Blood and Smoke - Mietteitä Stephen King äärellä #12

I

Yksin harvemmin mainituista Stephen Kingin novellikokoelmista on Blood and Smoke (Simon & Schuster, 2000). Syy on selvä: se ilmestyi ainoastaan äänikirjana. Kingin tuotannossa on lukuisia esimerkkejä enemmän tai vähemmän erikoisista julkaisukokeiluista, ja tämä on yksi niistä. Eihän äänikirjassa sinänsä mitään kummaa ole. Vaikka ne Suomessa ovatkin suhteellisen tuore ilmiö, Yhdysvalloissa äänikirjat ovat olleet valtavirtaa 1970-luvulta alkaen. Erikoista Blood and Smokessa sen sijaan on, että kokoelman sisältö oli valtaosin uutta.

Kolmesta kertomuksesta vain yksi oli ilmestynyt aiemmin. Kaksi muutakin toki saivat printtijulkaisunsa seuraavien vuosien aikana, mutta markkinoinnin kannalta oli tärkeää, että lukijat (kuulijat) tiesivät olevansa jonkin ainutlaatuisen äärellä. Kaikki kolme ilmestyivät sittemmin Kingin Everything's Eventual -kokoelmassa vuonna 2002 (suom. Maantievirus matkalla pohjoiseen, 2003).

Nykypäivänä ei enää ole outoa sekään, että kirjallinen teos ilmestyy ainoastaan äänitemuodossa. Varsinkin Suomessa on viime vuosina nähty monen kirjallisuuden kuluttajan siirtyminen perinteisestä paperille painetusta tai edes sähköisenä ilmestyneestä mutta luettavasta kirjallisuudesta kohti audiomuotoa. Esimerkiksi Amazonin Audible-äänikirjapalvelu on jo pitkään tarjonnut omia, eksklusiivisia tuotantojaan, jotka ovat saatavilla ainoastaan kuunneltavina. Ihan oma asiansa on se, miten äänikirjan suosio on kenties muuttamassa kirjallisuutta ylipäänsä.

Vuonna 2000, kun Blood and Smoke ilmestyi, oli se kuitenkin melko ainutlaatuinen teos. Oli tavatonta, että bestseller-kirjailija julkaisi uutta tuotantoaan jossain muussa kuin perinteisessä printtimuodossa. (Äänikirjojan tapauksessa pitää muistaa vielä sekin, että vuosituhannen vaihteessa ei ollut mahdollisuutta esimerkiksi striimata äänitiedostoa suoraan kännykkään tai edes tietokoneelle, vaan äänitteet ilmestyivät cd-levyinä ja kasetteina.) Toisaalta hyvin pian Blood and Smoken jälkeen King koetteli tottumuksia uudestaan, kun hän julkaisi Riding the Bullet -kertomuksensa ainoastaan sähköisenä.

II

Kokoelman käynnistävä Lunch at the Gotham Café on kokoelman kertomuksista se, joka oli ilmestynyt jo aiemmin. Se julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1995 Roc Hardcoverin kustantamassa Dark Love -antologiassa ja kaksi vuotta myöhemmin Kingin omassa Six Stories -kokoelmassa. Jälkimmäisen julkaisi Kingin oma kustantamo Philtrum Press 1100 kappaleen painoksena. Mistään suuren yleisön julkaisusta ei siis voi puhua.

Lunch at the Gotham Café on yksi Kingin tuotannon jälkipuoliskolle luonteenomaisia tarinoita, joissa vakava psykologinen aines yhdistetään väkivaltaiseen, usein koomiseen elementtiin. Se on mielestäni myös yksi onnistuneimmista. Päähenkilö Steven Davis on läpikäymässä avioeroa. Vaimo on lähtenyt ja jättänyt jälkeensä vain viestin. Yhteydenpito tapahtuu lakimiesten välityksellä. Ensimmäinen kasvokkainen tapaaminen järjestetään novellin nimiravintolaan, mutta se keskeytyy, kun mieleltään järkkynyt tarjoilija käy seurueen kimppuun.

Novellin aloitus ja lopetus ovat sävyltään vakavia, mutta siihen väliin osuva brutaali purkaus on kirjoitettu aivan eri rekisterissä. Tarjoilija esitetään kaikessa traagisuudessaankin hyvin koomisena hahmona, mitä äänikirjan luenta korostaa entisestään. Samoin Kingille tavanomaiset ällöefektit, vaikka ne eivät tällä kertaa olekaan pahimmasta päästä, ovat alleviivattuja ja niillä kyllä herkutellaan ihan kylliksi. Kokonaisuus ei ole erityisen tasapainoinen, mutta vakavan ja koomisen yhdistelmä kuitenkin enimmäkseen toimii. Ehkä syynä on, että tarina kerrotaan niin vahvasti Davisin näkökulmasta. Hänelle täysin käsittämätön ja yllättävä käänne tapahtumissa tuntuu koomiselta. Samalla tavalla voidaan perustella myös sitä, että Davisin vaimon hahmo jää hyvin ohueksi, melkein karikatyyriksi. On kyllä valitettavan tavallista Kingin tuotannolle, etteivät hänen työikäiset naishahmonsa useinkaan hengitä, mutta tällä kertaa sen voi edes jossain määrin hyväksyä. Davis tuntuu olevan vaimonsa suhteen tyystin hakoteillä; hän ei (eikä lukija siinä sivussa) esimerkiksi ymmärrä, miksi vaimo on jättänyt hänet. Sen sijaan, että hän pohtisi syitä kertaakaan, hän keskittyy toivomaan, mitä vaimolla olisi päällä heidän tapaamisessaan.

1408 on tarkasti ottaen kokoelman ainoa varsinainen kauhukertomus. Se on tarina kummitustalosta, oikeastaan kummitushotellihuoneesta. Kirjailija Mike Enslin on tullut newyorkilaiseen hotelliin yöpymään huoneessa, jolla on synkkä historia. Enslin on tehnyt hyvän tilin aiemmilla kirjoillaan, joissa hän on yöpynyt kymmenessä eri kummitustalossa ja kymmenellä eri hautausmaalla ja niin edelleen. Rakenteeltaan novelli on hieman kuin tiivistetty Hohto. Neljään osaan jaettu kertomus alkaa pitkällä jaksolla, jossa Enslin ja hotellin omistaja Olin keskustelevat huoneen historiasta (aivan kuten Hohdossakin kirjailija ja omistaja käyvät läpi Overlook-hotellin taustoja). Vaikka Enslin on luonut uran yliluonnollisuuksista kirjoittamalla, hän ei usko sellaisiin lainkaan. Olin sen sijaan on vakuuttunut huoneen 1408 pahuudesta. Ja tietenkin hän on oikeassa.

1408 on varsin tehokas kauhutarina. Hotellihuoneen karmea historia esitetään kuin klassisessa kummitusjutussa, mutta surrealistiset painajaisnäyt antavat Kingille mahdollisuuden irrotella ilman genren (tai  hänen omia) perinteisiä kliseitä. Tai oikeastaan kliseillä nimenomaan leikitellään, mutta novellin kerrontaratkaisut aiheuttavat niihin mielenkiintoisia kierteitä. Enslin kuljettaa mukanaan sanelinta, jolle hän luonnostelee tulevan kirjansa sisältöä. Novellin toisessa luvussa käydään läpi huoneen sisällä tapahtunutta kahdesta näkökulmasta. Toisaalta kerrotaan, mitä sanelukoneen nauhalle on tallentunut, toisaalta välillä liu'utaan Enslinin omaan kokemukseen. Ratkaisu on tehokas. Se pitää lukijan yhtä aikaa juuri sopivan etäällä tapahtumista, jotta niitä voisi alkaa järjellistää, mutta tarpeeksi lähellä, jotta Enslinin mielen hajoaminen tuntuu uskottavalta.

Kokoelman päättää kertomus nimeltä In the Deathroom.  Yhdysvaltalaisreportteri Fletcher on ollut osallisena nimeltä mainitsemattoman, mutta kovin Meksikon oloisen Etelä-Amerikan valtion kapinallisliikkeessä. Nyt hän on jäänyt kiinni ja on kuulusteltavana ja kidutettavana maan tiedusteluministeriön tiloissa. Se on melko ainutlaatuinen tarina Kingin tuotannossa, osittain poliittisen taustatarinansa vuoksi, osittain siksi ettei se sijoitu Yhdysvaltoihin. Toki kumpikaan näistä seikoista ei sinänsä ole oleellinen tarinan kannalta. Aivan yhtä hyvin voitaisiin kertoa psykopaattisten rikollisten haaviin jääneestä mainelaismiehestä. Mutta koska miljöö kuitenkin on eteläamerikkalainen, tarinaan ja hahmoihin suhtautuu sittenkin hieman eri tavalla. Jos ei muuta niin ainakin eksotiikkaa se tuo mukanaan.

Kertomus on vakava ja oikeastaan vahvatunnelmainenkin (jälleen osittain luennan vuoksi) mutta enemmänkin Korkeajännitys- tai Tarantino-tyyliin kuin erityisen realistisesti. Varsinkin kuulustelijat kuvataan suorastaan sarjakuvamaisiksi stereotyypeiksi; itse asiassa teksti itse käyttää heistä useita elokuvaviittauksia. Paljon on lukijasta kiinni, miten tällaiseen suhtautuu. Kun tapahtumat alkavat tiivistyä – Fletcheriä aletaan kiduttaa sähköllä – tarinaan ilmestyy väkivaltaista liioittelua ja tyyliteltyä toimintaa. Kerronta on näinä hetkinä hyvin elokuvallista. Tältä osin In the Deathroom muistuttaakin kokoelman aloitusnovellia. Molemmissa kertomusta kehystävä vakavuus väistyy hetkittäin hirtehisen huumorin tieltä. In the Deathroomissa huumori tosin on niin kuivaa ja mustaa, etteivät kaikki sitä varmasti edes huumoriksi tunnista.

III

Keskenään melko erilaisia kertomuksia yhdistää löyhästi kuoleman ja tupakoinnin aiheet. Tupakointi oli jo aiemmin ollut Kingillä pariinkin kertaan tarinan keskiössä. Pikkunäppärässä novellissa Quitter Inc. (suom. Lopettajat Oy) mies yrittää päästä sauhuttelusta eroon uudella, radikaalilla menetelmällä. Ten O'Clock People (suom. Kello kymmenen ihmiset) puolestaan on yksi hänen kaikkien aikojen typerimmistä tarinoistaan. Siinä iso osa ihmiskunnasta paljastuu lepakkomaisiksi maailmanvalloittajaolennoiksi, jotka ainoastaan nikotiinin käyttäjät pystyvät näkemään. 

Blood and Smoken jutuissa tupakointi on paljon pienemmässä roolissa, enemmänkin tarinoita yhdistävänä, hienovaraisena ankkurina. Kussakin kertomuksessa tupakka, nimenomaisesti savuke, toimii eräänlaisena symbolina päähenkilön kyvylle hallita tilannetta. Näin nikotiiniaddiktion selättäminen nousee edustamaan muunkinlaista itsekuria, toimintakykyä ja voimaa nousta tilanteen herraksi.

