Katsottua: lokakuu 2023

Teuvo Tulio: Intohimon vallassa. Roland af Hällström & Teuvo Tulio: Hornankoski

Intohimon vallassa (1947) aloittaa jälleen jotain uutta Teuvo Tulion elokuvissa, nimittäin uudelleenfilmatisoinnit. Johannes Linnankosken tarinaan perustuva Taistelu Heikkilän talosta oli Tulion ensimmäinen ohjaustyö. Nykyään se on kadonnut, mutta aiheen uusi filmatisointi on sen sijaan säilynyt. Kauhuromantiikka on mukana alusta asti jälleen, tällä kertaa kuitenkin Hollywoodin b-tuotantoja muistuttavana epäsikiönä, jossa halpa budjetti ja korkea kunnianhimo risteävät suomalaisittain ainutlaatuisella tavalla ja jalostuu jyrkäksi melodraamaksi. Ekspressionistisen jyrkät varjot sekä tarkkaan rajatut ja toisaalta sieltä täältä lainatut kuvat kertovat tarinaa alkoholisoituneesta miehestä ja naisesta, joka oikeasti rakastaa mitätöntä tukkimiestä, ottaa lopulta ohjat käsiinsä ja joutuu lopulta sen vuoksi murhatuksi. Tulion kerronta on pitkälti hyvin kuvallista, osittain jo ihan siksikin että arkkityyppisten kuvien lainailu ja varastelu niin itseltä kuin muiltakin on ollut taloudellisesti viisasta. Tulos on komean korni leikkaa–liimaa-askartelun ja tarkkasilmäisen kuvauksen kollaaši. Siegfriedmäinen Kullervo Kalske ja Regina Linnanheimo ovat komein pääosapari, jonka Suomessa kuvitella saattaa – ensin nuorina rakastuneina, sitten sadomasokistisen valtapelin nappuloina ruoskan molemmissa päissä.

Hornankoski (1949) on nimellisestä Roland af Hällströmin ohjaus, mutta nykyään sitä pidetään Tulion elokuvana. Totuus lienee jossain heidän yhteisvastuussaan. Aikamoisesta kollektiivimuhennoksesta on muutenkin kyse: valtava määrä lainattuja kuvia muista elokuvista ja klassinen Tulio-tarina. Merkittävän talon pojat rakastuvat samaan naiseen. Toinen on lähtenyt tukkilaiseksi, ja toinen on vilpillisyyteen sortuva talonpoika. Kosken rantamilla kelpaa käydä kohtalokas kolmiodraama. Tai oikeastaan neliö-, sillä myös veljesten äidillä on osansa tapahtumia ohjaavana mahtina. Sen verran muita tulioita rauhallisempi ja kerronnaltaan perinteisempi Hornankoski kuitenkin on, että jos ei Hällström saa siitä kunniaa, niin ainakin tuotantoyhtiö Fenno-Filmi. Joka tapauksessa se on suotta muiden varjoon jäänyt Tulio-elokuva, joka ansaitsee maineen klassisena draamana.

James L. Brooks: Elämä on ihanaa. Jon Avent: Paistetut vihreät tomaatit

James L. Brooksin Elämä on ihanaa (As Good as IT Gets, 1997) on hyvän elokuvan maineessa. Se maine ei ole oikein auennut minulle koskaan. Draamakomedia kärttyisästä, neuroottisesta ja kaikin tavoin rasistisesta ihmisvihaajasta joka löytää itsestään rakentavia tunteita, kun naapurin taiteilijan pikkukoira jää hänen hoteisiinsa, on ennalta-arvattava ja tavanomainen. Romanttinen juonne vakiokuppilan tarjoilija–yksinhuoltajaan on yhtä aikaa ilmiselvä ja hankala ottaa todesta. Yhteiskunnalliseksi kommentaariksikin kaikki jää melko pinnalliseksi, vaikka varovaista yritystä onkin. Kolmen tahoillaan kamppailevan päähenkilön ongelmista ja epätodennäköisistä suhteista olisi saanut irti paljon enemmänkin. Jäljelle jää kaksi vahvaa seikkaa: kepeää ja painokasta perinteisen Hollywood-komedian tapaan yhdistelevä, sydämellinen tyyli sekä hieno näyttelijätyö. Sekä Jack Nicholson että Helen Hunt voittivat pääosa-Oscarit. Greg Kinnearkin olisi voinut omansa ansaita. Ja Todd Solondz cameostaan.

Oscareista pääsi melkein osalliseksi myös Jon Avnetin Paistetut vihreät tomaatit (Fried Green Tomatoes, 1991). Fanny Flaggin romaaniin perustuva elokuva asettuu tekoaikansa muiden "naisfilmien" (ajattelen nyt vaikkapa Thelma & Louisea) joukkoon luontevasti; voimansa löytävistä, itsenäisistä naisista kertovien elokuvien. Alabamalaisen vanhainkodin asukki alkaa kertoa menneitä satunnaiselle vieraalle, joka saa vanhuksen tarinoista voimauttavan pakopaikan omasta vaihdevuotisesta kotirouvanelämästään. Ne keskittyvät etenkin nuoreen Idgieen, joka ei välitä muiden odotuksista tai hänelle varatusta naisen roolista. Paistetut vihreät tomaatit on häpeämätön, nostalgiaan nojaava tunnenarunveto, jossa jokainen nykäisy voittaa. Se tehdään kuitenkin niin hyväsydämisesti, että katsoja huomaa nopeasti olevansa pelkkä Pavlovin koira, joka kuolaa kun elokuva käskee kuolata. Etelävaltioromantiikka on niin taiten tarjoiltu, että suomalainenkin alkaa muistella lapsuuttaan Alabamassa.

Hanne Leminen: Tuhottu nuoruus. Matti Kassila: Kuriton sukupolvi

Kaksi perhettä, toinen työläinen ja toinen herraskainen. Edellinen köyhä ja monilapsinen mutta onnellinen, toinen varakas ydinperhe mutta rikki. Perheiden nuoret ovat rakastuneita, mutta luokkaero on todellinen. Hannu Lemisen ohjaama Tuhottu nuoruus (1947) on pohjimmiltaan valistuselokuva. Jo alkuteksteissä painotetaan Väestöliiton osuutta. Perhearjen kuvauksen ohessa kerrotaan yhteiskunnan apukeinoista vähävaraisten perheiden varalta. Ja sitten kun iskee tragedia, varoitetaan laittomista aborteista. Vastoin kaikkia odotuksia Leminen saa elokuvan toimimaan. Kyllähän siinä päälleliimatun tuntuista luennointia on ja sanomaa alleviivaillaan. Kuitenkin myös aitoa tunnetta Tuhotussa nuoruudessa on, ja etenkin työläisistä se välittää. Yhteiskunnallisuus ja eräänlainen semidokumentaarisuus tuovat mieleen italialaisen neorealismin, onpa mukana amatöörinäyttelijöitäkin. Osa ammattilaisista sen sijaan tuntuu olevan väärässä elokuvassa; yli kolmekymppiset Helena Kara ja Kullervo Kalske eivät oikein asetu nuoriksi hahmoikseen.

Yli-ikäisiä olivat myös Matti Kassilan ohjaaman Kurittoman sukupolven (1957) "nuoret". Mika Waltarin näytelmään ja kaksikymmentä vuotta aiemmin Wilho Ilmarin ohjaamaan filmiin perustuva elokuva kertoo 50-luvun sekoilevasta rokkinuorisosta. Sellaisiksi kolmenkympin molemmin puolin olevat näyttelijät luonnistuvat vain irvokkaasti. Mutta sepä toimii – farssimaisen irrottelun kautta nauretaan aiemman sukupolven näkökulmasta hölmöläisiltä vaikuttaville perillisille. Parhaiten mieleen jäävät suorastaan ekspressionistisen riehakkaat musiikkijaksot. Kaiken ytimessä on kuitenkin Tauno Palon esittämä höpsähtänyt professori, joka on omistanut elämänsä tutkimukselle, vaikka perhe viittaa semmoiselle kintaalla. Hän ihastuu poikansa tyttöystävään, mikä herättää pettymyksen aiempiin valintoihin. Ehkäpä yhteisymmärrys sukupolvien välillä sittenkin on löydettävissä.

Alexandre Aja: The Hills Have Eyes. Mirrors

Wes Cravenin alkuperäinen Yön silmät vuodelta 1977 on ihan aiheesta sleaze-klassikko. Niinpä oli ihan selvää, että 00-luvun kauhu-uusintojen huumassa sekin sai uuden olomuodon. Alexandre Ajan ohjaama uusi The Hills Have Eyes (2006) säilyttää oleelliset: eripurainen perhe (kolmea sukupolvea) on automatkalla läpi autiomaan, mutta reissuun tulee stoppi, kun mutanttikannibaalien perhe päättää napata heidät päivälliseksi. Erotuksena alkuperäisen degeneroituneesta mutta vain lievästi friikahtavasti perheestä uudessa versiossa klaani on oikeasti epämuodostunutta – syynä Yhdysvaltain vanhat ydinkokeet. Elokuvan alkupuolen tunnelma on uhkaavuudessaan vahva, mutta se lässähtää vanhaan ansaan: kun hirviö lopulta näytetään, se ei olekaan niin kauhea. Vaikka väkivalta on brutaalia ja visuaalista, mölisevät epäsikiöt ovat lähinnä koomisia. Jokin hölmössä estetiikassa saa syyttämään siitä ohjaus- ja käsikirjoitustiimin ranskalaisuutta. Onneksi suurin osa goresta on ihan ehtaa käsityötä, sillä cgi-efektit ovat välillä niin kömpelöitä, etteivät ne edes naurata.

Myös Ajan seuraava ohjaus oli uusintafilmatisointi, tavallaan. Mirrorsin (2008) oli tarkoitus olla Hollywood-näkemys korealaisesta elokuvasta, mutta Aja lähestyi aihetta lopulta hyvin vapaasti. Elokuva on periaatteessa omaperäinen kummitustalojuttu. Alkoholisoitunut ex-poliisi päätyy yövartijaksi palaneeseen tavarataloon, jossa on niin maar pirusti peilejä. Ja peileissä näkyy eri asioita kuin niiden ulkopuolella, lähinnä kaikkea veristä. Idea on kaikessa pöljyydessään yllättävän hyvä, ja sillä saa aikaan muutamat kekseliäät kohtaukset. Kokonaisuus on kuitenkin aika hutera ja jäsentymätön. Toisin kuin Kiefer Sutherlandin käyttämät kaksi ilmettä: huutaa ja ei huuda. Mirrors on mielestäni parempi kuin maineensa, mutta pitäisi varmaan etsiä katsottavaksi se alkuperäinen korealaiselokuva.

Barry Levinson: Sademies. Terry Gilliam: The Fisher King

Barry Levinsonin Sademies (Rain Man, 1988) on klassikko monella tapaa. Ensinnä se on laatudraama hollywoodilaisittain: sujuva ja helposti sulava, silti painokas ja koskettava. Toiseksi sen merkitys autismin tunnistamisessa ja tunnustamisessa on ollut valtava, sekä hyvässä että pahassa. Itsekäs nuori autokauppias saa kuulla, että hänen etäiseksi jääneen isänsä miljoonatestamentti meneekin veljelle, josta hän ei ole aiemmin kuullutkaan. Veli sattuu olemaan savant-autisti, jolta voisi kuvitella olevan helppo huijata puolet rahoista. Mikäpä olisi parempi syy kaappaukselle ja roadtripille. Dustin Hoffmanin hahmottelee Raymond-veljen huikean hienosti. Raymondin hahmo valitettavasti yhdisti suuren yleisön mielessä autismin ja savantismin, joka hänessä näyttäytyy ilmiömäisenä muistina ja matemaattisena lahjakkuutena. Se ei tietysti ole elokuvan vika. Päinvastoin sen ansiosta kumpikin piirre sai ennenkuulumatonta näkyvyyttä. Ohjaaja Levinson on niitä tekijöitä, joita Cahiers du Cineman tyypit olisivat nostaneet aikanaan esiin. Uusia töitä ei enää aikoihin ole tullut, joten ehkäpä retrospektiivinen tarkastelu olisi jo mahdollista?

