama niistä esittää Kingiä itseään. Sen sijaan kuvissa esiintyy joukko muita ajan näkyviä opiskelija-aktiiveja, myös monta kirjaan osallistuneista kirjoittajista. Myönnän kokeneeni vilunväreitä parinkin kuvan kohdalla: Toisessa on laaja otos opiskelijamielenosoituksesta, jonka väkijoukon keskellä näkyvät myös pitkätukkaisen ja -partaisen Kingin vakavat kasvot (kirjan kanteen on valittu rajaus juuri tästä kuvasta). Toisessa King näkyy takaa päin puhumassa suurelle yleisömäärälle jossain sodanvastaisessa tilaisuudessa; pitkän nuorukaisen hieman kyyry hahmo ja häntä pitkin tilaa kuuntelemaan levittäytyneet opiskelijat ilmentävät sellaista vakavuutta ja hartautta, joka puhuttelee minua.

Kirjan jälkipuolisko on varattu Kingin opiskelutovereille, pääosin samaan vuosikurssiin kuuluneille entisille nuorille. Heidän joukossaan on silloisia ihmisoikeusaktivisteja, opiskelijalehden toimittajia, Kingin kämppiksiä, kampusmuusikoita ja nykyisiä kirjailijoita, opettajia, toimittajia, taiteilijoita ja niitä, jotka yhä jatkavat yliopistolla alkunsa saaneen aktivismin parissa. Kingin hahmo vilahtaa monen muistikuvissa, jollakulla hyvinkin keskeisenä hahmona ja jollakulla toisella vain nimenä muiden joukossa, mutta kaikkien teksteissä toistuu tunne siitä, että tuolloin oltiin tekemässä jotain tärkeää, joka kulkee osana heitä edelleen. Vietnam on läsnä jokaisella. Yhteiskunnan ja kulttuurin muutos on 1960- ja 1970-lukujen taitteen Yhdysvalloissa ollut valtaisa – olihan se sitä Suomessakin! – joten ei ole ihme, että muutos on jättänyt vahvan jälkensä ajan nuoriin. Lopuksi myös Jim Bishop antaa oman äänensä kuulua, vaikkei hänen opettajanperspektiivinsä poikkea kovinkaan paljoa oppilaistaan; hän on vain kahdeksan vuotta Kingiä vanhempi. 

Monessa Kingin opiskeluaikaisen tuttavan – ystävän – kertomuksissa toistuu eräs tietty yliopistokurssi. Siihen viittaa myös Bishop omassa päätösesseessään. Kurssi oli Bishopin ja hänen kollegansa Burt Hatlenin järjestämä amerikkalaisen nykyrunouden työpaja, ja se on ilmiselvästi ollut mullistava kokemus monelle mukana olleelle. Bishopin mukaan osallistujiksi valikoitui vain 12–15 opiskelijaa, mukana esimerkiksi Stephen King sekä tämän tuleva vaimo Tabitha. Minulle lukijana tällaisesta kollektiivisesta oppimiskokemuksesta puhuminen tuntuu erityisen painokkaalta. Siviiliammatissani äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorina olen samassa tilanteessa kuin Jim Bishop – ja miksei myös Stephen Kingkin hetkeä myöhemmin, kun hän toimi opettajana jonkin aikaa. Kuinka saada joukko motivoituneita nuoria yhteen ja rohkaista heidän liekkinsä kasvamaan suureksi yhteiseksi roihuksi? Mahdollista se on, ainakin välillä; Bishopin kurssi on jäänyt sen käyneiden mieliin puoleksi vuosisadaksi.

Ammatillisesti koen hyvinkin innostavana ajatuksen, että vuosikymmenten päästä saisin koota jotain vastaavaa entisen oppilaani kunniaksi; jo se ajatus on etuoikeus, jota ei kovin monella muulla alalla ole. Tämä on vielä yksi syy siihen, miksi ajattelen Hearts in Suspensionin olevan yhtä lailla ellei enemmänkin Jim Bishopin kuin Stephen Kingin kirja: se juhlistaa Kingin yliopistoon kirjautumisen 50-vuotispäivää mutta se juhlistaa myös erään innostavan opettajan vaikutusta oppilaisiinsa.

Luettua: huhtikuu 2022

P. Päivärinta: Elämäni ynnä muita kertomuksia. Porvoo 1908: WSOY. 155 s. Helppohintainen koulu- ja kansankirjasto N:o 16.

Elämäni ynnä muita kertomuksia (1908) on WSOY:n julkaisema valikoima Pietari Päivärinnan tekstejä. Päivärinta oli aikanaan erittäin luettua kirjailija ja niin sanotun kansankirjallisuuden tärkeimpiä nimiä.

Kansanvalistusseura haki 1870-luvulla kilpailun avulla tekstejä, joissa kuvattaisiin tavallisen suomalaisen talonpojan elämää. Päivärinta, tuolloin jo viidettäkymmenettä ikävuottaan käyvä Ylivieskan lukkari, osallistui kisaan kertomuksellaan Elämäni. Se ei voittanut (ja olisiko ollut niin, ettei yksikään teksti saanut varsinaista palkintoa) mutta julkaistiin kyllä vuonna 1877.

Elämäni liikkuu jossain kaunokirjallisen ja omaelämäkerrallisen kertomuksen rajamaastossa. Se perustuu Päivärinnan omaan elettyyn elämään mutta samalla on tietenkin tyylitelty versio siitä. Tekstilaji ei aikanaankaan ollut aivan selvä, sillä surullisenkuuluisassa arvostelussaan Östra Finland -lehti kritisoi Päivärinnan päähenkilöä epäuskottavaksi, koska tämä kansanmies osasi nimetä joukon varhaisia suomalaisia lehtiä ja käyttää kaunokirjallisia kielikuvia.

Totta kai kirjoittaja asettaa päähenkilönsä (siis käytännössä itsensä) usein joukon nokkelimmaksi ja jämäkimmäksi mutta kyllä hän myös ruoskii itseään kun kertoo, miten on kärsinyt alkoholismista ja lyönyt vaimoaan. Yllättävän modernia kehitys- ja tiedeuskoa osoittavat Päivärinnan kertomukset esimerkiksi lastensa terveydenhoidosta ja tietysti lukutaidon korostaminen.

Valikoiman muut tekstit, neljä novellia, ovat pienimuotoisempia ja vähäisempiä mutta kuitenkin viehättäviä. Ne kuvaavat talonpoikaissäädyn kurjuutta ja olosuhteiden armottomuutta mutta samalla korostavat moraalin merkitystä. Päivärinta ryhtyykin usein suorastaan moralisoimaan, mutta tämän kokoelman tarinoissa se ei ainakaan itselleni muodostu ongelmaksi.

Pertti Ehrnrooth: Viha. Romaani. [Joensuu] 2006: Ilias. 113 s.

Pertti Ehrnroothin Viha on tyylipuhdas rikosromaani. Sen kertoja on mies, siistiä sisätyötä tekevä virkailija, joka on kuitenkin täynnä vihaa. Hänen tyttärensä on raiskattu ja tapettu, ja tekijä on suljettu vankimielisairaalaan. Koko kertomus tapahtuu hyvin tiukasta kostoaan suunnittelevan ja toteuttavan miehen ajatusten kautta, niin läheltä häntä ettei hänen ajatuksiinsa aivan koko aikaa voi tuntea luottavansa. Kovaksikeitetyn rikoskirjallisuuden perinteiden mukaisesti Vihan ilmaisu on tiivistä ja niukkaa, virkkeet lyhyitä ja tarina tyly. Se ei ole millään tavoin omaperäinen ja uutta luova mutta melko hyvin kirjoitettu ja paikoin tyylikäskin genreromaani.

Luulin aluksi, että kirja olisi omakustanne – se kieltämättä näyttää siltä. Sen kustantanut Ilias oli kuitenkin ihan ehta kustantamo, joka keskittyi erityisesti pohjoiskarjalaisiin pienjulkaisuihin. Pertti Ehrnrooth puolestaan on entinen luokanopettaja, joka eläkepäivillään alkoi julkaista kirjallisia töitään. Hänen tuotantonsa on laveaa, kaikkea eräkertomuksista ja rikostarinoista satuihin.

Rafael Alberti: Neljästä totuudesta. Porvoo–Helsinki–Juva 1994: WSOY. 93 s. Suom. Tarja Roinila.

WSOY:n ja Nuoren Voiman Liiton iki ihanan läännöslyriikkasarjan aloitti valikoima espanjalaisen Rafael Albertin runoja vuonna 1994. Tarja Roinilan suomentama Neljästä totuudesta esittelee Albertin tuotantoa koko laajudeltaan, joskin se keskittyy eniten vuoden 1929 kokoelmaan Sobre los Ángeles, mikä lienee perusteltuakin. Kyseisessä kokoelmassa Alberti oli siirtynyt kokonaan surrealistiseen ilmaisuun, vapaaseen mittaan ja lakkaamattomina ryöppyäviin kuvavirtoihin. Aiemmissa runoissaan hän edusti paljon niukempaa, niin sanottua puhdasta runoutta, jossa siinäkin on viehätyksensä, mutta henkilökohtaisesti minulle alkuajan Alberti jää kovin akateemiseksi. Jälkituotanto puolestaan jalostuu hienovaraisemmaksi, herkäksi, pohdiskelevammaksi. Harmi ettei Yo era un Tonto y lo que visto me ha hecho dos tontos -kokoelmasta ole valikoimassa kuin kaksi tekstiä. Siinä Alberti kirjoittaa mykkäelokuvan koomikoista; suomennetut tekstit käsittelevät Charles Chaplinia ja Buster Keatonia.

Claes Andersson: Aamu meren rannalla. Sisäänhengitys, uloshengitys (En morgon vid havet, 2015). Helsinki 2015: WSOY. 78 s. Suom. Jyrki Kiiskinen.

Minulla on heikkous vanhenevien miesten kirjoittamiin runokokoelmiin. Yksi sellainen on Claes Anderssonin Aamu meren rannalla, hänen toiseksi viimeisensä.

Aamu meren rannalla käsittelee lopullisuutta ja irti päästämistä, omia juuria, unohtamista ja unohtumista, merkityksiä ja merkityksettömyyttä. Se on toisaalta leppoisan jutustelevaa, hieman surumielistä, suorasanaista lyriikkaa, mutta siinä on myös pimeät pohjavirtansa. Aivan omanlaisensa varjon kokoelmalle luo Ukrainan sota, joka kirjoitushetkellä merkitsi vielä hyvin eri asiaa kuin nyt lukuhetkelläni. Silloinen Krimin valtaus rinnastuu Anderssonilla luontevasti Suomen viime sotiin, joihin toistuvasti viitataan hänen isänsä kautta. Yksi kokoelman oleellisimmista teksteistä on "(isäni, kahdeksassa osassa)", jossa Andersson yrittää ymmärtää isäänsä ja omaa suhdettaan tähän.