Lunch at the Gotham Cafen Steven Davis lopettaa tupakoinnin sillä hetkellä, kun vaimo jättää hänet. Vieroitusoireista huolimatta Davis pitää riippuvuutensa kurissa, myös silloin kun hänen kimppuunsa käydään ravintolassa veitsen kanssa, myös silloin kun hänen tuleva ex-vaimonsa melkein tapattaa hänet kesken hyökkäyksen. Hänen itsekurinsa pettää ainoastaan silloin, kun vaimo ei suostu myöntämään hänelle edes sitä kunniaa, että hän mahdollisesti pelasti tämän hengen. Lopussa Davis käy ostamassa askin Marlboroa mutta päätyy viskaamaan sen katuojaan. Hän on kaikesta huolimatta tilanteensa herra.

1408:n kirjailija Mike Enslinillä on kaksi onnenamulettia, havaijipaita ja korvan takana pitämänsä savuke. Yhdessä ne pelastavat hänet, tavallaan. Tarinan alkupuolella Enslin on itsevarma, hieman koppavakin. Hän suorastaan retostelee "onnenpaidallaan", mikä tietenkin tuntuu falskilta, koska hänen epäuskonsa yliluonnollista kohtaan käy niin selväksi. Savuke korvan takana sen sijaan tuntuu merkityksellisemmältä, henkilökohtaisemmalta. Hän ei ole polttanut enää vuosikausiin, mutta tapa kantaa yhtä tupakkaa edelleen mukana on säilynyt. Epävarmoina hetkinään Enslin koskettelee sitä, useimmiten tiedostamatta asiaa itsekään. Kun hän sitten kohtaa hotellihuoneen kauhut, eikä enää pysty vastustamaan niitä, hän on sytyttävinään savukkeensa mutta oikeasti tuikkaakin tuleen paitansa, mikä rikkoo lumouksen hetkeksi. Enslin ei missään nimessä hallitse tilannetta, mutta onnensavuke antaa hänelle edes pienen mahdollisuuden vaikuttaa kohtaloonsa.

In the Deathroomissakin savuke on päähenkilölle keino selvitä tukalasta tilanteesta. Kuulustelijat tarjoavat Fletcherille useaan otteeseen tupakkaa, mutta hän kieltäytyy siitä toistuvasti: "Ei vielä." Tupakan pitkitetty vastaanottaminen tuntuu antavan Fletcherille voimia, se on palkkio jonka eteen on tehtävä töitä, se pitää hänet valppaana ja pakottaa miettimään mahdollisuuksia. Kun hän sitten lopulta hyväksyy tarjouksen, hänellä on suunnitelma valmiina, ja siinä palavalla savukkeella on keskeinen rooli. Novellin epilogissa nähdään mies, Fletcher vaikkei sitä suoraan sanotakaan, ostamassa tupakka-aski lehtikojulta. Hän on palkkionsa ansainnut, hän on selvinnyt.

On luonnollista, että tupakointi on Kingin tuotannossa niinkin näkyvä osa-alueensa. Hänen päihdeongelmansa on yleisesti tunnettu, ja vaikka hän onkin ollut kaikesta muuta kuivilla vuosikymmenet, tupakoinnista hän ei ole luopunut. Vuonna 2016 hän kirjoitti sallivansa itselleen kolme savuketta päivässä. Sallivansa – se siis on hänen hallinnassaan, hän kontrolloi riippuvuuttaan. Hän on tilanteensa herra. 

Blood and Smoken savukeaihetta korostaa sen paketointi. Äänikirjan pahvikotelo jäljittelee tupakka-askia paitsi ulkoasultaan myös avausmekaniikaltaan. Illuusio toimii etenkin kasettiversiossa; c-kasetit kun ovat karkeasti ottaen tupakka-askin kokoisia. Cd-laitos tuntuu tuntuu sen sijaan ylileveältä ja vääristyneeltä. 

IV

Huomionarvoista Blood and Smokessa on se, että kaikki sen kertomukset ovat kirjailijan itsensä lukemia. King ei ollut enää tässä vaiheessa vieras teostensa ääneenlukijana. Ennen Blood and Smokea hän oli osallistunut yli kymmenen kirjansa luentaan. Varhaisissa äänityksissä hän on vielä melko epävarma ja kiireinen lukija, mutta niidenkin joukossa on joitain helmiä, kuten Needful Things -romaanin riemukas tulkinta.

Blood and Smokessa King kuitenkin yltää ensimmäistä kertaa täyteen varmuuteen lukijana. Hänen tulkintansa on ilmeikästä ja täsmällistä. Vaikka Kingin nasaaliääni ja vahva Uuden-Englannin murre eivät välttämättä lähtökohtaisesti ole erityisen nautinnollinen, hän tuntee oman tekstinsä niin hyvin, että tavoittaa tunnelman ja hahmojensa luonteen vaivattomasti. 

Erityisen hyvin King onnistuu vakavan ja koomisen rajalla tasapainottelussa, mikä korostuu Blood and Smoken tapauksessa. Tarjoilijahahmon toistuvat "Eeeeeee"-huudot Lunch at the Gotham Caféssa ovat yhtä aikaa riemastuttavia ja häiritseviä. 1408:ssa puhelimesta kuuluva ääni, jota kuvaillaan epäinhimilliseksi, huoneen omaksi ääneksi, onnistuu olemaan juuri sitä ilman mitään teknistä äänenmuokkausta. In the Deathroomin ministeri  Escobar saa imelästi mielistellessään stereotyyppisen elokuvameksikaanin äänen. Kaikki näistä esimerkeistä antavat tarinalla ylimääräisen sysäyksen, jotain mitä lukiessa niistä ei välttämättä saisi, jotain mikä määrittelee tekstiä uudella tavalla. Mielestäni jokainen kertomus toimii Kingin tulkitsemana paremmin kuin painetun kirjan sivuilta luettuna.

Oma erikoisuutensa Blood and Smokessa on vähän mutta tehokkaasti käytetyt ääniefektit. 1408:aa säestää saksofoni, ensin melodinen ja viipyilevä, sitten atonaalinen ja raastava. Molempiin löytyy perusteet tekstistä, eli ne eivät ole vain päälle liimattuja tehosteita. Kuitenkin varsinkin silloin, kun jälkimmäinen puhkeaa soimaan, kuulija todennäköisesti säikähtää niin, että tarinan päätyttyä hänen olonsa on vielä levottomampi kuin se olisi pelkän lukemisen jäljiltä. In the Deathroomissa kuullaan sekä aluksi että lopuksi eteläamerikkalaista kansanmusiikkia (tai sitä jäljittelevää). Sen tehtävä on virittää kuulijaa uuteen miljööseen kahden New Yorkiin sijoittuva kertomuksen jälkeen. Vaikutelma ei ole yhtä iskevä kuin 1408:n saksofoneissa, mutta varsinkin tarinan lopussa musiikki korostaa Fletcherin vapautta, hänen selviytymistään. Näin harvakseltaan käytettynä musiikki tuntuu hieman kikkailevalta, nimenomaan tehokeinolta, mutta sen vaikutusta on hankala kiistää.

Storm of the Century - Mietteitä Stephen Kingin äärellä #11

I

Stephen King on kenties filmatuin nykykirjailija. Monelle Kingin nimi ei edes yhdisty hänen kirjoihinsa vaan nimenomaan niiden elokuvasovituksiin. Työssäni perusopetuksen äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorina törmään jatkuvasti siihen, että King on se, "joka teki IT-elokuvat" (tai mikä nyt sattuukaan sillä hetkellä olemaan tuorein suuri King-tuotanto).

Toki King on myös elokuvantekijä. Hänen ansioluettelostaan löytyy yksi ohjauskrediitti ja pieniä roolisuorituksiakin, mutta ehdottomasti eniten hän on toiminut, luonnollisesti, käsikirjoittajana. King on vastuussa paristakymmenestä elokuva- ja televisiokäsikirjoituksesta, jotka ovat päätyneet tuotantoon; filmaamattomia tunnetaan suurin piirtein saman verran. Suurin osa näistä on hänen omien teostensa sovituksia, mutta onpa hän tehnyt versionsa esimerkiksi Ray Bradburyn Paha saapuu portin taa -romaanista (ei filmattu) ja Lars Von Trierin Valtakunta-tv-sarjasta (joka filmattiin Kingdom Hospital -nimellä).

Ja sitten ovat ne muutamat kerrat, kun King on lähtenyt aivan alusta asti kirjoittamaan kuvallista muotoa ajatellen. Tällaisia ovat ainakin jaksot tv-sarjoihin Keskiyön kauhutarinoita ja Salaiset kansiot sekä Kultaiset vuodet, joka oli epäonnistunut yritys kokonaiseksi sarjaksi. Vuonna 1992 ilmestyi elokuva Unissakävelijät, joka on toistaiseksi ainoa kerta, kun Kingin originaalikäsikirjoitus on filmattu pitkäksi teatterielokuvaksi. Lisäksi ovat kaksi ABC-televisioyhtiölle tehtyä minisarjaa eli Storm of the Century ja Rose Red.

Ottaen huomioon, miten moninaisia tekstejä Stephen Kingiltä on vuosien aikana julkaistu ja miten suuret markkinat hänen vähäisemmilläkin teoksillaan on, on jokseenkin yllättävää, ettei hänen käsikirjoituksiaan ole julkaistu kirjamuodossa kuin kourallinen. Englanninkielisessä maailmassahan ei ole ollenkaan harvinaista, että elokuva- ja tv-draamaa ilmestyy myös painettuna; Suomessakin tätä on yritetty muutamaan otteeseen. Paria lyhyempää tekstiä lukuun ottamatta ainoat kirjajulkaisun saaneet Kingin käsikirjoitukset ovat olleet The Silver Bullet (joka ilmestyi samassa niteessä Cycle ofthe Werewolf -romaanin kanssa 1985) sekä vuonna 1999 ilmestynyt Storm of the Century.

II

Storm of the Century kertoo Uuden-Englannin saaresta, jonka pieni yhteisö valmistautuu "vuosisadan myrskyyn", kovimpaan lumimyteriin miesmuistiin. Kyseinen saari on Little Tall Island, tuttu jo novellista Kotikonstein sekä Doloreksen tunnustus -romaanista, johon sivumennen viitataankin käsikirjoituksessa. Myrskyn mukana saarelle tulee jotain pahempaakin, mystinen mies nimeltään André Linoge, joka tuntuu tietävän kaikkien salaisuudet ja saa ihmiset vahingoittamaan itseään, muita ja etenkin yhteisöä. Kuitenkin saaren lapset tuntevat Linogeen outoa vetoa. Linogen hahmo paljastuu nopeasti aivan muuksi kuin pelkäksi murhanhimoiseksi sekopääksi, edes yliluonnolliseksi sellaiseksi. Hän edustaa jotain ikiaikaisempaa pahaa, joka on kiinnostunut etenkin saaren lapsista. "Give me what I want, and I'll go away."