Terry Gilliamin huumori osuu erikoiseen rakoon. Siinä on toisaalta amerikkalaista säkenöintiä ja toisaalta englantilaisen komiikan kuivakkaa älyllisyyttä. Gilliamin The Fisher Kingissä (1991) radion roska-dj aiheuttaa välillisesti joukkosurman ja alkoholisoituu ja syrjäytyy ja päätyy ritariksi spurgujen pyöreään pöytään. Sitä johtaa Robin Williamsin esittämä sankari, joka menetti vaimonsa tuossa massamurhassa. Entinen dj päätyy aseenkantajaksi Central Parkin don Quijotelle ja amoriksi tämän ihastukselle. King Fisher on ylistys laitapuolen kulkijoille. Semisurrealistinen, yhteiskunnallinen absurdismi on turhan hienosteleva leima Gilliamille mutta kelvatkoon. Jeff Bridgesin uraan se sopii ihan yhtä hyvin. Robin Williams on vimmainen, Amanda Plummer myös omalla pidätellyllä tavallaan. Hullua rakkautta se on tämäkin. Mutta Gilliamin ytimessä on rytmi, kompuroiva, rykäyksittäinen rytmi jossa rampa tanssii nilkuttaen ja kamera on aina kenallaan.

Christophe Barratier: Kuoropojat. Robert Benton: Billy Bathgate

Christophe Barratierin ohjaama Kuoropojat (Les Choristes, 2004) tekee heti alussa selväksi, mistä on kyse. Katsoja tietää välittömästi, että kyseessä on Kuolleiden runoilijoiden seuran hengenheimolainen, kevyesti nostalginen draama sisäoppilaitoksen pojista, joiden maailma järisee uuden ja innostavan opettajan myötä. Nyt kyse ei ole runoudesta vaan musiikista, mutta perusajatus on sama. Ongelmapoikien kouluun tulee uusi opettaja, joka ankaruuden sijasta ottaa keinoikseen huumorin ja oppilaiden laulattamisen. Yllätyksiä ei ole, mutta Kuoropojat on silti lempeä ja humaani elokuva ja sellaisena oikein miellyttävä. Vertailu sinänsä ei ole kovin reilua, sillä Kuoropojat pohjaa jo 1940-luvulla tehtyyn ranskalaiselokuvaan. Se ei keksi uutta mutta sentään varioi vanhoja teemoja taiten ja ilmaan liikaa sentimentaalisuutta. Kehyskertomuksessa Jacques Perrin toistaa Cinema Paradison roolinsa hämmentävän samankaltaisena.

E. L. Doctorow'n Gangsterin oppipoika on mainio romaani, yhdistelmä häpeilemätöntä nostalgiaa, halpaa rikoskirjallisuutta ja historiallisia yksityiskohtia ja ennen kaikkea taitavaa kieltä. Robert Bentonin filmatisointi, Billy Bathgate (1991), säilyttää materiaalistaan lähinnä pulpkirjalliset sävyt ja vahvan (semifantastisen) ajankuvan. Elokuva on kovin tavanomainen nuoren pojan kasvutarina rikollismaailmassa, toki suurella budjetilla kuorrutettu. Kaikki näyttää hyvältä, mutta henki ei oikein puhalla elokuvan maailmassa. Dustin Hoffmanin gangsteripomossa on nyansseja, mutta nekin hukkuvat turhan tasapaksun sälän sekaan. Jotain hyvääkin: Billy Bathgate onnistuu kertomaan tarinansa selvästi alle kahden tunnin kompuroimatta kerronnassaan, mikä ei ole ollenkaan itsestään selvä saavutus.

Russel Mulcahy: Highlander – kuolematon. Highlander II

On puhtaasti makuasia, onko idea ikuisista ja lähes kuolemattomista, jotka kamppailevat eloonjäännistään päänkatkomisen uhalla läpi maailmanhistorian, hyvä vai huono. Oli miten oli, Gregory Widenin idea kasvoi kuudeksi elokuvaksi ja kolmeksi tv-sarjaksi, ja se oli niitä peruskertomuksia, joiden parissa 80- ja 90-lukujen lapset kasvoivat. Russel Mulcahyn ohjaama ensimmäinen osa, Highlander – kuolematon (1986), kertoo Skotlannin ylämaalaisesta, joka päätyy nykyaikaan asti kilvoittelemaan kaltaistensa kanssa ikuisesta elämästä. Se jonka pää pysyy harteilla, on voittaja. "There can be only one", sanoo riikinkukkokoristeinen Sean Connery; "Who wants to live forever", laulaa Queen. Yhdistelmä tukkahevin säestämää 80-lukulaista toimintaa ja keskiaikafantasiaa toimi ainakin nuoreen meikäläiseen, jolle Highlander oli yksi henkilökohtaisia perusteoksia. Saagan ensimmäinen elokuva perustelee ja pohjustaa takaumissa tulevaa, esittelee nuoren skotin kokemat syytökset, kun hän vastoin odotuksia selviää klaanisodissa hengissä. Nykyajan New Yorkissa hän puolestaan säilyy miekkaa heiluttavalta takaa-ajajaltaan. Typerä tarinahan se on, eikä kehnosti esiintyvä Christopher Lambert auta asiaa yhtään. Lapsuuden sankareita ei kuitenkaan niin vain syrjäytetä; enkä tarkoita niinkään Lambertia kuin Clancy Brownia.

Ammattilainen osaa nokittaa hölmön idean naurettavaksi. Ohjaaja Mulcahy saa sankari viitan vain osittain, sillä tuotantotiimi se lopulta pilasi Highlander II:n (1991). Se on silti kunnianhimoinen epäonnistuminen. Se jatkaa tarinaa cyberpunk-tulevaisuuteen välittämättä liikaa logiikasta; joskin tämä "renegade version" (1995) yrittää korjata tilannetta vähän. Lyhyesti: kuolemattomat ovat aikamatkaajia, jotka jatkavat dekapitaatioleikkiään ekokatastrofin runtelemalla, kaukaisella 2020-luvulla. Komeannäköinen roskalava elokuvaksi, ja ehkäpä ykköstä viihdyttävämpi. Kuvaus on paikoin erittäin kekseliästä ja ideoita on vaikka kolmeen elokuvaan (tosin osa on pöllitty RoboCopista ja Total Recallista). Ja sittenkin kokonaisuus on epämääräinen pötkö kuin Saarioisen hernari suoraan purkista.

Peter Jackson: King Kong. Jordan Vogt-Roberts: Kong: Skull Island

Jostain syystä hyllystäni löytyi Peter Jacksonin King Kong (2005). Toki alkuperäinen elokuva on vankka suosikkini, ja Peter Jacksonkin oli yhteen aikaan liki jumalainen ohjaaja. Sitten hän siirtyi Yhdysvaltoihin – Sormusten herroja voin lähinnä sietää. Mikä sormustrilogiassa eniten minua on aina ärsyttänyt, on sen pitkitetyt toimintakohtaukset (ja typerät kaukaisuuteen tuijottelut), jotka riivaavat hieman tätäkin elokuvaa. Yli kolmen tunnin kesto ei tunnu perustellulta. Parasta King Kongissa on sen komea alkujakso, kollaaši 1920-luvun New Yorkista. Muutenkin ajankuva on hoidettu hienosti – välillä liiankin, sen verran yksioikoisia hahmot ovat arkkityyppisyydessään, vaikka niitä syvennetäänkin alkuperäisestä. Ylipäänsä King Kong on inhimillisempi kuin yksikään Sormusten herroista huolimatta siitä, että todellisessa pääosassa on lopulta cgi ja tehostemiesten hirviöintoilu saakin liki koomiset mittasuhteet. Spektaakkelin tuntua ei voi kieltää. Jackson taitaa massiiviset kohtaukset, joissa jännite säilyy ihailtavan hallitusti. Jack Black tekee ehkä uransa parhaan roolityön orsonwellesmäisenä ohjaajana lähes ilman tavanomaisia maneereitaan. Naomi Wattskin onnistuu tuomaan ääriperinteiseen hahmoonsa vivahteita Tukholma-syndroomasta alkaen. Toivoisinkin jatko-osaa, jossa keskityttäisiin hahmon traumastressiin ja normaalin elämän mahdottomuuteen.

Sen sijaan 2017 saatiin Kong: Pääkallosaari (Kong: Skull Island). Jordan Vogt-Robertsin ohjaus on kuitenkin reboot, ei jatko-osa. 1970-luvulla joukko Vietnamista vapautuvia sotilaita lähtee saaattamaan tutkimusryhmää aiemmin tuntemattomalle saarelle. Paljon aikaa menee ihan vain poseeraukseen, mutta sehän on ajan henki. Ja sitten kun jättiläisapina – ja moni muu olento – astuu lavalle, homma menee silkaksi hirviöfetisismiksi. Katsojaa kaipaa suurta elukkaa ja tuhoa ja sitä annostellaan taiten. Kong on fan serviceä sukupolvelleni: monta tuttua vanhaa naamaa (ns. Marvel-materiaalia), sarjakuvamainen tarinankuljetus, "vanhaa kunnon" seikkailutoimintaa.... Ei se elokuvana ole mitenkään kummoinen, mutta varmat dopamiiniryöpyt se tarjoaa vihkiytyneelle. Olisiko eka kerta kun länsimainen elokuva ymmärtää kaijūn hengen?

Scott spiegel: Intruder. From Dusk till Dawn 2: Texas Blood Money

Sam Raimin kaveri Scott Spiegel pääsi tositoimiin elokuvanteossa hankalaan aikaan. Kun hänen pitkä esikoisensa Intruder (1989) ilmestyi, oltiin vedenjakajalla, jossa b-tuotannot alkoivat ilmestyä yhä useammin videolla valkokankaiden sijaan. Intruder on täysverinen(!) slasher-elokuva, joka on jäänyt edeltäjiensä varjoon. Syynä on etenkin sen amatöörimäinen ote. Monista kekseliäistä kuvista huolimatta elokuvaa nimittäin leimaa harrastelijamaisuus. Se on innokkaiden harrastelijoiden työtä. Yhden paikan tarinassa pian lopettavan marketin työntekijöitä ja asiakkaita alkaa häiritä erään entisen poikaystävä, ja sitten väki alkaa kuolla yksitellen. Tarinankuljetus ei käy järkeen kuin juuri ja juuri, ja käsikirjoitus rakentuukin suurelle määrälle tyhjää dialogia. Halloweeniläinen tunnelmanluonti voisi toimia, jos tarinassa olisi edes jonkinlaista ideaa. Valitettavasti käsikirjoitus jää kovin mitättömäksi ja näyttelijät ovat kuin lukion ilmaisutaidon kurssilta. Visuaalisia ideoita sentään on, mutta Intruder on auttamatta jo syntyessään vanhentunut elokuva.

Vuonna 1998 Spiegel ohjasi jatkoa modernin roskaelokuvan klassikolle Hämärästä aamunkoittoon. Texas Blood Money -alaotsikon alla suoraan videolla ilmestynyt elokuva on ehtaa etelävaltioiden gotiikkaa. Texasilainen pikkunilkkien porukka lähtee Meksikoon pankkikeikalle, ja osa heistä päätyy ykkösosasta tuttuun vampyyrien juottolaan. Turhaa tarinaa ei tarvita, tyyli on pääasia ja kulmahapaiden odottelu. Erikoisia kamerakulmia käytetään tässäkin, ja kaikki on kuvattu kummallisen punaisessa sävyssä. Kumilepakoita on kuin Lugosin Draculassa, ja ykkösen goresta on jäljellä vain kaiku (jota muutama taitava leikkaus täydentää), mutta ei jatko-osa ihan pelkkää Kauhua kryptasta ole. Perinnetietoinen katsoja saa siitä monet naurut irti. Rehellistä roskaa, sanoisin, ja lievästi länkkärihenkistä toimintaa kauhun sijasta.

Bruce Campbell tekee kummassakin elokuvassa pikku cameon.

Miike Takashi: 1 puhelu tullut. Tarsem Singh: The Cell

En tiedä miksi, onko Akimoto Yasushin romaanin Chakushin ari taustalla aito urbaanilegenda. Ainakin se voisi olla. Vuonna 2003 Miike Takashi ohjasi sen pohjalta elokuvan 1 puhelu tullut, jossa opiskelijat alkavat saada omasta numerostaan puheluja. Soittaja jättää aina vastaajaan viestin, jossa kuuluu puhelimen omistajan viimeiset sanat. Seuraava uhri löytyy edellisen puhelimen yhteystiedoista. Modernihko näkemys ketjukirjekirouksesta siis. Idea on näppärä ja lopulta yllätyksellinenkin – slasher-kuviota säestetään salaperäisellä yliluonnollisuudella, niin kuin monessa muussakin vuosituhannen taitteen japanilaisessa kauhuelokuvassa. Japanilaista kerroksellisuutta, joka saattaa länsimaiselle näyttäytyä sekavuutena, tasapainottaa ohjaajan kyky hallita kuviaan ja rytmiä. Lisäksi Miikelle tyypillisiä groteskeja yksityiskohtia on jonkin verran. Mielenkiintoinen lisä on elokuvan mediakritiikki, kun oletettu seuraava kuolema halutaan näyttää suorana televisiossa. Loppuaan aikalaskurin vierellä ja arkisen studiopuuhastelun keskellä odottava nuori nainen on elokuvan kylmäävin kuva.