Kokoelman alaotsikko Sisäänhengitys, uloshengitys on oikeastaan rinnakkaisotsikko. Samanniminen pitkä runoelma, päiväkirjamainen ja vapaasti assosioiden etenevä vie kokoelman sivuista lähes puolet. Siinä selvimmin näkyy kuoleman lähestyminen ja siihen valmistautuminen mutta myös ilo ja riemu asioista, joita on ollut ja joita yhä on.

Risto Toivanen: Viha. [Tampere] 2016: Mediapinta. 165 s.

Risto Toivanen kirjoitti romaaninsa Viha istuessaan elinkautista murhasta. Jo se tekee siitä keskimääräistä mielenkiintoisemman. Vihan päähenkilö on hänkin pitkäaikaisvanki, ilmeisesti kovin Toivasen oloinen muttei yksi yhteen. Taatusti monet tarinan käänteistä ja päähenkilö Reinon vaiheista vankilassa ja ennen sitä ovat lähellä kirjoittajan omia kokemuksia. Niissä onkin uskottavaa vankilakulttuurin ja esimerkiksi -slangin kuvausta. Omakohtaisuus estää myös liiallisen moralisoinnin – uskoon heräämisestäkään ei tarvitse lukea, niin kuin tämmöisissä tarinoissa usein, vaikka ymmärtääkseni Toivanen jumalansa löysikin tuomionsa aikana.

Kaiken kaikkiaan Viha on yllättävän hyvin kirjoitettua proosaa. Se on omakustanne (mitä Mediapinnan "julkaisemat" kirjat yleensä ovat) ja kustannustoimittaja olisi varmasti saanut stilisoitua kielestä muutamia maneereita, mutta ylipäänsä Toivasen kieli on enemmän kuin pätevää. Tarinan lopetus on joko nolo täysin puskista tulevine romanttisine kuvioineen, tai sitten se on loistavaa postmodernia kliseillä leikittelyä. Romaanin epilogi oikeastaan tukee jälkimmäistä tulkintaa.

Jouko Teperi: Vanhan Suomen suomalaisuusliike II. Helsinki 1967: Suomen historiallinen seura. 293 s. Histoiallisia tukimuksia LXIX, 2.

Jouko Teperin karjalaista fennomaniaa koskevan tutkimuksen toinen osa keskittyy 1850- ja 1860-lukujen taitteeseen. Sen läpäisevänä juonteena on ns. Vanhan Suomen ja toisaalta läntisen Suomen, etenkin Helsingin, suomenmielisten erilaiset näkökulmat ja lähtökohdat aatteen toteuttamiseen.

Toisaalta vertaillaan helsinkiläisten fennomaanien kuten Julius Krohnin ja Yrjö Koskisen saamaa kohtelua viipurilaisten suunnalta. Siinä missä SKS:n piirissä uskottiin hitaaseen, koko yhteiskunnan läpäisevään suomalaisuudelle lämpenemiseen, Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura ajoi paljon aggressiivisempaa politiikkaa, jossa uskottiin nimenomaan talonpoikaisen kansan sivistämisen olevan ainoa keino suomen kielen aseman nostamiseksi.

Toinen keskeinen tarkastelun alainen seikka on Viipurin seuran kolmen vuoden ajan julkaisema lehti Otava. Paitsi että se jatkoi suomalaisen sanomalehden perinnettä Karjalassa, otti se edeltäjiään rankemman asenteen. Lehti lietsoi lukijoissaan jokseenkin avoimesti herravihaa, mikä johti joihinkin oikeustoimiin mutta antoi myös talonpoikien antipatioille kanavan purkautua. Taustalla oli kielikysymyksen lisäksi esimerkiksi lahjoitusmaiden ongelma.

Paul Hamari: Aavemorsian. Ilmajoki 1965: Kirjapaino Il-Mo. 176 s.

Paul Hamarin Aavemorsian on vuonna 1965 ilmestynyt ilmajokelaisen Kirjapaino Il-Mon julkaisema rikosromaani. Paitsi että tekijän nimen taakse kätkeytyy Paavo Fossi ja kertomus itsekin on ilmestynyt toisella nimellä jatkokertomuksena vuosikymmen aiemmin. Fossilta ei ole julkaistu kirjamuodossa kuin kaksi novellikokoelmaa, toinen hänen elinaikanaan ja toinen vasta muutama vuosi sitten; aikansa lukemistolehdet olivat hänen julkaisukanavansa. Fossista kiinnostuneen kannattaa lukea Juri Nummelinin Unohdetut kirjailijat 2 -teoksen artikkeli hänestä.

Aavemorsian alkaa rikostarinana, kun joesta löydetään ajelehtimassa naisen ruumis. Seuraavaksi saadaan kauhusävyjä, kun ruumis onkin elävä. Sen jälkeen siirrytään melodramaattiseen rakkauskertomukseen, kun muistinsa menettänyt nainen päätyy rikkaaseen taloon apulaiseksi ja talon pojan romanttiseksi kiiinnostuksenkohteeksi. Soppaan sotketaan lisäksi myös Suomeen eksynyt Rembrandtin Yövartio sekä vanha poliisimies, joka noudattaa tutkimuksissaan vaimonsa uninäkyjä. Keitos ei kuitenkaan ole ollenkaan hullumpi, vaikka yksittäisen ainesosat ehkä siltä kuulostavat. Rikosjuoni on melko kömpelö ja yhdentekevä, mutta romanttisissa kohtauksissa on vahvaa kerrontaa. Hamari–Fossi kirjoittaa ulkopuolisesta näkökulmasta ja vahvasti paisutellen, niin että romaanin parhaat jaksot ovat hyvin balladimaisia. Hahmojen dialogissa on erikoinen yhdistelmä jutustelevuutta ja kirjallista patetiaa, lukija melkein kuulee mielessään 50-luvun kotimaisen elokuvan replikoinnin.

Stephen King: Red Screen. San Francisco 2021: Humble Bundle.

Stephen King on vuosien varrella leikitellyt elektronisen julkaisemisen kanssa toistuvasti. Hänen vuonna 2000 ilmestynyt kertomuksensa Riding the Bullet oli ensimmäinen sähköinen bestseller. Samana vuonna hän alkoi myydä nettisivuillaan The Plant -romaania luku kerrallaan, mutta lopetti kesken, kun maksavien asiakkaiden määrä jäi vähäisemmäksi kuin maksamatta jättäneiden. 2009 Ur-pienoisromaani ilmestyi vain Amazonin Kindlelle (ja häpeämättömästi tuotesijoitti Kindlen osaksi Mustan tornin universumia).

Uudenlainen kokeilu oli jälleen vuorossa viime syyskuussa, kun Kingin novelli Red Screen ilmestyi Humble Bundlen kautta. Novelli oli tarjolla viikon ajan vähintään viiden dollarin hintaan, ja koko sen tuotto ohjattiin hyväntekeväisyyteen.

Red Screen on lyhyt Twilight Zone -tyyppinen tarina. Mies on tappanut vaimonsa, mutta poliisikuulustelussa hän väittää, että muukalaisolento oli ottanut hänen vaimonsa muodon ja tämän olennon hän oikeasti tappoi. King kietoo dialogivetoiseen tarinaan netin salaliittokuvioita ja jälleen hurjan määrän tuotenimiä sekä lopettaa jutun loppukäänteeseen, jota lukija on odottanut jo puolivälistä asti. Red Screen ei siis ole mikään kummoinen kertomus; "ihan kiva" korkeintaan.

Stephen King & Stewart O'Nan: A Face in the Crowd. New York 2012: Simon & Schuster Digital.

A Face in the Crowd on Stephen Kingin ja Stewart O'Nanin kirjoittama pienoisromaani, joka on julkaistu ainoastaan sähköisessä muodossa (sekä luettavana että kuunneltavana).

King ja O'Nan olivat aiemminkin tehneet yhteistyötä. Vuonna 2004 heiltä ilmestyi baseball-joukkue Boston Red Soxin kautta seurannut kirja Faithful. Baseballiin liittyy myös A Face in the Crowd. Se on kertomus leskeksi jääneestä miehestä, joka alkaa nähdä vainajia television pelilähetyksissä. Kauhusta ei suinkaan ole kyse vaan haikeansuloisesta fantasiasta. Kertomus sijoittuu Kingin tuotannossa niihin tarinoihin, joissa käsitellään kuolemaa ja siihen valmistautumista ja jollaisia hänen myöhäistuotannossaan on useita. Tarina on lohdullinen muttei imelä; se on kertomus irti päästämistä ja hyväksymisestä. Erityisen omaperäinen se ei ole, mutta hyvin kirjoitettuna ja päähenkilöään ymmärtävänä se on hyvin miellyttävä lukukokemus.

Nimitarinan lisäksi mukana on katkelmat Kingin ja Peter Straubin yhdessä kirjoittamista romaaneista Black House ja The Talisman.

Veera Antsalo: Sähkökatkoksen aikaan. Helsinki 2012: Teos. 77 s.

En ole yleensä proosarunouden ystävä, mutta Veera Antsalon esikoiskokoelma Sähkökatkoksen aikaan (Teos 2012) on virkistävä poikkeus. Kokoelma ei ole turboahdettua kuvaryöppyä, vaikka niissäkin pyöritetään aikamoista kuvien, listojen, yhdyssanojen virtaa. Antsalon tekstit on kuitenkin koherentteja. Runot liikkuvat lasten ja aikuisten rajapinnalla, perhesuhteiden välissä, satujen kuvastossa. Teksteissä on huumoria, joskin myös outoa uhkaavuutta varsinkin silloin kun puhutaan aikuiseksi (naiseksi) kasvamisesta, sekä paljon erilaista sanoilla leikittelyä. Sähkökatkoksen aikaan on sellainen kokoelma, jota lukee kateellisen ihaillen, koska haluaisi kirjoittaa jotain yhtä tehokasta.

Kari Aronpuro: Paon viivoja. Verkatehdas. Helsinki 1998: Kirjayhtymä. 83 s.

Kari Aronpuro on niitä runoilijoita, joiden tekstien parissa ei välttämättä aina niin paljon ymmärrä mutta hauskaa on aina. Poikkeus ei ole hänen vuoden 1998 kokoelmansakaan Paon viiivoja, alaotsikoltaan Verkatehdas.