Marko Hautala on kirjoittanut, että King "ei ole Lovecraftin, vaan pikemminkin Mark Twainin jälkeläisiä". Hautala viittaa tällä asioihin kuten "ihmisläheisyys" ja "rento jutunkerronta". Itse näkisin yhteyden etenkin yhteisön kuvauksessa. Siinä missä Lovecraftin näkemys maailmasta on täynnä yksilöitä, jotka ovat lopulta voimattomia ja mitättömiä, Twainin ja Kingin hahmot ammentavat voimaansa ja olemassaolonsa syitä ympäröivistä ihmisistä ja kotikaupungista. King itse vertaa Storm of the Centuryn esipuheessa tarinaa aiempiin pikkukaupunkikuvauksiinsa, etenkin Painajainen- ja Tarpeellista tavaraa -romaaneihin.  Itse lisäisin joukkoon myös Kolkuttajat. Kieltämättä samankaltaisuuksia on paljon. Storm of the Centuryn hahmokatras on suuri, joskin muutamat henkilöt nousevat selvästi muita korkeammalle. Suurin osa puolestaan jää taustaksi ja ajoittaisiksi tarinan polttopisteiksi, mutta kieltämättä vaikutelma nimenomaan yhteisöstä (eikä vain ihmisjoukosta) syntyy. Kyse on ennen kaikkea siitä, asettaako yksilö etusijalle itsensä vai oman yhteisönsä. Siinä missä Painajaisessa ja Tarpeellisessa tavarassa keskushenkilöt, kirjailija Ben Mears ja sheriffi Alan Pangborn, saavat katsoa, miten ihmiset ja kotikaupunki heidän ympärillään alkavat kääntyä itseään vastaan, Storm of the Centuryn Mike Anderson joutuu omiensa hylkäämäksi ja sen ihmisten yhteisvoiman jyräämäksi.

Storm of the Centuryn saarelaiset ovatkin nimenomaan yhtä. Vaikka jokaisella on omat pikkuvikansa ja elo ei suinkaan ole aina auvoista, ei Little Tall Islandin väki ole samanlainen vahvojen, jopa karikatyyrimäisten hahmojen kavalkadi kuin Tarpeellisessa tavarassa. Porukka on jopa vähän tylsää. He ovat tiivis ihmiskohtaloiden verkko, joka tuntuu säröilevän hyvin pienistäkin asioista, kun Linoge heittelee ilmoille heidän "synkkiä salaisuuksiaan" (niin kuin kannabiksen kasvatusta sivutienestinä). Mutta kun aito ja oikea tragedia kohtaa heidät, saarelaiset muodostavat muurin, josta jokainen erimielinen jää ulkopuolelle. Mike Andersonin kannalta se on valitettavaa.

III

Storm of the Centuryn tarina ei ole kummoinen. Siinä on kyllä ihan kelvollinen idea ja parit lupaavan oloiset hahmot. Vähän karsimalla siitä voisi saada kivan pikku novellin. Sili King vertaa esipuheessaan käsikirjoitusta toistuvasti romaaniin. Tavallaan se on osuva vertaus, koska vastaavasti hänen romaaninsa ovat usein varsin elokuvamaisia. Uskallan kuitenkin väittää, että jos King olisi päätynyt kirjoittamaan tarinansa perinteiseksi proosaksi tv-draaman sijasta, hän olisi saanut siitä romaanin mittaisen vain tyypilliseen tapaansa laajentamalla saaren asukkaiden tarinoita ja todennäköisesti venyttämällä tarinaa joka suuntaan, kunnes sen muoto olisi alkanut kadota. Nytkin moni kohtaus tuntuu venytetyltä, mutta rakennettaan tarina ei menetä missään vaiheessa. Itse asiassa Kingin perussynti, liika rönsyily, on melkein minimissään.

Kenties venyttäminen ei olekaan oikea sana. Ehkäpä kyse on pikemminkin mitättömyydestä - tarinan käänteissä on paljon sellaista, jota se ei oikeasti kaipaa, ja toisaalta sen toivoisi sisältävän paljon sellaista, mitä lukija ei koskaan saa. Se kyllä alkaa tehokkaasti ja eskaloituu hyvin pian alun jälkeen, mutta sitten seuraa pitkä haahuileva vaihe. Varmasti tähän on osasyynä televisioilmaisun rajoitteet – vuonna 1999 sensuuri oli vielä voimissaan ihan eri tavalla kuin nykyään; kohtaukset ja dynamiikka piti miettiä mainoskatkoja silmällä pitäen. King sanoo sensuurin olleen jopa hyvä asia, koska se pakottaa miettimään uusia ratkaisuja ja keinoja kiertää kieltoja. Todennäköistä onkin, että ilman television rajoituksia Storm of the Centuryssä nähtäisiin paljon enemmän visvaisia kuolemia. 

Romaanimaisuutta Storm of the Centuryyn tuovat sen pitkät kuvailevat jaksot. Onkin kiehtovaa lukea filmattavaksi tarkoitettua käsikirjoitusta eräänlaisena kurkistuksena kulisseihin. King käyttää paljon tilaa kuvaillakseen näkymiä kaupungista myrskyn keskellä, mutta varsinkin hahmojen eleisiin ja ilmeisiin hän keskittyy usein. Se tuo tekstiin myös kummaa ristiriitaisuutta, sillä kirjoittaja ei malta olla viljelemättä huumoria pitkin käsikirjoitusta. Huumorin ei yleensä ole tarkoitus näkyä kuvatussa lopputuloksessa, vaan se on tarkoitettu enemmänkin sivuhuomioiksi ja silmäniskuiksi tekijöille. Tästä syystä Storm of the Century ei toimi varsinaisena lukudraamana.

Kuitenkin pitää muistaa, että kirjana julkaistu käsikirjoitus ei ole lopullinen, filmattu versio. Muutoksia siihen on tullut vielä kuvausten alettua, ja esimerkiksi sensuuriviranomaisilla oli vielä sanottavaa käsikirjoitukseen. Kirja ilmestyi juuri ennen kuin tv-sarja esitettiin ensimmäistä kertaa helmikuussa 1999; esimerkiksi Kingistä paljon kirjoittaneen Stephen Spignesin mukaan se on myös parempi näistä kahdesta.

IV

Storm of the Centuryn alkuasetelma on oikeastaan yllättävän lähellä Tarpeellista tavaraa. Kaupunkiin, "jossa kaikki tuntevat toisensa", tulee ulkopuolinen, joka tietää asukkaiden salaisuuksia ja aiheuttaa näiden välille eripuraa. Siinä missä romaanissa eripura purkautuu kaupungin täydellisenä tuhoutumisena, ensin mainitussa yhteisö sen sijaan tiivistyy. Ero on nyansseissa. Kumpikin tarina muuten sijoittuu 1980- ja 1990-lukujen taitteeseen, mikä saattaa jopa olla tarkoituksellista, tietoinen rinnastus.

André Linoge ja Tarpeellisen tavaran Leland Gaunt voisivat hyvin olla sama hahmo. He ovat pahaenteisiä tummiin pukeutuvia miehiä, jotka tökkivät ihmisiä heidän kipupisteisiinsä juuri sen verran, että näiden välit alkavat oirehtia, ja sitten he astuvat sivuun seuraamaan tapahtumia. Itse asiassa samahahmoisuus ei ole kovin kaukaa haettu vaihtoehto. Kingin tuotannossa toistuu mustiin pukeutuneen miehen hahmo, jonka ihan tietoisestikin vihjataan olevan ainakin useimmiten yksi ja sama. Oli kyse sitten Mustan tornin ja Tukikohdan Flagg(e)ista, Gwendy-tarinoiden tummiin pukeutuneesta miehestä, varhaisesta "The Dark Man"-runosta tai, kuten Heidi Strengell on ehdottanut, jopa parista lapsena kirjoitetusta tarinasta, sama arkkityyppi toistuu läpi Kingin tuotannon. Gauntia ja varsinkin Linogea on helppo pitää tuon saman hahmon yhtenä naamiona. Linogen alkuperä tosin saa tarinan edetessä omanlaisensa selityksen (tai oikeammin viittauksen sellaiseen), mutta koska tarina kerrotaan saarelaisten näkökulmasta, tulkinnat Linogesta saattavat hyvinkin olla heidän mielikuvituksensa ja olettamustensa värittämiä.

Linoge ei ole ainoa stereotyyppinen King-hahmo. Mike Anderson on hyvin perinteinen all american -sankari. Hän on pienistä puutteistaan huolimatta puhtoisin mies koko kertomuksessa, aikaansaava ja periaatteistaan kiinni pitävä. Anderson on juuri sellainen hahmo, jolle King romaanimuodossa kirjoittaisi muutamia arkielämän ongelmia tai taustalla vaanivia traumoja, jotka toisivat häneen syvyyttä ja haavoittuvuutta mutta jotka eivät kuitenkaan estäisi häntä toimimasta moraalisesti oikein. Toki jälleen: vuosituhannen vaihteen televisio vielä vaati tällaiseen tarinaan selvää samaistumiskohdetta katsojalle. Kun sen pitää mielessä, Anderson ei ole ollenkaan huonompi perusmies. Hänen traaginen kohtalonsa tuntuu heti hieman traagisemmalta, kun se sattuu kunnon tyypille, jolle oikeastaan kuuluisi käydä hyvin. 

Muut saarelaiset ovatkin sitten ohuita pahvihahmotelmia. On omahyväinen kylänjohtaja, vähän hölmö mutta hyväntahtoinen sheriffin apulainen, raivostuttava kakara ja hänen vastinparinaan sankarin hyveellinen poika, jolla on pienenpieni vika, syntymämerkki nenässään. Aivan viime metreille myös Miken vaimo Molly on tavanomainen tarinan ykkösnainen, mutta hänen hahmonsa rikkoutuu herkullisesti tarinan huippukohdassa. Tätä muutosta olisin mielelläni seurannut pidemmällekin.

Lopetus onkin hyvin kolea, vuoden 1999 Kingille jopa tyly. Sattumalta se on myös ehdottomasti käsikirjoituksen paras osa, kirjoitettukin lähes koskettavasti. Haikeuden ja  järkytyksen yhdistelmä tuo hieman mieleeni pienoisromaanin Ruumis, miksei myös Usvan jossa siinäkin paljon yliluonnollisesta jätetään avoimeksi.

V

On eräs seikka, joka antaa Storm of the Centuryn tarinalle ja sen hahmoille roimasti syvyyttä. Tai oikeastaan: antaisi, jos sitä kehiteltäisiin enemmän kuin muutaman viittauksen, vihjauksen ja irrallisen heiton verran.