90-luvun jälkipuoliskon sarjamurhaajaelokuvan erikoisimpia ilmentymiä on Tarsem Singhin ohjaama The Cell (2000). Siinä murhaaja, uhrinsa masokistisia leikkejään varten muokkaava skitsofreenikko, saadaan kiinni jo alussa, mutta hänen viimeinen uhrinsa on teillä tietymättömillä ja hän itse jossain katatonian tuolla puolen. Kokeellisen teknologian avulla psykologi lähtee tutkimusmatkalle murhamiehen mieleen eräänlaisessa keinotodellisuudessa. Nämä sisäavaruudet ovat visuaalisesti häkellyttävän upeita surrealistisia painajaisia. Niissä selvästi on tekijöiden fokus, joskin tarina-aines on paljon mainettaan parempi. Harmi vaan, että pääosassa on – kai rahoittajien vaatimuksesta – Jennifer Lopez, jonka unissakävelijämäisyys toki sopii elokuvan maailmaan. Vincent D'Onofrio murhaajana sen sijaan on intensiivinen.

Luettua: syyskuu 2023

Pertti Ylermi Lindgren: Kreivi. Tasavallan Casanova. Helsinki 1992: Aquarian. 173 s.

Pertti Ylermi Lindgren oli aikoinaan maineikas huijari ja sarjakihlautuja, jonka vaiheita seurattiin niin Suomessa kuin Ruotsissa. 1960-luvulla Jallu-lehti julkaisi hänen muistelmansa, joissa keskityttiin etenkin hänen naisseikkailuihinsa. En ole kyseisisä muistelmia lukenut, mutta vuonna 1992 kirjamuodossa ilmestynyt Kreivi. Tasavallan Casanova on todennäköisesti pitkälti samansisältöinen jos ei ihan yksi yhteen olisikaan.

Lindgrenin muistoihin on suhtauduttava hyvin varauksella. Todennäköisesti hänen varhaisvaiheensa on muistelmissa käsitelty melko totuudenmukaisesti – sotalapsuus Ruotsissa, vieraantuminen biologisesta perheestä ja suomen kielen unohtaminen – mutta kun päästään hänen urotekoihinsa, on niissä varmasti paljon ylimääräistä kuorrutusta. Jutun juoni on, että Lindgren tajuaa, miten helppoa on esiintyä keksittyinä roolihahmoina, olivat he sitten kreivejä, italialaisia tutkijoita tai gynekologian opiskelijoita, ja siinä samassa huijata naisilta näiden rahat. Varmasti jutuissa on totuutta osaksi, mutta kyllähän naisten helppouskoisuus on välillä kovin uskomatonta, etenkin kun Kreivin keinovalikoima kuulostaa varsin vähäiseltä.

Ihan oman lisänsä kirjaan tuovat sen "eroottiset" piirteet. Välillä Lindgren intoutuu muistelemaan kohtaamisiaan niin limaisen yksityiskohtaisesti, ettei todellakaan ole sattumaa, miksi juuri Jallu aikoinaan valikoitui hänen muistelukanavakseen. Tiettyä ilomielistä riehakkuutta hänen jutuissaan kieltämättä on, ja kielenkäyttö yltää välillä todella luoviin sävyihin.

Ilmeisesti kirjalle oli aiottu jatkoakin, mutta ymmärtääkseni sellaista ei koskaan ilmestynyt. Tarina päättyy Jallun tarjoukseen muistelmista. Näin ollen käsittelemättä jäävät ura iskelmälaulajana sekä käsittääkseni aivan rehellisenä perheenpäänä ja perushoitajana.

Olavi Kanervisto (toim.): Sata kertaa sadalla sanalla. Janakkala 2007: Tieto-tila. 188 s. Kannessa nimi Raapaleantologia. 

Vuonna 2006 Suomen Mensa juhlisti nelikymppisiään raapalekirjoituskilpailun merkeissä. Raapalehan on englantilaisessa scififandomissa syntynyt proosamuoto: täsmälleen satasanainen novelli. Suomeen se rantautui 1989, kun Aikakone-lehti lanseerasi drabblelle suomenkielisen vastineen. (Usein kerrotaan suomennoksen takana olleen tuleva Finlandia-voittaja Johanna Sinisalo, mutta en löydä mistään primäärilähteestä vahvistusta asialle. Ei sillä että epäilisin.)

Mensan kisaan osallistuneista teksteistä sata julkaistiin seuraavana vuonna Olavi Kanerviston toimittamassa antologiassa Sata kertaa sadalla sanalla. (Kirjan kannessa on kyllä Raapaleantologia isommalla, mutta nimiölehdellä sanaa ei edes mainita.) Koska raapaleen juuret ovat scifissä (sisältäen fantasian ja kauhun), on luonnollista, että genrekytkös on vahvana tässäkin kokoelmassa. Toisaalta onpa joukossa myös rikosfiktiota, metatekstejä kirjoittamisesta kuin borishurttamaisia vinon humoristisia realismin kappaleitakin.

Hurtan tai vaikkapa Shimo Suntilan tasoon ei silti ylletä. Useimmille kirjoittajille nämä ovat ensimmäisiä kokeiluja, ja monesti näkee, että suurin keskittyminen on laitettu sadassa sanassa pysymiseen. Lajin perinteet kuitenkin ovat hallussa: monesti tekstit päättyvät viimeisen virkkeen käänteeseen, joka asettaa koko muun jutun uuteen valoon. Joskus se on oivaltavaa (pari vedenpinnan käyttöä maailmojen rajana), joskus väkinäistä (Kekkonen kristuksena), joskus vain typerää (jokunen tunkkaiselta nykyään tuoksuva juttu).

Fandomista tuttuja kirjoittajia ei ole mukana kuin pari, Heikki Oja (eli Matias & Matilda Ranta) ja Juha-Pekka Koskinen. Tosin moni kirjoittaja esiintyy vain salanimellä, joten ehkä ei ole tarpeen vielä epäillä kotimaisten scifistien matalaa älykkyysosamäärää.

Pieneen mutta innokkaaseen suomalaisen raapalekirjallisuuden kaanoniin Sata kertaa sadalla sanalla on mukava lisä, osoitus siitä että lajilla on elinvoimaa tiukimpien piirien ulkopuolellakin.

Katsottua: syyskuu 2023

Teuvo Tulio: Unelma karjamajalla. Sellaisena kuin sinä minut halusit

Unelma karjamajalla (1940) jatkaa Teuvo Tulion maalaismelodraamojen sarjaa. Tyylilaji on kuitenkin yhä hieman myöhempiä aikoja rauhaisampi ja lähempänä muuta aikakauden draamaa. Ruotsalaiseen näytelmään perustuva elokuva kertoo köyhästä orpotytöstä, johon rikkaan talon poika iskee silmänsä ja jonka tämä palkkaa piiaksi. Pojassa on hulivilin vikaa, ja hän on vaikeuksissa niin velkojensa kuin pian toimeen piian kanssa. Tulio hyödyntää jälleen lajityypin ja suomalaisen luontokuvauksen klišeitä häpeämättömästi hyödykseen. Tulos on suomifilmiä yhdelletoista käännettynä, vaikka kontrastit eivät ole vielä aivan mahdottoman jyrkkiä ja eroottinen kiihko on pidätellympää kuin vaikkapa Tulipunakukassa. Tutkija Juha Seitajärvi on epäillyt sävyn syntyvän Tulion latvialaistaustasta, joka saa suomalaisuuden näyttäytymään omaperäisellä tavalla. Oman viehätyksensä tuovat pääosien amatöörinäyttelijät, tuore miss Eurooppa Sirkka Salonen ja jalkapalloilija Kaarlo Oksanen. Kaiken kaikkiaan Unelma karjamajalla on melko tyypillinen agraaridraama ja Tulion tuotannossa kumman löysä välityö.

Olisikohan Sellaisena kuin sinä minut halusit (1944) ensimmäinen arkkityyppinen Tulio-elokuva? Melodraaman sävyt ovat terävöityneet entistä mustavalkoisemmiksi, kun merimiehen ja hänen nuorikkonsa onni murenee. Nainen lähtee kotisaarelta, ja seurauksena on salamalaisittain "se tavallinen tarina". Peter von Bagh on maininnut tässä näkyvän äsken loppuneen sota-ajan allegorian. Lopputulos nähdään jo vaikuttavassa alkujaksossa, jonka dramaattisissa kuvissa esitellään öinen satamakaupunki ja prostituoiduksi ajautunut nainen. Ensimmäisiä vuorosanoja saa odottaa melkein kymmenen minuuttia, eikä niitä kaipaakaan, koska Tulion kuvakerronta on niin vahvaa. Ja senkin jälkeen hänen hyvin kirjalliset repliikkinsä ovat kuin pakotettuja muodollisuuksia. Tulio olisi ollut kotonaan mykkäelokuvassa.

Darren Aronofsky: Blak Swan. Michael Powell & Emeric Pressburger: Punaiset kengät

Kun elämä ja taide törmäävät yhteen, jäljelle jää tanssi. Darren Aronofsky on kieltänyt, että hänen Black Swaninsa (2010) olisi tietoisesti saanut vaikutteita Michael Powellin ja Emeric Pressburgerin Punaisista kengistä (The Red Shoes, 1948). Mutta miten olisi mahdollista, että kaksi englanninkielisen elokuvan kenties merkittävintä balettielokuvaa eivät kuuluisi yhteen?

Kumpikin elokuva käsittelee taiteen, sen tekijöiden ja elämän rajapintaa; kumpi on tärkeämpää lopulta ja kumpi määrittää toisen. Black Swanin päähenkilö kamppailee dominoivan äidin, käden ulottuvilla olevan huippuroolin ja tukahdutettujen tunteiden keskellä. Punaisten kenkien prima ballerina saisi kaiken, mutta rakkauden valitessaan hän menettää tanssin. Edellinen yltää suureen taiteelliseen saavutukseen elämänsä ja mielenterveytensä kustannuksella, jälkimmäinen saa vapauden elää kun hylkää taiteen.

Punaiset kengät on komea melodraaman, taitelijakuvauksen ja tanssielokuvan rajankäyjä. Se operoi sulavasti niin monella tasolla, että on helppo sanoa sen olevan ylipäänsä loistavaa elokuvaa. Tanssi ja elokuva ovat yhtä siinä kenties hienommin kuin yhdessäkään musikaalissa. Puolivälin pitkä balettijakso ei ehkä ole hienoa balettia mutta se on loisteliasta elokuvaa – sekä kuvakerronnaltaan että teknisesti.

Black Swan on etupäässä paineessa särkyvän psyyken kuvaus. Siinäkin tanssi hehkuu kirkkaasti mutta palvelee kuitenkin lopulta draamaa. Kerronta haastaa katsojaa eikä anna itsestäänselviä tulkinnan mahdollisuuksia. Se mikä lopulta on totta, ei ole oleellista – tärkeintä on, paljonko on valmis antamaan taiteen puolesta.

Mitsutake Kurando: Samurai Avenger: The Blind Wolf. The Butcher Brothers: The Violent Kind

Mitsutake Kurandon Samurai Avenger: The Blind Wolf (2009) on ehtaa sleazea. Rikollispomo tappaa amerikanjapanilaisen miehen perheen ja sokaisee tämän itsensä. Kostoa hautovasta miehestä tulee A. W. Yrjänän näköinen sokea samurai, jonka on kohdattava autiomaassa seitsemän salamurhaajaa ennen pääsyä maaliinsa. Mitsutake on tarantinonsa katsonut (Kill Billin varsinkin) – tyyli on kaikki kaikessa. Typerästäkin tarinasta tulee uskottava kun sen tekee poseeraten. Väkivalta on verisen visuaalista, lähes joka nainen on yläosattomissa, näyttelijät ovat huonoja ja efektit Amigalla tehdyn näköisiä – mutta koko homma on tehty semmoisella rakkaudella, että se vie mukanaan. Vaikka budjetti on ollutkin näkkileipäpaketin luokkaa, näkemyksellisyys korvaa puuttuvat taalat. Harmi että taistelukohtauksiin ei riitä alkeellisintakaan taitoa kellään muulla kuin leikkaajalla. Onneksi toiminnan keskeyttää säännöllisesti periamerikkalainen kertojaääni, joka selittää tapahtumia ja tuo mieleen Russ Meyerin elokuvat.