Moneen muuhun lukemaani Aronpuron runoteokseen verrattuna Paon viivoja on yllättävänkin rauhallinen ja leppeä. Kokeellisuutta kyllä on, on erikoista muotoa ja sanoilla leikittelyä, mutta on myös pienimuotoisia tilannekuvia, vähäsanaisuutta ja tiiviyttä. Näin siis ainakin kokoelman ensimmäisessä osastossa – tai oikeammin "varsinaisessa" kokoelmassa. Sitä sitten seuraa, kuin vanhan levyn cd-painoksessa, muutama bonusraita, jotka eroavat aiemmasta paljon ja ovatkin hyvin omanlaisiaan kokonaisuuksia. Ensin on suomennos Bertolt Brechtin runosta, jossa käydään läpi varhaiset nyrkkeilyn maailmanmestarit. Sitä seuraa "Oodi lampaalle" sekä lopulta teoksen huippu, Tamfeltin 200-vuotisjuhlaruno. Se on massiivinen kollaasi, kuvaryöppy joka käy läpi Tampereen verkatehtaan vaiheita.

Kari Aronpuro: Mikä tahansa. Verkatehdas. Helsinki 2003: Tammi. 91 s.

Mikä tahansa on siinä mielessä perinteistä Kari Aronpuroa, että se on täynnä leikkisyyttä ja jatkuvaa viittailua ties mihin suuntaan. Pitkin maailmaa syntyneissä teksteissä toistellaan, lainaillaan, puhutaan kielillä, rakennetaan aronpuromaisia kollaaseja...

Kokoelman ensimmäinen osasto on nimeltään Etydejä - siis harjoitteita. Ne ovat kaikessa säntäilyssään ja kiireellisyydessäänkin hyvin hallittuja. Jossain muistelen kutsutun niitä systeemirunoudeksi. Mikä se systeemi on, en tiedä, mutta ei sillä ole väliäkään. Etydejä runot ovat myös siksi, että vaikka ne pakoilevatkin merkityksiä, ovat ne hyvin musikaalisesti soljuvia. Aronpuron kielessä on samaa tenhovoimaa kuin Saarikoskella, joka saattaa kirjoittaa aamupaskastaan ja silti sitä lukee lumoutuneena. Kielestähän näissä kai perimmillitään onkin kyse.

Toinen osasto sisältää suomennokset Werner Aspenströmin viittä kuvataiteilijaa kuvaavista runoista. Ne ovat vähäeleisempiä kuin Aronpuron omat runot, mutta samaa terävää runokuvien vyöryä ei tarvitse pahemmin etsiä. Aspenströmin suomentaminen tuokin mukanaan jo toisen Saarikoski-assosiaation...

Katsottua: huhtikuu 2022

Chang Yoon-hyun: Tell Me Something. Andrew Lau: Kaksintaistelu

Chang Yoon-hyunin ohjaama Tell Me Something (텔 미 썸딩, 1999) on korealainen rikoselokuva. Poliisi jahtaa sarjamurhaajaa, joka paloittelee uhrinsa kirurgisen tarkasti ja jättää palaset löydettäväksi julkisilta paikoilta. Uhrien yhdistäväksi tekijäksi löytyy nainen, jonka entisiä kumppaneita kaikki ovat olleet. Tarina ei ole erityinen, etenkään valmistusajankohdalleen, mutta kylmä ja synkkä tunnelma korvaavat paljon. Elokuva on intensiivinen ja sen hahmot inhimillisiä – lukuun ottamatta tietysti murhaajaa. Loppupuolella kerronta hieman herpaantuu, kun kuviin alkaa tulla lainoja kauhuelokuvan puolelta. Tyylipisteitä lähtee siitäkin, että tarinan huippukohdissa soivat sekä Nick Caven "Red Right Hand" että Shostakovichin jazzsarjan valssi vieläpä kai samana levytyksenä kuin Kubrickin Eyes Wide Shutissa.

Aivan toista on hongkongilainen Andrew Laun ohjaama Kaksintaistelu (決戰紫禁之巔, 2000). Gu Longin romaaneihin perustuva elokuva on yhtä aikaa tyylikäs wuxia-elokuva ja wuxia-elokuvan parodia. Lisäksi se on eräänlainen dekkari ja lainaa paljon esimerkiksi James Bondeista. Rastatukkainen keisarillinen agentti ryhtyy tutkimaan yhdessä keisarin siskon kanssa tulevaa kaksintaistelua kahden suuren miekkamestarin välillä. Elokuvan huumori on toisaalta hahmoissa, jotka leikittelevät genren perinteillä itselleen naureskellen. Toisaalta myös erikoisefektit, sekä tietokoneella että kuminauhalla tehdyt, ovat liioiteltuja ja tyyliteltyä pelleilyä. Kaksintaistelu sisältää paljon viihdyttävää ja kekseliästä, mutta todella nauttiakseen siitä pitäisi varmasti tuntea wuxiaa paremmin kuin minä. Uskon, etten todellakaan osannut lukea kaikkia nyansseja. Prinsessaa elokuvassa esittävä Zhao Wei muuten pyyhittiin olemattomiin kiinalaisesta Internetistä viime syksynä. Hän kuuluu niihin, jotka ovat "käyttäytyneet väärin", toisin kuin virallinen Kiina vaatii.

Kim Sung-sun: Soturi. Kim Young-jun: Bichunmoo – tanssivat miekat

Kim Sung-sun ohjaama Soturi (무사,2001) on kaikin puolin tyylipuhdas epookkielokuva. Lähes kolmituntinen mutta hämmästyttävän vähärönsyinen elokuva sijoittuu 1300-luvun Kiinaan, kun mongolien Yuan-dynastia oli menettämässä valtansa kiinalaisten Ming-dynastialle. Tositapahtumiin perustuva mutta muuten täysin fiktiivinen kertomus seuraa väijytykseen joutuvan korealaislähetystön matkaa kotiin läpi Pohjois-Kiinan autiomaan. Matkan aikana he pelastavat Ming-prinsessan mongoleilta ja yrittävät henkensä uhalla (ja usein myös hinnalla) toimittaa tämän turvaan omiensa luo. Elokuvan hahmokatras on lavea ja monipuolinen. Jokaisella tuntuu olevan omat inhimilliset ongelmansa ja sisäiset ristiriitansa mutta niitä ei korosteta liikaa. Monesta tarinan henkilöstä alkaa välittää. Monet taistelukohtaukset ovat eeppisen komeita ja väkivaltaisia mutta niissä myös näkyy ja tuntuu ihmisten hätä ja pelko. Ulkoisestikin Soturi on vaikuttava. Puvustus ja lavastus ovat käsittääkseni historiallisesti tarkat, ja hahmot puhuvat kukin omaa kieltään.

Samoihin historiallisiin aikoihin sijoittuu myös Kim Young-junin ohjaama Bichunmoo –tanssivat miekat (비천무, 2000), mutta sen tyylilaji on aivan toinen. Bichunmoo on fantastinen miekkailuelokuva, jonka ytimessä on klassinen kielletyn rakkauden ja katkeroitumisen tarina, hieman Humisevan harjun tapaan. Erisäätyiset lapsuudenrakastetut ajetaan erilleen. Toinen on mongolikenraalin tytär, josta on tulossa aatelisen vaimo, toinen paljastuu kyseisen kenraalin murhauttaman miekkamestarin jälkeläiseksi. Kim Hye-rinin sarjakuvaan perustuva elokuva on tyyliteltyä patsastelua, näennäisestä epookkiudestaan huolimatta syvällä popkulttuurin kuvastossa. Veri lentää esteettisesti, kamera heiluu ja keinuu, ja musiikki vaihtoi teknorytmeihin ja sähkökitaraan aina kun taistelu alkaa. Bichunmoo on perusvarma lajityyppinsä edustaja, minkä lisäksi se on iso ja näyttävä, mikä saattaa hyvinkin nostaa sen päätä korkeammalle.

Richard Attenborough: Gandhi

On eräitä elokuvia, jotka mielessäni assosioituvat hyvin vahvasti johonkin tiettyyn päivään tai juhla-aikaan. Pääsiäiseen yhdistyy parikin elokuvaa mutta vahvimmin Richard Attenborough'n Gandhi (1982). Näin sen lapsena pääsiäisaikaan; Elonetin mukaan olen ollut tuolloin ekaluokkalainen. En tietenkään ymmärtänyt paljoakaan siitä, mutta elämys oli siltikin voimakas. Hieman liioitellen sitä voisi sanoa jopa käänteentekeväksi. Yhä edelleen aina kun mietin omaa pasifismiani tai vaikkapa suhtautumistani sotaan ja asevoimiin (mitä ikävä kyllä näinä aikoina tapahtuu melko usein), mieleeni palaa yksi Gandhin kohtaus: se miten suolakaivoksen porteilla yhä uudet ja uudet intialaisten rivit lyödään maahan mutta yksikään heistä ei nouse vastarintaan tai lyö takaisin. Elokuvassa olisi monta muutakin vastaavaa, nyt katsottuna vaikuttavampaakin kohtaa, mutta tuo yksi on muodostunut jonkinlaiseksi avainkohtaukseksi minulle.

Attenborough'n Gandhia voisi tietenkin jälkiviisaana kritisoida muutamistakin asioista, mutta se ei vähennä sen merkitystä ja saavutuksia elokuvana. Nimihenkilöstä rakennetaan lähes messiaaninen, pyhimysmäinen hahmo, mitä hän ei tietenkään ollut – mutta idealisoitu kuva on vaikuttava, se suorastaan kehottaa seuraamaan itseään. Kyllä me ideaaleja tarvitsemme.

Joe Dante: Ulvonta. Philippe Mora: The Howling II: Your Sister is a Werewolf

Vuonna 1981 ilmestyi useampikin merkittävä ihmissusielokuva. Joe Danten ohjaama, Gary Bradnerin romaaniin perustuva Ulvonta (The Howling) on kenties paras niistä. Se itse asiassa hyötyisi siitä, ettei katsoja tietäisi aluksi lainkaan katsovansa ihmissusijuttua – mutta minkäs teet kun nimikin on tuommoinen. Tv-toimittaja Karen White houkutellaan syrjäiseen paikkaan, jossa hänen kimppuunsa hyökätään. Poliisit ehtivät väliin, mutta tapauksessa on jotain hyvin kummaa... Synkistä lähtökohdista huolimatta Ulvonta on hauska elokuva. Se ei ota itseään liian vakavasti vaan leikittelee genren klišeillä, viittailee alan klassikoihin koko ajan ja sisältää muutaman mainion cameon. Karen lähtee hoitamaan traumaansa syrjäiselle leirille, joka on täynnä eriskummallisia hahmoja – ja jonka lähistöllä liikkuu susia. Hahmot ja tarinankuljetus ovat niin kiehtovia, että ei haittaa ollenkaan odottaa ihmissusia elokuvan puoliväliin. Ja sitten kun muodonmuutokset alkavat, Rob Bottinin efektit pääsevät loistamaan. Onhan Ulvonta tosi pöhkö elokuva, mutta se on sitä hyvin.