Toisen osan kuudennessa näytöksessä Tall Islandin väki näkee yhteistä unta. Siinä tv-toimittaja raportoi heidän saareltaan, josta asukkaat ovat hävinneet myrskyn tuuliin. Toimittaja, joka alkaa muistuttaa hämmästyttävästi André Linogea, viittaa ohimennen myös erään Roanoken kylän mysteeriin. Hän kertoo, kuinka vuonna 1587 jokainen roanokelainen katosi jälkiä jättämättä – lukuun ottamatta erään puun runkoon kaiverrettua sanaa Croaton. Kyläläisten kohtalo samoin kuin Croatonin merkitys ovat jääneet salaisuudeksi. Pian unessa nähdään Little Tall Islandin väen kulkevan kuin transsissa, jokaisen otsaan tatuoituna tuo sama sana, Croaton. Linogelta anteeksi pyytäen jokainen hyppää vuorollaan mereen

Roanokeen ja Croatoniin viitataan käsikirjoituksessa muutaman muunkin kerran, sekä kuvausohjeissa että oheiskommenteissa. Se tuntuu kerronnalliselta tempulta. Vieläpä aika halvalta tempulta. Tällä tavalla esitettynä se tuntuu samanlaiselta jutuniskennältä kuin mikä tahansa paikkaan sidottu kummitustarina; samanlaiselta mystifioinnilta kuin marttyyriksi tarkoitetun hahmon nimeäminen sattumalta niin, että hänen nimikirjaimensa ovat J. K. Roanoke-tarina ei tuo Storm of the Centuryyn mitään lisää, korkeintaan keinotekoiselta tuntuvan pseudoselityksen ja kikkailevan mytologisoinnin.

Mutta: koko sivujuonne saa sittenkin aivan toisenlaista painokkuutta, jos tietää, että Roanoken tapaus on totta.

Ensimmäinen englantilaisille vanhemmille Pohjois-Amerikan mantereella syntynyt lapsi oli nimeltään Virginia Dare (s. 18.8.1587). Hänen vanhempansa kuuluivat siirtokuntaan, joka oli perustettu Roanoken saarelle, nykyisen Pohjois-Carolinan edustalla. Jo paria vuotta aiemmin sir Walter Raleigh oli yrittänyt asuttaa Roanokea, huonolla onnella. Virginian äidin isä oli uuden siirtokunnan kuvernööri John White. Kuvernööri White lähti viikko Virginian syntymän jälkeen käymään Englannissa hankkiakseen siirtokunnalle rahoitusta ja muuta apua. Hän sopi Roanoken väen kanssa, että jos nämä joutuisivat lähtemään saarelta ennen hänen paluutaan. Heidän piti kaivertaa näkyvään paikkaan, esimerkiksi puunrunkoon, uuden päämääränsä nimi sekä maltanristi, jos lähdön syynä oli ollut intiaanien tai espanjalaisten hyökkäys.

Kuvernööri White palasi neljä vuotta myöhemmin, sen jälkeen kun pyörremyrsky (vuosisadan myrsky?) oli viivyttänyt hänen matkaans, eikä siirtokunnasta ollut jäljellä enää kuin aidantolppaan kirjoitettu sana CROATOAN ja puunrunkoon kirjoitettu CRO. Nykyään "kadonneena siirtokuntana" (Lost Colony) tunnetun ihmisjoukon kohtalosta on vain arveluja. White uskoi, että he olivat lähteneet vapaasta tahdostaan, koska kummankaan kaiverruksen yhteydessä ei ollut sovittua ristiä. Hän oletti sanojen viittaavan croatan- eli hatteras-intiaaneihin, joiden mukaan siirtokunta olisi kenties lähtenyt vapaaehtoisesti.

Roanoken kertomus ja etenkin Virginia Daren hahmo ovat toistuvia aiheita yhdysvaltalaisessa folkloressa, vähän samaan tapaan kuin Salemin noitaoikeudenkäynnit, jonka nekin King kerran Storm of the Centuryssa mainitsee. Yhtä tunnetusta tapauksesta ei käsittääkseni kuitenkaan ole kyse. Siksi hämärä ja nopeasti kuitattu vihjaus historiallisiin tapahtumiin tuntuu pikemminkin raivostuttavalta kuin tyydyttävältä. Jotain syystä King myös kirjoittaa sanan croatoan väärin, mikä hämmentää vielä hieman lisää.

VI

Storm of the Centurylla on toinenkin subteksti, nimittäin Raamattu. Tekstissä vilisee useitakin raamatuntekstejä, oli sitten kyse sitten hahmojen tekemistä suorista sitaateista tai muunlaisista viittauksista. Uskonasioiden on täytynyt olla Kingin mielessä 1990-luvun loppupuolella, sillä tuon ajan teoksissa kristillisyys on hyvin näkyvä osa: Kuoleman käytävän messiaskuvasto, Epätoivon kaupungin ja Teloittajien sekä Eksyneiden jumalan uskonnolliset pohdiskelut. Onhan uskonto esiintynyt hänen teksteissään ennenkin, mutta ehkä Tukikohdan naiivia loppuratkaisua lukuun ottamatta se ei koskaan ole ollut samalla tavalla vilpitöntä, oleellinen osa tarinaa tai ainakin sen pohjavirtoja, kuin vuosien 1996–1999 välillä. 

Tärkeimmät Raamattu-alluusiot Storm of the Centuryssä ovat Jobin hahmo sekä Markuksen (5:1–20) ja Luukaksen (8:26–39) evankeliumeissa kerrottu tarina Legioonasta.  Mike Anderson kertoo eräässä vaiheessa Jobin kertomuksen ja selvästi rinnastaa vähintään itsensä ellei peräti koko Little Tall Islandin yhteisön tähän. Jobhan oli onneton vanhurskas, jonka uskoa Saatana alkaa koetella – Jumalan luvalla. Mike ei sano sitä ääneen, mutta selvästi hän uumoilee, että myös saarelaiset on asetettu Paholaisen koeteltaviksi.

Toinen tarinalle tärkeä Raamatun kohta, Jeesuksen ja Legioonan kohtaaminen, antaa ymmärtää, että Mike saattaa hyvinkin olla oikeassa. Mike sattuu näkemään ohimennen lasten aakkospalikoita, joista hän saa (melko epäuskottavasti mielestäni) ajatuksen. Hän tajuaa, että Linogen nimi on todellisuudessa anagrammi sanasta legion. Raamatussa Legion, eli suomeksi käännöksestä riippuen Legioona tai Legio, on  yhteisnimitys joukolla demoneita, jotka ovat riivanneet miehen Gerasassa. Jeesus manaa demonit miehestä mutta ei lähetä näitä "kadotuksen kuiluun" vaan sallii niiden mennä läheisellä vuorella laiduntaviin sikoihin. Sen jälkeen sikalauma syöksyy jyrkännettä alas järveen ja hukkuu. Tämä rinnastuu tietysti saarelaisten näkemään uneen, jossa jokainen vuorollaan heittäytyy mereen ja kuolemaansa, koska ei ole kyennyt toteuttamaan Linogen toivetta.

Kieltämättä yhteys Little Tall Islandin ja Roanoken välillä ja toisaalta niiden yhteys Gerasan demonikimppuun on kiehtova: Näinkö uudisasukkaillekin kävi? Tuliko Linoge jossain entisessä muodossaan hakemaan myös heitä? Hävisikö koko Roanoken asujaimisto, koska he eivät suostuneet luovuttamaan pikku Virginiaa? Onko taustalla jonkinlainen Jumalan ja Saatanan välinen sopimus, jossa jälkimmäisellä on taivaallinen lupa käydä koettelemassa  yhteisön voimaa vaatimalla näiltä lasta itselleen?

Yhteyttä olisi pitänyt vain rakentaa vankemmaksi. En yleensä ole se, joka kaipaa lisää selittelyä; lukijoiden ja katsojien sivistyneisyyteen pitäisi voida luottaa. Nyt kuitenkin Roanoke- ja Legioona-viittaukset jäävät irrallisen oloisiksi, yllättäviksi välähdyksiksi keskellä tarinaa ilman kunnon pohjustusta tai ratkaisua, ja juuri se on raivostuttavaa. Storm of the Centuryssä Kingilla olisi ollut tilaisuus lanseerata Roanoken tarina osaksi modernia tarinaperintöä. Siinä hän ei ilmeisestikään onnistunut, koska hyvin harvoin sarjan (tai julkaistun käsikirjoituksen) yhteydessä asiasta mainitaan yhtään mitään. Suurin osa katsojista (ja lukijoista) on todennäköisesti vain ohittanut sen olankohautuksella. Se on sääli.

 

Lähteet

Encyclopedia Britanica: Virginia Dare. Osoitteessa www.britannica.com/biography/Virginia-Dare.

Encyclopdia Britannica: Lost Colony. Osoitteessa www. britannica.com/place/Lost-Colony.

Stephen King 1999: Storm of the Century. New York: Book-of-the-Month Club.

Kevin Quigley: Storm of the Century. Julkaistu Charnel House -sivustolla osoitteessa www.charnelhouse.org/storm-of-the-century.

Stephen J. Spignesi 2003: The Essential Stephen King. A Ranking of the Greatest Novels, Short Stories, Movies, and Other Creations of the World's Most Popular Writer. New Jersey: New Page Books.

Heidi Strengell 2004: Kingin maailma. Lajityyppitutkimus. Lapin yliopiston kielikeskuksen julkaisuja 12.

Katsottua: maaliskuu 2022

Paul Verhoeven: Lihaa ja verta. Ninja Thyberg: Pleasure

Paul Verhoevenin ensimmäinen englanninkielinen elokuva Lihaa ja verta (Flesh and Blood, 1985) sijoittuu 1500-luvun alun Italiaan. Joukko palkkiosotureita auttaa aatelismiestä valtaamaan takaisin kaupungin. Palkkion sijasta miehet passitetaan matkoihinsa, ja koston kierre alkaa. Elokuva yrittää olla "todenmukainen" kuvaus uuden ajan alkuhetkistä. Verhoevenilaisittain tämä tarkoittaa väkivaltaa ja seksiä. Kumpikin on estottomampaa kuin amerikkalaiselokuvissa yleensä, mutta ei mitenkään tavattoman rankkaa tai erityisen realistista. Poikkeuksen tekee pitkä ja visuaalinen raiskauskohtaus, jota ilman olisin kyllä pärjännyt ihan hyvin. Se mikä Lihassa ja veressä on omalaatuista, on sen monikeskisyys: kukaan ei oikeastaan ole sympaattinen, mutta näkökulmasta riippuen katsoja on monenkin hahmon puolella pitkin elokuvaa. Kukaan ei ole sankari, mutta aina on olemassa kyllä joku vielä inhottavampi. Onneksi voi aina luottaa ruttoon.

En kuvaile kovin tarkasti ruotsalaisen Ninja Thybergin elokuvaa Pleasure (2021), koska lukijoissa on jonkin verran alaikäisiä. Se pitäisi monen nähdä mutta ei missään nimessä ennen aikojaan. Elokuva kertoo nuoresta ruotsalaisnaisesta, joka saapuu Yhdysvaltoihin tullakseen aikuisviihdetähdeksi. Se on monellakin tapaa Paul Thomas Andersonin Boogie Nightsin sukua vaikkei tarinan moraali olekaan niin selvä. Toki ajat ovat toiset, ja nykyelokuvan mainstreamkin pystyy näyttämään asioita, joista ei vielä kauaakaan sitten voitu kuin ennustella. Ja lähes rajaton visuaalisuus onkin ensimmäinen asia, joka katsojan silmille iskee. Hyvin pian sitä alkaa kuitenkin myös vierastaa, kritisoida, kyseenalaistaa. Kuvavirta on useimmille katsojille tuttua mutta aivan toisesta kontekstista. Onhan tässä šokkiarvoja haettu mutta pelkästään siihen ei jäädä. Aivan perinteisestä hyväksikäyttökuvauksesta ei ole – systeemi ei vain välttämättä ole ainoa joka hyväksikäyttää. Samalla tarina kertoo vallasta ja rajoista hyvin painokkaasti, ehkä myös ystävyydestä yllättäen. Vaikuttava elokuva, mutta onneksi ei tarvinnut katsella teatterissa yleisön seassa.