Rehellistä roskaa on myös "The Butcher Brothersin" The Violent Kind (2010). Se on tyylitietoinen kunnianosoitus 70-luvun eksploitaatiolle. Käsivarakamera heiluu erikoislähikuvissa liivijengiläisistä panemassa, pieksemässä ja pilettämässä. Moottoripyöräkerhon kemut saavat synkän käänteen, kun lähistöllä alkaa norkoilla revontulien loisteessa virnuilevia hahmoja, jotka tekevät soveltavaa magiaansa ja saavat ystävät ja eksät hyökkäämään viattomien jengiläisten kurkkuihin. Elokuvassa on itsetarkoituksellista kökköyttä mutta mitenkään koominen se ei yritä olla. Totisuus ja tyylitellyn "dokumentaarinen" rosoisuus ovat sen keinoja synnyttää esikuviensa painostavaa tunnelmaa. Lämmin värimaailma ja verinen vinksahtaneisuus tuovat mieleen Tobe Hooperin Moottorisahamurhat, yliluonnollinen mökkihöperyys Evil Deadin. Rujoutta löytyy mutta energiaa jää kaipaamaan; tyylilaji vaatisi nykyään itsetietoista överiyttä. The Violent Kind on varma pastissi mutta sellaisenaan automaattisesti vanhentunut; se ei ole mitenkään kummoinen elokuva mutta Internet-mainettaan parempi sentään, paljon parempi. Viimeinen puolituntinen sisältää monta vahvaa juttua.

Tony Jaa & Panna Rittikrai: Ong Bak 2. Rob Minkoff: The Forbidden Kingdom – kaksi mestaria

Tony Jaan ja Panna Rittikrain ohjaama, thaimaalainen Ong Bak 2 (2008) on käsittääkseni esiosa ykköselle ja sellaisenaan aivan ymmärrettävää katsottavaa sellaisellekin, joka ei ole aiempaa nähnyt. Tarina muistuttaa jotain minkä olen kuullut ennenkin: nuori aatelispoika jää orvoksi ja päätyy opiskelemaan soturiksi kostaakseen. Omalaatuisuus syntyykin miljööstä – 1400-luvun Thaimaasta. Maisemat ovat komeita ja muutenkin ulkoiset avut ovat kohdallaan. Ohjaus kuitenkin lainaa paljon länsimaisista ja aasialaisista toimintaelokuvista. Musiikki on mahtipontista, hidastuksia viljalti ja juonenkäänteitä ei tarvitse hirveästi arvuutella. Taistelukohtauksissa on brutaalia voimaa, ja osaavan stuntmiehenäkin Jaa on pääosassa taitava joskin hyvin yksi-ilmeinen. Erityismaininnan ansaitsee norsun käyttö kamppailualustana.

Idea tuntuu ennakolta tuhoon tuomitulta: Tuodaan kaksi Hollywoodiin siirtynyttä hongkongilaisen toimintaelokuvan suurta nimeä yhteen myöhällä iällä ja laitetaan heitä ohjaamaan mies, joka on lähinnä tehnyt animaatioita... Näin kävi, kun Jackie Chan ja Jet Li päätyivät Rob Minkoffin ohjaukseen The Forbidden Kingdom – kaksi mestaria (2008). Mutta suure(hko)lla sydämellähän se on tehty. Amerikkalainen kungfu-leffafani herää suosikkiensa muinaisesta Kiinasta ja päätyy perinteisiin juonenkäänteisiin. Vaikka periaatteessa kyse on Last Action Hero -variaatiosta, on Forbidden Kingdomissa ihan omaakin charmiaan. Siihen tosin vaikuttaa, kuinka paljon tunnistaa viittauksista ja paljonko välittää pohjateksteistä. Mikään kreisifarssi se ei kuitenkaan ole vaan kunnianosoitus. Vaijeriakrobatia on tyylillä tehtyä, ja koomisuus itse asiassa vain tehostaa meininkiä. Vaikka amerikkalaisuus onkin ikävää matkaseuraa, on taistelukohtauksissa sellaista paloa, joka nimenomaan puuttuu yleensä, kun jenkit yrittävät jäljitellä kiinalaisia. Niiden välillä on kuitenkin liikaa höttöä ja tavanomaisen fantasiaelokuvan rakennuspalikoita. Tekijöillä tuntuu silti olleen hauskaa, ja se välittyy katsojallekin.

Teuvo Tulio: Rakkauden risti. Levoton veri

Vaikka Teuvo Tulion ja Regina Linnanheimon yhteistyö palautuu aina Tulion ensiohjaukseen, on Rakkauden risti (1946) kuitenkin ensimmäinen säilynyt hänen elokuvansa, jossa Linnanheimo näyttelee. Se on myös piste, josta eteenpäin Linnanheimon käsikirjoitustyö on niin oleellinen osa Tulio-elokuvaa, että heitä on ajateltava kanssa-auteureinä. Rakkauden risti toistaa tekijöittensä tyypillistä "langennut nainen" -aihetta. Uutta on sen käsittelytapa, joka sivuaa suorastaan goottilaista kertomusta. Mies haaksirikkoutuu majakkasaarelle ja saa kuulla tarinan majakanvartijan tyttärestä, jonka edellinen hylkymies on vietellyt matkaansa ja rappioon. Matkalla tämä kohtaa taiteilijan, joka haluaa maalata naisen ristillä riippumassa. Vaikka Rakkauden ristissä näkyy Tulion taipumus kierrätykseen niin kuvissa, äänissä kuin teemoissakin, ja lavasteet alkavat olla paikoin pahvisen näköisiä, on siinä hurjaa näkemyksellistä. Ensimmäistä kertaa tulee sellainen olo, että Tulio tietää ohjaajana mitä haluaa tehdä. Rakkauden risti on hienon näköistä elokuvaa, jonka ei tarvitse hävetä eurooppalaisten aikalaistensa seurassa.

Samaan aikaan Rakkauden ristin kanssa Tulio (ja Linnanheimo) teki elokuvaa Levoton veri (1946), joka on eräällä tapaa yksi ohjaajan parhaista. Se on klassinen, joku voisi sanoa "vanhanaikainen", kolmiodraama. Kaksi siskosta rakastuvat samaan mieheen. Toinen saa tämän, mutta tragedian kohdatessa liittoa se happanee. Nainen sokeutuu, jolloin hänen mitään näkemättömien silmiensä alla alkaa salasuhde. Ankaraa melodraamaa siis jälleen. Ehkäpä ankarampaa kuin koskaan aiemmin. Musta on entistä mustempaa, ja sen lisäksi ei olekaan muuta kuin harmaan sävyjä. Kerronta on tiukkaa ja hallittua; kaikki etenee vääjäämättömästi kohti tuhoa; välähdyksenomaiset kohtaukset kertovat oleellisen siinä missä kouristelevasti katkeileva musiikkikin. Hannu Salmen toteamukseen Levottomasta verestä myöhäisenä mykkäelokuvana on helppo yhtyä. Loppua kohden voimistuvat kauhuelementit ovat melko ainutlaatuisia suomalaisessa elokuvassa Tulion lisäksi. Kuva Linnanheimosta mustissa laseissaan pitäisi olla kotimaisen elokuvan suuria ikonisia näkyjä.

Shimizu Takashi: Kikin lähettipalvelu. Kurosawa Akira: Elokuun rapsodia

Kadono Eikon lasten fantasiaromaani Majo no Takkyūbin tunnetaan meillä parhaiten Miyazakin animaatiofilmatisoinnista Kikin lähettipalvelu. Vähemmän tunnettu on myöhempi näytelty elokuvaversio vuodelta 2014. Vaan kylläpä se onkin vähäisempi elokuva. Shimizu Takashin ohjaus on pikkukivan näköinen mutta kliinisen tuntuinen lastenelokuva, jossa on hyvin vähän minkäänlaista syvyyttä. Tässä mielessä se muistuttaakin paljon monia suomalaisia 2000-luvun lastenelokuvia. Erikoisefektit, jotka tällaisessa tarinassa ovat oleellisia, tuovat mieleen lähinnä 90-luvun cgi-tehosteet. Luulin aluksi että elokuva olisikin jokin pienen budjetin tv-tuotanto. Mutta ei. Ei Kikin lähettipalvelu täysin ilman viehätystä ole, sillä sen tarina on riittävän kiehtova ja sitä paitsi, käsittääkseni, lähempänä pohjatekstiä kuin Miyazakin versio.

Elokuun rapsodia (Hachigatsu no rapusodī, 1991) on Kurosawa Akiran toiseksi viimeinen ohjaus. Se on pohjimmiltaan elokuva muutoksesta. Tarinassa serkusparvi on viettämässä kesälomaa isoäitinsä luona, kun heidän vanhempansa ovat katsomassa nuorena Yhdysvaltoihin muuttanutta ja nyt kuolevaa isoäidin veljeä. Näiden kolmen sukupolven – perinteistä japanilaisuutta edustavan vanhuksen ja Amerikan rikkauksille kumartavan, ensimmäisen sodanjälkeisen ikäluokan jälkeen tulee seuraava, jonkinlaista synteesiä etsivä – kautta tarkastellaan paitsi kulttuurin muuttumista myös kahden aiemman vihollismaan suhdetta. Taustalla on etenkin Nagasakin ydinpommin trauma. Myöhäis-Kurosawalle tyypilliseen tapaan Elokuun rapsodia on verkkainen ja eleetön. Tiukat kuvarajaukset ja rauhalliset leikkaukset antavat tilaa sanoille ja äänille; varsinkin luonto elää äänimaailmassa. Toisaalta muutama hyvin ajoitettu efektikuva on tehokas. Sotavuosiin palataan ainoastaan kertomuksina ja muistoina, dramatisoituja takaumia ei ole. Varsinkin Nagasakin muistomerkeille sijoittuvat jaksot ovat turhan saarnaavia. Sen kuitenkin korvaa kaiken toteavuuden jälkeen suorastaan järkyttävältä tuntuva loppukohtaus, jossa menneet vuosikymmenet rysähtävät pintaan myrskynä.

Luettua: elokuu 2023

Artturi Leinonen: Nuori Tuomaala. Romaani. – Teoksessa Kootut teokset 1. Porvoo 1954: WSOY. – Alun perin ilmestynyt 1919.

Artturi Leinosen esikoisromaania Nuori Tuomaala (1919) tekisi mieli lukea biografististen silmälasien läpi. Se kertoo nuoresta Vilho Tuomaalaasta, vastavalmistuneesta opettajasta, joka kapinoi kotipitäjänsä ja perheensä körttiläisyyttä vastaan. Perinteen ja ankaran herännäisyyden ääniä ovat kylän miehet, etenkin Vilhon isä, jolle on käsittämätöntä, ettei poika halua oman kylän kouluun opettamaan ja körttiperinteitä noudattamaan. Leinonenhan oli itse Pohjanmaan herännäisseuduilta ja opettaja ammatiltaan. Jonkinlainen omakohtainen pohdinta on taatusti Nuoren Tuomaalan taustalla.

Pohdintaa riittääkin, mutta aivan paria kohtaa lukuun ottamatta se ei tunnu pakotetulta. Herännäisyyden arviointi ja arvosteltu juontuvat melko luontevasti tarinaan, ja se tuodaan esille pääosin hahmojen, ei esimerkiksi pitkien sisäisten monologien avulla. Kypsältä tuntuu myös pohdiskelujen päätepiste: Leinonen saavuttaa jonkinlaisen synteesin pikemminkin kuin valitsee puoleensa. Tässä se tuo mieleen Järnefeltin Isänmaan. Toki lopetus on dramaattisen käänteen aiheuttamassa auvoisuudessaan kuin Hollywoodille tehty, mutta se tuntuu silti tyydyttävältä.

Anja Vähäaho: Jos näet mustan maan. [Oulu] 1974: Pohjoinen. 47 s. Kirjoittajaseula 5.

Anja Vähäaho oli opettaja, joka siinä sivussa teki valtavan työn myös esimerkiksi Elämäntarinayhdistyksen parissa. Käsittääkseni hänen ensimmäinen oma kirjajulkaisunsa oli novellikokoelma Jos näet mustan maan (1974). Se on tiivis, alle 50-sivuinen kirjanen.

Vähäahon novellit ovat absurdeja, välillä lähes proosarunon tapaan eteneviä tilannekuvia. Hän hyödyntää monenlaisia kerronnan tapoja, mutta teksteissä toistuvat etäiset kertojat, tajunnanvirtamaisesti poukkoilevat huomiot ja eksyksissä olevat ihmiset. Lähes aina novellit ovat hallittuja ja taitavasti kirjoitettuja, mutta niistä puuttuu se jokin viimeinen nyrkinisku, joka antaisi niille tarkoituksen. Nyt ne jäävät usein harjoituksenomaisiksi teksteiksi, joita on kuitenkin nautinto lukea.