Ja sitten alkoi pukata jatko-osaa... Philippe Moran ohjaama The Howling II: Your Sister Is a Werewolf (1985) on juuri niin campia kuin sen alaotsikko lupaakin. Jo ensimmäisen vartin aikana saadaan uuden aallon punkkareita, Christopher Lee sairaan nopeissa aurinkolaseissa ja kiljuvaa naista takaa ajava POV-kamera. Onneksi tarjolla on myös irtoraajoja, tekoverta ja spitaalista karvakäsirekvisiittaa. Tarina seuraa ykköselokuvan Karenin veljeä, joka jahtaa ihmissutten kuningatarta Transylvaniassa. Ihmissudet tosin muistuttavat enemmänkin roolipelaavien turrien seksikulttia. Ollaan siis hyvin syvällä roskaviihteen hetteikössä, missä kalkkunat kasvavat.

Philippe Mora: Suden huuto. Hope Perello: Howling VI – The Feaks

Philippe Mora jatkoi Howlingien parissa sarjan kolmannessa osassa Suden huuto (The Marsupials, 1987). Se tekee klassisen kauhusarjatempun ja siirtyy uusiin maisemiin. Tällä kertaa ihmissusia alkaa näkyä Neuvostoliitossa ja Australiassa, johon elokuva suurelta osin sijoittuu. Parasta on, että elukat ovat kehittyneet siellä aivan omaan suuntaansa – niistä on tullut pussieläimiä. Howling III tekee pilkkaa itsestään, kauhugenrestä ja elokuvista muutenkin. Tarinassa kuvataan kuuluisan ihmissusisarjan kahdeksatta osaa, jonka on ohjaamassa kovin Hitchcockin oloinen mies. Elokuvaan tietenkin palkataan ihka oikea ihmissusi. Monen mutkan kautta päästään takamaille kokonaisen ihmispussihukkaheimon pariin ja nähdään yksi synnytyskin, joka lähestyy kehokauhua. Ollaan siis vahvasti kalkkunaosastolla jälleen. Efektit ovat karussa halpuudessaan kuitenkin jossei parempia kuin edellisessä osassa niin ainakin viihdyttävämpiä. Valitettavasti hauskan aloituksen elokuvan suunta katoaa ja se muuttuu koko ajan laahavammaksi. Loppujen lopuksi Howling III on vain hemmetin tylsä.

Kolmososassa alkanut ihmissusia sympatisoiva henki jatkui Hope Perellon ohjaamassa sarjan kuudennessa elokuvassa. Suoraan videolla julkaistu Howling VI – The Freaks (1991) sijoittuu jonnekin Yhdysvaltain aavikonlaitaan, pikkukylään jonne saapuu perä perää mystinen britti ja tivoli. Jälkimmäisen mukana kulkee valikoima erilaisia luonnonoikkuja sekä omistaja, jonka nimi Harker paljastaa välittömästi, minkälaatuisesta olennosta hänessä on kyse. Ja löytyyhän se ihmissusikin lopulta, joskin se muistuttaa enemmän katuojasta herännyttä hevaria kuin sutta. Elokuva on paremman näköinen kuin budjetin perusteella pitäisi olla, mutta se on myös erittäin epätasainen ja hukkailee toistuvasti punaisen lankansa.

Steven Spielberg: E. T.. Hook – kapteeni Koukku

E. T. (1982) tuntuu jakavan mielipiteitä aika jyrkästi. Toisille se nostalginen, kaikin puolin ihana kertomus ihmispojan ja söpön avaruusolennon ystävyydestä. Toisille taas ärsyttävän siirappinen ällöily ruttuisen pikkumummon näköisestä pseudojeesuksesta. Itse olen ollut taipuvainen kuulumaan jälkimmäiseen joukkoon, vaikka en ole edes koko elokuvaa nähnyt aikoihin. Nyt niin kuitenkin tein ja ainoassa oikeassa seurassa eli kahden alakoululaisen kanssa. Ja on pakko myöntää erheensä: onhan E. T. aika hyvä. Toki se on myös hyvin sentimentaalinen ja laskelmoitu mutta ei ollenkaan niin kylmällä ja loukkaavalla tavalla kuin moni muu. Uskon että Spielbergillä on ollut sydän mukana projektissa. Katsottu versio tosin on vuoden 2002 retusoitu laitos, joka on saanut paljon parjausta osakseen. Eipä ohjaaja itsekään taida sitä suuremmin enää arvostaa. Vaan ei sekään ole maineensa veroinen – cgi-täydennykset ovat yleensä hyvällä maulla tehtyjä ja kuuluisat poistetut käsiaseet ovat aivan samantekeviä.

Puhdasta nostalgiaa minussa sen sijaan herättää vuoden 1991 Hook – kapteeni Koukku. Se oli varmasti yksi oleellisimpia elokuvakokemuksiani alakoululaisena. Ajatus Peter Panista, joka onkin kasvanut aikuiseksi ja unohtanut aikansa Mikä-mikä-maassa, oli ja on yhä kiehtova. Sen elokuva pohjustaakin hienosti. Kun Hook siirtyy fantasiamaailmaan, sekin vielä toimii. Tarina rullaa, kaikki näyttää komealta, satu hengittää... Mutta sitten jotain tapahtuu. Kun kadonneet pojat tulevat mukaan kuvioihin, vajotaan syvälle semmoiseen ysärisuohon, joka ei paljon naurata. Jos elokuvasta olisi leikattu edes parikymmentä minuuttia pois... Tai ehkä oikeammin: Spielberg joutui leikkaamaan alkuperäisestä visiostaan liikaa, jotta lopputulos tällaisenaan täysin toimisi. Mutta en voi olla Hookille vihainen, en osaa olla objektiivinen. Sitä paitsi Dustin Hoffman on niin vetävä nimiroolissa.

Elliot Silverstein: Mies hevosena. Robert Aldrich: Ulzana – verinen apassi

Elliot Silversteinin ohjaama Mies hevosena (A Man Called Horse, 1970) pyrkii olemaan ikään kuin kansatieteellinen kuvaus sioux-intiaaneista. Moni asia on kyllä ilmeisesti oikein (esimerkiksi iso osa dialogista on sioux-kielistä), toisaalta paljon on ihan keksittyäkin. Elokuva on valkoisten tekemä ja näkökulma on valkoisen päähenkilön, mutta intiaanit kuvataan kuitenkin hänen veroisinaan ihmisinä (joskin valkoinen mies osaa paremmin sotia). Tarinassa Amerikkaan metsästämään tullut brittiherrasmies joutuu siouxien kaappaamaksi. Hänet alennetaan ihmisestä hevoseksi, kunnes hän osoittaa arvonsa ja pääsee osaksi heimoa. Tunnetuin elokuvan kohtauksista on aurinkovala, initiaatioriitti, jossa britti ripustetaan roikkumaan rintakehänsä ihosta; kohtauksella on käsittääkseni totuuspohja, vaikkei siouxit ihan semmoista harrastaneetkaan. Siinä lähestytään melkein eksploitaatioelokuvan estetiikkaa, joka välähtelee välillä muutenkin paljon perinteisempien Hollywood-länkkärikuvien seassa.

Robert Aldrichin Ulzana – verinen apassi (Ulzana's Raid, 1974) ponnistaa sekin perinteisestä lännenelokuvasta (Fordin perintö on vahvasti läsnä) omille teilleen. Joukko sotilaita lähtee jahtaamaan pientä apassiryhmää, joka tappaa mennessään uudisasukkaita. Mukana retkellä on vanha ratsuväen upseeri ja kokematon luutnantti. Matkalla kohtaavat idealismi, realismi ja nihilismi, kun nuoren luutnantin kristilliset ihanteet kohtaavat paitsi apassien myös omien miesten väkivaltaisuuden. Samalla nostavat päätään myös rasismi ja ajatukset valkoisen miehen ylivertaisuudesta. Elokuva sinänsä ei asetu kenenkään puolelle, vaan osoittaa puutteet ihan jokaisessa. Kaiken taustalla puhaltavat Vietnamin sodan tuulet. Pienimuotoisesta ja suoraviivaisesta tarinasta kasvaa monitasoinen ja komea elokuva. Ainoa valituksen aihe on ihan liian hilpeä musiikki.

Paolo & Vittorio Taviani: Isäni, herrani. Claude Berri: Katkeruuden lähde

Tavianin veljesten Isäni, herrani (Padre padroni, 1977) on yhtä aikaa hyvin rankka, kaunis, koskettava ja hauskakin elokuva. Se pohjautuu kielitieteilijä Gavino Leddan omaelämäkerralliseen romaaniin, jossa hän käy läpi suhdettaan isäänsä. Isä ottaa pojan lapsena koulusta ja pakotti paimentamaan lampaita kymmeneksi vuodeksi. Koulutus ja kasvatus annetaan kirjaimellisesti isän kädestä. Poika ei kuitenkaan suostu alistumaan vaan kaipaa enemmän, opiskelemaan ja sivistymään. Niistä löytyy myös kyky vastustaa tyranni-isää. Elokuva on vähäeleinen mutta tyylitelty ja moni-ilmeinen. Traagisuus voi aivan yllättäen vaihtua profaaniin, pieruvitsiä seuraa murha. Monenlaisen kerronnan keskellä on hämmästyttävää, että kyseessä on ollut alun perin televisioelokuva.

Katkeruuden lähde (Jean de Florette, 1986) on Claude Berrin ohjaus Marcel Pagnonin romaanin pohjalta. Oikeastaan sekä romaani että elokuva ovat kaksiosaiset, mutta nyt tyydyin vain ensimmäiseen. Tarina sijoittuu 1920-luvun Bretagneen, jossa isä ja poika havittelevat kuolleen naapurin maita (etenkin niillä sijaitsevaa lähdettä) itselleen. Valitettavasti talon perii kaupunkilainen lapsenlapsi, jolla on paljon ideoita tilan varalle. Elokuva alkaa melkeinpä veijaritarinana, kasvaa siitä jylhäksi historialliseksi draamaksi ja onnistuu kummankin tyylilajissa komeasti. Komealta se myös näyttää: kuvaus on maisemien veroista ja pääroolien mieskolmikko (Yves Montand, Gerard Depardieu ja etenkin Daniel Auteuil) tekee valloittavaa jälkeä.