Kobayashi Masaki: Kwaidan – kauhun kasvot. Fruit Chan, Park Chanwook, Miike Takashi: Three... Extremes

Kobayashi Masakin ohjaama Kwaidan – kauhun kasvot (Kaidan, 1965) sisältää neljä (laskutavasta riippuen jopa kuusi) japanilaista kummitustarinaa, jotka on nostettu Lafcadio Hearnin julkaisemista kertomuksista. Kwaidan on kaunis elokuva – niin visuaalisesti, äänisuunnittelultaan kuin tunnelmaltaankin. Mistään pelottelu- ja säikyttelykauhusta ei ole kyse vaan pikemminkin erittäin intensiivisestä vierauden tunteesta. Kwaidan on hidas elokuva, usein myös hiljainen, hypnoottiseksikin joku varmasti voisi kutsua. Ulkoasu on hyvin tyylitelty lavasteineen ja kamerakulmineen, ja puheen vähäisyys etäännyttää kokemuksen varsin samankaltaiseksi kuin alkuperäisten Hearnin tarinoidenkin. Vaikka tarinat periaatteessa ovatkin samankaltaisia, niiden käsittelytavat eroavat toisistaan tyystin. Tämä luo pitkälle elokuvalle vaihtelevaa rytmikkyyttä mutta myös perustelee antologiarakenteen, kun episodit vaihtelevat lähes-kabukiteatterista modernistiseen päätösjaksoon.

Three... Extremes (2004) on kolmen erimaalaisen ohjaajan yhteistyö, minkä vuoksi sillä ei ole yhtä oikeaa "alkuperäistä" nimeä. Hongkongilaisen Fruit Chanin ohjaama ensimmäinen osa kertoo vanhenemista pelkäävästä naisesta, joka löytää avuksi varsinaisen superfoodin – eli ihmissikiöt. Odottamattoman vähäeleinen vaikkakin melko yllätyksetön. Korealaisen Park Chanwookin osuus on paljon tyylitellympi. Siinä pettynyt statisti ottaa elokuvaohjaajan ja tämän vaimon vangikseen. Parkin tyyliin kuuluu tälläkin kertaa mustan huumorin ja painokkaan sisällön yhdistely. Viimeisenä japanilainen Miike Takashi tarjoaa suorastaan runollisen tragedian traumaisesta naisesta, joka on lapsuudessaan aiheuttanut siskonsa kuoleman. Three... Extremes ei ole sitä mitä odotin - mutta vain hyvällä tavalla. Kolme lyhytelokuvaa sisältävät paljon monenlaista mutta samalla ne ovat yhtenäinen, vahvatunnelmainen kokonaisuus.

Patty Jenkins: Monster – Aileen Wuornos. Simon Curtis: My Week with Marilyn

Monster – Aileen Wuornos (Monster, 2003) on erilainen sarjamurhaajaelokuva. Tosielämän Aileen Wuornos oli prostituoitu, joka ampui joukon asiakkaitaan. Elokuva ei ole yksi yhteen todellisuuden kanssa vaan rakentaa sen pohjalta omanlaisensa kertomuksen elämän päähänpotkimasta naisesta, joka päätyy epätoivoisiin tilanteisiin ja ratkaisuihin. Charlize Theron tekee arkkityyppisen Oscar-roolin – hyvin rankan, sekä fyysisesti että varmasti henkisesti, ja koskettavan. Christine Ricci toisessa pääroolissa Wuornosin naisystävänä toimii katsojalle pehmentävänä hahmona. Tarina ei varsinaisesti yllätä, mutta Jenkins pitää sen komeasti kurissa ja antaa näyttelijöille tilaa loistaa.

Tositapahtumiin perustuu myös My Week with Marilyn (2011). Laurence Olivier kuvaa Prinssi ja revyytyttö -elokuvaa vuonna 1957 Marilyn Monroen kanssa. Jälkimmäinen tuo mukanaan monesti kronikoidut ongelmansa. Elokuva tyytyy kuvaamaan niitä tuomatta aiheeseen mitään uutta. Tarina kerrotaan nuoren Colin Clarkin näkökulmasta. Tämä päätyy auttamaan tuotannossa ja todistamaan Monroen epävarmuuksia ja toisaalta käsittämätöntä lumovoimaa. Michelle Williams ja Kenneth Branagh ovat esikuviensa nahoissa uskottavasti, joskaan Williams ei tee itselleni sellaista vaikutusta kuin moneen muuhun tuntuu tehneen. Elokuva on kepeähkö epookkidraama, sinänsä taidokkaasti tehty mutta ei mitenkään erityinen. Ongelma voi kyllä olla ihan minussa – nämä oikeita historiallisia hahmoja, varsinkin ajallisesti näin läheisiä, kuvaavat elokuvat ovat aina hieman hankalia tapauksia lähestyä.

Baltasar Kormákur: Meri. Pedro González-Rubio: Merelle

Baltasar Kormákurin ohjaama Meri (Hafið, 2002) alkaa milteipä tavanomaisena: Pikkupaikkakunnan kalatehtaan omistaja ei halua yrityksensä siirtyä lapsilleen, jotka kuitenkin myisivät sen eteenpäin jollekin suurtoimijalle, ja kutsuu nämä luokseen kertoakseen asiasta. Seuraa tietenkin luurankojen kaivelua kaapeista ja patoumien purkautumisia. Loppujen lopuksi Meri onnistuu kuitenkin sanomaan paljon monestakin asiasta. Yhteiskunnan rakennemuutoksesta, yhteisön merkityksestä, keskiluokan kipuilusta, perheestä... Dvd-julkaisun saateteksti viittaa Fassbinderiin, mitä aluksi pidin törkeänä liioitteluna, mutta melodraamaattinen ja tragedinen loppu todellakin tuo mieleen hänet (ja sitä kautta myös Sirkin). Hahmoja on paljon ja heidän välillään monenlaisia suhteita, mutta mitään ei alleviivailla tai edes arvoteta juurikaan. Islantilaisuus tuo tietenkin mukanaan omanlaisensa tunnelman ja humoristisuuden. En ole nähnyt islantilaista elokuvaa läheskään niin paljon kuin olisin halunnut, mutta kaikki näkemäni on ollut aina mielenkiintoista.

Meksikolaisen Pedro González-Rubion ohjaama Merelle (Alamar, 2009) välttelee määritelmiä. Se on siinä mielessä dokumentaarinen, että jokainen elokuvan henkilö "esiintyy" omana itsenään. Toisaalta se ei ole dokumentti, koska varsinaisesti se ei "kerro" mistään. Merelle on kuvaus maya-miehestä, joka viettää aikaa poikansa kanssa ennen kuin tämä palaa äidilleen Roomaan. Taustat selviävät ensimmäisten minuuttien aikana, ja sen jälkeen keskitytään kaikessa rauhassa kuvaamaan parin (sekä pojan isoisän) elämää Banco Chinchorron riutalla. Merelle on tyylipuhdasta "slow cinemaa" parhaimmillaan. Kuvat ovat pitkiä, ympäristö kaunista, kerronta verkkaista. Mistään luontodokumentista ei ole kyse, sillä hahmoja ympäröivä miljöö ei ole pääasia vaan nimenomaan tausta isän ja pojan suhteelle. Tärkeintä ei ole tarina vaan elämys.

Ken Loach: Looking for Eric. Gerry O'Hara: Hupitytöt

Ken Loachin Looking for Eric (2009) on kerrankin urheiluaiheinen elokuva, josta minäkin jaksan aidosti innostua. Mutta se ei olekaan mikään perinteinen vaikeuksien kautta voittoon nousevan urheilijan kuvaus. Elokuvassa on kyllä keskeisessä osassa urheilija, jalkapalloilija Eric Cantona omana itsenään, mutta tarinan näkökulma on fanien. Eric, ei Cantona, on keski-ikäinen elämänsä masentama postivirkailija. Hänen jokseenkin ainoa ilonsa on suuresti ihailemansa Cantona, joka eräänä iltana ilmestyy kaimalleen tukemaan ja johdattamaan häntä. Jalkapallo on ollut ainoa asia, jonka ääressä Eric on voinut unohtaa kaiken muun. Se antaa yhteisön ja pelkälle katsojallekin tarinan, jonka voi kokea omakseen. Yksikään tarina voittamisesta ei voi sanoa niin paljon kuin kertomus luuserista. Looking for Eric on myös elokuva vanhemmuudesta. Kuviossa on mukana niin Ericin lapsi ja lapsenlapsi että hänen kasvattamansa lapsipuolet, jotka ovat sotkeutuneet laittomuuksiin. Loachin ymmärryksessä duunareitaan kohtaan on niin paljon hellyyttä, että siihen on pakko uskoa. Mistään kepeästä komediasta ei ole kyse, vaan pahimmillaan ollaan hyvinkin synkissä vesissä. Steve Evets pääroolissa tekee sympaattisen vahvan suorituksen, ja Cantona hänen sisäisenä äänenään on yllättävän vakuuttava hänkin.

Gerry O'Haran The Pleasure Girls eli suomalaisittain Hupitytöt (1965) on suotta historian lehdiltä piiloon jäänyt brittielokuva. Se valmistui hieman liian myöhään ollakseen osa sikäläistä uutta aaltoa, vaikka yhteistä pinta-alaa olisikin jonkin verran, ja toisaalta se ilmestyi ennen kuin hipit valtasivat Lontoon. Tarinan leikkauspisteessä on nuori nainen, joka muuttaa Lontooseen mallin uraa tekemään ja ajautuu modernin sinkkuelämän iloihin. Hahmoja on paljon, monenlaisia tarinanlankoja samoin – on yhteiskunnallista kantaaottavuutta, seksuaalivähemmistöjä ja lopulta rikoskertomuskin. Juonessa ei omaperäisyyksiä ole, mutta sen käsittely on sympaattista, dialogi nasevaa ja mustavalkokuvaus kaunista, joskin käsikirjoitus hieman harhailee ja laahaa. Historiallisuutta tuovat kaksi keskeistä miesroolia, joissa esiintyvät Ian McShane ja Klaus Kinski.