Parhaita novelleista ovat Melkein kuin rakastettu, jossa peräkammarinpoika äiteineen kuuntelee naapuripariskunnan lemmiskelyä, ja Rouva A:n uni, jossa uni vakuuttaa naisen siitä että hänen miehensä kuolee tiettynä päivänä. Mielenkiintoinen on myös niminovelli, joka käy hyvin lähellä dystooppista fantasiaa. Siinä Systeemi pyrkii ottamaan haltuunsa maailman kielet.

Jos näet mustan maan ilmestyi Kustannusosakeyhtiö Pohjoisen Kirjoittajaseula-sarjassa.

Anu Koivunen & Hannu Salmi (toim.): Varjojen valtakunta. Elokuvahistorian uusi lukukirja. Turku 1997: Turun yliopisto. 212 s. 3. uud. p. Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja A.

Vaikka Anu Koivusen ja Hannu Salmen toimittama Varjojen valtakunta on ilmestynyt jo 1997, se on yhä mielenkiintoinen, hieman erilainen lähestymisyritys elokuvan historiaan. Itse asiassa teoksen juuret ovat vielä kauempana menneessä, sillä kirja on kolmas laitos 1993 ilmestyneestä Elokuvahistorian lukukirjasta.

Artikkelikokoelma rakentuu viiteen päälukuun, joissa jokaisessa käydään läpi pari elokuvan vuosikymmentä keskittyen aina johonkin tiettyyn näkökulmaan. Teos pyrkii eroon perinteisestä tekijäkeskeisyydestä, etenkin auteur-teoriasta. Sen sijaan keskitytään elokuvan vastaanottamiseen ja kulttuuriseen kontekstiin. Elokuvan varhaishistoriaan pureudutaan esimerkiksi katsomisen kehityksen kautta, 1950–60-lukuihin nuorison ja nuorisoelokuvan näkökulmasta.

Suurin osa teksteistä on jo aiemmin Suomessakin julkaistuja, mutta niiden kerääminen samaan yhteyteen antaa niille tuoreutta. Mukana on kovan tieteellisiä artikkeleja (kehystämässä teosta sen alussa ja lopussa) mutta myös hyvin populaareja tekstejä. Kokonaisuus onkin miellyttävän vaihtele ja saa edelleen ajattelemaan elokuvan historiankirjoituksen jämähtyneisyyttä. Nykyajasta käsin on kiintoisaa, miten julkaisuajankohdan lähihistoriaa (80–90-luvut) käsitellään feminismin ja etnisyyden käsitteiden suunnasta. Se on aika ajankohtainen käsittelytapa yhä.

Sir Arthur Conan Doyle: Memories and Adventures. 2021: Project Gutenberg. – Alun perin ilmestynyt 1924.

Tämän vuoden ikuisuusprojekti, Arthur Conan Doylen muistelmateos Memories and Adventures on viimein luettu. Se on ollut työn alla sähköisenä vaihtoehtona hetkiin, joina fyysisiä kirjoja tai valoa niiden lukemiseen ei ole ollut saatavilla.

Doylen massiivinen teos ilmestyi alun perin jatkosarjana The Strand -lehdessä vuosina 1923–1924. Aina siitä lähtien uudet lukijasukupolvet ovat pettyneet, kun Doyle ei juurikaan puhu Sherlock Holmesista tai ylipäänsä kirjallisuudestaan. Kyllä molemmille suodaan tilaa; Holmesille ihan oma, yllättävän myötäsukainen luku ja muita teoksia mainitaan silloin tällöin. Memories and Adventures keskittyy kuitenkin Doylelle itselleen oleellisimpiin asioihin (poislukien perhe, jota ei juuri repostella). Etenkin esille nousevat hänen tekemänsä matkat, sodat, joihin hän osallistui tavalla tai toisella, sekä myöhäisvuosien intohimo, spiritualismi.

Siinä missä kirjan alkupuoli lapsuus- nuoruusvuosineen, lääkäriksi opiskeluineen ja työuran alkuineen ovat hyvin innokasta tekstiä, tyyli muuttuu selvästi myöhemmin. Vaikutelmat buurisodasta lääkintäjoukoissa ja vierailut ensimmäisen maailmansodan rintamilla ovat kyllä vahvaa kerrontaa, mutta niitä vaivaa itsetietoinen pyrkimys ylevyyteen ja huonosti vanhentuneeseen paatokseen. Spiritualismiluvutkin jäävät jo Doylen muissa aihetta käsittelevissä kirjoissa esittelemien ajastusten toistoksi – hän saarnaa joko valmiiksi uskoville tai sitten suljetuille korville.

Vaikka Memories and Adventures ei ehkä ole sitä mitä lukija odottaisi – ei edes vaikka periaatteessa tietää mitä pitäisi odottaa – on se silti antoisa teos. Sillä voisi yhä olla paljon annettavaa suomeksi käännettynäkin.

Janne Asplund, Teiju Autio, Ilkka Kaskinen & Matti Parpola: Tähtilinnoituksen talot. Elämää historiallisessa Haminassa. [Kouvola] 201: Kustannus Aarni. 309 s.

Parin historioitsijan, Museoviraston restauroijan ja paikallisaktiivin yhteistyönä syntynyt Tähtilinnoituksen talot on komea teos Haminan vanhimmasta talokannasta. Kaupungin eurooppalaisittainkin erikoinen ympyräkaava pitää sisällään monenlaista ja -ikäistä rakennuskerrostumaa. Ruotsalaisten ja venäläisten rakentaman bastionilinnoituksen sisässä on ollut taloja aina 1700-luvulta lähtien, mutta useat suuret kaupunkipalot ovat pakottaneet uudentumaan moneen kertaan. Nykyään ympyräkatujen alueella on niin modernia pienkerrostaloa, viime vuosisadan kieltämättä rumasti vanhentuneita rakennuksia, 1800-lukulaisia puutaloja, muutama sitäkin vanhempi kivitalo sekä Kymenlaakson vanhin rakennus (tosin Marian kirkosta ei keskiaikaista ole kuin pieni osa mutta kuitenkin).

Tähtilinnoituksen talot esittelee 21 vanhan keskustan taloa. Pääosin ne ovat ympyräkaduilta ja Raatihuoneentorilta eli aivan sitä vanhinta yksityistalojen vuosikertaa. Tonttien rakennushistoriaa valotetaan monipuolisesti ja siinä samassa esitellään runsaasti myös asukkaita ja muita talojen vaiheisiin liittyviä ihmisiä. Itse asiassa tämä onkin teoksen ydin: talot ovat lopulta vain lähtöpiste, josta jatketaan laajempaan kulttuurihistorialliseen spektriin. Rakenne on hieman toisteinen kaavamaisuudessaan mutta ei häiritsevyyteen saakka. Ydinkeskustan ulkopuolelta esitellään vain yksi talo, 1900-luvun alussa rakennettu ns. Baskin talo. Se on komea rakennus mutta tuntuu tässä kontekstissa hieman irralliselta.

Hienosti taitetun ja runsaasti kuvitetun kirjan ulkonaisia seikkoja tahraa paikoin huolimaton kieliasu. Yksi oikolukukerta olisi tehnyt hyvää. Ärsyttävä typografinen piirre on se, että kirjan liitteenä olevan sananselitysosion hakusanat on kursivoitu leipätekstissä aina. Ymmärrän syyn, mutta lukiessa se lähinnä ärsyttää.

Tähtilinnoituksen talot on merkittävä lisä melko laajaan mutta yllättävän yksipuoliseen Hamina-kirjallisuuteen. Kunpa seuraavaksi joku vain tarttuisi kaupunkiin linnoituksen ulkopuolella. Hietakylä, Savilahti ja Viipurin esikaupunki ansaitsisivat omat tarkastelunsa, vaikkei niissä prestiisejä vierasperäisiä nimiä samaan tapaan tapaakaan.

Katsottua: elokuu 2023

James Mangold: Walk the Line. John McNaughton: Henry: Portrait of a Serial Killer

Elämäkertaelokuva on aina vähän niin ja näin. Niin helposti se jää pelkäksi kuvitetuksi historiaksi ja on vain elämän läpijuoksu. Näyttelijätkin valitaan helposti samannäköisyyden perusteella, ei välttämättä kykyjen.

Kantrimuusikko Johnny Cashista kertova Walk the Line (2005; ohj. James Mangold) käy kyllä uran vaiheita läpi (nopeasti romantisoiden mutta riittävän pätevästi) mutta keskittyy lopulta nimenomaan Cashin ja hänen toisen vaimonsa Junen suhteeseen. Siitä elokuva saa selkärangan, jonka varaan se nojaa. Luonnollisesti Walk the Linesta muistetaan parhaiten pääosapari Joaquin Phoenix ja Reese Witherspoon, jotka kummatkin tekevät uskomattoman energiset suoritukset. Itse asiassa niin hyvät, että katsojaa harmittaa, kun pitää koko ajan mielessään verrata heitä alkuperäisiin. Valitettavasti kovatkaan näyttelijät eivät riitä – kokonaisuutena Walk the Line on ennalta arvattava ja perinteisiä reittejä huumeongelmineen ja keikkamontaašeineen etenevä biopic. Onneksi se välttää imelimmät ansat.

John McNaughtonin Henry: Portrait of A Serial Killer (1986) ehti saada mielikuvituksessani myyttiset mittasuhteet ennen kuin vapautui Suomen sensuurista ja sain nähdä sen. Sitten se olikin pettymys; toisella kertaa se toimi jo paremmin. Sarjamurhaaja Henry Lee Lucasin elämään tai oikeastaan hänen liioiteltuihin tarinoihinsa vapaasti pohjautuvalla elokuvalla oli maine šokeeraavana sairaan psyyken kuvauksena. Pienen budjetin elokuva uudistaa slashereiden kaavamaisuuksia oikeasti keskittymällä tappajaan. Ei se psykologisesti kovin syviin vesiin ui mutta yrittää sentään. Michael Rooker on sisäistänyt kylmäävän tehokkaasti nimiroolin. Samanlaista räjähdysvalmiutta on harvassa. Hän on puisevien amatöörien keskellä vahva dynamo. Tosiasioiden kanssa elokuvalla ei juuri ole tekemistä, eikä toki tarvitsekaan; itse asiassa se esittää Henryn hyvin epäluotettavana kertojana. Ehkäpä juuri tällaiset pienet kosketukset ovat aikoinaan tehneet katsojiin vaikutuksen. Henryä ei pitäisikään katsoa kauhuelokuvana kuten perinteistä slasheriä vaan hyvin väkivaltaisena draamana.

Jessie Nelson: Minä olen Sam. Noah Baumbach: The Squid and the Whale

Jessie Nelsonin ohjaama Minä olen Sam (I Am Sam, 2001) on hyvällä asialla. Sam on kehitysvammainen mies, joka joutuu kasvattamaan lastaan yksin. Lastensuojelu ottaa lapsen huostaan, ja Sam saa puoliksi sattumalta huippujuristin kanssaan taistelemaan huoltajuudestaan. Elokuvan aihe on tärkeä ja sillä on sydän paikoillaan. Valitettavasti se on myös pidäkkeettömän sentimentaalinen ja aatteellisuudessaan alleviivaava. Se ei problematisoi lainkaan vaan tunkee katsojan kurkusta alas sen minkä haluaa. En silti kiellä, ettenkö olisi lähes liikuttunut pariin kertaan. Se mikä nostaa Minä olen Samin hieman korkeammalle muita heppoisia tendenssielokuvia, ovat näyttelijät. Sean Penn on nimiroolissa uskomattoman hyvä, harmi ettei Forrest Gumpista ollut vielä vuosikymmentäkään. Michelle Pfeiffer stressaantuneena ja ennakkoluuloisena juristina on täynnä nyansseja. Hieman päälleliimatun mutta sympaattisen lisäkerroksen elokuvalle antavat sen toistuva The Beatles -viittailu ja -soundtrack.

Sen sijaan aidosti hienosti kirjoitettu on Noah Baumbachin The Squid and the Whale (2005). Läheltä nuolevalla käsivarakameralla kuvattu elokuva kertoo kahdesta veljeksestä keskellä kirjailijavanhempiensa eroa. Toinen ihailee isäänsä, toinen äitiään (äiti menestyy, isä taantuu opettajaksi). Samalla pitäisi kasvaa itsekin. Elokuva pysyy kauniisti koossa ja on ihailtavan hallittu. Tarina soljuu eteenpäin, ja katsoja löytää jatkuvasti merkityksiä henkilöiden eleistä, ilmeistä ja sanavalinnoista. Pienet hetket saavat paljon kestoaan painavamman arvon. Sarjatulidialogi vie koko ajan asioita eteenpäin. Laura Linney ja Jeff Daniels ovat hienoja tunnevuoristorataa ajavina vanhempina, Owen Kline ja Jesse Eisenberg lapsina myös, joskin jälkimmäisen myöhemmät maneerit näkyvät jo nyt selvästi. Minulle The Squid and the Whale on kuvaus aikuisista, jotka eivät osaa hommaansa, ja lapsista, jotka ovat epäreilun äärellä.