Blood and Smoke - Mietteitä Stephen King äärellä #12

I

Yksin harvemmin mainituista Stephen Kingin novellikokoelmista on Blood and Smoke (Simon & Schuster, 2000). Syy on selvä: se ilmestyi ainoastaan äänikirjana. Kingin tuotannossa on lukuisia esimerkkejä enemmän tai vähemmän erikoisista julkaisukokeiluista, ja tämä on yksi niistä. Eihän äänikirjassa sinänsä mitään kummaa ole. Vaikka ne Suomessa ovatkin suhteellisen tuore ilmiö, Yhdysvalloissa äänikirjat ovat olleet valtavirtaa 1970-luvulta alkaen. Erikoista Blood and Smokessa sen sijaan on, että kokoelman sisältö oli valtaosin uutta.

Kolmesta kertomuksesta vain yksi oli ilmestynyt aiemmin. Kaksi muutakin toki saivat printtijulkaisunsa seuraavien vuosien aikana, mutta markkinoinnin kannalta oli tärkeää, että lukijat (kuulijat) tiesivät olevansa jonkin ainutlaatuisen äärellä. Kaikki kolme ilmestyivät sittemmin Kingin Everything's Eventual -kokoelmassa vuonna 2002 (suom. Maantievirus matkalla pohjoiseen, 2003).

Nykypäivänä ei enää ole outoa sekään, että kirjallinen teos ilmestyy ainoastaan äänitemuodossa. Varsinkin Suomessa on viime vuosina nähty monen kirjallisuuden kuluttajan siirtyminen perinteisestä paperille painetusta tai edes sähköisenä ilmestyneestä mutta luettavasta kirjallisuudesta kohti audiomuotoa. Esimerkiksi Amazonin Audible-äänikirjapalvelu on jo pitkään tarjonnut omia, eksklusiivisia tuotantojaan, jotka ovat saatavilla ainoastaan kuunneltavina. Ihan oma asiansa on se, miten äänikirjan suosio on kenties muuttamassa kirjallisuutta ylipäänsä.

Vuonna 2000, kun Blood and Smoke ilmestyi, oli se kuitenkin melko ainutlaatuinen teos. Oli tavatonta, että bestseller-kirjailija julkaisi uutta tuotantoaan jossain muussa kuin perinteisessä printtimuodossa. (Äänikirjojan tapauksessa pitää muistaa vielä sekin, että vuosituhannen vaihteessa ei ollut mahdollisuutta esimerkiksi striimata äänitiedostoa suoraan kännykkään tai edes tietokoneelle, vaan äänitteet ilmestyivät cd-levyinä ja kasetteina.) Toisaalta hyvin pian Blood and Smoken jälkeen King koetteli tottumuksia uudestaan, kun hän julkaisi Riding the Bullet -kertomuksensa ainoastaan sähköisenä.

II

Kokoelman käynnistävä Lunch at the Gotham Café on kokoelman kertomuksista se, joka oli ilmestynyt jo aiemmin. Se julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1995 Roc Hardcoverin kustantamassa Dark Love -antologiassa ja kaksi vuotta myöhemmin Kingin omassa Six Stories -kokoelmassa. Jälkimmäisen julkaisi Kingin oma kustantamo Philtrum Press 1100 kappaleen painoksena. Mistään suuren yleisön julkaisusta ei siis voi puhua.

Lunch at the Gotham Café on yksi Kingin tuotannon jälkipuoliskolle luonteenomaisia tarinoita, joissa vakava psykologinen aines yhdistetään väkivaltaiseen, usein koomiseen elementtiin. Se on mielestäni myös yksi onnistuneimmista. Päähenkilö Steven Davis on läpikäymässä avioeroa. Vaimo on lähtenyt ja jättänyt jälkeensä vain viestin. Yhteydenpito tapahtuu lakimiesten välityksellä. Ensimmäinen kasvokkainen tapaaminen järjestetään novellin nimiravintolaan, mutta se keskeytyy, kun mieleltään järkkynyt tarjoilija käy seurueen kimppuun.

Novellin aloitus ja lopetus ovat sävyltään vakavia, mutta siihen väliin osuva brutaali purkaus on kirjoitettu aivan eri rekisterissä. Tarjoilija esitetään kaikessa traagisuudessaankin hyvin koomisena hahmona, mitä äänikirjan luenta korostaa entisestään. Samoin Kingille tavanomaiset ällöefektit, vaikka ne eivät tällä kertaa olekaan pahimmasta päästä, ovat alleviivattuja ja niillä kyllä herkutellaan ihan kylliksi. Kokonaisuus ei ole erityisen tasapainoinen, mutta vakavan ja koomisen yhdistelmä kuitenkin enimmäkseen toimii. Ehkä syynä on, että tarina kerrotaan niin vahvasti Davisin näkökulmasta. Hänelle täysin käsittämätön ja yllättävä käänne tapahtumissa tuntuu koomiselta. Samalla tavalla voidaan perustella myös sitä, että Davisin vaimon hahmo jää hyvin ohueksi, melkein karikatyyriksi. On kyllä valitettavan tavallista Kingin tuotannolle, etteivät hänen työikäiset naishahmonsa useinkaan hengitä, mutta tällä kertaa sen voi edes jossain määrin hyväksyä. Davis tuntuu olevan vaimonsa suhteen tyystin hakoteillä; hän ei (eikä lukija siinä sivussa) esimerkiksi ymmärrä, miksi vaimo on jättänyt hänet. Sen sijaan, että hän pohtisi syitä kertaakaan, hän keskittyy toivomaan, mitä vaimolla olisi päällä heidän tapaamisessaan.

1408 on tarkasti ottaen kokoelman ainoa varsinainen kauhukertomus. Se on tarina kummitustalosta, oikeastaan kummitushotellihuoneesta. Kirjailija Mike Enslin on tullut newyorkilaiseen hotelliin yöpymään huoneessa, jolla on synkkä historia. Enslin on tehnyt hyvän tilin aiemmilla kirjoillaan, joissa hän on yöpynyt kymmenessä eri kummitustalossa ja kymmenellä eri hautausmaalla ja niin edelleen. Rakenteeltaan novelli on hieman kuin tiivistetty Hohto. Neljään osaan jaettu kertomus alkaa pitkällä jaksolla, jossa Enslin ja hotellin omistaja Olin keskustelevat huoneen historiasta (aivan kuten Hohdossakin kirjailija ja omistaja käyvät läpi Overlook-hotellin taustoja). Vaikka Enslin on luonut uran yliluonnollisuuksista kirjoittamalla, hän ei usko sellaisiin lainkaan. Olin sen sijaan on vakuuttunut huoneen 1408 pahuudesta. Ja tietenkin hän on oikeassa.

1408 on varsin tehokas kauhutarina. Hotellihuoneen karmea historia esitetään kuin klassisessa kummitusjutussa, mutta surrealistiset painajaisnäyt antavat Kingille mahdollisuuden irrotella ilman genren (tai  hänen omia) perinteisiä kliseitä. Tai oikeastaan kliseillä nimenomaan leikitellään, mutta novellin kerrontaratkaisut aiheuttavat niihin mielenkiintoisia kierteitä. Enslin kuljettaa mukanaan sanelinta, jolle hän luonnostelee tulevan kirjansa sisältöä. Novellin toisessa luvussa käydään läpi huoneen sisällä tapahtunutta kahdesta näkökulmasta. Toisaalta kerrotaan, mitä sanelukoneen nauhalle on tallentunut, toisaalta välillä liu'utaan Enslinin omaan kokemukseen. Ratkaisu on tehokas. Se pitää lukijan yhtä aikaa juuri sopivan etäällä tapahtumista, jotta niitä voisi alkaa järjellistää, mutta tarpeeksi lähellä, jotta Enslinin mielen hajoaminen tuntuu uskottavalta.

Kokoelman päättää kertomus nimeltä In the Deathroom.  Yhdysvaltalaisreportteri Fletcher on ollut osallisena nimeltä mainitsemattoman, mutta kovin Meksikon oloisen Etelä-Amerikan valtion kapinallisliikkeessä. Nyt hän on jäänyt kiinni ja on kuulusteltavana ja kidutettavana maan tiedusteluministeriön tiloissa. Se on melko ainutlaatuinen tarina Kingin tuotannossa, osittain poliittisen taustatarinansa vuoksi, osittain siksi ettei se sijoitu Yhdysvaltoihin. Toki kumpikaan näistä seikoista ei sinänsä ole oleellinen tarinan kannalta. Aivan yhtä hyvin voitaisiin kertoa psykopaattisten rikollisten haaviin jääneestä mainelaismiehestä. Mutta koska miljöö kuitenkin on eteläamerikkalainen, tarinaan ja hahmoihin suhtautuu sittenkin hieman eri tavalla. Jos ei muuta niin ainakin eksotiikkaa se tuo mukanaan.

Kertomus on vakava ja oikeastaan vahvatunnelmainenkin (jälleen osittain luennan vuoksi) mutta enemmänkin Korkeajännitys- tai Tarantino-tyyliin kuin erityisen realistisesti. Varsinkin kuulustelijat kuvataan suorastaan sarjakuvamaisiksi stereotyypeiksi; itse asiassa teksti itse käyttää heistä useita elokuvaviittauksia. Paljon on lukijasta kiinni, miten tällaiseen suhtautuu. Kun tapahtumat alkavat tiivistyä – Fletcheriä aletaan kiduttaa sähköllä – tarinaan ilmestyy väkivaltaista liioittelua ja tyyliteltyä toimintaa. Kerronta on näinä hetkinä hyvin elokuvallista. Tältä osin In the Deathroom muistuttaakin kokoelman aloitusnovellia. Molemmissa kertomusta kehystävä vakavuus väistyy hetkittäin hirtehisen huumorin tieltä. In the Deathroomissa huumori tosin on niin kuivaa ja mustaa, etteivät kaikki sitä varmasti edes huumoriksi tunnista.

III

Keskenään melko erilaisia kertomuksia yhdistää löyhästi kuoleman ja tupakoinnin aiheet. Tupakointi oli jo aiemmin ollut Kingillä pariinkin kertaan tarinan keskiössä. Pikkunäppärässä novellissa Quitter Inc. (suom. Lopettajat Oy) mies yrittää päästä sauhuttelusta eroon uudella, radikaalilla menetelmällä. Ten O'Clock People (suom. Kello kymmenen ihmiset) puolestaan on yksi hänen kaikkien aikojen typerimmistä tarinoistaan. Siinä iso osa ihmiskunnasta paljastuu lepakkomaisiksi maailmanvalloittajaolennoiksi, jotka ainoastaan nikotiinin käyttäjät pystyvät näkemään. 