John Huston: Prizzin kunnia. Punainen mylly

Musta komedia on aina hankala tapaus. Jotta se toimisi, olisi elokuvan olla paitsi hauska myös draamana tyydyttävä. Hustonin toiseksi viimeinen ohjaus Prizzin kunnia (Prizzi's Honor, 1985) onnistui siinä ainakin, jos Oscar-ehdokkuuksia laskee. Suitsutusta saivat etenkin näyttelijät, ja mikä ettei: Jack Nicholson esittää överisti itseään mutta mafia-aksentilla, Kathleen Turner näyttelee överin pirtsakasti naista joka moneen otteeseen esittää överisti mitä milloinkin, ohjaajan tytär Anjelica käy tunneskaalan läpi roolissa joka lopulta saikin Oscarin, ja onpa noita muitakin hienoja suorituksia. Tarina on melko höntti – kaksi palkkatappajaa rakastuvat mutta heidän ammatilliset intressinsä menevät ikävästi ristiin – mutta ei se olekaan kuin tausta, jota vasten näyttelijät pääsevät irrottelemaan. En kyllä itse jaksa hirveästi innostua elokuvasta, vaikka hetkittäin se onkin riemastuttavaa katsottavaa. Palaset ovat kauniita mutta mosaiikki on yleensä aika tylsää.

Oscareita sai paljon aiemmin myös Punainen mylly (Moulin Rouge, 1952). Brittituotanto perustuu Pierre La Muren romaaniin ja kertoo tosielämän taidemaalari Henri de Toulouse-Lautrecista ja hänen kauttaan Pariisin boheemeista piireistä 1800-luvun lopun Pariisissa. Taiteilija oli sisäsiittoisuuden vuoksi epämuodostunut; hänen jalkansa jäivät lyhyiksi. Tämä luo traagisen taustan elokuvallakin. Liikkumiseltaan rajoittunut Toulouse-Lautrec seuraa aikansa villeimpiä bileitä legendaarisessa kabareessa, Punaisen myllyssä. Samalla elokuva kertoo myös taiteilijuudesta, työstä, luokkarajojen rikkomisesta, alkoholismista. Se on komea (Oscarit tulivatkin puvustuksesta ja lavastuksesta, minkä lisäksi värimaailma on kuin suoraan Toulouse-Lautrecin maalauksista), alun tanssikohtaukset näyttäviä ja energinen on muukin kokonaisuus. José Ferrer pääosassa on hämmentävän hyvä. Naiset hänen ympärillään tekevät hekin hyvää jälkeä, jokainen omalla tyylillään. Sivuosissa pyörähtävät myös Peter Cushing ja Christopher Lee.

Larry Clark: Bully. Larry Clark & Edward Lachman: Ken Park

Valokuvaaja Larry Clark siirtyi elokuviin vuonna 1995 ohjauksellaan Kids, joka oli iso ilmiö. Jo valokuvissaan hän oli keskittynyt nuorison huumekulttuuriin, seksielämään ja erilaisiin alakulttuureihin, ja elokuvassa hän jatkoi samalla linjalla.

Clark teki vuonna 2001 kolme elokuvaa, joista ensimmäinen oli Bully (2001). Se kertoo kahdesta kaveruksesta, joista toinen kuitenkin on täysi mulkku ja pompottaa muita, myös arkaaa ystäväänsä ja molempien tyttöystäviä. Tarina saa kierrettä, kun öykkäröintiin väsyneet "ystävät" päättävät tappaa alistajansa. Aluksi puhutaan paljon rumia ja paneskellaan ympäriinsä, narkataan ja ollaan tosi edgyjä. Iso osa rankkuudesta on itsetarkoituksellisen tuntuista, jonkinlaista hyperrealistista eksploitaatiota, jos halutaan käyttää hienoja sanoja. Pian elokuva menee kuitenkin ihon alle dokumentaarisessa tyylissään; varsinkin nuorten kömpelö murhan suunnittelu on kuvattu kylmäävästi. Murha on oikea murha, ei mikään sisäsiisti leffahassuttelu. Tarina perustuu tositapahtumiin, Bobby Kentin murhaan, joka on tuttu tapaus true crimen kuluttajille. Bobbykin saa elokuvassa ymmärrystä vaikka kusipää onkin – vanhemmissahan se syy on. Brad Renfro on vahva kiusatun kaverin roolissa. Harmi ettei hänellä ollut enää monta elinvuotta jäljellä.

Vuoden kolmannen elokuvansa Clark ohjasi (ja kuvasi) yhdessä Edward Lachmanin kanssa. Ken Park (ilmestyi 2002) perustuu Clarkin omiin kokemuksiin. Nostalgiaa löytyy mutta aika katkeraa sellaista. Elokuva seuraa joukkoa skeittinuoria, joilla kaikilla on huonot tai vähintään oudot suhteet vanhempiinsa (sieltähän se kaikki paha aina tulee). Sitten narkataan ja irstaillaan ja valitetaan porukoista ja muuta perus-Clark-kamaa, kunnes mennään täysin Oidipukseksi. Šokkiarvoja on tälläkin kertaa, eivätkä ne ole kovin perusteltuja. Sisällön ei ole tarpeeksi painavaa vaan jää lähinnä pateettiseksi. Vanhempienkin näkökulmaa avataan hieman, mutta se jää kovin pinnalliseksi. Ken Parkin ihmiskuva on läpeensä masentavan yksioikoinen.

Richard Attenborough: Lumous. Florian Zeller: Isä

Lumous (Magic, 1978) on merkillinen elokuva. William Goldman kirjoitti sen oman romaaninsa pohjalta, ja Richard Attenborough valikoitui lopulta ohjaajaksi. Lumous kertoo taikurista, joka menestyäkseen ottaa osaksi esitystään myös vatsastapuhumista. Mies ei vain pysty lopettamaan nukkensa kautta puhumista ja tällä alkaakin olla pian jo oma tahto. Taikuri pakenee nuoruudenrakkautensa luo, missä ongelmat kärjistyvät. Periaatteessa Lumous on kauhuelokuva, ruumiitakin tulee, mutta pääpaino on hajoavan mielen kuvauksessa. Hopkins todellisuudesta vieraantuvana taikurina tekee hienoa työtä, samoin kaikki sivurooleissa. Valitettavasti suomalainen dvd-julkaisu on kammottava: kuva näyttää siltä kuin se olisi siirretty ikivanhalta, televisiosta nauhoitetulta vhs-tallenteelta, josta on reunat leikattu pois. Suomennoskin on kuin leikkikoululaisen kädestä – mikä osittain varmasti johtuu nuhjuisesta ääniraidasta.

Isä (The Father, 2020) on Florian Zellerin esikoisohjaus, jonka käsikirjoituksen hän kirjoitti oman näytelmänsä pohjalta. Hopkins esittää dementiasta kärsivää miestä ja Olivia Colman hänen tytärtään, joka yrittää pärjätä isänsä kanssa. Elokuva visualisoi ja siirtää katsojalle mestarillisesti sen hämmennyksen, jossa muistisairas joutuu elämään, kun kaikki tuntuu hämmentävältä ja arki täyttyy yllätyksistä. Hopkins puolestaan tavoittaa ulkoisesti käytöksen, eleet, puhetavan, kaiken mikä muistin rappeutumiseen liittyy. Pakko sanoa että sain melkein kylmiä väreitä häntä katsellessani – tuli elävästi mieleen eräs tuntemani. Monella tapaa Isä on näistä kahdesta elokuvasta se kauhistuttavampi.

John Badham: The Jack Bull. Tommy Lee Jones: The Homesman

Hevoskauppias nousee vastustamaan paikallista suuromistajaa, joka vuorostaan pahoinpitelee häneltä intiaaniapurin ja kaksi hevosista. Mies lähtee hakemaan oikeutta, mutta valtakoneisto pitää yhtä ja pienen ihmisen osa on kurja. Taustalla on hankkeilla oleva Wyomingin osavaltiohakemus, joka toteutuessaan rajoittaisi maanomistajien oikeuksia. Näistä lähtökohdista alkaa John Badhamin ohjaama televisiolänkkäri The Jack Bull (1999). Elokuva perustuu saksalaisen Heinrich von Kleistin pienoisromaaniin Michael Kohlhaas vuodelta 1808; sen pohjana puolestaan on tositarina 1500-luvulta. Puhutaan siis aina ajankohtaisesta ellei peräti ajattomasta tarinasta. Se kohoaa kertomukseksi oikeudesta ja yhdenmukaisuudesta – ja politiikasta. Kun kerran laki ei turvaa tavallisia kansalaisia, nämä ottavat lain omiin käsiinsä. The Jack Bull on tehokas elokuva, etenkin kun ottaa huomioon sen olevan tv-tuotanto, ja suotta vähälle huomiolle jäänyt.

Oikeudesta ja yhdenmukaisuudesta on kyse myös Tommy Lee Jonesin The Homesmanissa (2014), joka perustuu Glendon Swarthoutin romaaniin. Kolme naista, jotka ovat sään, nälän ja miestensä rasittamina saaneet hermoromahduksen (ns. preeriakuumeen) ja päätyneet tahoillaan tekemään kauheuksia, lähetetään Iowaan saamaan hoitoa. Saattajaksi matkaan ryhtyy vielä neljäs nainen, yksin elävä mutta varakas ja oman arvonsa tunteva. Avukseen hän saa vanhan miehen, jonka pelastaa hirrestä. Tarina on karu. Matka läpi preerian ja jatkuvan tuulen on rankka, ihan kuten on tapa jolla ihmiset toisiaan kohtelevat. Näkökulma on tietysti etenkin siinä, miten huono ja turvaton on naisen asema ollut 1800-luvun puolivälissä (ja sittemminkin). Kurjastihan meille kaikille lopulta käy. Kaiken taustalla soi Marco Beltramin erittäin komea musiikki.

Stanley Tong: Supercop. Yuen Woo-ping: Wing Chun

Supercop (Jingchá Gùshì Sān Chāojí Jingchá, 1992) on kolmas osa Jackie Chanin Police Story -sarjaa, tällä kertaa Stanley Tongin ohjaama. Aiemmista osista tuttu Chanin hahmo soluttautuu huumeliigaan ja saa avukseen Michelle Yeohin (tässä vielä Michelle Khan) esittämän kiinalaisen Interpol-poliisin. Tyyliltään elokuva jatkaa edeltäjiensä linjoilla: hurjia stuntteja, tulitaisteluita, räjähdyksiä, komeasti koreografioituja mätkintäkohtauksia. Yhdistelmä ajoittain hyvinkin brutaalia väkivaltaa ja Chanille tunnusomaista pöljähuumoria on ihastuttava. Monella tapaa Supercop on definitiiivinen Jackie Chan -elokuva. Viimeinen pitkä takaa-ajokohtaus on mestarillinen. Suomalainen dvd-julkaisu on huvittava. Jostain syystä kannessa Jackie Chan on "action-tähti" lainausmerkeissä ja takakannen esittelyssä kerrotaan, että Michelle Khanin "kauneus ja kovuus ovat Jackie Chanin luokkaa". En ole koskaan ajatellut Chania erityisen kauniina... Valitettavasti suomijulkaisu on länsimaille tarkoitettu leikkaus, jossa on lisäksi paljon kehnommat musiikit.