Peter Lindholm: Anita. Claes Ohlsson: Akvaariorakkaus

Peter Lindholmin Anita (1994) on yritys suomalaiseksi film noiriksi. Nuori nainen viettelee miehiä yksi toisensa jälkeen ja vie heidän rahansa. Kimuranteiksi asiat menevät, kun hän lyöttäytyy kovan luokan ammattihuijarin matkaan. Perinteinen asetelma soveltuu oikein mainiosti täkäläiseen myöhäisjuppikulttuuriin. Elokuvallisestikin Anita on soljuvaa ja hallittua elokuvaa, joskin puolivälin jälkeen rytmi alkaa kompuroida. Elokuvastahan on pidempi tv-sarjaleikkauskin – tiedä sitten toimiiko se jäntevämmin. Eniten kuitenkin minua häiritsee Anitan puisevasti kirjoitetut repliikki. Ei oikein voi puhua edes dialogista, sillä iso osa sanallisesta sisällöstä on kertojaääntä, mieshahmojen sisäistä monologia. Ratkaisu tuntuu aluksi halvalta mutta antaa pian elokuvalle kirjallista tehoa. Ainoa joka hoitaa puheroolinsa luontevasti, on Pirkka-Pekka Petelius rikollisia jahtaavana poliisina. Muutkin (Oskari Katajiston naamanvääntelyä lukuun ottamatta) tekevät ihan kohtuullista työtä, mutta hieman lisää tilaa, ja kunnon vuorosanat, antamalla heidän hahmonsa saisivat hengittää paremmin. – Harmi että dvd-julkaisu on kopioitu joltain kolmannen sukupolven vhs-kopiolta.

Anna-Leena Härkösen romaaniin perustuva, Claes Olssonin ohjaama Akvaariorakkaus (1993) oli aikansa kohuelokuva; syynä perinteinen, avoimen seksuaalisuuden esittäminen. Pari-, kolmikymppisten kaupunkilaisten naimapuuhia pyörittelevässä elokuvassa kyllä kutukohtauksia sitten riittääkin, mutta mistään Levottomat-läähätyksestä ei ole kyse. Paljas pinta olekaan oleellisinta Akvaariorakkaudessa, niin paljon päähenkilön seksuaalisuutta problematisoidaan. Sen kantava voima ja sympaattisin puoli on pääpari Tiina Lymi ja Nicke Lignell. Varsinkin Lymissä on semmoista läsnäoloa, joka tuo mieleen Euroopan uusien aaltojen elokuvat. Jotain eurooppalaista on myös tavassa, jolla elokuva yhdistää painokkaat sävynsä kepeyteen. Akvaariorakkaus on myös hyvää ajankuvaa, joskaan lama-Suomelta se ei kyllä näytä. Mitä nyt Tenavatähti vilahtaa pornoleffan ohessa.

Simo Halinen: Cyclomania. Risto Jarva: Bensaa suonissa

Nuori kunnianhimoinen urheilija ei koe, että hän pääsisi näyttämään kaikki kykynsä. Hän ei valmentajan ohjeita kuuntele tai joukkuetovereita kunnioita. Menestystä alkaakin tulla. Siinä sivussa pitäisi hoitaa pre-Wolt pyörälähetin hommat, ja terveysongelmat ja ihmissuhteilutkin sotkevat päätä. Se tavallinen urheiludraaman kaari. Suomalaisia urheiluelokuvia ei liiaksi ole, mutta Simo Halisen Cyclomania (2001) on oikein kelvollinen sellainen. Perinteisen kisamenestyksen jahtaamisen sijasta Cyclomania kertoo enemmänkin itsensä voittamisesta ja on sinnikkään treenaamisen ja typeränkin periksiantamattomuuden kuvaus. Yksityiskohtaisuudessaan elokuvan intervallitreenit ovat lähes samaa sarjaa kuin Kaurismäen työn kuvat. Halinen tekee aineksistaan erittäin hallittua elokuvaa , olkoonkin että viimeinen emotionaalinen rutistus jää puuttumaan – harmi ettei hänellä ole Cyclomanian jälkeen montakaan ohjausta tilillään.

Risto Jarva sen sijaan on kotimaisen elokuvan kaanonin oleellinen osa. Hänen ohjaamansa Bensaa suonissa (1970) kertoo suomalaisesta rallikulttuurista – eikä millään tavalla myötäsukaisesti. Ratteja, mittareita ja vaihdekeppejä nuolevasta kuvastosta, pitkistä, dokumentaarisista ralliotoksista ja hienoista nokkapeltiotoksista huolimatta elokuva suhtautuu hyviin kriittisesti aiheeseensa, autoistumiseen ja auton fetissiasemaan. Käsikirjoituksesta vastaakin moninainen joukko kulttuuriporukkaa – kärjessä Peter von Bagh, Kullervo Kukkasjärvi ja tuleva Seuran päätoimittaja Heikki Parkkonen. Draamallinen sisältö on kolmiodraama: varakas kuskipariskunta ja rallifani mekaanikko. Jarvalle tyypilliset levoton rytmi ja heiluva käsivarakamera sekä väri- ja mustavalkokuvan rinnakkainen käyttö on tässä elokuvassa ehkä parhaimmillaan. Sanoma ei ehkä ole yhtä painokas kuin monessa poliittisemmassa työssä mutta tyyli ja tunne ovat tasapainossa. Dynaamisin Jarvan elokuva se varmasti on. Lisäksi en voi sille mitään, että Bensaa suonissa tuo mieleeni Russ Meyerin elokuvat, vaikka niissä ihan erilaiset puskurit rutussa. Toisaalta eivät vertaukset Godardiinkaan aivan väärässä ole.

Pekka Lehto: Tango Kabaree. Peter von Bagh: Kreivi

Voisiko elokuva alkaa hienommin: Daruden "Sandstormin" alkutahdit. Martti Suosalo pikkuviiksissään katsoo monttu auki kaukaisuuteen. Aira Samulin tanssii. Remu Aaltonen. Hetken kuluttua Jorma Uotinen saapuu neuvostovermeissä. – Pekka Lehdon Tango Kabaree (2001) on kummallinen elokuva. Se on Aira Samulinin elämäkerta. Ja se on fiktiota. Semmoista karnevalistista sorttia. On väriä, on ääntä, dragqueenejä, yliviritetty Suosalo, Tuomari Nurmio kantamassa banaanilaatikkoa, ja vasta on mennyt viisi minuuttia. Tango Kabaree on yhtä aikaa vastenmielisen muodoton, kiehtovan räikeä ja ajoittain kauniskin. Se on hyperelokuvaa, joka on taidokasta ja näkemyksellistä ja samaan aikaan postmodernin pintapuolisen viittailun ja muodottoman sarjatykityksen itsetietoinen möykky, kuin Baz Luhrmann TV2:n palkkalistoilla. Monenlaisen filmillisen, dokumentaarisen, popkulttuurisen, aidon ja kitschin ja tekaistun, draamallisen ja tekaistun virta on häkellyttävä. En voi sanoa nauttivani siitä ihan täysillä, mutta tällainen dokudraama tai psykodraama tai mikä lieneekään on kyllä hurjan mielenkiintoinen muoto.

Hieman samaa lähestymistapaa käytti jo 1971 Peter von Bagh ainoassa fiktiiviseksi edes jossain määrin luettavassa pitkässä elokuvassaan Kreivi. Se kertoo iskelmälaulajasta, huijarista ja sarja-auervaarasta, Pertti Ylermi Lindgrenistä. Lindgren luonnollisesti esittää itseään täyslaidallisella energiaa ja hiusöljyä. Dokumentaarisia elementtejä yhdistellään lavastettuihin narratiivisiin kohtauksiin, jotka perustuvat Lindgrenin todennäköisesti reilusti liioiteltuihin muistelmiin (Jallussa julkaistuihin). Siinä mitä erilaisimpia roolihahmoja hyödyntävä Lindgren ottaa kohteikseen rakkautta kaipaavia naisia ja viettelee nämä, kunnes on aika karata seuraavaan syliin. Lopputulos houkuttelee miettimään toden ja tarun suhdetta – etenkin kun monet Kreivin kohtaukset tuntuvat selvästi ennakoiden tosi-tv:tä. Tositapahtumiksi väitetty fiktio kuvataan dokumentaarinomaisesti käsikirjoituksen pohjalta. Elokuva ei ota suoraa kantaa päähenkilönsä toimiin. Kreivin hahmosta tehdään hyvinkin miellyttävä, mutta samalla hänet esitetään varsin naurettavana ja uhrit sympaattisina.

Valentin Vaala: Ihmiset suviyössä. Erik Blomberg: Kun on tunteet

Valentin Vaalan ohjaama, F. E. Sillanpään romaaniin perustuva Ihmiset suviyössä (1948) on minulle toinen hienoimmista kesäelokuvista. (Toinen on Matti Kassilan Elokuu.) Se kuvaa yhtä kesäistä vuorokautta Hämeessä ja kaikkea inhimillistä, rakastumisesta syntymään ja kuolemaan. Maalaismaisema on kukkeimmillaan ja ihmiset ovat pakahtua siitä merkitysten tiivistymästä, joka suomalainen kesäpäivä on. Jokaisella on toiveensa ja odotuksensa, kellä toteutuvat, kenellä pahasti vikaan menevät; täällä kaikki keskittyy muutamiin suviviikkoihin, jotka määräävät muiden kymmenen kuukauden kurjuuden kulun. Agraari-Suomi hehkuu komeana Eino Heinon kuvissa. Hahmo- ja näyttelijäkaarti on vahva, mutta etenkin Martti Katajiston naisenkaipuinen Nokia suorastaan rätisee sähköisyydestä. Vaan niinpä loistaa myös Eila Pehkonen rakastuneen naisen juuri ja juuri pidäteltyä kirkkautta. Ohjaaja Vaala osoittaa ehkä paremmin kuin koskaan ymmärryksensä ihmisyyttä kohtaan, niin täynnä hienovaraisia kosketuksia Ihmiset suviyössä on.

Erik Blombergin ohjaama ja käsikirjoittaja Mirjami Kuosmasen yhteistyö, Maria Jotunin novelleihin perustuva Kun on tunteet (1954) on sitten kevättalven elokuvaa. Maaliskuiseen puutalokortteliin sijoittuva tarinasikermä yhdistää koomiseen raakaan traagisuuteen. Rakkauskuviot tuodaan rinnakkain aviottomien lasten kanssa, eli ihmiselo on koko skaalassaan esillä. Vaikka teatraalisuus korostuu aikalailla, on roolisuorituksissa monta huippusuoritusta: Maija Karhi ja Senni Niemisen pitkä dialogi totuuden suhteellisuudesta, Eeva-Kaarina Volasen äiti joka antaa lapsensa pois ja etenkin Emmi Jurkan Hilda Husso. Elokuvana Kun on tunteet ei ehkä ole täydellinen, mutta se osoittaa, miten huikean hyvä kirjailija Jotuni oli. Hänen vuoropuhelunsa on niin täynnä merkityksiä ja nyansseja, että hänet soisi tunnettavan laajemminkin. Ei liene sattumaa, että parhaiten Jotunin tekstin on sisäistänyt Kuosmanen, jonka Hulta on verevästi hahmoteltu. Kuosmanen oli kyllä komea näyttelijä – voi kun olisi puhunut ranskaa, niin olisi klassikko.

Allan Dwan: Rautanaamio. Benjamin Christensen & Anony Balch: Witchcraft Trough the Ages

Douglas Fairbanksin viimeinen mykkäelokuva oli Rautanaamio (The Iron Mask, 1929; ohj. Allan Dwan). Aivan täysin mykkä ei sekään ollut, sillä elokuvassa oli paitsi ääniefektejä myös pari Fairbanksin lyhyttä monologia. Vuonna 1952 julkaistiin sitten uusi versio, jossa välitekstit on korvattu Douglas Fairbanks nuoremman kertojaäänellä ja kohtauksia on hieman leikattu muutenkin uusiksi. Ydin on kuitenkin jäljellä: Alexandre Dumas'n muskettisoturien myöhäisseikkailussa ollaan jälleen pelastamassa Ranskaa. Kuninkaalle syntyy kaksoset, joista toinen saa kasvaa kruununperijäksi ja toinen keskittyä suunnittelemaan vallankaappausta. Rautanaamio on täynnä sitä mitä klassiselta seikkailukertomukselta kaipaa: komeat lavasteet ja puvustukset, vauhtia ja toimintaa, kepeää huumoria mutta myös laveaa melodraamaa. Kertojaääni on häiritsevä ja monesti turha, mutta se ei pilaa katsomisnautintoa. Nuorempi Fairbanks hallitsee oikein tyylilajin kohtuudella.