Blood and Smoken jutuissa tupakointi on paljon pienemmässä roolissa, enemmänkin tarinoita yhdistävänä, hienovaraisena ankkurina. Kussakin kertomuksessa tupakka, nimenomaisesti savuke, toimii eräänlaisena symbolina päähenkilön kyvylle hallita tilannetta. Näin nikotiiniaddiktion selättäminen nousee edustamaan muunkinlaista itsekuria, toimintakykyä ja voimaa nousta tilanteen herraksi.

Lunch at the Gotham Cafen Steven Davis lopettaa tupakoinnin sillä hetkellä, kun vaimo jättää hänet. Vieroitusoireista huolimatta Davis pitää riippuvuutensa kurissa, myös silloin kun hänen kimppuunsa käydään ravintolassa veitsen kanssa, myös silloin kun hänen tuleva ex-vaimonsa melkein tapattaa hänet kesken hyökkäyksen. Hänen itsekurinsa pettää ainoastaan silloin, kun vaimo ei suostu myöntämään hänelle edes sitä kunniaa, että hän mahdollisesti pelasti tämän hengen. Lopussa Davis käy ostamassa askin Marlboroa mutta päätyy viskaamaan sen katuojaan. Hän on kaikesta huolimatta tilanteensa herra.

1408:n kirjailija Mike Enslinillä on kaksi onnenamulettia, havaijipaita ja korvan takana pitämänsä savuke. Yhdessä ne pelastavat hänet, tavallaan. Tarinan alkupuolella Enslin on itsevarma, hieman koppavakin. Hän suorastaan retostelee "onnenpaidallaan", mikä tietenkin tuntuu falskilta, koska hänen epäuskonsa yliluonnollista kohtaan käy niin selväksi. Savuke korvan takana sen sijaan tuntuu merkityksellisemmältä, henkilökohtaisemmalta. Hän ei ole polttanut enää vuosikausiin, mutta tapa kantaa yhtä tupakkaa edelleen mukana on säilynyt. Epävarmoina hetkinään Enslin koskettelee sitä, useimmiten tiedostamatta asiaa itsekään. Kun hän sitten kohtaa hotellihuoneen kauhut, eikä enää pysty vastustamaan niitä, hän on sytyttävinään savukkeensa mutta oikeasti tuikkaakin tuleen paitansa, mikä rikkoo lumouksen hetkeksi. Enslin ei missään nimessä hallitse tilannetta, mutta onnensavuke antaa hänelle edes pienen mahdollisuuden vaikuttaa kohtaloonsa.

In the Deathroomissakin savuke on päähenkilölle keino selvitä tukalasta tilanteesta. Kuulustelijat tarjoavat Fletcherille useaan otteeseen tupakkaa, mutta hän kieltäytyy siitä toistuvasti: "Ei vielä." Tupakan pitkitetty vastaanottaminen tuntuu antavan Fletcherille voimia, se on palkkio jonka eteen on tehtävä töitä, se pitää hänet valppaana ja pakottaa miettimään mahdollisuuksia. Kun hän sitten lopulta hyväksyy tarjouksen, hänellä on suunnitelma valmiina, ja siinä palavalla savukkeella on keskeinen rooli. Novellin epilogissa nähdään mies, Fletcher vaikkei sitä suoraan sanotakaan, ostamassa tupakka-aski lehtikojulta. Hän on palkkionsa ansainnut, hän on selvinnyt.

On luonnollista, että tupakointi on Kingin tuotannossa niinkin näkyvä osa-alueensa. Hänen päihdeongelmansa on yleisesti tunnettu, ja vaikka hän onkin ollut kaikesta muuta kuivilla vuosikymmenet, tupakoinnista hän ei ole luopunut. Vuonna 2016 hän kirjoitti sallivansa itselleen kolme savuketta päivässä. Sallivansa – se siis on hänen hallinnassaan, hän kontrolloi riippuvuuttaan. Hän on tilanteensa herra. 

Blood and Smoken savukeaihetta korostaa sen paketointi. Äänikirjan pahvikotelo jäljittelee tupakka-askia paitsi ulkoasultaan myös avausmekaniikaltaan. Illuusio toimii etenkin kasettiversiossa; c-kasetit kun ovat karkeasti ottaen tupakka-askin kokoisia. Cd-laitos tuntuu tuntuu sen sijaan ylileveältä ja vääristyneeltä. 

IV

Huomionarvoista Blood and Smokessa on se, että kaikki sen kertomukset ovat kirjailijan itsensä lukemia. King ei ollut enää tässä vaiheessa vieras teostensa ääneenlukijana. Ennen Blood and Smokea hän oli osallistunut yli kymmenen kirjansa luentaan. Varhaisissa äänityksissä hän on vielä melko epävarma ja kiireinen lukija, mutta niidenkin joukossa on joitain helmiä, kuten Needful Things -romaanin riemukas tulkinta.

Blood and Smokessa King kuitenkin yltää ensimmäistä kertaa täyteen varmuuteen lukijana. Hänen tulkintansa on ilmeikästä ja täsmällistä. Vaikka Kingin nasaaliääni ja vahva Uuden-Englannin murre eivät välttämättä lähtökohtaisesti ole erityisen nautinnollinen, hän tuntee oman tekstinsä niin hyvin, että tavoittaa tunnelman ja hahmojensa luonteen vaivattomasti. 

Erityisen hyvin King onnistuu vakavan ja koomisen rajalla tasapainottelussa, mikä korostuu Blood and Smoken tapauksessa. Tarjoilijahahmon toistuvat "Eeeeeee"-huudot Lunch at the Gotham Caféssa ovat yhtä aikaa riemastuttavia ja häiritseviä. 1408:ssa puhelimesta kuuluva ääni, jota kuvaillaan epäinhimilliseksi, huoneen omaksi ääneksi, onnistuu olemaan juuri sitä ilman mitään teknistä äänenmuokkausta. In the Deathroomin ministeri  Escobar saa imelästi mielistellessään stereotyyppisen elokuvameksikaanin äänen. Kaikki näistä esimerkeistä antavat tarinalla ylimääräisen sysäyksen, jotain mitä lukiessa niistä ei välttämättä saisi, jotain mikä määrittelee tekstiä uudella tavalla. Mielestäni jokainen kertomus toimii Kingin tulkitsemana paremmin kuin painetun kirjan sivuilta luettuna.

Oma erikoisuutensa Blood and Smokessa on vähän mutta tehokkaasti käytetyt ääniefektit. 1408:aa säestää saksofoni, ensin melodinen ja viipyilevä, sitten atonaalinen ja raastava. Molempiin löytyy perusteet tekstistä, eli ne eivät ole vain päälle liimattuja tehosteita. Kuitenkin varsinkin silloin, kun jälkimmäinen puhkeaa soimaan, kuulija todennäköisesti säikähtää niin, että tarinan päätyttyä hänen olonsa on vielä levottomampi kuin se olisi pelkän lukemisen jäljiltä. In the Deathroomissa kuullaan sekä aluksi että lopuksi eteläamerikkalaista kansanmusiikkia (tai sitä jäljittelevää). Sen tehtävä on virittää kuulijaa uuteen miljööseen kahden New Yorkiin sijoittuva kertomuksen jälkeen. Vaikutelma ei ole yhtä iskevä kuin 1408:n saksofoneissa, mutta varsinkin tarinan lopussa musiikki korostaa Fletcherin vapautta, hänen selviytymistään. Näin harvakseltaan käytettynä musiikki tuntuu hieman kikkailevalta, nimenomaan tehokeinolta, mutta sen vaikutusta on hankala kiistää.

Storm of the Century - Mietteitä Stephen Kingin äärellä #11

I

Stephen King on kenties filmatuin nykykirjailija. Monelle Kingin nimi ei edes yhdisty hänen kirjoihinsa vaan nimenomaan niiden elokuvasovituksiin. Työssäni perusopetuksen äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorina törmään jatkuvasti siihen, että King on se, "joka teki IT-elokuvat" (tai mikä nyt sattuukaan sillä hetkellä olemaan tuorein suuri King-tuotanto).

Toki King on myös elokuvantekijä. Hänen ansioluettelostaan löytyy yksi ohjauskrediitti ja pieniä roolisuorituksiakin, mutta ehdottomasti eniten hän on toiminut, luonnollisesti, käsikirjoittajana. King on vastuussa paristakymmenestä elokuva- ja televisiokäsikirjoituksesta, jotka ovat päätyneet tuotantoon; filmaamattomia tunnetaan suurin piirtein saman verran. Suurin osa näistä on hänen omien teostensa sovituksia, mutta onpa hän tehnyt versionsa esimerkiksi Ray Bradburyn Paha saapuu portin taa -romaanista (ei filmattu) ja Lars Von Trierin Valtakunta-tv-sarjasta (joka filmattiin Kingdom Hospital -nimellä).

Ja sitten ovat ne muutamat kerrat, kun King on lähtenyt aivan alusta asti kirjoittamaan kuvallista muotoa ajatellen. Tällaisia ovat ainakin jaksot tv-sarjoihin Keskiyön kauhutarinoita ja Salaiset kansiot sekä Kultaiset vuodet, joka oli epäonnistunut yritys kokonaiseksi sarjaksi. Vuonna 1992 ilmestyi elokuva Unissakävelijät, joka on toistaiseksi ainoa kerta, kun Kingin originaalikäsikirjoitus on filmattu pitkäksi teatterielokuvaksi. Lisäksi ovat kaksi ABC-televisioyhtiölle tehtyä minisarjaa eli Storm of the Century ja Rose Red.

Ottaen huomioon, miten moninaisia tekstejä Stephen Kingiltä on vuosien aikana julkaistu ja miten suuret markkinat hänen vähäisemmilläkin teoksillaan on, on jokseenkin yllättävää, ettei hänen käsikirjoituksiaan ole julkaistu kirjamuodossa kuin kourallinen. Englanninkielisessä maailmassahan ei ole ollenkaan harvinaista, että elokuva- ja tv-draamaa ilmestyy myös painettuna; Suomessakin tätä on yritetty muutamaan otteeseen. Paria lyhyempää tekstiä lukuun ottamatta ainoat kirjajulkaisun saaneet Kingin käsikirjoitukset ovat olleet The Silver Bullet (joka ilmestyi samassa niteessä Cycle ofthe Werewolf -romaanin kanssa 1985) sekä vuonna 1999 ilmestynyt Storm of the Century.