Ehta Hong Kong -versio on sijaan Wing Chun (1994), jonka on ohjannut Yuen Woo-ping. Yeohin esittämä nimisankari on tofua myyvä kung fu -mestari, joka ei taivu perinteisiin sukupuolirooleihin. Juoneen kuuluvat kaunis leskirouva, rikollisliiga, kilpakosijoita, naisten välistä ystävyyttä, identiteettisekaannuksia, slapstickiä ja huikeita kamppailukohtauksia. Kerronta kenties junnaa paikoillaan silloin tällöin, mutta hahmot ovat sympaattisia ja heistä on helppo pitää. Vaan yhteenottojenhan tätä katsotaan - ja ne ovat energisiä, kekseliäitä ja ultratyylikkäitä. En tunne hongkongilaista elokuvaa niin, että osaisin sanoa, kuinka tavallista Wing Chunin feministisyys on, mutta joka tapauksessa se tuntuu varsin raikkaalta.

Wong Jing & Corey Yuen: Legenda punaisesta lohikäärmeestä. Ringo Lam: Full Alert

Voisiko kung fu -elokuvalla olla kliseisempää nimeä kuin Legenda punaisesta lohikäärmeestä? Sillä nimellä kuitenkin Wong Jingin ja Corey Yuenin Xīguān Zhī Shàolín Wu Zu (1994) Euroopassa tunnetaan. Se on monella tapaa genren peruskauraa, näyttääkin ihan 90-luvun alun elokuvalta vaikka sijoittuukin menneisyyteen. Jet Li esittää kostoreissulla keihästään heiluttelevaa mestaria, jonka kotikylä on poltettu ja vaimo kuollut. Mukana hänellä on pikkupoikansa, oiva kung fun taitaja hänkin. Tarinaan kietoutuvat myös viisi pikkupoikaa, joihin on tatuoitu kartta shaolinin aarteen luo, sekä pastakastikkeeseen dipatun pökäleen näköinen pahis, joka ajaa paikalle peltisellä batmobiilipyörätuolilla. Vakavanaamaiset ja synkkämieliset päähenkilöt ovat mielenkiintoisessa ristiriidassa ympärillä tapahtuvan komiikan kanssa. Huumori on usein hölmöä, mutta niin kauan kuin keneenkään pokka ei petä, se ei muutu naurettavaksi. Jet Lin ja poikaa esittävän Miu Tsen kemia on vahvaa. Englanninkielinen dubbaus on hirveä, niin kuin yleensäkin, mutta ei edes mukavan campilla tavalla.

Huumoria on turha etsiä Ringo Lamin ohjaamasta Full Alertista (Gāodù Jièbèi, 1997). Se on rivakka rikoselokuva, joka kaikessa tyylittelyssäänkin keskittyy ihmiseen kaiken keskellä. Lau Chin- wan (eli Sean Lau) esittämä poliisi on taiwanilaisen rikolliskoplan perässä ja samalla epäilee omaa ammattitaitoaan. Hänen ja Francis Ngin esittämän pommiekspertin välille kehittyy outo suhde; he yrittävät päihittää toisensa niin, että kamppailusta tulee henkilökohtaista. Tarina on melko suoraviivainen takaa-ajokertomus, mutta intensiteetti on huima. Pääosassa eivät oikeastaan ole poliisit eivätkä roistot vaan kaoottinen ja klaustrofobinen suurkaupunki. Vertaukset Melvilleen eivät ole kaukaa haettuja. Kaiken taustalla kummittelee Hong Kongin siirtyminen Kiinan alaisuuteen, vaikka sitä ei suoraan sanotakaan. Lopputulos on synkkä ja lohduton ja sellaisena ehdottoman vaikuttava.

Luettua: maaliskuu 2022

Herik Grönroos: Cognitio librorum. Retkiä kirjojen maailmaan. Utfluckter i böckernas värld. Helsinki 1983: Helsingin yliopiston kirjasto. 92 s.

Henrik Grönroos oli legendaarinen Helsingin yliopiston kirjaston kirjastonhoitaja kaunokirjallisuuden. Hän teki laitoksessa pitkän uran ja osallistui muun muassa kirjaston kirjojen suojelemiseen toisen maailmansodan aikana. Grönroos myös kirjoitti ahkerasti alaansa liittyvistä aiheista. Näistä teksteistä julkaistiin hänen 75-vuotisjuhlansa aikoihin valikoima Cognitio librorum.

Valitettavasti olen kykenevä lukemaan kirjasta vain kaksi kolmasosaa, sillä sivistymättömänä moukkana en selviä ruotsinkielisistä artikkeleista. Suomeksi on kuitenkin tekstejä 1700-luvun suomalaisten kirjatiedosta koskien saksalaisia ja venäläisiä sekä suomalaisten kirjasuhteesta ja kirjastotoiminnasta ennen kansan- ja pitäjänkirjastoja. Suomenkieliset tekstit on alun perin ilmestyneet 1941–46.

Heikki Asunta: Ruuhenveistäjä. Runoja. Porvoo–Helsinki 1946: WSOY. 113 s.

Ruuhenveistäjä vuodelta 1946 osoittaa hyvin, miten Heikki Asunnan runoilijankuva muuttui uran alun kauhuromantiikasta. Kokoelman aloittava "Jeftan tytär" on kuin se kuuluisa kaiku menneisyydestä, kertova ja pateettinen runo. Patetiaa on luvassa muutenkin, samoin edelleen kuolema monen tekstin aiheena. Nyt kuolemaa ei kuitenkaan esitetä enää lainkaan romanttiseen sävyyn, enemmänkin Asunnan teksteissä on irtipäästämisen ja resignaation henkeä. Vaikea sanoa, kuinka aidosta kirjailijan tunteesta on kyse vaiko roolista sittenkin. Asunta ei kirjan julkaisun aikaan ollut kuin nelikymppinen. Vastakkainenkin valo paistaa Ruuhenveistäjässä: Purjeet-osaston runot osoitetaan lapselle ja niissä on kenties kaihoisa muttei synkkä tunnelma.

Asunnan runous on hyvin hallittua. Rytmistä ja metristä ei poiketa ja riimit ovat kohdallaan. Joitain tekstejä vaivaa liiallinen säkeen ylitys, mutta se lienee vain oman makuni ongelma. Hyvin moni Ruuhenveistäjän runoista moni on kuvastoltaan varsin perinteistä luontolyriikkaa, mutta Asunnan alakuloinen paatos tekee parhaimmillaan vaikutuksen. En silti saa kokoelmasta samanlaista nautinnollista otetta kuin alku-uran julkaisuista ja jään kaipaamaan niiden energisyyttä.

Heikki Asunta: Sudenmarja. Runoja. Porvoo–Helsinki 1950: WSOY. 84 s.

Heikki Asunnan viimeinen runokokoelma, Sudenmarja, ilmestyi 1950, yhdeksän vuotta ennen hänen melko varhaista kuolemaansa. Verrattuna Ruuhenveistäjään, hänen edelliseen kokoelmaansa, nämä viimeiset runot ovat paljon kepeämpiä. Kaikki aiempi patetia on lähes tyystin poissa (lukuun ottamatta ehkä kahta tekstiä), ja sen tilalla on hentoja luontokuvia, ironiaa ja jopa huumoria. Asunta hallitsee edelleen mittansa mestarillisesti, mielestäni jopa paremmin kuin edellisessä kokoelmassa, mutta runot ovat leikkisämpiä ja lyhyempiä. Ei pitkiä kertovia tekstejä tällä kertaa. Balladimaisuutta on yhä, nimenomaan tunnelmallisissa luonnon kuvauksissa. Mielenkiintoisinta antia ovat kenties hänen työtä käsittelevät tekstinsä, joita Sudenmarjassa on melko monta. Ankkurinhioja-nimisen osaston runoissa on tosiaan yllättävää humoristisuutta, joka sekin on kevyttä ja hyväntuulista.

Matthias Arnold: Henri de Toulouse-Lautrec 1864–1901. Elämän teatteri (Henri de Toulouse-Lautrec 1864–1901. Das Theater des Lebens, 1987). Köln 1989: Benedikt Taschen. 95 s. Suom. Katariina Röbbelen.

Pari viikkoa sitten katsomani Punainen mylly -elokuva sai minut kiinnostumaan Henri de Toulouse-Lautrecista. Paikallisesta kirjastosta löytyi tasan yksi kirja hänestä, mutta onneksi kerrankin se sattui olemaan sitä mitä kaipasin. Matthias Arnoldin Henri de Toulouse-Lautrec. 1864-1901. Elämän teatteri keskittyy nimenomaan Lautrecin taiteeseen, sen keskeisimpiin piirteisiin ja kehitykseen. Taiteilijan elämä tulee hahmoteltua siinä sivussa. En osaa itse eritellä kuvataidetta, joten en myöskään osaa arvioida Arnoldin onnistumisia tai tulkintojen validiutta, mutta minun kaltaiselleni amatöörille ne ovat riittävät. Tällaisten taiteilijasarjojen tarkoitus lieneekin pitkälti se, että ne toimivat jonkinlaisina johdatuksina ymmärrykseen.

Boris Hurtta: Krapuja ja Keräiltyjä krapuja

Englantilaisen scifi-fandomin parissa syntyi 1980-luvulla tekstilaji nimeltä drabble, tasan sadan sanan mittainen kertomus. Suomeen se saapui viimeistään 1989, kun Aikakone-lehden numerossa 2/89 ilmestyi nimettömän kirjoittajan artikkeli aiheesta. Siinä sana oli saanut myös suomenkielisen vastineensa raapale. Yksi varhaisista muodon mestareista Suomessa oli Boris Hurtta, jonka ensimmäinen julkaistu raapale ilmestyi tuona samaisena vuonna Aikakoneen seuraavassa numerossa. Hurtta jatkoi koko loppuelämänsä raapaleiden kirjoittamista, mutta hän omaksui sille aivan oman sanan, krapu. Syynä ehkä oli, ettei hän pysytellyt pelkän scifin ja fantasian rajoissa vaan kirjoitti estoitta mitä monituisimmista aiheista. Hurtan krapuja ilmestyi vuosien varrella lehtien lisäksi moninaisissa vihkojulkaisuissa ja joissain antologioissakin. (Hurtan ja Harri Haarikon raapalekokoelma Cyranon hengessä vuodelta 2016 mainitsee raapale-sanan keksijäksi Johanna Sinisalon.)

Vuoden 1997 Krapuja-kokoelma (kust. Avoin Kirja) sisältää lähes viisikymmentä tekstiä. Kaikki ovat tietenkin satasanaisia, mutta novellien lisäksi joukossa on muutama runokin. Kaikki tekstit on julkaistu toisaallakin; esimerkiksi Aitoja krapuja -vihkosen (1995) sisältö on lähes kokonaan - muttei ihan! - mukana. Vanhimmat tekstit ovat vuoden 1989 tuotantoa eli aivan niitä ensimmäisiä ilmestyneitä (esim. pikkuklassikko, tieteisfantasia Louhikärmes). Fantasia-aiheiden lisäksi mukana on realismia, nostalgiaa, pakinamaisia arkihuomioita, pastisseja ja tosiaan myös runoja.