Kovin paljon hyvää ei sen sijaan voi sanoa siitä, mitä tehtiin Benjamin Christensenin Häxanille. Alun perin tanskalaisen ohjaajan Ruotsissa ohjaama, varhainen dokudraama keskiajan noitavainoista on vahva ja intensiivinen, visuaalisesti huikea mestariteos vuodelta 1922. Kohuun ja sensuurin peittynyt elokuva koki uuden tulemisen, kun englantilainen eksploitaatiomaestro Antony Balch muokkasi Yhdysvalloissa elokuvasta uuden version nimellä Witchcraft Through the Ages. Puolella tunnilla lyhentynyt versio korvaa osan väliteksteistä kirjailija William S. Burroughsin käninällä ja säestää synkkiä näkyjä Daniel Humairin leikkisällä jazzscorella. Vaikkeivät muutokset lopulta ole aivan valtaisia, on muutos suuri. Tulos on enemmänkin hippihappoista poptaidetta kuin mitään muuta. Kuvat ovat edelleen vahvoja ja noitasapatti on hieno nytkin, mutta muuten tunnelma on kuin legoista tehdyssä Leninin mausoleumissa.

Teuvo Tulio: Laulu tulipunaisesta kukasta. Vihtori ja Klaara

Laulu tulipunaisesta kukasta (1938) oli Teuvo Tulion neljäs ohjaus mutta varhaisin meidän aikoihimme säilynyt. Monella tapaa se on aika arkkityyppinen ohjaajansa tuotos. Komeaa maaseutukuvaa on riittämiin, heinälatokiihkoa ja pienimuotoista eroticaa melkein yhtä paljon, aavistus tahatonta komiikkaakin kun hahmojen valtavina ryöppyävät tunteet eivät ihan mahdu lyhyiden repliikkien tiivistyksiin. Toisaalta Tulion melodraaman armottomuutta ei vielä Tulipunakukassa ole siinä määrin kuin myöhemmin. Elokuvan pohjanahan on tietenkin Johannes Linnankosken samanniminen romaani, joka oli itselleni suuri kokemus aikanaan. Ilmeisesti monelle muullekin, kun se kerran on filmattu kaikkiaan viidesti. Varakkaan talon poika lähtee kulkemaan, kaataa siinä sivussa naisia aina kun mahdollista ja hylkää sitten. Lopulta ylpeys saa näpäytyksen jos toisenkin ja kotiovikin aukeaa jälleen. Komea ja raamikas Kaarlo Oksanen on paras mahdollinen valkokangas-Olavi ja niinpä ovat rooliensa tasalla hänen naisensakin. Teatraalisuus vaivaa nykykatsojaa, mutta Tulion tyyli (ja jo Linnankoskenkin) sietää sitä paremmin kuin monen muun ohjaajan. Tulion elokuvien eurooppalaiset vaikutteet muodostavat mielenkiintoisen yhdistelmän perisuomalaisen kuvaston kanssa.

Seuraavan vuoden Vihtori ja Klaara (1939) onkin sitten jotain ihan muuta. George McManusin sarjakuvaan perustuva elokuva on Tulion ainoa komedia, itse asiassa suoranainen farssi. Eino Jurkan ja Verna Piponiuksen esittämät nimihenkilöt ovat nousukaspariskunta, joka ulkoisesta menestyksestään huolimatta on sisältä yhä ehtaa moukkaa. Nainen pyrkii näyttämään itseään paremmalta mutta kaulin tai haulikko kädessä, mies haluaisi vain nauttia elämästään mutta ilman vaimoa. Seurauksena on toistuvaa löylytystä ja ratkiriemukasta perheväkivaltaa. On tietysti katsojasta kiinni, toimiiko komiikka. Itse pidän melkein häpeällisen paljon. Käsikirjoituksessa on katkeamattoman typerehtimisen lisäksi paljon oivaltavaa kielellä leikittelyä. Lisäksi elokuva ja näyttelijät tavoittavat varsin mukavasti sarjakuvamaisuuden. Siinä näkyy Tulion tyylitelty visuaalisuus, vaikka muuten ollaankin hyvin kaukana hänen kotikentältään.

Luettua: heinäkuu 2023

Pascal Mercier: Yöjuna Lissaboniin (Nachtzug nach Lissabon, 2004). Helsinki 2010: Otava. 612 s. Suom. Raija Nylander. Keltainen kirjasto 404.

Alle kuukausi sitten kuolleen kirjailijanimi Pascal Mercierin eli sveitsiläisen filosofi Peter Bierin romaani Yöjuna Lissaboniin valikoitui luettavakseni ihan sattumalta. Kirjastopoisto oli päätynyt hyllyyni ihan vain, koska se on julkaistu Keltaisessa kirjastossa. En tiennyt teoksesta etukäteen yhtään mitään, vaikka se on kuulemma ollut aikanaan pienimuotoinen ilmiö.

Romaani kertoo klassisten kielten opettajasta, kaavoihinsa kangistuneesta (ja mielestäni ainakin jossain määrin kirjolla olevasta) sveitsiläismiehestä, joka hetken mielijohteesta päättää myllätä elämänsä. Hän kohtaa antikvariaatissa portugalinkielisen kirjan, joka kiehtoo hänen mieltään, vaikkei hän osaa sanaakaan portugalia. Hän päättää lähteä Lissaboniin selvittämään, kuka kirjan kirjoittaja on. Se johdattaa hänet Salazarin-aikaisen vastarintaliikkeen ja erikoislaatuisen neron pariin.

Kertomus etenee ja syvenee kerros kerrokselta kummallisena salapoliisitarinana, jossa useat ihmiset pääsevät antamaan osittain ristiriitaisetkin näkökulmansa. Kiehtovinta – ainakin minulle – on kuitenkin se, miten vierasta kulttuuria ulkopuolisena tarkkaileva mies heijastaa kaiken selville saamansa oman persoonansa kautta; hän on monella tavalla itse se, jonka perässä hän on. Mercier rakentaakin jo itsessään kiehtovasta kertomuksesta myös filosofisten, olemassaoloa koskevien pohdintojen areenan. Mistään vaikeasta teoksesta ei kuitenkaan ole kyse vaan pikemminkin päinvastoin. Yöjuna Lissaboniin on nautittavan soljuvaa kieltä.

Naurava kummitus. Helsinki 2006: Tammi. 264 s. Suom. Katriina Savolainen, Juha Peura, Rauna Paadar-Leivo.

Vuonna 2006 ilmestyneessä Naurava kummitus -antologiassa on mielenkiintoinen premissi: joukko pohjoismaisia kirjailijoita kirjoittaa kummitustarinoita, jotka julkaistaan usealle kielelle käännettyinä sekä kuvitettuina. Itsestään selvien kansallisuuksien lisäksi mukana on saamelaisia, grönlantilaisia ja färsaarelaisia tekijöitä.

Kuten kokoelman nimi ja kansikuva antavat ymmärtää, on kyseessä nimenomaan lapsille ja nuorille suunnattu teos. Veriroiskeita ja ahdistusta on turha odottaa. Minä itse asiassa jopa nautin siitä, että saa lukea perinnetietoista, nimenomaan tunnelmalla pelaavaa aavetarinaa ilman väkivaltaa. Ja vaikka aikuislukijalle tarinat ovatkin kepeitä ja arvattavia, ääneenlukusessioiden nuorempi osapuoli eläytyi kyllä voimakkaasti kertomuksiin. Taisipa jokin tulla uniinkin.

Vaikka suurin osa novelleista osuu klassisen kummitusjutun muottiin, paikoin jopa häiritsevän tavanomaisesti. Silti melkein kaikissa salaperäinen tunnelma kohentaa kokonaisuutta. Sarjakuvamaista visuaalisuutta ja toimintaa ei juuri ole. Selvimmin joukosta erottuu äskettäin kuolleen Sari Peltoniemen tarina, joka on enemmänkin kotimaista kummaa kuin kauhua. Siinä, kuten aika monessa muussakin, paikallinen kansanperinne antaa omaperäisyyttä. Samaa näkyy etenkin saamelaistan ja grönlantilaisen kirjailijan töissä. Huumoria on mukava vähän, minkä vuoksi päätöstarina, Ritva Toivolan kirjoittama, tuntuu aikamoiselta mahalaskulta.

Kirjan kuvitus on tyylillisesti hajanaista. Joku kuvittaa hyvin räikeillä väreillä ja vahvalla viivalla, toinen luottaa utuiseen vesiväritunnelmointiin. Muutamassa tapauksessa kuvitus on suoraan sanoen kömpelöä. Kaiken kaikkiaan Naurava kummitus on kuitenkin tyylikkään näköinen kirja.

Katsottua: heinäkuu 2023

Mark Steven Johnson: Ghost Rider – Aaveajaja. Mark Neveldine & Brian Taylor: Ghost Rider – Koston Henki

Olin otollisessa iässä, kun 1990-luvun Sarjakuvalehti alkoi julkaista Aaveajajaa. Kukapa voisi kymmenvuotiaana vastustaa liekkikalloista, nahkaan pukeutuvaa moottoripyörädemonia. Yhdistelmä supersankaria, horror-hirviötä ja vaivihkaista länkkärikuvastoa oli vaikuttava.
Silloin kun on hahmo päätettiin siirtää valkokankaalle 2007, olin jo vieraantunut. Ehkä hyvä niin. Mark Steven Johnsonin elokuva Ghost Rider on antoisampi katsoa etäältä, jälkiviisaana. Ei se nimittäin kummoinen ole, mutta aika antaa paljon anteeksi. Nuori stunt-ajaja tekee diilin paholaisen kanssa ja jää rankaisemaan pahantekijöitä tämän maanpäällisenä renkinä. Elokuva on pelkkää pintaa ja tyyliä, ja sellaisenaan se on uskollinen lähdemateriaalilleen. Tehosteet, kuvakulmat, rytmi ja Nicolas Cage ovat kaikki hyvin sarjakuvamaisia, ja nimenomaan hyvässä mielessä. Ghost Riderin alkupuoli on itse asiassa oikein mukavaa viihdettä. Suurimmat ongelmat kuitenkin käyvät nopeasti selville: Ensinnäkin pahikset ovat yhtä persoonattomia kuin Petteri Orpo, ja heidän johtajansa, Mefistofeleen ongelmalapsi Mustasydän(!), on kuin EMPin goottikatalogista karannut. Toiseksi Aaveajajan hahmo näyttää ja liikkuu kuin se olisi animoitu Atarin Jaguarilla. Erityismaininta pitää antaa kuitenkin parista osuvasta roolituksesta: Peter Fonda on nerokas valinta Mefistofeleeksi, ja Sam Elliot onkin ainoa mahdollinen alkuperäiseksi Aaveajajaksi.

Entäs sitten jatko-osa? Mark Neveldinen ja Brian Taylorin ohjaama Ghost Rider – Koston Henki (Ghost Rider: Spirit of Vengeance, 2011) ei edes yritä rakentaa minkäänlaista kivijalkaa, jolla tarina seisoo. Se menee suoraan toimintaan, heiluvaan kameratyöhön ja ylipäänsä selvästi pienemmällä budjetilla operoimiseen. Tällä kertaa Ajajan on pelastettava ärsyttävä kakara, joka on vaarassa joutua osalliseksi saatanalliseen rituaaliin. Kaikki näyttelevät ali tai yli, käsikirjoitus on läpiklišeinen, ja ohjaajat yrittävät olla uusia tarantinoja mutta päätyvät halpis-rogeravaryiksi. Itse Aaveajajan hahmoakaan ei juuri näy. Lopputulos on enemmänkin yliluonnollista toimintaa kuin supersankaria saatikka kauhua.