II

Storm of the Century kertoo Uuden-Englannin saaresta, jonka pieni yhteisö valmistautuu "vuosisadan myrskyyn", kovimpaan lumimyteriin miesmuistiin. Kyseinen saari on Little Tall Island, tuttu jo novellista Kotikonstein sekä Doloreksen tunnustus -romaanista, johon sivumennen viitataankin käsikirjoituksessa. Myrskyn mukana saarelle tulee jotain pahempaakin, mystinen mies nimeltään André Linoge, joka tuntuu tietävän kaikkien salaisuudet ja saa ihmiset vahingoittamaan itseään, muita ja etenkin yhteisöä. Kuitenkin saaren lapset tuntevat Linogeen outoa vetoa. Linogen hahmo paljastuu nopeasti aivan muuksi kuin pelkäksi murhanhimoiseksi sekopääksi, edes yliluonnolliseksi sellaiseksi. Hän edustaa jotain ikiaikaisempaa pahaa, joka on kiinnostunut etenkin saaren lapsista. "Give me what I want, and I'll go away."

Marko Hautala on kirjoittanut, että King "ei ole Lovecraftin, vaan pikemminkin Mark Twainin jälkeläisiä". Hautala viittaa tällä asioihin kuten "ihmisläheisyys" ja "rento jutunkerronta". Itse näkisin yhteyden etenkin yhteisön kuvauksessa. Siinä missä Lovecraftin näkemys maailmasta on täynnä yksilöitä, jotka ovat lopulta voimattomia ja mitättömiä, Twainin ja Kingin hahmot ammentavat voimaansa ja olemassaolonsa syitä ympäröivistä ihmisistä ja kotikaupungista. King itse vertaa Storm of the Centuryn esipuheessa tarinaa aiempiin pikkukaupunkikuvauksiinsa, etenkin Painajainen- ja Tarpeellista tavaraa -romaaneihin.  Itse lisäisin joukkoon myös Kolkuttajat. Kieltämättä samankaltaisuuksia on paljon. Storm of the Centuryn hahmokatras on suuri, joskin muutamat henkilöt nousevat selvästi muita korkeammalle. Suurin osa puolestaan jää taustaksi ja ajoittaisiksi tarinan polttopisteiksi, mutta kieltämättä vaikutelma nimenomaan yhteisöstä (eikä vain ihmisjoukosta) syntyy. Kyse on ennen kaikkea siitä, asettaako yksilö etusijalle itsensä vai oman yhteisönsä. Siinä missä Painajaisessa ja Tarpeellisessa tavarassa keskushenkilöt, kirjailija Ben Mears ja sheriffi Alan Pangborn, saavat katsoa, miten ihmiset ja kotikaupunki heidän ympärillään alkavat kääntyä itseään vastaan, Storm of the Centuryn Mike Anderson joutuu omiensa hylkäämäksi ja sen ihmisten yhteisvoiman jyräämäksi.

Storm of the Centuryn saarelaiset ovatkin nimenomaan yhtä. Vaikka jokaisella on omat pikkuvikansa ja elo ei suinkaan ole aina auvoista, ei Little Tall Islandin väki ole samanlainen vahvojen, jopa karikatyyrimäisten hahmojen kavalkadi kuin Tarpeellisessa tavarassa. Porukka on jopa vähän tylsää. He ovat tiivis ihmiskohtaloiden verkko, joka tuntuu säröilevän hyvin pienistäkin asioista, kun Linoge heittelee ilmoille heidän "synkkiä salaisuuksiaan" (niin kuin kannabiksen kasvatusta sivutienestinä). Mutta kun aito ja oikea tragedia kohtaa heidät, saarelaiset muodostavat muurin, josta jokainen erimielinen jää ulkopuolelle. Mike Andersonin kannalta se on valitettavaa.

III

Storm of the Centuryn tarina ei ole kummoinen. Siinä on kyllä ihan kelvollinen idea ja parit lupaavan oloiset hahmot. Vähän karsimalla siitä voisi saada kivan pikku novellin. Sili King vertaa esipuheessaan käsikirjoitusta toistuvasti romaaniin. Tavallaan se on osuva vertaus, koska vastaavasti hänen romaaninsa ovat usein varsin elokuvamaisia. Uskallan kuitenkin väittää, että jos King olisi päätynyt kirjoittamaan tarinansa perinteiseksi proosaksi tv-draaman sijasta, hän olisi saanut siitä romaanin mittaisen vain tyypilliseen tapaansa laajentamalla saaren asukkaiden tarinoita ja todennäköisesti venyttämällä tarinaa joka suuntaan, kunnes sen muoto olisi alkanut kadota. Nytkin moni kohtaus tuntuu venytetyltä, mutta rakennettaan tarina ei menetä missään vaiheessa. Itse asiassa Kingin perussynti, liika rönsyily, on melkein minimissään.

Kenties venyttäminen ei olekaan oikea sana. Ehkäpä kyse on pikemminkin mitättömyydestä - tarinan käänteissä on paljon sellaista, jota se ei oikeasti kaipaa, ja toisaalta sen toivoisi sisältävän paljon sellaista, mitä lukija ei koskaan saa. Se kyllä alkaa tehokkaasti ja eskaloituu hyvin pian alun jälkeen, mutta sitten seuraa pitkä haahuileva vaihe. Varmasti tähän on osasyynä televisioilmaisun rajoitteet – vuonna 1999 sensuuri oli vielä voimissaan ihan eri tavalla kuin nykyään; kohtaukset ja dynamiikka piti miettiä mainoskatkoja silmällä pitäen. King sanoo sensuurin olleen jopa hyvä asia, koska se pakottaa miettimään uusia ratkaisuja ja keinoja kiertää kieltoja. Todennäköistä onkin, että ilman television rajoituksia Storm of the Centuryssä nähtäisiin paljon enemmän visvaisia kuolemia. 

Romaanimaisuutta Storm of the Centuryyn tuovat sen pitkät kuvailevat jaksot. Onkin kiehtovaa lukea filmattavaksi tarkoitettua käsikirjoitusta eräänlaisena kurkistuksena kulisseihin. King käyttää paljon tilaa kuvaillakseen näkymiä kaupungista myrskyn keskellä, mutta varsinkin hahmojen eleisiin ja ilmeisiin hän keskittyy usein. Se tuo tekstiin myös kummaa ristiriitaisuutta, sillä kirjoittaja ei malta olla viljelemättä huumoria pitkin käsikirjoitusta. Huumorin ei yleensä ole tarkoitus näkyä kuvatussa lopputuloksessa, vaan se on tarkoitettu enemmänkin sivuhuomioiksi ja silmäniskuiksi tekijöille. Tästä syystä Storm of the Century ei toimi varsinaisena lukudraamana.

Kuitenkin pitää muistaa, että kirjana julkaistu käsikirjoitus ei ole lopullinen, filmattu versio. Muutoksia siihen on tullut vielä kuvausten alettua, ja esimerkiksi sensuuriviranomaisilla oli vielä sanottavaa käsikirjoitukseen. Kirja ilmestyi juuri ennen kuin tv-sarja esitettiin ensimmäistä kertaa helmikuussa 1999; esimerkiksi Kingistä paljon kirjoittaneen Stephen Spignesin mukaan se on myös parempi näistä kahdesta.

IV

Storm of the Centuryn alkuasetelma on oikeastaan yllättävän lähellä Tarpeellista tavaraa. Kaupunkiin, "jossa kaikki tuntevat toisensa", tulee ulkopuolinen, joka tietää asukkaiden salaisuuksia ja aiheuttaa näiden välille eripuraa. Siinä missä romaanissa eripura purkautuu kaupungin täydellisenä tuhoutumisena, ensin mainitussa yhteisö sen sijaan tiivistyy. Ero on nyansseissa. Kumpikin tarina muuten sijoittuu 1980- ja 1990-lukujen taitteeseen, mikä saattaa jopa olla tarkoituksellista, tietoinen rinnastus.

André Linoge ja Tarpeellisen tavaran Leland Gaunt voisivat hyvin olla sama hahmo. He ovat pahaenteisiä tummiin pukeutuvia miehiä, jotka tökkivät ihmisiä heidän kipupisteisiinsä juuri sen verran, että näiden välit alkavat oirehtia, ja sitten he astuvat sivuun seuraamaan tapahtumia. Itse asiassa samahahmoisuus ei ole kovin kaukaa haettu vaihtoehto. Kingin tuotannossa toistuu mustiin pukeutuneen miehen hahmo, jonka ihan tietoisestikin vihjataan olevan ainakin useimmiten yksi ja sama. Oli kyse sitten Mustan tornin ja Tukikohdan Flagg(e)ista, Gwendy-tarinoiden tummiin pukeutuneesta miehestä, varhaisesta "The Dark Man"-runosta tai, kuten Heidi Strengell on ehdottanut, jopa parista lapsena kirjoitetusta tarinasta, sama arkkityyppi toistuu läpi Kingin tuotannon. Gauntia ja varsinkin Linogea on helppo pitää tuon saman hahmon yhtenä naamiona. Linogen alkuperä tosin saa tarinan edetessä omanlaisensa selityksen (tai oikeammin viittauksen sellaiseen), mutta koska tarina kerrotaan saarelaisten näkökulmasta, tulkinnat Linogesta saattavat hyvinkin olla heidän mielikuvituksensa ja olettamustensa värittämiä.

Linoge ei ole ainoa stereotyyppinen King-hahmo. Mike Anderson on hyvin perinteinen all american -sankari. Hän on pienistä puutteistaan huolimatta puhtoisin mies koko kertomuksessa, aikaansaava ja periaatteistaan kiinni pitävä. Anderson on juuri sellainen hahmo, jolle King romaanimuodossa kirjoittaisi muutamia arkielämän ongelmia tai taustalla vaanivia traumoja, jotka toisivat häneen syvyyttä ja haavoittuvuutta mutta jotka eivät kuitenkaan estäisi häntä toimimasta moraalisesti oikein. Toki jälleen: vuosituhannen vaihteen televisio vielä vaati tällaiseen tarinaan selvää samaistumiskohdetta katsojalle. Kun sen pitää mielessä, Anderson ei ole ollenkaan huonompi perusmies. Hänen traaginen kohtalonsa tuntuu heti hieman traagisemmalta, kun se sattuu kunnon tyypille, jolle oikeastaan kuuluisi käydä hyvin. 