Ensimmäinen osasto on selvimmin genrekirjallisuutta. Joukossa on fantasiaa, hieman kauhuhöystettäkin (Tuon pirtin rakensi Jaakko, Vampyyri rannalla) mutta myös suoranaista abdusrdismia ja metatason genrepohdintaa, kuten kertomuksessa Kauhukirjailijana olon syitä ja seurauksia. Kokoelman toinen osasto on mielestäni paras ja samalla, jos rohkenen sellaista sanaa käyttää, korkeakirjallisin. Kevyen arkisurrealismin ohessa on viittauksia muun muassa klassiseen poikakirjallisuuteen. Esimerkiksi Kaks reilua kundia Kotkasta luo katsauksen Pertsan ja Kilun myöhempiin vaiheisiin, ja Musiikkia mandariinille kaikuu vanhojen orientalismiin kallellaan olevien seikkailutarinoiden suuntaan. Itselleni kiehtovimmalta tuntuu osaston aloittava kolmen kravun sarja, nostalgiset välähdykset joihin kaikkiin liittyy Rojolan Erkki, linnuille puhuva ja noidaksi uskottu. Viimeinen osasto muodostuu sekalaisemmasta sarjasta kertomuksia, joihin tuntuu liittyvän aiempaa henkilökohtaisempi sävy. Käsittelyyn pääsevät niin bibliofilia (Valdemar Rydberg -tarina Keräilijän vietti), poliisin työ (Tähtihetki) ja Kakolanmäen miljöö (Yöllä päiväntasauksen aikaan). Krapuja on erittäin laadukas kokoelma. Väitän, että jos kokoelman olisi julkaissut joku etabloitunut valtavirtakirjailija, sitä voitaisiin hyvinkin pitää pienenä lyhytproosan helmenä.

Vuoden 1998 Keräiltyjä krapuja -kokoelma (julk. Wanhain Herrain Huone) tekee mieli nähdä jonkinlaisena lisävihkona edelliselle. Se on sekalaisempi valikoima yleensä humoristisia tekstejä, alaotsikoltaankin "Uusia, vanhoja, pahnanpohjimmaisia, sensuroituja, hyljättyjen joukosta hyljättyjä omia krapuja", ei niin laadukas tai tasavahva mutta kuitenkin mielenkiintoinen ja parhaimmillaan hauskakin. Maininnat ansaitsevat ainakin Universal Con 2019, joka irvailee varsinkin Tähtivaeltajan sivuilta tutuille viinanhuuruisille con-raporteille, sekä Hurtan näkemys Jussi Vareksesta, Minun Varekseni. Myös siinä on novellien lisäksi pari runomuotoistakin tekstiä, joskin merkittävin ero proosakrapuun on lähinnä tekstin asettelu. Hurtta ei muuten ole ollenkaan hassumpi runoilija, mutta valitettavasti häneltä ei tietääkseni ole näiden krapurunojen ja joidenkin yksittäisten WHH-arkkien lisäksi ilmestynyt vain yksi kokoelma, sekin Wanhain Herrain Huoneen pienjulkaisuja (1995). 

Katsottua: helmikuu 2022

Murray Lerner: Nothing Is Easy

Dokumenttiohjaaja Murray Lerner kuvasi 1970 Isle of Wightin rockfestivaalin kokonaisuudessaan, mutta monenlaisten taloudellisten ja oikeudellisten pulmien vuoksi hän pääsi hyödyntämään materiaalia vasta parikymmentä vuotta myöhemmin. Tuloksena syntyi monta elokuvaa, jotka keskittyivät joko tapahtumaan kokonaisuutena tai johonkin yksittäiseen esiintyjään. Viimeisen päivän viimeisenä esiintyjänä nähty Jethro Tull sai oman dokumenttinsa 2005.

Nothing Is Easy -nimen saanut dokumentin ja keikkavideon risteymä sisältää paitsi ison osan Tullin setistä myös jonkin verran taustoittavaa kuvamateriaalia sekä Ian Andersonin tuoreita haastattelupätkiä. 2000-luvun alun osuudet olisi voinut huoletta jättää pois. Niissä ei ole mitään uutta tai edes mitään todella tarpeellista.

Itse keikkataltioinnit sekä kuvat soundcheckistä ja dramaattisista käänteistä kulisseissa, kun festivaalin järjestäjillä alkoi raha ja auktoriteetti loppua kesken, ovat sen sijaan nautintoa. Lernerin karheassa filmikuvassa on lämpöä ja vaikka kamera viipyileekin lähinnä Andersonissa, keikan energia välittyy edelleen, viisikymmentä vuotta myöhemminkin katsojalle. Keikkalistasta kahta kappaletta ei jostain syystä ole kuvattu, mutta nekin kyllä kuullaan elokuvan aikana – toinen vähän kömpelön uusiokäytetyn kuvakollaasin taustalla ja toinen lopputekstien aikana.

George Sluizer: Kivinen lautta. Fernando Leon de Aranoa: Maanantai auringossa

Olen aina pitänyt portugalilaista José Saramagoa mahdottomana kirjailijana filmata. George Sluizerin ohjaaman Kivisen lautan (La balsa de piedra, 1986) nähtyäni olen edelleen sitä mieltä, mutta se ei tee elokuvasta huonoa. Saramagon pitkävirkkeisen, mutkittelevan, leikittelevän ja aina itsetietoisen kerronnan siirtäminen miksikään toiseksi taiteenlajiksi ei tietenkään ole mahdollista, joten Sluizerin espanjalais-portugalilais-alankomaalainen yhteistyö keskittyy tarinaan. Pyreneiden niemimaa halkeaa irti Euroopan mantereesta ja lähtee vaeltamaan valtamerelle. Kansainvälinen yhteisö on sekaisin, kun maailma ei olekaan hallinnassa ja omistussuhteet eivät ole selviä. Samalla viiden ihmisen (ja koiran) epätasainen joukko päätyy yhteen paitsi maantieteellisen ihmeen myös heitä itseään kohdanneiden ihmeellisyyksien vuoksi. Siinä missä maanosa hajoaa, ihmisyksilöt löytävät toisensa. Kivinen lautta on hieman epätasainen elokuva eikä saa aikaan sellaista tunnevoimaa kuin tarinansa mahdollistaisi. Se on kuitenkin hyvin viehättävä ja lievästä pintapuolisuudesta huolimatta siihen mahtuu yllättävän paljon – vähän niin kuin tarinan rättisitikkaan.

Fernando León de Aranoan Maanantain auringossa (Los lunes al del sol) edustaa aivan toisenlaista lajityyppiä. Fantastisen viitekehyksen sijasta ollaan tiukasti kiinni sosiaalisessa realismissa. Joukko telakkatyöläisiä on pistetty pihalle. Uusia töitä ei ole, pikkuasiatkin tuntuvat ylitsepääsemättömiltä, jostain elämänilo pitäisi repiä. Yksi yrittää pistää yhteiskunnalle kampoihin, toiselle ottaa sielun päälle kun vaimo on elättäjän roolissa, kolmas potee ikäkriisiä – onneksi miehillä sentään on toisensa. Tarina voisi olla Kaurismäeltä, tyyli on vain paljon helpommin lähestyttävä ja arkisempi. Painokas se kuitenkin on, kaunis ja myötäelävä.

Wolfgang Petersen: Päättymätön tarina. George Miller: Päättymätön tarina II. Seuraava luku

Michael Ende Tarina vailla loppua -romaaniin (Die unendliche Geschichte, 1979) elokuvasovitukset eivät ole minulle lainkaan niin nostalgisia kuin monelle muulle tuntuvat olevan. Ensimmäisen elokuvan muistan nähneeni ala-asteella, kun se katsottiin jonain luokan leffapäivänä (samassa sarjassa katseltiin muuten myös Bad Taste), mutta ei se jättänyt muistijälkiä. Niinpä katseeni oli tuore, kun nyt näin sen ja ensimmäisen jatko-osan yhdessä yhdeksänvuotiaani kanssa.

Päättymätön tarina (The Neverending Story, 1984) ja sarjan kakkososa, alaotsikoltaan Seuraava luku (Next Chapter, 1990) ovat englanninkielisyydestään huolimatta pääosin länsisaksalaisia tuotantoja. Varsinkin kakkonen on silti hyvin amerikkalaisen oloinen kerronnaltaan ja moraaliltaankin. Ensimmäisessä elokuvassa kerronta sen sijaan on vähemmän sulavaa ja varmisteltua, mikä antaa sille omalaatuisuutta.

Enden alkuperäistekstin mukaisesti Päättymätön tarina kertoo Bastian-nimisestä pojasta, joka pakenee koulun ja perhe-elämän painostavuutta kirjojen maailmaan. Hämärä antikvaari asettaa hänen käteensä tarinan nimiteoksen, fantasiatarinan johon Bastian uppoaa tyystin. Ensimmäisessä osassa hän toimii vielä suurelta osin kirjan ulkoisena voimana, mutta jatko-osassa Bastian on kirjaimellisesti seikkailemassa tarinan sisässä.

Tarina itsessään on toimivaa, suuria aiheita alleviivaavaa lastenfantasiaa, jossa Narnia yhdistyy etenkin Ihmemaa Oziin. Varsinkin kakkoselokuvassa Oz tuntuu vahvalta verrokilta. Katsojan huomio kiinnittyykin heti vahvaan maailmanluontiin. Lavasteet, puvustus ja etenkin erikoisefektit ovat edelleen vaikuttavia – etenkin koska tietokonegrafiikasta niissä ei ole kyse. Ykkösen satumainen syvyys karsiutuu Seuraavasta luvusta ulkonaisen näyttävyyden tieltä mutta se ei mielestäni ole paljon alkuperäistä kehnompi, vaikka olenkin mielipiteeni kanssa melko yksin.

Karl Freund: Muumio. James Whale: Frankenstein

Tänä keväänä kasien kauhuklassikkoelokuviksi tulivat valituiksi Karl Freundin Muumio (The Mummy, 1932) ja James Whalen Frankenstein (1931).

Jälkimmäinen on edelleen hämmästyttävän hienosti rakennettu ja hallittu elokuva. Iän tuomaa tahatonta huumoria ei juuri ole (tarkoituksellista kylläkin) ja elokuvan emootiolatinki on vahva. Tällä katselukerralla huomioni kiinnittyi etenkin Colin Cliveen nimiroolissa. Henry Frankenstein käy 70 minuutin aikana verrattain ison kehityskaaren, ja Cliven esiintymissä on herkkyttä, joka suotta jää groteskimpien hahmojen varjoon. Karloffin hirviö on tietenkin varmasti yksi kaikkien aikojen elokuvaikoneista.

Muumio on Karloffin toinen iso Universal-rooli ja tyystin erilainen kuin Frankensteinissa. Mielikuvissani Muumio on liian usein melko tylsä romanssi, jossa on lähinnä joitain komeita otoksia. Mutta jos vain pääsee yli tekoajalle tyypillisestä venytetystä dialogista ja Zita Johannin karmeasta teeskentelystä toisessa pääroolissa, paljastuu elokuvasta paljon taitavaa dynamiikkaa. Alkukohtaus on klassinen pohjustus, mutta varsinainen Freundin taidonnäyte on käytännössä mykkä takaumakohtaus muinaisesta Egyptistä. Voi kun ajan äänitysteknologia ja tuottajapuolen esteettinen silmä olisi sallinut samanlaisen vimman ja energisyyden myös muuhun elokuvaan.