Irwin Winkler: Suurkaupungin yöt. Frank Oz: Valtikka

Tuottajana paremmin muistetun Irwin Winklerin toinen ohjaustyö Suurkaupungin yöt (Night and the City, 1992) perustuu Gerald Kershin rikosromaaniin. Samoin kuin edellisessä Winkler-ohjauksessa, Väärässä totuudessa, pääosassa on De Niro, joka hoitaa hommansa melkein automaattipilotilla mutta rennosti – työ menee rutiinilla mutta suurieleisesti nautiskellen. Hän esittää kepulia asianajajaa, joka ryhtyy promotoimaan nyrkkeilyä ja päätyy napit vastakkain vanhan mafiapomon ja rakastajattarensa aviomiehen kanssa. Suurkaupungin öiden tunnelma on erikoinen yhdistelmä vakavia teemoja, sarjatulidialogia, luonteikkaita henkilöhahmoja (Alan King! Cliff Gorman! Jack Warden)... Parasta elokuvassa on, miten ohjaaja Winkler antaa tilaa näyttelijöilleen ja miten he käyttävät tilaisuutensa. Suurkaupungin yöt on kuin hyvä jamisessio, jossa ei välttämättä synny mitään maailmaa mullistavaa mutta jossa jokainen pääsee irrottelemaan taidoillaan hieman. Winklerin taito ei ihan riitä kaivamaan esiin Sitä Jotain, mikä tekisi elokuvasta oikeasti merkittävän, ihan samoin kuin Väärässä totuudessa.

Frank Ozin ohjaama Valtikka (The Score, 2001) muistetaan lähinnä siitä, että siinä De Niro ja Marlon Brando esiintyivät viimeinkin yhtä aikaa elokuvassa. Kummisedissähän he esittivät samaa hahmoa eri ikäisenä. Itse asiassa De Niro sai ohjata osan Brandon kohtauksista, kun tämä ei suostunut Ozin komentoon. De Niron esittämä kassakaappiekspertti aikoo lopettaa rikolliset työt ja siirtyä täyspäiväiseksi klubinomistajaksi. Sitä ennen pitää hoitaa Brandon (viimeisenä roolityönään) esittämän Rikkaan Sian tilauskeikka, 1600-lukulaisen valtikan ryöstö. Konkarin avuksi laitetaan kehitysvammaista sujuvasti imitoiva juniori, jota Edward Norton esittää Fight Clubin jälkihöyryissä. Valtikka on hyvin tehty ja mukavan vanhanaikainen ryöstökertomus, mutta ilman näyttelijöitään siinä ei valitettavasti olisi mitään muistamisen arvoista. Moderniksi Rififiksi siitä ei ole, vaikka yritys onkin kunnioitettava ja pitkä varsinainen murtokohtaus onkin hieno. Howard Shoren jazzahtava musiikki ansaitsee maininnan.

Lewis Teagu: Alligaattori. Cujo – kauhun silmät

Lewis Teague teki 80-luvulla kehnolla budjetilla elokuvia, jotka kutenkin ovat monella tapaa päätä pidempiä monien aikalaistensa kanssa.

Alligaattori (Alligator, 1989) oli hänen ensimmäinen kauhuelokuvansa. Se on satiirinen näkemys hirviöelokuvasta ja klassisesta vessaan huuhdotun lemmikkialligaattorin aiheesta. Tavallaan se on Tappajahain aloittaman alagenren edustaja, toisaalta parodia lajityypistään. Kummallakin tavalla se toimii. Teague tietää, millaisilla pelimerkeillä pelaa, ja osaa käyttää niitä katsojan odotuksilla leikitellen. Mistään komediasta ei kuitenkaan varsinaisesti ole kyse. Teaguella on myös hyvä käsitys rytmistä ja oikeasti elokuvallista silmää. Robert Forster on uskottava etsivä, joka vakavin naamoin saa tapauksen hoitaakseen. Kuriositeettiarvoa antavat Sue Lion (alkuperäinen Lolita) viimeisessä roolissaan sekä Oscar-ehdokas John Sayles käsikirjoittajana. Ja alligaattorin soidinkutsua hinkuva äijä.

Cujo oli ensimmäinen Stephen Kingin omalla nimellä julkaistu, ei-yliluonnollinen romaani. Vesikauhuisesta bernhardinkoirasta kertova tarina muistetaan etenkin loppuratkaisustaan ja siitä, ettei King itse muista se että kirjoittamisesta mitään, kiitos kokaiinin. Teague nimettiin romaanin filmatisoinnin (Cujo – kauhun silmät, 1983) ohjaajaksi aivan viime tipassa, mutta se ei tarkoittanut, etteikö elokuva olisi ollut pieteetillä tehty. En ole lukenut romaania ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen, mutta sikäli kuin muistan, siinä oli kyse etenkin pikkukaupungin ihmissuhteiden verkostoista, ihmisten pitämistä salaisuuksista toisiltaan ja niiden väkivaltaisista paljastumisista. Niin elokuvassakin: pikkukaupunkilaisen perheen idylliä varjostaa äidin uskottomuus. Käännekohdaksi osoittautuu autokorjaamon koira, jota on purrut lepakko. Edellisen vuosikymmenen eksploitaatioelokuvan estetiikasta paljon lainaava Cujo on pienimuotoisuudessaan tehokas elokuva. Se ei revittele tavanomaisilla kauhutehoilla vaan on aidosti kauhistuttava kertomus. Raivotautinen koira, joka vahtii hajonneeseen autoon vangiksi jääneitä ihmisiä, on oikeasti pelottava. Teaguen ohjauksessa ja Jan de Bontin kuvauksessa on ahdistavaa voimaa.

Alan Parker: Keskiyön pikajuna. Franklin J. Schaffner: Brasilian pojat

Alan Parkerin Keskiyön pikajuna (Midnight Express, 1978) on pohjimmiltaan klassinen vankilapakoelokuva. Nuori amerikkalaismies jää Turkissa kiinni yrityksestä salakuljettaa hašista. Vankilassa alkaa olla kurjaa, joten sieltä pitää päästä pois. Se mikä erottaa Keskiyön pikajunan muista on sen turkkilaismiljöö. Se on toisaalta etu mutta ainakin nykyajasta katsottuna myös suuri haitta. Niin karrikoitu on kuva Turkista, turkkilaisista ja heidän tavoistaan. Vieras on pahasta, ja on parempi tuntea myötätuntoa amerikkalaiseen rikolliseen kuin vieraaseen kulttuuriin. Ilmeisesti tämä nähtiin jo elokuvan ilmestymisen aikaan. Harmi että se hämärtää kokonaiskuvaa muutoin vaikuttavasta ja tehokkaasta teoksesta.

Franklin J. Schaffnerin Brasilian pojat (The Boys from Brazil, 1978) toimii ehkä juuri siksi, että sen perusidea on niin absurdi. Natsitohtori Mengele aikoo murhauttaa liki sata vanhaa miestä ympäri maailman, jotta arjalainen rotu pelastuisi. Taustalla on pseudoscifistinen salaliitto; hyvin konkreettinen toinen tuleminen. Reikäpäinen fantasia on kuitenkin pohjimmiltaan hyvinkin vakavien asioiden äärellä – varoittava kertomus, joka resonoi valitettavan hyvin tämän päivän Suomessakin. Brasilian pojissa viehättää eniten sen vanhanaikaisuus, siis jo valmistumisvuotensa mittapuulla. Vaikutelmaa tehostaa vanhojen starbojen liuta: etenkin vaikuttavia ovat Laurence Olivier saksalaisaksentteineen natsinmetsästäjänä ja Gregory Peck karismaattisena Mengelenä. Lopetus on ironisenakin kylmäävä.

Mel Smith: Bean – äärimmäinen katastrofielokuva. Paul Weiland: "Mustan kyyn kellopeli"

Arvostan suunnattomasti Rowan Atkinsonin ja Richard Curtisin yhteistyötä, sekä Mustan kyyn verbaalikomiikkaa että fyysisempää Mr. Beania. Varsinkin ensin mainittu on ollut oleellinen osa nuoruuttani ja esimerkiksi ainoa keino, jolla valmistauduin englannin yo-kirjoituksiin. Siinä missä Musta kyy oli vielä leimallisesti brittiläinen ilmiö, mykkäkoomikoilta paljon lainaavasta Beanista tuli globaali suosikki.

Vuonna 1997 suosiota yritettiin lypsää elokuvalla. Mel Smithin ohjaama Bean –äärimmäinen katastrofielokuva (Bean: The Ultimate Disaster Movie) menee usein sieltä missä aita on matalimmillaan. Kansainvälistä yleisöä kosiskellaan amerikkalaisuudella, jonka keskelle Bean pudotetaan. Vaikka hänelle onkin kirjoitettu muutama loistava gägi ja sarjatulella monta vähäisempääkin, vie keskiluokkainen jenkkiperheauvo tilaa ihan liiaksi. Ongelmia on nähdäkseni kaksi: Elokuvaan on haluttu perinteinen tarina, mikä on ristiriidassa Beanin perimmäisen luonteen kanssa; Tatilta olisi voinut uskaltaa lainata enemmän. Toiseksi Beanin lapsiaikuisen sijoittaminen "normaalien" ihmisten joukkoon vain korostaa hänen kummallisuuttaan –kuin Chaplin olisi tehnyt Siniparran vielä kulkurina.

Mustasta kyystä ei onneksi koskaan tehty pitkää elokuvaa. Muutama puolen tunnin spesiaali kuitenkin. Niistä viimeinen esitettiin Suomessakin: Paul Weilandin ohjaama Mustan kyyn kellopeli (Blackadder: Back & Forth, 1999) ilmestyi juhlistamaan vuosituhannen vaihdetta. Brittihistorian käännekohdissa vaikuttaneen Mustakyyn suvun viimeisin vesa sattuu omistamaan aikakoneen, joka on oiva apu yläluokan vedonlyönnissä. Ja hyvä tekosyy sotkea historia. Curtisin ja Ben Eltonin kynä ei ole ihan yhtä hyvässä terässä kuin alkuperäisten sarjojenkin aikaan, mutta vaikka dialogi kierrättääkin vanhoja trooppeja (kuten pitääkin), on joukossa muutama huikea verbaalisivallus ja historian kyseenalaistuksen. Näkisin esiintyjäporukan vielä nykyäänkin mieluusti koossa vaikka vähän kehnommillakin vitseillä.

Fred Niblo: Salaperäinen nainen. Viettelijätär. Clarence Brown: Himo.

Fred Niblon Salaperäinen nainen (The Mysterious Lady, 1928) on lähes kaikin puolin tavanomainen, tusinamelodramaa. Lähes, sillä Greta Garbo pääosassa nostaa sen piirua lajitovereitaan merkityksellisemmäksi. Garbo esittää venäläisvakoojaa, joka huiputtaa wieniläisupseerin rakastumaan itseensä – ja rakastuu itsekin. Tarina hiihtelee tuttuja latuja, eikä yllätyksiä tule. Kyseessä on kuitenkin perushyvä kamaritrilleri, jossa ei ole tavanomaisuuden lisäksi suurta moitittavaakaan. Garbon lisäksi maininnan ansaitsevat myös häntä onnistuneesti täydentävä Conrad Nagel sekä William Danielsin paikoin erittäin kaunis kuvaus. Tosin jälkimmäistä vaivaa sama epätasaisuus kuin oikeastaan koko elokuvaa; dynaamiset ja tehokkaat kuvat ja kohtaukset voivat vaihtua aivan yllättäen latteisiin ja laahaaviin.

Kaksi vuotta aiemmin Clarence Brownin ohjaamassa Himossa (Flesh and the Devil, 1927) Garbon vastanäyttelijänä oli se sopivin, John Gilbert. Elokuva alkaa lähes sotilasfarssina kahdesta ylimysystävyksestä, jotka pääsevät lomille kotiin kasarmilta. Sävy on kepeä, ja jopa gägeissä löytyy, kunnes toinen toveruksista kohtaa Garbon esittämän muukalaisen öisessä puutarhassa. Vaihdos koomisesta suorastaan eroottiseen on äkillinen ja voimakas. Ja sitten hyvin nopeasti vaihdetaan klassiseen melodraamaan ystävistä, jotka nainen erottaa. Brownin ohjaus ei kikkaile liikoja, mutta se on ihailtavan hallittua; leikkauksen rytmi, näyttelijöiden tunnelmanvaihdokset, kameran liike....

Ja vielä sitäkin aiemmin Niblo oli asialla Viettelijättärellä (The Temptress, 1926), joka oli Garbon toinen elokuva Hollywoodissa. Se on ikävän puiseva ja kömpelö, osittain selvästi vielä edellisen vuosikymmenen estetiikassa kiinni. Naamiaisissa rakastuva pari joutuu ikävään väliin, kun selviää että eukko on naimissa ukon vanhan kaverin kanssa. Ja että hän on kierrellyt vähän muuallakin. Vanhakantaisen ylinäyttelemisen ja välitekstidraaman seassa saadaan muutama modernimpikin kohtaus, kuten säärikollaaši pöydän alla. Sitten tapahtuu muutakin mutta siinä ei ole juuri mitään mainittavaa, vaikka maisema vaihtuukin Argentiinaan. Oudon muodoton elokuva...