Muut saarelaiset ovatkin sitten ohuita pahvihahmotelmia. On omahyväinen kylänjohtaja, vähän hölmö mutta hyväntahtoinen sheriffin apulainen, raivostuttava kakara ja hänen vastinparinaan sankarin hyveellinen poika, jolla on pienenpieni vika, syntymämerkki nenässään. Aivan viime metreille myös Miken vaimo Molly on tavanomainen tarinan ykkösnainen, mutta hänen hahmonsa rikkoutuu herkullisesti tarinan huippukohdassa. Tätä muutosta olisin mielelläni seurannut pidemmällekin.

Lopetus onkin hyvin kolea, vuoden 1999 Kingille jopa tyly. Sattumalta se on myös ehdottomasti käsikirjoituksen paras osa, kirjoitettukin lähes koskettavasti. Haikeuden ja  järkytyksen yhdistelmä tuo hieman mieleeni pienoisromaanin Ruumis, miksei myös Usvan jossa siinäkin paljon yliluonnollisesta jätetään avoimeksi.

V

On eräs seikka, joka antaa Storm of the Centuryn tarinalle ja sen hahmoille roimasti syvyyttä. Tai oikeastaan: antaisi, jos sitä kehiteltäisiin enemmän kuin muutaman viittauksen, vihjauksen ja irrallisen heiton verran.

Toisen osan kuudennessa näytöksessä Tall Islandin väki näkee yhteistä unta. Siinä tv-toimittaja raportoi heidän saareltaan, josta asukkaat ovat hävinneet myrskyn tuuliin. Toimittaja, joka alkaa muistuttaa hämmästyttävästi André Linogea, viittaa ohimennen myös erään Roanoken kylän mysteeriin. Hän kertoo, kuinka vuonna 1587 jokainen roanokelainen katosi jälkiä jättämättä – lukuun ottamatta erään puun runkoon kaiverrettua sanaa Croaton. Kyläläisten kohtalo samoin kuin Croatonin merkitys ovat jääneet salaisuudeksi. Pian unessa nähdään Little Tall Islandin väen kulkevan kuin transsissa, jokaisen otsaan tatuoituna tuo sama sana, Croaton. Linogelta anteeksi pyytäen jokainen hyppää vuorollaan mereen

Roanokeen ja Croatoniin viitataan käsikirjoituksessa muutaman muunkin kerran, sekä kuvausohjeissa että oheiskommenteissa. Se tuntuu kerronnalliselta tempulta. Vieläpä aika halvalta tempulta. Tällä tavalla esitettynä se tuntuu samanlaiselta jutuniskennältä kuin mikä tahansa paikkaan sidottu kummitustarina; samanlaiselta mystifioinnilta kuin marttyyriksi tarkoitetun hahmon nimeäminen sattumalta niin, että hänen nimikirjaimensa ovat J. K. Roanoke-tarina ei tuo Storm of the Centuryyn mitään lisää, korkeintaan keinotekoiselta tuntuvan pseudoselityksen ja kikkailevan mytologisoinnin.

Mutta: koko sivujuonne saa sittenkin aivan toisenlaista painokkuutta, jos tietää, että Roanoken tapaus on totta.

Ensimmäinen englantilaisille vanhemmille Pohjois-Amerikan mantereella syntynyt lapsi oli nimeltään Virginia Dare (s. 18.8.1587). Hänen vanhempansa kuuluivat siirtokuntaan, joka oli perustettu Roanoken saarelle, nykyisen Pohjois-Carolinan edustalla. Jo paria vuotta aiemmin sir Walter Raleigh oli yrittänyt asuttaa Roanokea, huonolla onnella. Virginian äidin isä oli uuden siirtokunnan kuvernööri John White. Kuvernööri White lähti viikko Virginian syntymän jälkeen käymään Englannissa hankkiakseen siirtokunnalle rahoitusta ja muuta apua. Hän sopi Roanoken väen kanssa, että jos nämä joutuisivat lähtemään saarelta ennen hänen paluutaan. Heidän piti kaivertaa näkyvään paikkaan, esimerkiksi puunrunkoon, uuden päämääränsä nimi sekä maltanristi, jos lähdön syynä oli ollut intiaanien tai espanjalaisten hyökkäys.

Kuvernööri White palasi neljä vuotta myöhemmin, sen jälkeen kun pyörremyrsky (vuosisadan myrsky?) oli viivyttänyt hänen matkaans, eikä siirtokunnasta ollut jäljellä enää kuin aidantolppaan kirjoitettu sana CROATOAN ja puunrunkoon kirjoitettu CRO. Nykyään "kadonneena siirtokuntana" (Lost Colony) tunnetun ihmisjoukon kohtalosta on vain arveluja. White uskoi, että he olivat lähteneet vapaasta tahdostaan, koska kummankaan kaiverruksen yhteydessä ei ollut sovittua ristiä. Hän oletti sanojen viittaavan croatan- eli hatteras-intiaaneihin, joiden mukaan siirtokunta olisi kenties lähtenyt vapaaehtoisesti.

Roanoken kertomus ja etenkin Virginia Daren hahmo ovat toistuvia aiheita yhdysvaltalaisessa folkloressa, vähän samaan tapaan kuin Salemin noitaoikeudenkäynnit, jonka nekin King kerran Storm of the Centuryssa mainitsee. Yhtä tunnetusta tapauksesta ei käsittääkseni kuitenkaan ole kyse. Siksi hämärä ja nopeasti kuitattu vihjaus historiallisiin tapahtumiin tuntuu pikemminkin raivostuttavalta kuin tyydyttävältä. Jotain syystä King myös kirjoittaa sanan croatoan väärin, mikä hämmentää vielä hieman lisää.

VI

Storm of the Centurylla on toinenkin subteksti, nimittäin Raamattu. Tekstissä vilisee useitakin raamatuntekstejä, oli sitten kyse sitten hahmojen tekemistä suorista sitaateista tai muunlaisista viittauksista. Uskonasioiden on täytynyt olla Kingin mielessä 1990-luvun loppupuolella, sillä tuon ajan teoksissa kristillisyys on hyvin näkyvä osa: Kuoleman käytävän messiaskuvasto, Epätoivon kaupungin ja Teloittajien sekä Eksyneiden jumalan uskonnolliset pohdiskelut. Onhan uskonto esiintynyt hänen teksteissään ennenkin, mutta ehkä Tukikohdan naiivia loppuratkaisua lukuun ottamatta se ei koskaan ole ollut samalla tavalla vilpitöntä, oleellinen osa tarinaa tai ainakin sen pohjavirtoja, kuin vuosien 1996–1999 välillä. 

Tärkeimmät Raamattu-alluusiot Storm of the Centuryssä ovat Jobin hahmo sekä Markuksen (5:1–20) ja Luukaksen (8:26–39) evankeliumeissa kerrottu tarina Legioonasta.  Mike Anderson kertoo eräässä vaiheessa Jobin kertomuksen ja selvästi rinnastaa vähintään itsensä ellei peräti koko Little Tall Islandin yhteisön tähän. Jobhan oli onneton vanhurskas, jonka uskoa Saatana alkaa koetella – Jumalan luvalla. Mike ei sano sitä ääneen, mutta selvästi hän uumoilee, että myös saarelaiset on asetettu Paholaisen koeteltaviksi.

Toinen tarinalle tärkeä Raamatun kohta, Jeesuksen ja Legioonan kohtaaminen, antaa ymmärtää, että Mike saattaa hyvinkin olla oikeassa. Mike sattuu näkemään ohimennen lasten aakkospalikoita, joista hän saa (melko epäuskottavasti mielestäni) ajatuksen. Hän tajuaa, että Linogen nimi on todellisuudessa anagrammi sanasta legion. Raamatussa Legion, eli suomeksi käännöksestä riippuen Legioona tai Legio, on  yhteisnimitys joukolla demoneita, jotka ovat riivanneet miehen Gerasassa. Jeesus manaa demonit miehestä mutta ei lähetä näitä "kadotuksen kuiluun" vaan sallii niiden mennä läheisellä vuorella laiduntaviin sikoihin. Sen jälkeen sikalauma syöksyy jyrkännettä alas järveen ja hukkuu. Tämä rinnastuu tietysti saarelaisten näkemään uneen, jossa jokainen vuorollaan heittäytyy mereen ja kuolemaansa, koska ei ole kyennyt toteuttamaan Linogen toivetta.

Kieltämättä yhteys Little Tall Islandin ja Roanoken välillä ja toisaalta niiden yhteys Gerasan demonikimppuun on kiehtova: Näinkö uudisasukkaillekin kävi? Tuliko Linoge jossain entisessä muodossaan hakemaan myös heitä? Hävisikö koko Roanoken asujaimisto, koska he eivät suostuneet luovuttamaan pikku Virginiaa? Onko taustalla jonkinlainen Jumalan ja Saatanan välinen sopimus, jossa jälkimmäisellä on taivaallinen lupa käydä koettelemassa  yhteisön voimaa vaatimalla näiltä lasta itselleen?

Yhteyttä olisi pitänyt vain rakentaa vankemmaksi. En yleensä ole se, joka kaipaa lisää selittelyä; lukijoiden ja katsojien sivistyneisyyteen pitäisi voida luottaa. Nyt kuitenkin Roanoke- ja Legioona-viittaukset jäävät irrallisen oloisiksi, yllättäviksi välähdyksiksi keskellä tarinaa ilman kunnon pohjustusta tai ratkaisua, ja juuri se on raivostuttavaa. Storm of the Centuryssä Kingilla olisi ollut tilaisuus lanseerata Roanoken tarina osaksi modernia tarinaperintöä. Siinä hän ei ilmeisestikään onnistunut, koska hyvin harvoin sarjan (tai julkaistun käsikirjoituksen) yhteydessä asiasta mainitaan yhtään mitään. Suurin osa katsojista (ja lukijoista) on todennäköisesti vain ohittanut sen olankohautuksella. Se on sääli.

 

Lähteet

Encyclopedia Britanica: Virginia Dare. Osoitteessa www.britannica.com/biography/Virginia-Dare.

Encyclopdia Britannica: Lost Colony. Osoitteessa www. britannica.com/place/Lost-Colony.

Stephen King 1999: Storm of the Century. New York: Book-of-the-Month Club.

Kevin Quigley: Storm of the Century. Julkaistu Charnel House -sivustolla osoitteessa www.charnelhouse.org/storm-of-the-century.

Stephen J. Spignesi 2003: The Essential Stephen King. A Ranking of the Greatest Novels, Short Stories, Movies, and Other Creations of the World's Most Popular Writer. New Jersey: New Page Books.

Heidi Strengell 2004: Kingin maailma. Lajityyppitutkimus. Lapin yliopiston kielikeskuksen julkaisuja 12.